"Etkö muusta?"
"Kyllä minulla on parempikin takaus, hänen rohkeutensa."
"Mutta, Malluk, hänen kostontunteensa, mitä se tarkoittaa? Muutamia
harvojako ainoastaan, jotka loukkasivat häntä, vai monen moniako? Ja
sitte vielä, onko se tunto ainoastaan arkatuntoisen pojan oikkuja, vai
onko kärsimyksistä täysi miehuuden ikä antanut sille kestäväisyyttä?
Tiedäthän, Malluk, että koston ajatus, joka johtuu ainoastaan
tunteista, on vain joutava uni, jonka ensimmäinen valoisa päivä
haihduttaa, jota vastoin kiihkoinen kostonhimo on sydämmen tauti, joka
nousee aivoihin ja elää yht'aikaa molemmista."
Simonides osoitti tässä puheensa osassa ensi kerran kiihtymystä. Hän
puhui kiivaasti, puristi kätensä nyrkiksi ja osoitti sellaisen miehen
intoa, joka tahtoo tehdä selväksi, mitä tautia hän sairastaa.
"Hyvä isäntä", Malluk jatkoi, "yksi niitä syitä, joiden tähden minä
luulen, että se nuori mies on juutalainen, on hänen vihansa voima.
Minä näin selvästi hänen olevan varoillaan minua kohtaan, joka olikin
luonnollista, kun tiesin, miten kauan hän oli elänyt roomalaisen
epäluuloisuuden ilmassa; mutta näin minä kuitenkin hänen kiihtyvän,
ensimmäisen kerran, kun hän tahtoi tietoa Ilderimin tunteista
roomalaisia kohtaan, ja toisen kerran, kun minä kerroin sheikin ja
kolmen tietäjän historian sekä mainitsin heidän kysymyksensä: Missä on
äsken syntynyt juutalaisten kuningas."
Simonides kumartui äkisti eteen päin, ollen nähtävästi kiihkeässä
odotuksessa.
"Ah, Malluk, hänen sanansa, mitä hän sanoi! Anna minun niistä arvata,
mitä tämä salaisuus vaikutti häneen."
"Hän tahtoi tietää, miten sanat olivat oikeastaan olleet: _kuninkaaksi
syntynyt_ vaiko _äsken syntynyt kuningas_. Näytti, kuin hän olisi
pitänyt hyvin tärkeänä niiden lausetapojen erotusta."
Simonides nojautui jälleen entiseen asentoonsa kuuntelemaan.
"Sitte", sanoi Malluk, "minä selitin hänelle, miten Ilderim käsitti
salaisuuden: että kuningas oli tuleva tuomitsemaan roomalaisia.
Nuorukaisen kasvojen puna tummeni, ja hän sanoi vakavasti: Kukapa muu
kuin Herodes voi hallita niin kauan, kuin Rooma seisoo?"
"Mitä hän sillä tarkoitti?"
"Että valtakunnan täytyy kukistua ennen, kuin toisesta hallituksesta
voi olla puhettakaan."
Simonides katseli hetkisen laivoja ja niiden varjoja, jotka hiljaa
kiikkuivat yhdessä kuunpaisteisella joen pinnalla. Katsoen jälleen ylös
hän lopetti keskustelun.
"Nyt riittää täksi illaksi, Malluk", hän sanoi. "Mene ja hanki jotakin
syödäksesi ja ole valmis palaamaan palmumetsään. Sinun pitää auttaa
häntä nyt alkavissa toimissaan. Tule aikaisin huomisaamuna, niin saat
kirjeen viedäksesi Ilderimille." Sitte hän lausui hiljemmalla äänellä
ikään kuin itsekseen: "Minä tahdon itse olla läsnä kilpa-ajoissa
sirkuksessa."
Kun Malluk, toivotettuaan tavan mukaan siunausta, poistui, joi
Simonides aika siemauksen maitoa ja näytti siitä virkistyvän ja tulevan
iloiseksi.
"Ota pois tarjotin, Ester", sanoi hän, "minä olen ravittu."
Tytär totteli.
"Käy nyt tähän istumaan."
Ester istahti tuolin laidalle ihan hänen viereensä.
"Jumala on hyvä minua kohtaan, sangen hyvä", sanoi Simonides hartaasti.
