Ben-Hurin ihmettely.
Varjot, joita vuoret heittivät palmumetsikköön auringon laskun aikaan,
eivät jättäneet aikaa taivaan ruskottamisen ja maan hämärtymisen
välinäytelmälle. Yö tuli aikaisin ja nopeasti. Hämärää haihduttaakseen
teltasta toivat palvelijat sisään neljä messinkistä jalkaa ja
asettivat ne pöydän nurkille. Joka jalassa oli neljä haaraa ja
kussakin hopealamppu palamassa ja öljykuppi varalla. Siinä runsaassa,
jopa loistavassakin valossa miehet jälkiruokia maistellen jatkoivat
keskusteluansa, Syrian kieltä käyttäen, jota kaikki tämän maailman
puolen kansat osasivat.
Egyptiläinen kertoi, miten hän oli aavikolla tavannut kaksi
kumppaniansa. Yhdessä sheikin kanssa hän laski, että joulukuussa
oli seitsemänkolmatta vuotta kulunut siitä, kun hän kumppaneineen
paetessansa Herodesta oli tullut sheikin teltalle anomaan suojelusta.
Kertomusta kuunneltiin hartaalla mieltymyksellä, ja palvelijatkin
viivähtivät, milloin vain sattui sopivaa tilaisuutta, saamaan tarkempaa
selkoa yksityiskohdista. Ben-Hur kuunteli sitä kuin ilmestystä, joka
syvästi koski koko ihmiskuntaa ja varsinkin koko Israelin kansaa. Kuten
tuonnempana saamme nähdä, kehittyi hänen sielussansa ajatus, joka oli
antava uuden suunnan hänen elämällensä, ehkäpä vaativa sen kokonaankin
palvelukseensa.
Mikäli kertomus edistyi, kasvoi yhä Baltasarin sanain vaikutus nuoreen
juutalaiseen. Sen päättyessä Ben-Hurin tunne oli niin voimakas,
ett'ei se sallinut mitään epäilystä. Sitä paitsi kertomus olikin
niin täydellinen, ett'ei muuta saattanut toivoa kuin ehkä tarkempaa
selitystä tämän ihmeellisen tapauksen seurauksista.
Tässä nyt tarvitaan meidänkin puoleltamme selitys, jota lukija
luultavasti jo ennenkin lienee vaatinut; ainakaan sitä ei enää voida
jättää tuonemmaksi. Kertomuksemme kehittyy sekä aikaan että toimintaan
katsoen siten, että se sattuu yhteen Marian pojan esiytymisen kanssa,
vaikka häntä olemme nähneet ainoastaan yhden kerran siitä asti,
kun Baltasar läksi hänen luotansa Betlehemin luolasta, jossa hän
makasi äitinsä sylissä. Tästälähin kertomuksemme loppuun asti tämä
salaperäinen lapsi tulee henkilöksi, johon meidän täytyy kiintyä,
ja tapausten virta joka juoksee hiljaa, vaan varmaan, vie meidät
lähemmäksi häntä, kunnes viimein huomaamme hänet _mieheksi, jota ilman
maailma ei voi olla_.
Sheikki Ilderimille ei Baltasarin kertomuksessa ollut mitään uutta. Hän
oli kuullut sen kolmelta tietäjältä sellaisissa oloissa, jotka eivät
antaneet mitään tilaa epäilykselle. Hän oli itse ottanut vakavasti osaa
asiaan, sillä eipä suinkaan ollut vaaratonta helpottaa henkilöiden
pakoa, jotka olivat vetäneet päällensä Herodes Ensimmäisen vihan. Nyt
istui yksi niistä kolmesta uudestaan hänen pöydässänsä tervetulleena
vieraana ja kunnioitettuna ystävänä. Sheikki Ilderim horjumattomasti
uskoi kertomuksen, mutta sen syvintä ydintä hän ei voinut omistaa
niin juurta myöten eikä yhtä kiihkoisella innolla kuin Ben-Hur. Hän
oli arabialainen, jonka kiintymys tapauksen seurauksiin oli vain
yleistä laatua. Mutta Ben-Hur oli israelilainen ja juutalainen, hän
yksityisemmästä mieltymyksestä uskoi kertomuksen totuuden ja käsitti
sen kokonaan juutalaiskannalta.
