Roomalaiset juomingit.
Palatsi joen toisella puolella oli melkein vastapäätä Simonideen
kartanoa, ja kuuluisan Epifaneen sanotaan rakennuttaneen sen valmiiksi
asti. Siinä oli kaikkea suurenmoista mitä sellaisessa voi odottaa
olevan, vaikka tämän hallitsija-rakennusmestarin aisti enemmän suosi
suuren suurta kuin klassillista, kuten me nyt sitä nimitämme; hän näet
matki persialaista rakennustapaa eikä kreikkalaista.
Muuri, joka ympäröi koko saarta joen rantaa myöten, oli tehty kahta
tarkoitusta varten: suluksi vettä vastaan ja suojaksi roistoväeltä.
Sanottiin sen tehneen palatsin sopimattomaksi kenenkään pysyväiseksi
asuinpaikaksi, jonka lähden legaatit olivat hyljänneet sen ja
muuttaneet toiseen hallituspalatsiin, joka oli heitä varten rakennettu
Sulpius-vuoren läntiselle rinteelle Jupiterin temppelin alapuolelle.
Olipa sentään niitäkin, jotka sanoivat aiheettomaksi tuota vanhan
rakennuksen moitetta. He väittivät, häijysti kyllä, että legaattien
muuton todellisena syynä ei ollut saaripalatsin epäterveellisyys,
vaan se turvallisuus, jonka tuottivat suunnattomat, linnan muotoon
rakennetut kasarmit, jotka olivat juuri tien yläpuolella vuoren
itärinteellä. Tämä mielipide olikin ehkä oikea, muun muassa siitä
päättäen, että, kuten mainittiin, saaripalatsi aina pidettiin
käyttökunnossa, ja milloin konsuli, sotapäällikkö, kuningas tai joku
muu ruhtinaallinen henkilö saapui Antiokiaan, niin hänet majoitettiin
saareen.
Koska meillä on tekemistä vain yhden huoneen kanssa tuossa vanhassa
rakennuksessa, tehköön lukijan mielikuvitus itselleen kuvan kaikesta
muusta, niin kuin puutarhoista, kylpylaitoksista, pylväskäytävistä ja
huoneiden paljoudesta katon huvihuoneihin saakka, jotka kaikki olivat
laitetut niin komeasti, kuin soveltui valtion rakennukselle semmoisessa
kaupungissa kuin Antiokia.
Meidän päivinämme tuota mainittua huonetta sanottaisiin saliksi. Se oli
varsin tilava, lattia kiillotetuista marmorilevyistä. Päivänvalo pääsi
sisään kattoikkunoista, joissa lasin sijasta oli kirjavaksi värjättyä
katinkultaa. Pitkin seiniä seisoi Atlaan kuvapatsaita eri asennoissa
kannattamassa taitotekoista, lehtiköynnöksistä katonreunustaa, jonka
kaunis muoto viehätti silmää siitäkin syystä, että nuo kipsilehdet
olivat taitavasti väritetyt sinisen, vihreän, purppuranpunaisen ja
kullan värisiksi. Huoneen ympäri kiertävä sohva oli päällystetty
Itä-Indian silkillä ja kashmir-villakankaalla. Huonekaluina oli
egyptiläis-mallisia ja kuvajalkaisia pöytiä ja tuoleja.
Me jätimme Simonideen nojatuoliinsa mietiskelemään, mitä apua hän aikoi
antaa tulevalle kuninkaalle. Ester nukkuu. Ja nyt käytyämme siltaa
myöten joen poikki, astumme pronssi-leijonain vartioimasta portista
saaripalatsiin ja edelleen monen babylonilaiseen tapaan rakennetun
salin kautta äsken kuvaamaamme kullalta loistavaan saliin. Katosta
riippuu viisi kynttiläkruunua juoksevissa pronssivitjoissa, yksi joka
nurkassa ja yksi keskellä, kukin mahtavana lamppupyramiidina valaisten
Atlaan kuvain muotoja ja seinäin monimutkaisia koristuksia. Pöytäin
ympärillä on istumassa, seisomassa tai lakkaamatta edestakaisin
kävelemässä satakunta henkilöä, joita me tahdomme vähän tarkastella
ainakin hetkisen.
