Mallukin selonteko huomioistaan.
Uuden kuun alanurkka kosketti juuri Sulpius-vuoren tornimaisia
huippuja, ja kaksi kolmatta osaa Antiokian asujamista nautti yötuulen
viileyttä huoneiden katoilla, käyttäen viuhkaa, milloin tuulen henkeä
ei tuntunut. Simonides istui tuolissaan, joka oli tullut ikäänkuin
osaksi hänen olemuksestaan, ja katseli katon pengermältä jokea ja
laivoja, jotka kiikkuivat hiljaa ankkureissaan. Hänen takaansa ulottui
muurin leveä varjo vettä myöten toiseen rantaan asti. Hänen päältänsä
sillalta kuului lakkaamatta virtailevan ihmisjoukon astuntaa. Ester
toi hänelle juuri tarjottimella illallista: sämpylän paksuisia
vehnäkakkuja, hunajaa ja maitoa, johon vanhus silloin tällöin kastoi
palaset, kastettuaan ne ensin hunajaan.
"Malluk viipyy tänä iltana", hän sanoi, ilmaisten siten ajatuksensa.
"Luuletko sinä hänen tulevan?" kysyi Ester.
"Joll'ei hän ole merellä eikä aavikoilla, niin hän kyllä tulee",
vastasi Simonides luottavasti.
"Ehkä hän kirjoittaa."
"Ei, Ester. Hän olisi jo kirjoittanut, jos olisi nähnyt, ett'ei ehtisi
takaisin, ja kertonut kaikki asiat. Kun en ole saanut mitään kirjettä,
niin minä tiedän, että hän tulee."
"Toivokaamme", sanoi Ester ihan hiljaa.
Jotakin oli tuossa sanassa, joka herätti vanhuksen huomiota, oliko
se sitte äänen sointu vaiko itse toivomus. Pieninkään lintu ei voi
laskeutua puun oksalle vavahuttamatta sen etäisimpiäkin lehtiä. Sielu
on välistä yhtä herkkä tuntemaan mitättömimmätkin sanat.
"Toivotko sinä hänen tulevan?" kysyi isä.
"Toivon", Ester vastasi, katsoen ylös häneen.
"Minkä tähden? kerropas!" pyysi vanhus.
"Sen tähden..." Ester vitkasteli, mutta jatkoi ... "sen tähden, että se
nuori mies on..." Siihen hän pysähtyi uudestaan.
"Meidän herramme. Niinkö tahdoit sanoa?"
"Niin."
"Ja yhä vieläkö ajattelet, ett'ei minun pitäisi päästää häntä menemään,
kutsumatta häntä takaisin, jos hän katsoo hyväksi, ja ottamaan meiltä
kaikki, mitä meillä on, kaikki, tavarat, rahat, laivat, orjat ja
arvaamattoman kalliin luoton, joka on minulle kullasta ja hopeasta
kudottu mantteli, ihmisen mahtavimman enkelin -- menestyksen -- lahja."
Ester ei vastannut mitään.
"Eikö se ollenkaan vaikuta sinuun, eikö?" sanoi vanhus hiukan
katkerasti. "No hyvä, olenkin huomannut, Ester, ett'ei musertavinkaan
totuus ole koskaan sietämätön, kun se tulee esiin pilvistä, joiden läpi
me sitä ensin hämärästi näimme -- ei mikään -- ei edes kidutuskaan.
Luulenpa, että samoin on kuoleman laita. Ja tämän käsityskannan mukaan
voi yksin orjuuskin, johon antaudumme, aikaa myöten tulla rakkaaksi.
Minä hiukan iloitsen ajatellessani, mikä onnen suosikki minun herrani
on. Hänen omaisuutensa ei maksa hänelle mitään, ei hetkisen huolta, ei
hienpisaraa, ei edes yhtä ajatustakaan. Se tulee hänelle kuin unessa,
ja vielä hänen nuorena ollessaan. Ja, Ester, anna minun olla hiukan
ylpeä lausunnostani; hän saa senkin, jota hän ei kaikella mammonallansa
saisi ostetuksi, sinut, lapseni, lemmikkini, pois menneen Rakelini
haudalta poimitun kukan."
Hän veti hänet luoksensa ja suuteli häntä kahdesti, kerran hänen
itsensä tähden ja toisen kerran äidin tähden.
