Uusi toveri.
Lähellä Ben-Huria seisoi metsäkypressejä, pitkiä ja hoikkia kuin
laivanmastot. Mentyään sattumalta sen varjoiselle alalle hän kuuli
torven iloisen kaiun ja heti sitte huomasi saman kansalaisensa, jonka
oli tavannut temppeliin mennessään, makaavan lähellä ruohossa. Mies
nousi ja tuli hänen luoksensa.
"Minä toivotan sinulle rauhaa vielä kerran", hän sanoi ystävällisesti.
"Kiitos", vastasi Ben-Hur ja kysyi sitte: "Onko meillä sama matka?"
"Minä olen menossa kilparadalle, jos sinä aiot sinne."
"Kilparadalleko?"
"Niin, torven ääni, jonka äsken kuulit, oli merkki kilpailijoille."
"Hyvä ystävä", sanoi Ben-Hur avomielisesti, "minä tunnustan olevani
tietämätön täkäläisistä oloista ja olisin sen tähden iloinen, jos sinä
rupeisit saattelijakseni."
"Varsin mielelläni. Hiljaa! kuulehan! eikö kuulu vaunujen jyminää? Ne
ajavat nyt radalle."
Ben-Hur kuunteli hetkisen ja jatkoi sitte tuttavuuden tekoa laskemalla
kätensä miehen käsivarrelle, sanoen: "Minä olen duumviri Arriuksen
poika, entä sinä?"
"Nimeni on Malluk, olen kauppiaana Antiokiassa."
"No niin, hyvä Malluk, torven ääni, pyöräin räminä ja huvituksen
toivo viehättävät minua. Minä hiukan tajuan niitä urheiluja. En ole
tuntematon Rooman kilpakentillä. Lähtekäämme katsomaan kilpa-ajoa."
Malluk vitkasteli lausua pikaista kysymystä:
"Olihan duumviri roomalainen, mitenkä sitte hänen poikansa on
juutalaisessa puvussa?"
"Jalo Arrius oli kasvatus-isäni", vastasi Ben-Hur.
"Ah, kyllä ymmärrän, pyydän anteeksi uteliaisuuttani."
He saapuivat kohta metsän laidasta kedolle, johon kilparata oli
laitettu tavalliseen kokoon ja muotoon. Rata oli pehmeää maata, joka
oli poljettu kovaksi ja kasteltu; se oli molemmin puolin aidattu
nuorilla, jotka olivat löyhästi kiinnitetyt maahan pistettyihin
heittokeihäihin. Katsojain mukavuudeksi ja niille, jotka ottivat
kilpailuun osaa likeisemmälläkin tavalla kuin paljaalla katselemisella,
oli koko joukko telttakatoksia, joiden alle oli rakennettu
pengermittäin kohoavia penkkejä. Tulijat kävivät istumaan erään
katoksen alle.
Ben-Hur luki vaunut niiden mennessä ohitse. Niitä oli yhdeksän.
"Toivotan heille onnea", hän sanoi hyvänluontoisesti. "Luulinpa, että
täällä idässä tyydyttäisiin kahteen hevoseen, mutta nyt näenkin, että
ollaan kunnianhimoiset ja käytetään aivan kuninkaallisesti neljää.
Saadaanpahan nähdä, miten onnistuu."
Kahdeksan nelivaljakkoa kulki ohitse, muutamat hiljaa juosten,
toiset täyttä vauhtia, kaikki erinomaisen hyvin ohjattuina. Yhdeksäs
nelivaljakko tuli laukkaamalla. Ben-Hur huudahti ihmetyksestä.
"Minä olen ollut keisarin tallissa, Malluk, mutta, isämme Abrahamin
siunatun muiston nimessä, en ole koskaan vielä nähnyt noiden vertaisia!"
Nämä viimeiset juoksijat suhahtivat ohitse hänen puhuessaan. Yht'äkkiä
nelivaljakko joutui epäjärjestykseen. Katsojain joukosta kuului kimakka
huuto. Ben-Hur kääntyi sinne päin ja huomasi ukon, joka oli puoleksi
noussut paikaltaan, nyrkit ilmassa, silmät hurjasti säkenöivinä ja
pitkä parta kiihkosta vapisevana. Muutamat lähinnä istujat alkoivat
nauraa.