He ovat kaikki nuorukaisia, muutamat tuskin vielä ehtineet pois
pojan ijästä. Heti myöskin voi huomata heidän syntyneen Italian
taivaan alla, vieläpä enimmän osan olevan roomalaisia. He puhuvat
puhtainta latinaa, ja jokaisella on yllä Rooman tavallinen arkipuku,
lyhythihainen ja -helmainen tunika, joka vaatteus hyvin soveltuikin
Antiokian ilmanalassa ja varsinkin salin raskaassa ilmassa. Sohvalla
siellä täällä on huolettomasti sille heitettyjä toga-viittoja, reunat
purpurasta. Siinä makaa myöskin muutamia nuorukaisia mielen mukaisessa
asennossa, kuumuudenko ja päivän vaivojen vaiko viinin jumalan siihen
vaivuttamina, emme huoli tutkia.
Kova äänten hälinä porisee salissa, välistä kuuluu sen seasta
kaikuva nauru sekä epätoivon tai riemun huudahdus, mutta kovemmin
kaikkea muuta ratisee korviin koskeva rapina taukoamatta, huumaten
siihen tottumatonta. Jos lähestymme pöytiä, selviää se arvoitus
ihan itsestään. Siellä pelataan lauta- tai kuutiopeliä, ja rapinan
aiheena ovat _tesserae_ eli elefantinluiset kuutiot ja _hostes_
eli merkkinappulat, joita heittojen mukaan muutellaan ruudukkaiksi
maalatuilla pöydillä.
Ketä on tässä joukossa?
"Hyvä Flavius", sanoo eräs pelaaja, merkkinappula sormien välissä,
"näethän tuon viitan, joka on tuossa sohvalla. Se tulee juuri
vaatepuodista, ja siinä on olkamerkit kullasta, leveät kuin kämmeneni."
"Kyllä", vastasi Flavius, kääntämättä huomiotaan pois pelistä, "olenpa
nähnyt sellaisia ennenkin; olkoonpa niinkin, ett'ei sinun viittasi ole
vanha, mutta totta totisesti, Venuksen kaunovyön kautta, uusi se ei
myöskään ole. Mitä sinä sillä tarkoitat?"
"En mitään muuta kuin että minä lahjoittaisin sen mielelläni, jos vain
tapaisin miehen, joka tietäisi kaikki."
"Ha, ha! Huokeammasta hinnasta minä voin näyttää sinulle täällä
montakin purppura-togaista miestä, jotka yhtyvät sinun tarjoukseesi.
Mutta pelaa sinä!"
"Kyllä, kyllä kas noin, nyt olet pussissa!"
"Totta totisesti, Jupiter avita! No, mitä arvelet? Panemmeko uudestaan?"
"Olkoon menneeksi!"
"Mistä summasta?"
"Sertertiosta."
Molemmat ottivat vahataulunsa ja piirtimensä ja merkitsivät jotakin
muistiin. Heidän järjestellessään nappuloitansa Flavius kävi jatkamaan
äskeistä puheainetta.
"Ettäkö löytäisit miehen, joka tietää kaikki! Herkules avita!
silloinhan orakelille ei jäisi mitään tekemistä. Mitä sinä sillä
ihmemiehellä tekisit?"
"Hän saisi vastata yhteen kysymykseen, hyvä Flavius, ja sitte minä,
totta vie, katkaisisin häneltä kaulan."
"Ja mikä kysymys se olisi?"
"Hänen pitäisi sanoa minulle hetki -- sanoinko hetki -- ei, vaan
minuutti, jolloin Maxentius huomenna tulee."
"Oiva heitto -- nyt olet kiinni! -- Ja mitä varten se minuutti?"
"Oletko koskaan seisonut paljain päin Syrian auringon paahteessa
rantasillalla, josta hän tulee maalle? Ei Vestan tulikaan ole niin
kuuma. Esi-isämme Romuluksen kautta, jos minun pitää kuolla, niin
tahtoisinpa, että se tapahtuisi Roomassa. Manala on täällä; siellä
Roomassa minä saattaisin seisoa Forumin laidassa ja kurkottaen
ulottuisin käsilläni jumalain lattiaan. -- Oh, Venus avita, johan sinä,
Flavius, puijasit minua uudestaan. Minä menetin. Voi sua, huikenteleva
onnen jumalatar!"
"Uudestaan, vai mitä?"
"Pitää minun voittaa takaisin sertertioni."
"Olkoon menneeksi minun puolestani."
Ja he jatkoivat peliänsä. Aamunkoite hiipiessään sisään kattoikkunoista
ja himmentäessään lamppujen valoa näki vielä nämä molemmat saman pöydän
ääressä yhä vain kiintyneenä samaan mieltä jännittävään huvitukseen.
Kuten enimmät muutkin, he kuuluivat konsulin esikuntaan ja odottelivat
juoden ja pelaten hänen tuloansa.
