Lähteellä.
Ben-Hurin astuessa alas katsojain paikalta, nousi etäiseltä penkiltä
arabialainen kuuluttamaan.
"Kuulkaa, te itä- ja länsimaiden miehet! Jalo sheikki Ilderim tervehtii
teitä. Hän kilpailee suurimmasta palkinnosta neljällä hevosella, jotka
ovat viisaan Salomon lempihevosten jälkeisiä. Mutta hän tarvitsee
voimakasta kättä niitä ohjaamaan. Joka sen tekee niin, että hän
voi olla täysin tyytyväinen, sen hän lupaa tehdä rikkaaksi koko
ijäkseen. Ilmoittakaa hänen tarjouksensa täällä, tuolla kaupungissa ja
kilpapaikoissa kaikkialla, mihin urhoja kokoutuu runsaimmasti. Niin
sanoo minun herrani, sheikki Ilderim, antelias."
Tämä julistus sai aikaan vilkkaan liikkeen ihmisjoukossa telttakaton
alla. Iltaan asti sitä arvattavasti toisteltiin ja siitä keskusteltiin
Antiokian kaikissa urheilua rakastavissa seuroissa. Ben-Hur, kuultuaan
sen, pysähtyi ja antoi katseensa vitkastellen liidellä julistajasta
sheikkiin. Malluk luuli hänen olevan ottamaisillaan vastaan tarjouksen,
mutta tunsi sydämmensä rauhoittuvan, kun hän heti sitte kääntyi hänen
puoleensa, kysyen: "Mihinkä nyt, hyvä Malluk?"
Malluk vastasi nauraen: "Jos olet samallainen kuin muut, jotka
ensimmäistä kertaa käyvät Dafnessa, niin riennä ennustuttamaan
kohtaloasi."
"Kohtaloaniko, sanoitko niin? Vaikka tuo ajatus on vähä pakanallinen,
niin lähtekäämme kuitenkin kuulemaan jumalattaren ajatusta."
"Ei, sinä Arriuksen poika! Näillä Apollon papittarilla on parempia
temppuja. Puhuttelematta Pytiaa tai Sibyllaa he myövät sinulle
papyruslehden, joka äsken juuri on katkastu varrestaan, ja käskevät
pistämään sitä lähteen veteen; silloin voit siitä lukea värsyn, joka
ilmoittaa sinulle tulevan kohtalosi."
Asiaan mieltymys katosi Ben-Hurin kasvoista ja hän sanoi
välinpitämättömästi:
"On ihmisiä, joiden ei tarvitse kiusata itseään tulevaisuutensa
mietiskelemisellä."
"Ehkä mieluisemmin käyt katsomassa temppelejä?"
"Eivätkö ne ole kreikkalaisia?"
"Siksihän sitä rakennustapaa sanotaan."
"Helleniläiset olivat taiteissa kauneuden mestareja, mutta he ovat
rakennustaiteessa jäykän kauneuden tähden uhranneet vaihtelevaisuuden.
Heidän temppelinsä ovat ikään kuin yhteen kaavaan valetut. Miksikä
sanoit lähdettä?"
"Kastalia se on."
"Ah, se on kuuluisa yli koko maailman. Käykäämme sitä katsomassa."
Malluk tarkasteli seuraajaansa ja huomasi, että tämän iloisuus oli
ainakin siksi kertaa haihtunut. Hänhän ei ollenkaan pitänyt lukua
ohi virtailevasta ihmisjoukosta eikä kertaakaan ääneen ihmetellyt
taidelaitoksia, joiden ohi kulkivat, vaan astui ääneti, melkeinpä
äreänä hitain askelin eteen päin.