"Älä sano niin", Ester virkkoi, kun vanhuksen käsi putosi alas hänen
kaulaltansa, "ajatelkaamme hänestä parempaa. Hän tietää, mitä suru on,
ja vapauttaa meidät."
"Sinulla on tarkka huomiokyky, Ester, ja sinä tiedät, että minä usein
luotan siihen epätietoisissa tapauksissa, milloin hyvää tai pahaa on
tulossa henkilöltä, joka seisoo sinun edessäsi, niin kuin hän tänä
aamuna. Mutta" -- vanhuksen ääni muuttui terävämmäksi ja ankarammaksi
-- "nämä jäsenet, joihin en voi nojata, tämä ruumis, jota on lyöty
ja kidutettu niin, että se on kadottanut ihmismuotonsa, ne eivät ole
kaikki, mitä minä hänelle annan. Ei, minä annan hänelle sielun, joka
on saanut voiton kidutuksista ja roomalaisesta häijyydestä, minä annan
hänelle älyni, joka kykenee vaanimaan kultaa pitempäinkin matkain
päästä kuin Salomon laivat koskaan kulkivat, ja saavuttamaan sitä
niin, Ester, saamaan sen kämmenilleni niin, että sormet voivat temmata
sen ja pitää sitä niin kiinni, ett'ei se saa siipiä toisen käskystä,
-- ymmärryksen, joka on tottunut suunnittelemaan." Hän pysähtyi ja
remahti nauramaan. "Niin, Ester, ennen kuin uusi kuu, jonka juhlaa
nyt paraillaan vietetään temppelin pihoissa, pyhällä vuorella, alkaa
ensimmäistä neljännestänsä voisin minä järkytellä maailmaa niin, että
itse keisarikin vapisisi valtaistuimellaan. Sillä tiedä, lapseni,
minulla on kyky, joka on parempi kuin terve ruumis, parempi kuin
rohkeus ja luja tahto, parempi kuin kokemuskin, joka muuten on pitkän
elämän paras voitto, -- kyky, joka, vaikka onkin Jumalan paras lahja"
-- hän pysähtyi taas ja nauroi, ei enää katkeraa, vaan tyytyväistä
naurua -- "jota eivät tämän maailman mahtavatkaan pidä kyllin
suuressa arvossa, suuressa ihmisjoukossa sitä ei ole ollenkaan, kyky
johtaa ihmisiä tarkoitusteni mukaan ja pakottaa heitä uskollisesti
panemaan niitä toimeen. Sen avulla minä kasvatan rikkauteni sata- ja
tuhatkertaiseksi. Sen tähden minun laivurini kyntelevät valtameriä ja
tuovat kunniallista voittoa. Sen tähden Malluk nyt seuraa sitä nuorta
miestä, meidän herraamme, ja hän..." Samassa kuului astuntaa katolla.
"Niin Ester, enkö sitä sanonut? Hän on jo täällä ja tuo uutisia.
Sinun tähtesi, suloinen lapseni, nupusta puhkeava liljani, minä
rukoilen Herraa Jumalaa, joka ei ole unhottanut harhailevia Israelin
lampaitansa, että ne olisivat hyviä. Nyt saamme kuulla, päästääkö hän
sinut kaikkine kauneuksinesi ja minut kaikkine kykyineni vapaaksi."
Malluk tuli tuolin luo.
"Rauha olkoon sinulle, hyvä isäntäni!" hän sanoi, kumartaen syvään, "ja
sinullekin, Ester, kruunu Israelin tyttärien seassa."
Hän seisoi kunnioittavasti heidän edessään, ja hänen asentonsa
ja puhetapansa tekivät vaikeaksi arvata, missä suhteessa hän oli
heihin. Käytös oli palvelijan, mutta puhe uskotun ystävän. Simonides
puolestaan, kuten hänen tapansa asioissa aina oli, siirtyi,
tervehdykseen vastattuansa, heti uutisiin.
"Mitä sinulla on kerrottavaa siitä nuoresta miehestä, Malluk?"