Äskeisen keskustelun aikana astui huoneesen uusi seurue ja lähestyi
keskipöytää, alussa kenenkään huomaamatta. Heidän käytöksestään kyllä
näkyi, että he äskettäin olivat lähteneet joistakin juomingeista.
Muutamain heistä oli vaikea astua vakavasti. Johtajan päässä näkyi
seppele osoittamassa, että hän oli juhlan kuningas. Viini ei ollut
vaikuttanut häneen muuta kuin enentänyt hänen kauneuttansa, joka
oli aivan roomalaismallin mukainen. Hän piti päätänsä pystyssä,
huulia ja poskia kaunisti terveyden raitis puna ja silmät loistivat.
Hänen lumivalkoisen togansa vähän luonnoton asema ja hänen liian
majesteetillinen käyntinsä osoittivat sentään hänenkin uhranneen
viinin jumalalle. Mennessään pöydän luo hän kursailematta ja anteeksi
pyytelemättä raivasi tungoksen läpi tietä itselleen ja seuraajilleen,
ja kun hän viimein pysähtyi katselemaan pelaajia, kääntyivät kaikki
häneen päin ja huusivat pauhaten:
"Kas, Messala!"
Salin etäisimmistäkin nurkista kuului ikään kuin kaikuna tervehdyksen
toistelemista. Miesryhmät hajosivat heti, peli lakkasi, ja yleinen
rynnäkkö salin keskusta kohti alkoi.
Messala otti välinpitämättömästi vastaan tuon imartelevan huomion ja
kiiruhti näyttämään, mihin tuo kaikkein suosio häntä kohtaan perustui.
"Maljasi, ystävä Drusus!" hän sanoi lähimmälle pelaajalle oikealla
päin, "näytäpäs minulle vähän muistitauluasi."
Puhuteltu otti esiin muutamia pieniä vahatauluja, tarkasti vetosummain
muistiinpanot ja työnsi taulut pois luotansa Messalaan päin.
"Denareja, denareja vain; kuskeillehan ja teurastajille nuo summat
soveltuvat!" sanoi Messala halveksivasti hymyillen. "No, juopuneen
Semelen nimessä, mitenkä onkaan Rooman asiat, koska Caesarin kaltainen
mies valvoskelee yöt päätänsä odotellen, että onnen potkaus toisi
hänelle yhden mitättömän denarin."
Drususten jälkeläinen punastui tukan rajaan asti, mutta hänen
kumppaninsa pauhullaan sotkivat vastauksen, tunkeutuessaan pöydän luo
huudellen: "Messala! Messala!"
"Miehet Tiberin rannoilta", jatkoi Messala, temmaten kuutiopikarin
erään seisojan kädestä, "kuka on jumalain suurin suosikki? Roomalainen!
Kuka säätää lakia kansoille? Roomalainen! Kuka se miekan oikeudella
vallitsee maailmaa?"
Miehet pian innostuivat eivätkä jättäneet hänelle enää aikaa itse
vastata.
"Roomalainen, roomalainen!" he huusivat yhteen suuhun.
"Mutta ... mutta" -- hän vitkasteli, herättääkseen uteliaisuutta, "onpa
kuitenkin yksi parempi kuin paras Roomassa."
Hän pudisti ylimyspäätänsä ja oli vaiti, ikään kuin tahtoen loukata
heitä pilallansa.
"Kuuletteko?" hän kysyi. "On yksi, joka on parempi kuin paras Roomassa."
"Ka, Herkules!" muuan virkahti.
"Bakkus!" huusi joku ivailija.
"Jupiter, Jupiter!" pauhasi koko joukko.
"Ei", sanoi Messala, "ihmisten seassa."
"Sano hänen nimensä!" huudettiin.
"Kyllä minä sanon", virkkoi Messala, kun jälleen oli tyynnytty. "Se on
se, joka Rooman täydellisyyteen on yhdistänyt itämaiden täydellisyyden;
se, joka on voitolliselle lännelle opettanut idän taidon osata nauttia
valloituksiansa."
"Totta totisesti! Hän on kuitenkin roomalainen, kun kaikki tulee
selville", selitti joku, ja siitä alkoi yleinen nauru ja käsien
paukutus, osoittaen, että Messalalla oli enemmistö puolellaan.
"Täällä idässä meillä ei ole mitään muita jumalia kuin viini, naiset ja
onni, ja viimeksi mainittu on niistä suurin", hän jatkoi. "Sen tähden
meidän tunnussanamme onkin: 'Kuka uskaltaa, mitä minä uskallan?' ja se
tunnussana soveltuu senaattorille, sotilaalle taistelussa ja paraiten
kaikista sille, joka etsien parasta uhoittelee pahinta." Hän hiljensi
äänensä kevyeksi ja tuttavaksi kuiskailuksi, mutta päästämättä millään
tavalla käsistään voittoa, jonka kerran oli saanut. "Suuressa arkussa
tuolla ylhäällä linnassa on minulla viisi talenttia täys'painoisia,
käypää rahaa, ja tässä ovat nosto-osoitukset niille summille."