Oikeastaan oli asia niin, että Messalan näkeminen oli tehnyt Ben-Hurin
miettiväiseksi. Hänestä tuntui, kuin olisi tuskin tuntia vielä
kulunut siitä, kun raa'at kädet kiskoivat hänet pois äitinsä luota
ja roomalainen lukitutti isänkodin portit. Hän ajatteli, mitenkä
hänellä toivottomassa elämässään kalereilla -- jos sitä voi elämäksi
sanoakaan -- ei työnsä ohella ollut mitään muuta tekemistä kuin
hautoa kostounelmia, joissa Messala oli päähenkilönä. "Gratukselle",
sanoi hän aina itsekseen, "voi antaa anteeksi, mutta Messalalle ei
koskaan!" Ja vahvistaakseen ja karaistakseen päätöstänsä hän oli moneen
kertaan toistellut mielessään: "Kuka osoitti meidät vainoojillemme?
Ja kun anoin apua, vaikk'en anonutkaan itselleni, kuka silloin meni
pilkallisesti nauraen tiehensä?" Ja ainiaan oli hänen unelmissaan
ollut sama päätös: "Sinä päivänä, kun me jälleen tapaamme toisemme,
auta minua, sinä isäimme Jumala, auta kostamaan oikein erinomaisella
tavalla!"
Nyt tämä yhtyminen oli tapahtunut. Ehkäpä jos Ben-Hur olisi tavannut
Messalan köyhänä ja kärsiväisenä, hänen tunteensa olisivat olleet
toisenlaiset, mutta nyt ei ollut niin. Messala oli ylen onnellinen, ja
siinä onnessa näkyi välkettä, päivänpaistetta ja kultausta.
Se mitä Malluk luuli vain hajamielisyydeksi, se siis tosiaan oli
mietiskelemistä, mitenkä hän voisi tavata Messalan ja miten tehdä sen
yhtymisen niin muistettavaksi kuin mahdollista.
Hetkisen kuluttua he kääntyivät tammikujalle, jossa ihmisiä virtaili
edes takaisin sekä jalkaisin että ajaen. Orjat kantoivat naisia
kantotuoleissa ja vaunuja rämisten vieri ohitse. Käytävän päästä
vei vähän viettävä alamäki vihreälle kentälle, jota toiselta puolen
rajoitti harmaa vuorenseinä. Sielläpä jo kuuluisa Kastalian lähde
näkyikin.
Tunkeutuen sinne kokoutuneen ihmisjoukon lävitse Ben-Hur näki
vesisuihkun tulvivan kalliolohkareen huipusta mustaan marmorisäiliöön,
johon se kuohuen ja poristen katosi, mennen arvattavasti edelleen
jostakin näkymättömästä viemäristä. Säiliön vieressä näkyi pienen,
kallioon hakatun katoksen alla parrakas ja ryppyinen vanha pappi,
yllä kaapu. Ihmisten asennosta oli vaikea päättää, ainiaan suihkuava
lähteensuoniko veti puoleensa suurimman huomion, vaiko pappi, joka
myöskin ainiaan oli paikallansa. Tämä vanhus kuuli, näki ja oli
nähtävänä, mutta ei puhunut koskaan. Välistä joku ojensi häntä kohti
kätensä, tarjoten rahaa. Viekkaasti tirkistäen pappi otti rahan ja
antoi sijaan papyruslehden.
Ostaja kiiruhti heti kastamaan lehtensä lähteesen ja katsomaan sitä,
veden pois juostua, aurinkoa vasten, jolloin hän vaivansa palkaksi
sai lehden pinnalta lukea runomuotoon sepitetyn kirjoituksen. Lähteen
mainetta kannattikin hyvästi se runollinen kekseliäisyys, joka ilmeni
vastauksissa. Ennen kuin Ben-Hur ehti kysyä kohtaloansa, näkyi muutamia
muita tulevan niityn poikki, ja heidän sekä ryhtinsä että koko
ulkoasunsa kiihottivat niin hyvin hänen kuin muidenkin uteliaisuutta.
Hän näki ensin hyvin kookkaan lumivalkoisen kamelin, jota ratsumies
talutti. Päiväteltta kamelin selässä oli tavattoman tilava ja
koristettu punaisella ja kullalla. Jälestä seurasi vielä kaksi
ratsumiestä, pitkät keihäät käsissä.
"Ihmeen kaunis kameli!" sanoi joku joukosta.
"Luultavasti ulkomainen ruhtinas", arvasi toinen.
