Ilderimin luona atrialla.
Jos lukija muistaa tietäjäin atrian aavikolla, niin hän jo siitä
kylliksi tietää, miten teltassa nyt atrialle valmistauttiin. Erotuksena
oli paraastaan se, että tässä oli runsaammin ruokavaroja ja parempi
tarjoilu.
Matolle sohvan eteen levitettiin kolme villapeitettä. Yhden jalan
korkuinen pöytä kannettiin niiden keskelle, ja sille levitettiin liina.
Vähän matkan päähän pöydästä asetettiin liikuteltava saviuuni erään
naisen hoitoon, jonka tuli toimittaa syöjille leipää eli oikeammin
kuumia kakkuja jauhoista, joita narisevilla käsikivillä jauhettiin
viereisessä teltassa.
Tällä välin tuotiin Baltasar sohvan luo, jossa sheikki ja Ben-Hur
seisoaltaan ottivat häntä vastaan. Yllä oli hänellä väljä, musta
päällysnuttu; käynti oli horjuva ja kaikki liikkeet hitaat ja
varovaiset. Hän näytti olevan hyvin riippuvainen pitkästä sauvastaan ja
palvelijain tukevista käsistä.
"Rauha olkoon sinulle, ystäväni", sanoi Ilderim kunnioittavasti, "rauha
ja tervetuloa!"
Egyptiläinen nosti päätänsä ja vastasi: "Ainoan, lempeän ja totisen
jumalan rauha ja siunaus olkoon sinullekin ja omaisillesi, hyvä
sheikki!"
Vanhuksen käytöksessä oli jotain lempeää ja lapsellisen hurskasta,
joka Ben-Hurissa vaikutti kunnioituksen tunnetta. Siunaus, joka
lausuttiin yhdessä rauhan toivotuksen kanssa, oli sitä paitsi osaksi
hänellekin aiottu. Ukon silmät jo vanhuuden himmentämät, vaan kuitenkin
sisällisesti tulesta loistavat, olivat tervehdyksen aikana kauan
katselleet hänen muotoansa. Siitä hänessä heräsi uusi ja salaperäinen
liikutus, niin voimakas, että hän atrian aikana lakkaamatta tutkivasti
katsahti vanhuksen ryppyiseen ja värittömään muotoon. Hän tahtoi, jos
mahdollista, kasvoista saada selville hänen luonteensa, mutta huomasi
vain aina samaa lempeyttä, tyyneyttä ja lapsellista luottamusta. Vähän
ajan kuluttua hän huomasi sen ilmauksen olevan aivan omituista ukon
kasvoissa.
"Tämä nuori mies se on", sanoi sheikki laskien kätensä Ben-Hurin
käsivarrelle, "joka tänä iltana taittaa leipää meidän kanssamme."
Egyptiläinen katsahti äkisti nuoreen mieheen ja tuli taas vähän
hämmästyneen ja epätietoisen näköiseksi.
Sheikki, sen huomattuaan, jatkoi: "Olen luvannut, että hän saa huomenna
koettaa minun hevosiani, ja jos kaikki käy hyvin, niin hän myöskin saa
ajaa niitä sirkkuksessa."
Baltasar yhä katseli Ben-Huria.
"Hän tuli tänne hyvin suosittuna", jatkoi Ilderim kovin hämillään.
"Hän on erään jalon roomalaisen merisankarin Arriuksen poika, vaikka"
-- sheikki hiukan vitkasteli, vaan jatkoi nauraen -- "vaikka hän itse
väittää olevansa israelilainen ja Juudan suvusta; ja Jumalan kunnian
kautta, min'en epäilekään hänen sanojansa!"
Baltasar ei voinut kauemmin olla puhumatta.
"Vierasvarainen sheikki, tänään oli minun henkeni vaarassa ja olisinkin
joutunut kuoleman omaksi, ell'ei nuori mies, ihan tämän kuva, joll'ei
hän olekin sama, olisi juossut väliin, silloin kun kaikki muut
pakenivat, ja pelastanut minua." Kääntyen sitte Ben-Hurin puoleen hän
kysyi: "Etkö sinä ole sama mies?"
"Niin paljoon minä en voi vastata", sanoi Ben-Hur kainon kohteliaasti.
"Minä pysäytin hävyttömän roomalaisen hevoset, kun ne syöksyivät sinun
kameliasi kohti Kastalian lähteellä. Tyttäresi lahjoitti minulle
kultaisen pikarin."
Ben-Hur veti tunikansa alta esiin pikarin ja antoi sen Baltasarille.
Egyptiläisen kuihtunut muoto hiukan punehtui.
"Herra lähetti sinut tänään minulle avuksi lähteen luona", hän sanoi
vapisevalla äänellä ja ojensi kätensä Ben-Huriin päin, "ja nyt hän
lähettää minut sinun luoksesi. Minä kiitän häntä siitä. Ylistä sinäkin
häntä, sillä hänen armonsa kautta minä voin antaa sinulle suuren
palkinnon. Pikari on sinun. Pidä se."
Ben-Hur otti takaisin lahjan, ja Baltasar, nähden Ilderimin muodossa
kysyvää uteliaisuutta, kertoi, mitä lähteellä oli tapahtunut.