"Hänen tapansa on toimia salaperäisesti, mutta välistä hän antaa meidän
uskoa näkevämme ja ymmärtävämme hänen tarkoituksensa. Minä olen vanha,
ja minun aikani loppuu kohta, mutta nyt yhdennellätoista hetkellä, kun
toivoni jo alkoi haihtua, nyt hän lähettää minulle lupauksen kipinän,
joka virkistää minua. Näen suuren osan eteenpäin viittomaani tietä
yhdestä asianhaarasta, joka itsessään on niin paljon vaikuttava, että
se muodostaa toisenlaiseksi koko maailman. Minä näen syyn, minkä tähden
minulle on uskottu niin suuret rikkaudet, ja tarkoituksen, mihin ne
ovat määrätyt. Totta tosiaan, lapseni, minä tunnen uuden elämän innon
virkoavan itsessäni."
Ester työntihe likemmäksi häntä, ikään kuin palauttaakseen hänen
ajatuksiansa häilyvästä lennostaan.
"Kuningas on syntynyt", jatkoi vanhus, ikään kuin yhä puhuen
tyttärellensä, "ja hän lienee nyt saavuttanut puolimatkan tavallisesta
ihmisijästä. Baltasar sanoo hänen vielä olleen lapsena äitinsä sylissä,
kun hän kunnioitti häntä ja antoi hänelle lahjoja. Ilderim vakuuttaa
viime joulukuussa seitsemänkolmatta vuotta kuluneen siitä, kun Baltasar
ja hänen kumppaninsa tulivat hänen telttaansa, pyytäen suojelusta
Herodeen vainolta. Niinpä hänen tulonsa ei voi enää viipyä kauan. Se
voi tapahtua tänä iltana tai huomenna. Pyhät Israelin isät, eikö tämä
ajatus ole sanomattoman autuaallinen! Minä olen kuulevinani kukistuvain
muurien pauhua ja yleistä kapinaa, jonka maailman muutos herättää.
Niin, maa avautuu ihmiskunnan iloksi nielemään Roomaa, ihmiset
saavat jälleen hengittää vapaasti ja laulaa laulujansa." Hän nauroi
itsekseen. "Oletko sinä, Ester, koskaan kuullut mitään sellaista?
Tunnenpa tosiaankin, että minussa syttyy runoilijan innostus, Mirjamin
ja Davidin hehku. Minun ajatuksissani, joiden pitäisi puuhaella
ainoastaan numeroiden ja asioimiston kanssa, kilisevät sympaalit,
soivat harput ja laulu kaikuu äsken pystytetyn kuninkaan istuimen
ympärille kokoutuneen ihmisjoukon huulilta. Toistaiseksi minä karkoitan
nämä ajatukset, sillä, tyttäreni, kuningas tarvitsee tullessaan
rahaa ja miehiä, ja hän syntyi niin kuin minä itsekin vaimosta, on
siis vain ihminen, ihmisellisten tarpeiden alainen, kuten sinä ja
minä. Ja rahaa saadakseen hän tarvitsee myyjiä ja ostajia, ja miehiä
varten hän tarvitsee johtajia. Siinä, siinä! Näetkö, mikä tie on
minulle viitottuna ja mitä tietä meidän nuoren herramme on kuljettava?
Näetkö, että sen päässä on kunnia meille molemmille ja kosto meidän
puolestamme, ja, ja..." Hän pysähtyi häveten itsekkäitä toiveitansa,
joista Esterillä ei ollut edes vähintäkään aavistusta. Sitte hän jatkoi
suudellen: "ja onnea äitisi tyttärelle."
Ester istui hiljaa, sanaakaan sanomatta. Vanhuksen mieleen juohtui
nyt ihmisluonnon erilaisuus ja se luonnonlaki, joka tekee saman asian
käsittämisen niin vaihtelevaksi. Hän muisti, että Ester olikin vain
tyttö.
"Mitä sinä ajattelet, Ester?" vanhus sanoi hyväntahtoisesti, kuten
hänellä oli tapana. "Jos ajatuksellasi on toivon muoto, niin anna minun
kuulla se niin kauan, kuin minä vielä kykenen sitä täyttämään. Voima
ja valta on, kuten tiedät, oikullinen; sen siivet ovat aina levällänsä
pakoon lähtemään."
Ester vastasi melkein lapsellisen viattomasti:
"Lähetä noutamaan häntä, isä, lähetä jo tänä iltana, äläkä anna hänen
esiytyä sirkuksessa."