"Taikka pikemmin kuningas."
"Jos se olisi elefantti, luulisin minäkin samaa."
"Kameli ja lisäksi valkoinen", sanoi eräs mahtavasti. "Totta Apollon
kautta, ystävät, nuo, jotka tulevat tuolla -- näettehän, että heitä on
kaksi -- eivät ole ruhtinaita eikä kuninkaita, vaan naisia."
Tämän puhelun aikana tulijat jo saapuivat lähteen luo.
Kameli ei läheltä katsoen näyttänyt yhtään rumemmalta kuin etäältä.
Muhkeampaa eläintä ei kukaan lähteellä olijoista ollut koskaan nähnyt,
vaikka siellä kyllä oli vieraita etäisimmistäkin seuduista. Kuinka
mustat silmät! Kuinka erinomaisen hieno, lumivalkoinen karva! Kuinka
pontevasti sen jalat nousivat, ja kuinka äänettömästi ja vakavasti ne
koskivat maahan! Ja miten hyvin sille soveltui silkkisuitsensa kaikkine
kultarimpsuineen ja tupsuineen. Hopeakellojen helinä ilmoitti sen tuloa
ja se astui ikään kuin ihan tietämättä selässään olevankaan taakkaa.
Mutta ketä olivat mies ja nainen päiväteltan alla?
Joka silmä tervehti heitä kysyvällä katseella.
Jos mies oli ruhtinas tai kuningas, niin ihmisjoukossa olevat
viisastelijat eivät ainakaan voineet syyttää aikaa häneen nähden
puolueelliseksi. Katsellessa tuota laihaa, syvälle painunutta ja
suureen turbaaniin käärittyä muotoa ja sen kuivettunutta ihoa, joka
teki mahdottomaksi arvata miehen kansallisuutta, tuntui iloiselta, että
olipa elämän raja yhtä hyvin mahtavalla kuin alhaisellakin. Enimmän
olisi voinut kadehtia ukkoa saalin tähden, johon hän oli verhottuna.
Nainen istui itämaiseen tapaan verhottuna hunnuilla ja pitseillä,
jotka olivat erinomaisen hienotekoiset. Kyynäspäiden yläpuolella ja
kalvosimissa oli hänellä kiemurakäärmeiden muotoiset kultakoristukset,
yhdistetyt kultanauhoilla. Käsivarret olivat muuten paljaat ja
luonnostaan sangen kaunismuotoiset, kädet hennot kuin lapsella.
Toisesta kädestä, joka lepäsi ratsastuolin laidalla, näkyi sormuksilla
melkein kokonaan peitetyt hienot sormet, päistä kuultavat kuin perlemo.
Päässä hänellä oli nauhoilla ja kultarahoilla koristettu verkko. Osa
rahoista oli otsakoristeena, toiset riippuivat selässä puoleksi paksun,
sinimustan tukan peitossa, joka sinänsä oli verrattomin koristus
ja teki hunnun sillä puolen tarpeettomaksi, ell'ei sitä tahdottu
käyttää tomun ja auringon paahteen suojaksi. Hän katseli korkealta
istuinpaikaltaan levollisesti ihmisjoukkoa, ollen nähtävästi niin
kiintynyt siihen tarkasteluunsa, ett'ei ollenkaan näyttänyt tietävän,
miten suurta huomiota itse herätti. Mutta tavatonta, jopa ihan vastoin
ylhäisten naisten tapaa oli, että hän katsellessaan muita piti kasvonsa
paljaina.
Hänen muotonsa oli kaunis, nuorekas ja pyöreä. Iho ei ollut vaalea,
kuten kreikkalainen, ei tumma, kuten roomalainen, eikä kellahtava,
kuten gallialainen, vaan pikemmin näytti Ylä-Niilin aurinko siihen
lumonneen sellaista kuultavuutta, että veri loisti lävitse, poskista
ja otsasta, kuten lampun himmennetty valo. Luonnostaan suuret silmät
olivat maalatut pitkin luomia mustalla värillä, kuten itämaissa on
ollut tapana ikivanhoista ajoista asti. Huulet, ollen vähän raollaan,
näyttivät purpurakehyksensä sisältä loistavan valkoisia hampaita. Jos
näihin kauneuskohtiin vielä lisäämme hänen pikku päänsä miellyttävän
ryhdin ja klassillisen muodon sekä kohtuullisen pitkän kaulan sopivan
kaarevuuden, niin jopa syystä kyllä saatamme sanoa häntä näöltään
kuningattareksi.