Muistakaamme, että Ben-Hur oli jo lapsena kuullut puhuttavan
Messiaasta; kouluissa hän oli tutustunut kaikkeen mitä tiedettiin tästä
olennosta, joka samalla oli valitun kansan toivon ja pelon ja erikoisen
kunnian aihe; sankari-profeetat ensimmäisestä viimeiseen ennustivat
häntä; hänen tuloansa olivat rabbinit aina selitelleet ja yhä vielä
selittivät. Synagogissa, temppelissä, paasto- ja juhlapäivinä,
julkisesti ja yksityisesti juutalaiset opettajat julistivat odotettua
Messiasta, kunnes kaikki Abrahamin lapset maanpiirin etäisimmissäkin
maissa olivat tottuneet siihen ajatukseen ja odottamalla odottivat
lupauksen toteutumista.
Tästäpä helposti ymmärretään, että juutalaisilla oli monta eri
käsitystä Messiaasta, mutta ne kuitenkin paraastansa koskivat yhtä
ainoata kohtaa -- milloin hän oli tuleva.
Mitään epäilystä ei ollut siitä, että hän tullessaan oli esiytyvä
_juutalaisten kuninkaana_, heidän valtiollisena kuninkaanansa, heidän
Caesarinaan. Israelin kautta hän oli valloittava maailman ja sitte
Israelin hyödyksi ja eduksi hallitseva Jumalan nimessä. Fariseukset eli
eriseuralaiset, separatistit -- joiksi heitä valtiollisessa kielessä
sanottiin -- rakensivat temppelin esikartanoihin ja alttareille
toiveista loistavan tuulentuvan, muhkeamman kuin Makedonian Aleksander
oli koskaan osannut uneksia. Hänen tuulentupansa täytti vain maan,
fariseusten sekä maan että taivaan, eli lyhyesti sanoen: Jumala
kaikkivaltias oli tekevä itsensä heidän halpamaisten pyrintöjensä
palvelijaksi, niin he kuvittelivat rohkeassa, taivasta tavoittelevassa
itsekkäisyydessään.
Mutta palatkaamme Ben-Huriin. Kaksi asianhaaraa hänen elämässään oli
pitänyt häntä verraten vapaana separatististen kansalaistensa rohkeasta
käsityskannasta.
Ensinnäkin hänen isänsä suosi sadduseusten uskoa, jota yleensä on
katsottava sen ajan vapaamielisyydeksi. Heillä oli monta vapaata
mielipidettä ihmissielusta, he eivät uskoneet sen kuolemattomuutta eikä
enkelejä j.n.e. Sitä vastoin he tarkkaan ja kirjaimen mukaan selittivät
Mooseen lakia, mutta ylpeästi halveksivat rabbinien lisäyksiä niihin
kirjoihin. He olivat eittämättä lahkokunta, mutta heidän uskontonsa oli
pikemmin filosofiaa kuin uskonoppia; he eivät kieltäneet itseltänsä
elämäniloa, ja he hyväksyivät monta pakanakansojen ihmeteltävää tapaa
ja tuotetta. Valtioasioissa he tehokkaasti vastustivat separatisteja.
Luonnon järjestyksen mukaan tuli odottaa, että tämä käsityskanta olisi
isän perintönä jäänyt pojalle, ja, kuten edellä olemme nähneet, Ben-Hur
olikin vähällä omistaa sen, vaan silloin tämä tapausten toinen yhteen
sattumus vaikutti häneen pelastavasti.