Hän veti tunikansa alta paperikäärön, heitti sen pöydälle ja jatkoi,
ympärillä seisojain hengittämättä kuunnellessa ja katsoessa häntä:
"Tuossa on summa todistuksena, mitä minä uskallan. Kuka teistä uskaltaa
yhtä paljon? Te olette vaiti. Onko summa liian suuri? Minä pyyhin pois
yhden talentin. Mitä, yhäkö vaiti? No, heittäkäämme sitte kerran näistä
kolmesta talentista, mitättömästä kolmesta! No, kahdesta sitte -- entä
yhdestä, yhdestä ainoasta sen joen kunniaksi, jonka rannoilla te näitte
päivän valon. Idän Rooma lännen Roomaa vastaan. Barbarinen Orontes
pyhää Tiberiä vastaan!"
Hän ramisutti kuutiota, vastausta odotellessaan.
Ei kukaan liikahtanut. Hän heitti kuutiopikarin pöydälle ja otti
nauraen takaisin talletuskirjat.
"Ha ha ha! Olympolainen Jupiter avita! nyt minä ymmärrän, että te
olette joko hankkimassa rikkautta taikka sitä suurentamassa, ja sitä
varten te olette tulleet Antiokiaan. Kuuletko, Caecilius!"
"Tässä minä olen, Messala", kuului ääni hänen takaansa, "ja olen ihan
menehtymäisilläni tungoksessa ja kerjäilen yhtä drakmaa, sopiakseni
sitte sen leppymättömän lauttamiehen kanssa. Mutta Pluto minut vieköön!
näillä tulokkailla ei ole edes oboliakaan hallussaan."
Tämä sukkeluus sai aikaan naurun rähinän, joka tärisytti seiniä.
Messala yksin pysyi vakavana.
"Mene", hän sanoi Caeciliukselle, "ja käske palvelijoita tuomaan tänne
viiniastiat ynnä pikareja ja maljoja. Jos näillä onnea etsivillä
maamiehillämme ei olekaan kukkaroita, niin tahdonpa syrjäläisen
Bakkuksen nimessä katsoa, eikö heillä paremmin ole vatsa muassa.
Joudu!" Sitte hän kääntyi Drusuksen puoleen ja nauroi niin, että kuului
yli koko salin. "Ha ha, ystäväni! Ethän vain loukkautunut, että vedin
sinun sisällisen jaloutesi alas denarien tomuun. Ymmärräthän, että
minä vain tahdoin koettaa näitä vanhasta Roomasta tulleita kukkosia.
Tule, Drusus, tule!" Hän tarttui kuutiopikariin uudestaan ja pudisteli
sitä iloisesti. "Kas niin, pankaamme mistä summasta vain tahdot;
koetelkaamme onneamme!"
Hänen äänessään oli jotakin niin avomielistä, sydämmellistä ja
puoleensa vetävää, että Drusuksen pahastus heti haihtui.
"Nymfein nimessä, koetanpa onnea sinun kanssasi", hän nauraen vastasi,
"mutta -- denarista."
Pojan näköinen nuorukainen katseli toiselta puolen pöytää sovinnon
tekoa. Messala kääntyi äkisti häneen päin.
"Kuka sinä olet?" hän kysyi.
Poika pakeni etemmäksi.
"En Kastorin nimessä ja hänen veljensä vielä lisäksi! En minä
tarkoittanut mitään pahaa! Miesten kesken on sääntönä pitää muissakin
peliasioissa tarkinta tiliä silloin, kuin panos on pienin. Minä
tarvitsisin kirjuria. Tahdotko auttaa minua?"
Poika otti esiin vahataulunsa ja valmistautui kirjoittamaan muistiin.
"Malta, Messala!" esteli Drusus. "En tiedä, onko paha enne pidättää
punnittua noppakuutiota kysymyksellä, mutta nyt johtuu yksi mieleeni ja
minun täytyy lausua se, vaikka Venus rankaisisi minua vyöllänsä."
"Ei, Drusus, ei; Venus, vyö irrallaan, on rakkaustaudissa. Annas
kuulua, minä vain teen heittoni; kas niin."
Hän käänsi pikarin ylös alasin ja piti sitä vakavasti kuutioiden päällä.