Ikään kuin kylliksi tarkasteltuaan väkijoukkoa ja paikkaa, kaunis
nainen kääntyi antiokialaisen taluttajan puoleen, joka nyt ohjasi
kamelin lähemmäksi lähdettä ja käski laskeutumaan polvilleen, otti
sitte naisen kädestä pikarin ja meni sitä täyttämään. Samassa
pyöräin ja hevoskavioiden jyminä häiritsi vierasten tulosta ja
naisen ihmettelemisestä syntynyttä äänettömyyttä, ja ihmiset huutaen
hajaantuvat kaikkiin suuntiin.
"Luulenpa, että tuo roomalainen aikoo ajaa päälle; pidä varasi!" huusi
Malluk Ben-Hurille, samassa jo kiireimmiten itse paeten.
Ben-Hur katsahti sinne päin, josta ääni tuli, ja huomasi Messalan
nelivaljakollaan laskevan suoraan ihmisjoukkoa kohti. Nyt hän näki
hänet läheltä ja selvään.
Hajaantunut joukko jätti suojattomaksi kamelin, jonka pelastaakseen
olisi pitänyt olla sukkelampi liikkeiltään, kuin kameli yleensä on;
mutta hevoskaviot jo melkein koskivat siihen ja se kuitenkin makasi
polvillaan, silmät ummessa, lakkaamatta märehtien, niin tyynenä, että
kyllä voi huomata sitä jo kauan hyvänä pidetyn. Aitiopialainen väänteli
kauhusta käsiään. Vanhus valmistautui pakenemaan päiväteltasta, mutta
ikä oli hänet jo liiaksi rammannut eikä hän myöskään voinut pahimmassa
vaarassakaan unhottaa arvokkaisuutta, joka jo näytti hänellä olevan
juurtuneena tapana. Naisen oli liian myöhä pelastua, Ben-Hur seisoi
lähimpänä ja huusi Messalalle:
"Seis! Katso, mihin ajat! Pidätä, seis!"
Tuo ylimys nauroi itsetyytyväisesti, ja kun Ben-Hur ei nähnyt muuta
pelastuskeinoa, syöksyi hän esiin ja tarttui vasemman ieshevosen
ja sen lähimmän kumppanin suitsiin. "Sinä roomalainen koira! Onko
ihmishenki sinusta niin arvoton?" niin huutaen hän työnsi koko
voimallaan hevosia takaperin. Ne nousivat pystyyn ja pakottivat
toisetkin hevoset kääntymään syrjään. Aisa työntäytyi korin alle ja oli
vähällä kaataa sen kumoon. Messala töin tuskin pysyi vaunuissa, mutta
hänen suosikkinsa Myrtilus vierähti kuin puunpölkäre maahan. Ihmiset,
nähtyään vaaran jo olevan ohitse, remahtivat ivanauruun.
Nytpä näkyi roomalainen ylpeys koko loistossaan. Messala päästi
ohjakset vyöltänsä, viskasi ne syrjään, hypähti maahan, astui kamelin
ympäri, katsahti Ben-Huriin ja sanoi puolittain vanhukselle, puolittain
naiselle:
"Pyydän anteeksi teiltä molemmilta. Nimeni on Messala, ja maan äidin
kautta vannon, ett'en nähnyt teitä enkä kamelianne. Mitä näihin
hyviin ihmisiin koskee, niin luotin ehkä liiaksi ajotaitooni. Minä
aioin nauraa heille, nyt he nauravat minulle, ja olkoon se heille
terveydeksi."