Palvelija kertoi päivän tapaukset levollisesti ja yksinkertaisesti,
eikä häntä keskeytetty kertaakaan. Nojatuolissa istuva kuuntelija ei
koko aikaan liikauttanut edes kättäkään; olisi voitu luulla häntä
kuvapatsaaksi, joll'eivät avoimet, loistavat silmät ja välistä kuuluva
syvä hengitys olisi ilmaisseet elämän vielä liikkuvan tuon jäykän
kuoren alla.
"Kiitos, Malluk, kiitos", hän sanoi sydämmellisesti, kun palvelija
päätti kertomuksensa, "sinä teit asiasi hyvin. Ei kukaan olisi
suorittanut minun käskyäni paremmin. No, mitä arvelet sen nuoren miehen
kansallisuudesta?"
"Hän on israelilainen ja Juudan suvusta."
"Oletko ihan varma siitä?"
"Täydellisesti."
"Hän näyttää kertoneen sinulle ainoastaan vähäisen osan elämästänsä."
"Hän on oppinut olemaan varovainen. Voin melkein sanoa häntä
epäluuloiseksi. Vaikka minä kuinka koetin saavuttaa hänen
luottamustansa, sittenkin hän torjui kaikki yritykset, kunnes läksimme
Kastalian lähteeltä Dafnen kylään."
"Mitä varten te sinne menitte? Se on inhottava paikka."
"Uteliaisuus, kuten monella muulla, oli meilläkin pääsyynä,
mutta merkillistä kyllä hän ei mieltynyt mihinkään, mitä näki.
Mitä temppeliin koski, kysyi hän ainoastaan, oliko se rakennettu
kreikkalaiseen tapaan. Hyvä isäntä, sillä nuorella miehellä on sydämmen
suru, jota hän tahtoo salata, ja sen tähden hän kävi Dafnessa,
luullakseni saadakseen sitä haudatuksi samalla tavalla, kuin me
hautaamme kuolleitamme."
"Hyväpä olisi, jos olisi niin", sanoi Simonides hiljaa ja jatkoi sitte
kovemmin: "Nykyajan kirous on tuhlaavaisuus. Köyhä tekee itsensä supi
köyhäksi matkiessaan rikkaita, ja ne jotka ovat ainoastaan varakkaita,
elävät kuin ruhtinaat. Näitkö sitä heikkoutta nuorukaisessa? Näyttelikö
hän itsellään olevan rahaa, roomalaista tai hebrealaista?"
"Ei, hyvä isäntä, ei."
"Varmaankin hän sellaisessa paikassa, jossa on niin monia hullutuksiin
kiusausta -- tarkoitan ruoan ja juoman puolesta -- varmaankin hän
siellä jotakin tarjosi sinulle, Malluk, oikein anteliaasti. Hänen
ikänsä ei ole vastoin sellaista olettamista."
"Hän ei syönyt eikä juonut minun seurassani."
"Voitko siitä, mitä hän sanoi tai teki, huomata mitään johtavaa aatetta
hänessä? Tiedäthän, että se kuultaa lävitse kaikkein vähimmissäkin
asioissa."
"Minä en ymmärrä, mitä tarkoitat", sanoi Malluk neuvottomasti.
"Sitä, tiedäthän, että kun me puhumme tai toimimme, ja vielä enemmän
kun ratkaisemme tärkeitä meihin itseemme koskevia asioita, silloin
olemme jonkun johtoaatteen vaikutuksen alaisia. Mitä huomasit siinä
kohdassa?"
"Mitä siihen asiaan tulee, voin minä vastata ihan varmasti. Hän käyttää
kaiken aikansa ja kykynsä äitinsä ja sisarensa etsimiseen, se on
ensimmäinen asia. Sitä paitsi hän on kärsinyt vääryyttä roomalaisilta,
ja koska sillä Messalalla, josta kerroin, on jotakin osaa siinä
asiassa, niin hänen pääpyrintönsä tällä hetkellä on saada nöyryyttää
häntä. Kohtaus lähteellä oli kyllä sopiva tilaisuus, mutta hän ei
käyttänyt sitä hyväkseen, koska se ei ollut kyllin julkinen."
"Messalalla on vaikutusvaltaa", sanoi Simonides miettivästi.
"Niin, mutta kun he ensi kerran yhtyvät, niin se tapahtuu sirkuksessa."
"No, entä sitte?"
"Arriuksen poika voittaa."
"Mistä sinä sen tiedät?"