"Aah!" kuului vanhuksen pitkä huudahdus, ja hänen katseensa kääntyi
uudestaan joelle päin, jossa varjot olivat tulleet paljon mustemmiksi,
sitten kun kuu oli laskeutunut Sulpius-vuoren taakse ja kaupunki oli
jäänyt heikon tähtiloiston valaistavaksi. Sanommekohan sitä ollenkaan
ilmi, hyvä lukija? Vanhus tunsi sydämmessään kateuden heräävän. Jospa
Ester tosiaankin oli rakastunut nuoreen herraansa! Oi ei, se ei ollut
mahdollista; olihan tyttö liian nuori. Mutta se ajatus oli kuitenkin
tarttunut kiinni eikä tahtonut enää päästää vanhusta. Ester oli
kuudentoista vuoden ijässä. Hän tiesi sen hyvin. Hän oli Esterin viime
syntymäpäivänä vienyt hänet laivaveistämöön, josta yksi laiva juuri
laskettiin veteen, ja lipussa, jota laiva kantoi kihlauspäivänään
aaltojen kanssa, oli nimi Ester. Siten olivat he viettäneet päivää
yhdessä. Mutta nyt se ajatus häntä hämmästytti kuitenkin. On
olosuhteita, jotka surettavat meitä katkerasti, etenkin sellaiset jotka
koskevat meitä itseämme, esim. se että vanhenemme, ja vielä hirveämpää
se että meidän täytyy kuolla. Sellainen suru hiipi vanhuksen sydämmeen
pimeänä kuin varjo ja pusersi hänen rinnastaan huokauksen, joka melkein
kuului tuskanhuudolta. Ei siinä kyllin, että Ester oli orjana astuva
neidon kehittyneesen ikään, hänen nyt vielä piti omistaman herralleen
muutkin tunteensa, joiden totuuden ja hellyyden ja hienouden vanhus
oli niin hyvin saanut kokea, koska ne olivat tähän asti olleet hänen
yksinomainen oikeutensa. Vihollisvoima, jonka tehtävänä on meidän
kiusaamisemme huolilla ja katkerilla ajatuksilla, harvoin jättää
työtänsä puolinaiseksi. Kunnon vanhus unhotti hetkellisen surunsa
tähden loistavat tulevaisuus-suunnitelmansa ja niiden esineen,
salaperäisen kuninkaan. Hänen onnistui kuitenkin voimakkaalla
ponnistuksella hillitä tunteensa niin, että voi kysyä levollisesti:
"Miksi ei esiytyä kilparadalla? Miksi ei, lapseni?"
"Se ei ole Israelin pojalle sopiva paikka, isä."
"Niin kyllä rabbinit sanovat! Siinäkö kaikki, mitä sinulla on sitä
vastaan?"
Kysymys kuului tutkivalta ja sai Esterin sydämmen sykkimään kuuluvasti,
niin kovasti, ett'ei hän kyennyt vastaamaan. Hän tunsi outoa, mutta
kuitenkin suloista hämmennystä.
"Se nuori mies saa suuren omaisuuden", sanoi vanhus hellästi ja tarttui
hänen käteensä, "hän saa laivat ja rahat, kaikki, Ester, kaikki.
Kuitenkaan minä en tunne itseäni köyhäksi, sillä olethan minulla sinä,
ja sinun rakkautesi on yhtä luja kuin äitivainajasi rakkaus. Sano,
pitääkö hänen saaman vielä sekin."
Ester kumartui ja laski hehkuvan poskensa hänen päänsä päälle.
"Puhu, Ester, minä saan enemmän voimaa, jos olen varma siitä. Tieto
edeltä päin antaa voimaa."
Ester nousi ja sanoi äänellä, joka karkoitti kaiken epäilyksen:
"Rauhoitu, isä. Minä en koskaan jätä sinua. Jos minä rakastankin häntä,
niin minä kuitenkin aina pysyn sinun luonasi, kuten nytkin."
Hän kumartui ja suuteli isäänsä.
"Hän on minun silmissäni kaunis", jatkoi hän, "hänen viehättävä äänensä
veti minua hänen puoleensa ja minua kauhistuttaa ajatus, että hän on
vaarassa. Niin, isäni, minä tulisin hyvin iloiseksi, jos saisin nähdä
hänet jälleen. Mutta yksipuolinen rakkaus ei voi olla täydellinen; sen
tähden minä tahdon odottaa ja muistaa, että olen sinun ja äitini tytär."
"Sinä olet totinen Herran siunaus, Ester, ja jos minulta meneekin
kaikki, niin sinä korvaat minulle sen vahingon. Ja hänen pyhän nimensä
ja muuttumattomuutensa kautta minä vannon, ett'ei kärsimys ole tuleva
sinulle osaksi."
Kohta sen jälkeen tuli vanhuksen kutsumuksesta palvelija ja työnsi
tuolin takaisin huoneesen, jossa hän vielä istui kotvan aikaa,
ajatellen tulevaa kuningasta, jota vastoin Ester heti läksi ja nukkui
viattomuuden rauhalliseen uneen.