Hyväntahtoinen, huoleton katse, jonka hän ikään kuin heitti ympärillä
seisojiin, soveltui oivallisesti hänen sanoihinsa. Ihmiset pysyivät
hiljaa, kuullakseen, mitä hänellä vielä oli sanottavaa. Varmaan tietäen
saaneensa voiton niistä, joita oli loukannut, hän viittaamalla käski
kumppaniaan viemään vaunuja turvallisempaan paikkaan ja kääntyi sitte
rohkeasti naisen puoleen.
"Sinä olet kiintynyt tähän kunnon mieheen, jonka anteeksi antoa,
joll'ei sitä nyt suoda, minä sitte koetan sitä uutterammin saavuttaa.
Minä tarkoitan, oletko hänen tyttärensä?"
Ei kuulunut mitään vastausta.
"Pallas avita, sinä olet kaunotar! Varo vain, ett'ei Apollo erehdy ja
luule sinua kadonneeksi Dafneksensa! Mikähän maa voi kehua olevansa
sinun äitisi? Älä käänny pois. Ah, maltahan! Indian aurinko säteilee
sinun silmistäsi; Egypti on painanut rakkausleimansa sinun kaunisten
huuliesi nurkkiin. Älä käänny, suloinen hallitsija, toisen orjan
puoleen, ennen kuin osoitat olevasi armollinen tälle. Sano edes,
annatko minulle anteeksi."
Nainen keskeytti roomalaisen puhetulvaa siten, että kääntyi hymyillen
Ben-Hurin puoleen ja päätänsä viehättävästi nyykäyttäen kysyi:
"Tahdotko tulla tänne? Ota tämä pikari ja täytä se. Isääni janottaa."
"Olen alammaisin palvelijasi."
Ben-Hur kääntyi tekemään pyydettyä palvelusta ja tuli siten seisomaan
kasvot vasten kasvoja Messalan kanssa. Heidän katseensa yhtyivät,
juutalaisen nuhtelevasti, roomalaisen loistaen kompamielistä häijyyttä.
"O vieras, yhtä julma kuin kaunis!" sanoi Messala, viitaten kädellään
jäähyväsiksi. "Joll'ei Apollo ryöstä sinua, niin toivon näkeväni vielä
toistekin. Kun en tiedä, mistä maasta sinä olet, en voi jättää sinua
minkään sen jumalan haltuun. Senpä tähden, kaikkein jumalain nimessä,
minä jätän sinut -- omaan suojelukseeni."
Messala oli nähnyt Myrtiluksen jo saaneen nelivaljakon rauhoitetuksi
ja valmiiksi lähtöön ja palasi vaunujensa luo. Nainen katsoi hänen
jälkeensä, kun hän poistui, ja hänen kasvoistaan näkyi pikemmin
mieltymystä kuin tyytymättömyyttä. Hän otti nyt vastaan virvoittavan
vesipikarin. Isän ensin juotua hänkin kosketti sitä huulillansa,
kumartui alas ja antoi tyhjän pikarin Ben-Hurille erittäin
viehättävällä tavalla.
"Pidä se, minä pyydän! Se on täynnä siunauksia, kaikki aiotut sinulle!"
Kameli sitte heti ajettiin ylös levostaan. Se oli juuri lähtemässä
liikkeelle, kun vanhus huusi: "Seis!"
Ben-Hur lähestyi vanhusta kunnioittavasti.
"Sinä olet tänään tehnyt muukalaiselle suuren palveluksen. On
ainoastaan yksi Jumala. Minä kiitän sinua hänen pyhässä nimessään.
Olen Baltasar Egyptistä. Suuressa palmumetsässä, Dafnen takana olevan
kylän tuolla puolen asuu sheikki Ilderim, antelias, ja me olemme hänen
vieraansa. Käy siellä meidän luonamme, niin saat tervehdyksen, jota
sulostuttaa sydämmellinen kiitollisuus."
Vanhuksen kirkas ääni ja kunnioitusta herättävä ulkoasu hämmästytti
Ben-Huria. Katsoessaan heidän jälkeensä hän näki vilahdukselta
Messalaakin, joka ajoi pois yhtä iloisena, huolettomana ja sama ivahymy
huulilla.