"Pitäisipä noiden ainakin kunnioittaa hänen hopeapartaansa. Kuka hän
on?" Ben-Hur kysyi.
"Mahtava mies aavikoilta, jostakin Moabin toiselta puolen. Hänellä on
koko laumat kameleja ja hevosia, joiden sanotaan suorassa linjassa
polveutuvan ensimmäisen Faraon juoksijasta. Sheikki Ilderim on hänen
nimensä ja arvonsa", vastasi Malluk.
Ajaja koetti tällä välin rauhoittaa nelivaljakkoa, mutta turhaan.
Jokainen turha koetus suututti sheikkiä yhä enemmän.
"Abbadon hänet vieköön!" huusi patriarkka kimakasti. "Juoskaa,
lentäkää! kuuletteko, lapseni?" Tämä kysymys oli nähtävästi lausuttu
hänen seuralaisilleen ja heimolaisilleen. "Kuuletteko? Ne ovat aavikon
lapsia, kuten te itsekin. Pysäyttäkää, rientäkää!"
Hevoset yhä enemmän rajustuivat.
"Kirottu roomalainen!" Sheikki pudisti ajajalle nyrkkiään. "Eikö hän
vannoen vakuuttanut osaavansa ajaa niitä, eikö hän sitä vannonut koko
latinalaisten jumalainsa äpäräjoukon kautta? Ei, antakaa minun olla,
minä sanon! Hän vannoi, että ne juoksevat kuin kotka ja tottelevat
ohjia kuin lammas. Kirottu hän olkoon! ja kirottu se valehtelijan
äiti, joka sanoo häntä pojakseen. Katsokaas niitä verrattomia
elukoita! Koettakoonpas vain käyttää piiskaa, niin..." Loppu sotkeutui
kuulumattomiin, ja puheen sijasta kuului vain hirveätä hammasten
kiristelemistä. "Menkääpäs, muutamat teistä, pidättäkää niitä ja
puhelkaa niille! Yksikin sana riittää taikka vain yksi niitä lauluja,
joita äitinne lauleli teille teltan alla. Voi, mikä hullu minä olinkin,
kun luotin roomalaiseen!"
Muutamia vanhuksen varovaisimpia ystäviä asettui hänen ja hevosten
väliin. Sopivaan aikaan ukolle sattuva hengästys helpotti melkoisesti
ystäväin sotajuonta.
Ben-Hur käsitti varsin hyvin sheikin tunteet eikä voinut olla
tuntematta osanottoa häntä kohtaan. Hän tiesi, että tuo kuohaus ei niin
paljon johtunut loukatusta omaisuusylpeydestä eikä kilpailun päätöksen
pelosta kuin ukon rakkaudesta eläimiä kohtaan, sillä patriarkan
ajatus- ja käsityskannan mukaan saattoi sellaisia eläimiä rakastaa
melkeinpä tunteellisimman kiihkon tapaisella hellyydellä.
Hevoset olivat kastanjaruskeat, ihan pilkuttomat ja yhdennäköiset sekä
niin rakennetut, että näyttivät pienemmiltä, kuin oikeastaan olivat.
Hienot korvat koristivat pikku päitä, jotka olivat leveät silmäin
kohdalta; leveiden sieramien sisäiho loisti punaiselta kuin tuli;
kauniin kaarevia kauloja sievisti tuuheat harjat, jotka peittivät myös
koko rinnan, ja otsajouhet olivat, kuten koko muukin karva pehmoiset
kuin silkki. Polvien ja nilkkakarvojen väliltä olivat sääret litteät
kuin ihmisen kämmen, mutta polvien yläpuolelta pyöreät ja jäntereiset,
niin että ne jalat kyllä soveltuivat kantamaan kaunista vartaloa.
Kaviot kiilsivät kuin hiottu agaatti-kivi. Kun hevoset nousivat pystyyn
tai muuten teiskuivat, silloin niiden mustankiiltävät, tuuheat hännät
laahasivat maata. Sheikki sanoi elukoitansa verrattomiksi, ja todella
hän olikin oikeassa.