Nuorukaiseen, jolla oli Ben-Hurin äly ja luonne, voi viisivuotinen
oleskelu Roomassa vaikuttaa paljon. Muistakaamme, että se kaupunki
oli silloin maailman kaikkien kansakuntien valtiollisena ja
kaupallisena kokouspaikkana ja että sinne kokoutuivat sekä henkisen
hienostuksen että hillittömän mässäämisen rakastajat. Forumin edessä
olevan kultaisen patsaan ympärillä lainehtivat kaikki ihmiskunnan
voimakkaimmat virtaukset. Vaikk'ei tapojen hienostus, sievistelty
seuraelämä sekä päivän nerojen seuran houkuttelu ja rakennustaiteen
ihmeet olisikaan vaikuttaneet mitään häneen, kuinka hän, Arriuksen
poika, sentään olisi niin pitkän aikaa voinut viettää päivän toisensa
perästä, komeasta Misenumin huvilasta keisarin vastaanottoihin saakka,
tuntematta mitään vaikutusta kaikista kuninkaista, ruhtinaista,
lähettiläistä, sotavangeista, valtuutetuista ja armon anojista, joita
sinne kokoutui kaikista tunnetuista maista nöyrästi odottamaan kieltoa
tai myöntymistä, josta heidän kohtalonsa riippui. Kansankokouksina
näitä tosin ei voitu verrata niihin, jotka Jerusalemissa olivat
pääsiäisjuhlilla; mutta kun hän istui purppurateltan alla suuressa
sirkuksessa kolmensadan viidenkymmenen tuhannen katsojan luvussa,
niin tottapa hänen mieleensä lienee juohtunut sekin ajatus, että ehkä
tuossa sentään oli muutamia ihmisperheen jäseniä, jotka ansaitsivat
ell'ei Jumalan armoa, niin ainakin hänen huomiotansa, vaikk'eivät
olleetkaan ympärileikattuja; muutamat ehkä olivat surujensa tähden ja
vielä enemmän niiden surujensa toivottomuuden tähden arvokkaat saamaan
veljinä osan lupauksista, jotka oli suotu hänen maamiehillensä.
Luonnollisesti oli Ben-Hurilla sellaisissa oloissa se ajatus,
mutta kun hän alkoi tarkemmin miettiä, hän ei voinut olla
huomaamatta jonkinlaista erotusta. Ihmisjoukkojen kurjuus ja heidän
toivottomuutensa ei ollut minkäänlaisessa yhteydessä uskonnon kanssa,
heidän tuskanhuutonsa ja napinansa ei noussut jumalia vastaan eikä
jumalien puutteesta. Britannian tammistoissa druidit kokoilivat kansaa
alttariensa ympärille; Germaniassa ja Pohjoismaissa palveltiin Odinia
ja Frejaa, Egyptille riittivät krokotiilit ja Anubis; persialaiset
palvelivat Ormuzdia ja Ahrimania, pitäen kumpaakin yhtä suuressa
kunniassa. Hindulaiset, tulevan Nirvanan toivossa, orjailivat yhtä
kärsivällisesti kuin ennenkin Braman pimeillä poluilla; kreikkalaisen
kaikkea kaunista tajuava mieli ylisteli filosofillisista tutkimuksista
levähtäessään Homeron puolijumalia. Mutta Roomassa jumalat olivat
ikään kuin yleisin ja tavallisin kauppatavara. Maailman hallitsijat
siirtelehtivät, juuri sen tähden että he olivat maailman herrat,
ainoastaan oikkujensa mukaan jumalanpalveluksineen ja uhreineen
alttarilta alttarille ihan valitsematta ja iloitsivat tuosta
omatekoisesta monijumalaisuudestaan. Heidän tyytymättömyytensä, jos
sitä voi siksi sanoa, johtui jumalain paljoudesta, sillä, lainattuaan
kaikki maailman jumalat itselleen, he niiden lisäksi rupesivat
jumaloimaan vielä keisarejansakin, rakensivat heille alttareja ja
uhrasivat niillä. Ei, onneton tila ei johtunut uskonnosta, vaan
huonosta hallituksesta, väkivaltaisista anastuksista ja lukemattomista
pikku tyranneista. Samoin kuin kaikki muut tyytymättömät Ben-Hur ei
myöskään ajatellut vapahdusta hengelliseksi, vaan valtiolliseksi.