"Kuinka!" sheikki huudahti, kääntyen Ben-Hurin puoleen, "minulle sinä
et sanonut siitä mitään, vaikka parempaa puolustuslausetta et olisi
koskaan voinut antaa. Enkö minä ole arabialainen, kymmentuhantisen
heimon sheikki? Ja eikö hän ole minun vieraani? Ja eikö ole
vierasystävyyden laki, että hyvä tai paha, jota teet hänelle, on hyvää
tai pahaa minulle? Mihinkä sinun pitäisi mennä etsimään palkintoa,
ell'ei tänne? Ja kenenkä kädestä sinun tulisi se saada ell'ei minun?"
Ääni oli puheen lopussa muuttunut terävän nuhtelevaksi.
"Hyvä sheikki, säästä minua. Minä en tullut saamaan palkintoa, en
suurta enkä pientä, ja jotta pääsisin ihan vapaaksi sellaisesta
epäilyksestä, sanon sinulle, että apua, jota annoin tälle kunnon
vanhukselle, olisin yhtä mielelläni antanut sinun halvimmalle
palvelijallesikin."
"Mutta hän on minun ystäväni, minun vieraani, eikä minun palvelijani.
Etkö näe siinä erotuksessa onnen jumalattaren suosiota?" Sille hän
kääntyi Baltasarin puoleen lisäten: "Ah, Jumalan kunnian kautta, minä
sanon sinulle uudestaan: hän ei ole mikään roomalainen."
Sitte sheikki kääntyi katsomaan palvelijoita, joiden atrian
valmistukset olivat melkein lopussa.
Lukija vielä muistanee Baltasarin historian, jonka hän itse kertoi
aavikolla, ja voi siis varsin hyvin käsittää, minkä vaikutuksen
Ben-Hurin uhraavaisuusvakuutus teki kunnianarvoiseen mieheen. Se
kajahti hänen korvissaan kuin kaiku hänen omasta sydämmestään. Hän
astui askelta lähemmäksi Ben-Huria ja sanoi lapsellisen hurskaalla
tavallaan:
"Miksi sheikki sanoikaan minun pitävän kutsua sinua? Luullakseni se oli
roomalainen nimi."
"Arrius eli Arriuksen poika."
"Sinä et kuitenkaan ole roomalainen."
"Kaikki sukulaiseni olivat juutalaisia."
"Olivat, sanoitko niin? Eivätkö he siis enää ole elossa?"
Kysymys oli taitavasti viritetty, vaikka se samalla olikin
luonnollinen, mutta Ilderim pelasti Ben-Hurin vastauksen pulasta.
"Tulkaa!" hän sanoi heille, "ruoka on valmis."
Ben-Hur tarjosi Baltasarille käsivartensa ja talutti hänet pöytään,
jonka ääreen he kävivät itämaiseen tapaan istumaan matoille. Tuotiin
vettä, ja he pesivät ja kuivasivat kätensä. Sitte sheikki antoi
palvelijoille merkin olla hiljaa ja egyptiläinen rukoili hartaasta
liikutuksesta vapisevalla äänellä:
"Jumala, kaikkien meidän isämme! Mitä meillä on, on sinun antamasi. Ota
vastaan meidän kiitoksemme ja siunaa meitä, että yhä toimittaisimme
sinun tahtoasi."
Se oli sama siunaus, jonka tämä kunnianarvoinen oli lausunut vuosia
sitte yhdessä kreikkalaisen Gasparin ja hindulaisen Melchiorin kanssa,
ja joka, lausuttuna eri kielillä ja kuitenkin ymmärrettynä, oli ihme,
joka todisti Jumalan olevan läsnä atrialla.
Pöytä, johon sheikki vierainensa sitte heti kiinnitti huomionsa, oli,
kuten saatamme ymmärtää, runsaasti varustettu itämaisilla ruuilla,
sekä vahvemmilla että makeammilla. Siinä oli leivinlämpöisiä kakkuja,
kasviksia ja liharuokia sekä yksikseen että kasviksien, maidon, voin ja
hunajan kanssa, kaikki aiotut syötäväksi ilman nykyisiä aseita, niin
kuin veitsiä, kahveleja, lusikoita, laseja tai lautasia. Näitä syödessä
puhuttiin hyvin vähä, sillä syöjillä oli nälkä. Mutta jälkiruokain
saapuessa tapahtui muutos. He pesivät uudestaan kätensä, pudistelivat
puhtaiksi liinat, jotka heillä oli polvillaan, ja tunsivat uudestaan
täytetyn pöydän ääressä, suurimman nälän sammuttua, halua puhelemaan ja
kuuntelemaan toisten puhetta.
Tähän aikaan saattoi olla ainoastaan yksi puheenaine silloin, kun
seurassa oli arabialainen, juutalainen ja egyptiläinen, jotka kaikki
uskoivat yhteen Jumalaan. Ja kukapa näistä kolmesta olisi pitänyt
puhetta ell'ei hän, joka oli nähnyt jumaluuden niin läheltä, nähnyt
sen tähdessä, kuullut sen kehoittavan äänen, ja jota pyhä Henki oli
ohjannut niin pitkät matkat ja niin ihmeellisesti. Ja mistäpä hän olisi
puhunut muusta kuin siitä, jota hänet oli valittu todistamaan.