Kaikkialla kyllä rukoiltiin, Lodinumissa, Aleksandriassa, Atenassa,
Jerusalemissa, mutta ei anoen jumalaa palveltavaksensa, vaan
kuningasta, joka johtaisi kansoja voittoon.
Jos me omalta kannaltamme tutkimme kansain silloista asemaa, huomaamme
helposti, että pelastusta tuosta yleisestä sekasorrosta ei ollut
toivottavakaan, joll'ei joku jumala voinut todistaa olevansa totinen,
kaikkivaltias Jumala ja joll'ei hän tullut ihmiskunnalle avuksi; mutta
silloinen ihmiskunta, sen selväjärkisimmät ja ajattelevimmatkaan
jäsenet eivät huomanneet mitään muuta valon sädettä kuin Rooman
toivotun kukistuksen. Jos maailman valtias kukistuisi, tulisi apu
parannusten ja uusien olojen muodossa. Sen tähden rasitetut rukoilivat
jumaliansa, yhtyivät salaliitoiksi, nousivat kapinaan, taistelivat ja
kuolivat, kostuttaen maata tänään verellänsä, huomenna kyynelillään,
aina vain yhtä turhaan.
Tähän nyt on lisäksi vain huomautettava, että Ben-Hur ajatteli samalla
tavalla kuin kaikki ne silloiset kansakunnat, jotka eivät olleet
roomalaisia. Viisivuotisena oloaikanaan Roomassa oli hän kylliksi
saanut nähdä ja oppia tuntemaan kukistetun maailman kurjuutta. Siinä
lujassa vakuutuksessa, että onnettomuus, jonka alla se huokaili, oli
valtiollista laatua ja siis ainoastaan miekalla mahdollinen korjata,
oli hän valmistautumaisillaan ottamaan vastaan aikaa, jolloin sotaisia
keinoja ja taitoa tarvittaisiin. Aseiden käytön hän oli jo oppinut
täydellisesti, mutta sotataidossa on ylempiäkin asteita, ja joka niillä
tahtoo edistyä, hänen täytyy osata vähän enemmänkin kuin ainoastaan
puolustautua kilvellä ja iskeä keihäällä. Taistelutantereella päällikkö
saa näyttää neroansa, tehdä monta yhdeksi ja sulattaa se yksi itseensä,
niin että täydellinen sotapäällikkö on vain yksi sotilas, jolla on
aseena sotajoukko. Näistä syistä ja toivoen saavansa tilaisuutta kostaa
roomalaisille vääryydet, jotka oli tehty hänelle ja hänen omaisilleen,
Ben-Hur päätti lähteä mukaan sotaretkelle partialaisia vastaan,
koska siellä oli parempi toivo saada tyydyttää kostonhimoansa kuin
rauhallisessa elämässä.
Nyt on helppo ymmärtää, mitä hän tunsi kuunnellessaan Baltasarin
kertomusta. Se koski kahteen hänen sydämmensä herkkätuntoisimpaan
kieleen. Hänen sydämmensä sykki kovasti ja vielä kovemmin, kun hän
tutkiessaan itseänsä huomasi, ett'ei hän epäillyt kertomuksen totuutta,
ei pienintäkään rahtua siitä, eikä myöskään, että niin ihmeellisesti
löydetty lapsi oli Messias. Hän vain ihmetteli, että Israel pysyi niin
välinpitämättömänä ilmestyksestä ja ett'ei hän ennen tätä päivää ollut
koskaan kuullut siitä puhuttavan. Kaksi kysymystä tuli hänen mieleensä,
ja niihin oli hänestä sangen tärkeä saada vastaus.
"Missä lapsi on nyt?"
"Mikä on sen tehtävä?"
Pyytäen anteeksi keskeytystänsä hän koetti saada yhä edelleen selville
Baltasarin ajatusta asiasta. Se ei ollutkaan vaikea, koska ukko oli
luonnostaan hyvin puhelias.