Täten uudestaan tarkastellessansa hevosia Ben-Hur käsitti
täydellisesti, mikä molemminpuolinen rakkaus yhdisti niitä ja omistajaa
toisiinsa. Ne olivat kasvaneet hänen silmäinsä edessä, olleet päivällä
hänen erityisen huolensa ja yöllä hänen unelmiensa esineinä. Ne
olivat olleet perheen jäseniä kotona mustan teltan alla paahteisella
aavikolla ja saaneet yhtä suuren osan hänen rakkaudestaan kuin
lapsetkin. Saadakseen voiton vihatuista ja mahtavista roomalaisista oli
vanhus tuonut lemmikkinsä kaupunkiin, vahvasti luottaen niiden kyllä
voittavankin, jos hän vain löytäisi taitavan ja kyllin älykkään ajajan,
joka niitä ohjaisi. Ollen toisenlainen luonteeltaan kuin länsimaiden
maltillisemmat kansat hän ei malttanut tyytyä taitamattoman ajajan
erottamiseen ja ajamiseen tipo tiehensä; arabialaisen sheikin piti
sitä paitsi päästää suuttumuksensa ilmi pauhaamalla suun täydeltä
haukkumasanoja.
Ennen kuin sheikki ehti tyyntyä kiivastumisestaan, oli jo kymmenkunta
kättä tarttunut hevosien suitsiin ja rauhoittanut ne. Melkein samaan
aikaan ilmestyivät uudet vaunut radalle. Ajaja, vaunut ja hevoset
olivat varustetut aivan kuin viimeiseksi kilpailupäiväksi sirkukseen.
Tarpeen on, kuten tuonnempana huomaamme, tehdä tässä tarkka kuva tämän
uuden ajajan esiytymisestä.
Ei ole vaikea saada selväksi niiden ajokalujen muotoa, joilla me kaikki
tiedämme olevan klassillisen maineen. Ajatelkaamme vain matalat,
kaksipyöräiset vaunut, joiden pitkällä akselilla lepäsi yksikomeroinen,
takaa avoin kori. Sellainen oli alkuperäinen malli. Taiteellinen aisti
aikaa myöten varttuessaan ryhtyi koristelemaan noita kömpelötekoisia
ajokaluja, joten niistä tuli loistoteoksia sellaisia kuin esimerkiksi
ne kuvittelemamme vaunut, joissa Aurora ajoi aamun koitteessa.
Ajajat tähän vanhaan aikaan olivat yhtä taitavat ja kunnianhimoiset
kuin nykyisetkin ajomestarit. He sanoivat vaatimattominta kilpailua
kaksivaljakon ja vaikeinta nelivaljakon ajoksi. Viime mainitussa
kilpailtiin niiden sääntöjen mukaan, joita noudatettiin Olympiassa ja
muissa sellaisissa juhlatiloissa.
Nämä ajokentän rohkeat kilpailijat mieluisimmin valjastivat kaikki
hevoset rinnan vaunujen eteen. Selvyyttä varten sanottiin keskimmäisiä
eli aisan kummallakin puolella olevia _ieshevosiksi_ ja laitimmaisia
_ohjashevosiksi_. Heidän käsityksensä mukaan, oli täydellisen
vapaa liikunta nopeuden ensi ehto. Valjaat olivat sen tähden hyvin
yksinkertaiset; ainoastaan kaulavyö ja siihen kiinnitetty hihna
sekä ohjakset ja yksi vetohihna. Lähellä aisan nenää oli näet lyhyt
poikkipuu eli ies, joka hihnalla yhdistettiin hevosen kaulavyöhön.
Ieshevosten vetohihnat olivat kiinnitetyt pyöräin akseleihin ja
ohjashevosten hihnat korin etulaitaan. Ohjas juoksi aisan nenään
asetetussa renkaassa ja jakautui siitä eri hevosiin, pujouttautuen
päitsien sisäpuolella olevista renkaista kunkin suuhun.
Tämän selityksen jälkeen lukija kylliksi käsittää asiaa, voidakseen
ymmärtää tapauksia, joita nyt ryhdymme kertomaan.
Muut kilpailijat oli otettu vastaan ääneti, mutta viimeksi tulleella
oli parempi onni. Hänen ajaessaan sen paikan kohdalle, josta
ajattelemme katsovamme kenttää, tervehdittiin häntä kovilla huudoilla,
käsien paukutuksella ja muilla suosion osoituksilla, jotka vaikuttivat,
että yleisön huomio kääntyi yksinomaan häneen. Hänen ieshevosensa
olivat mustat, vaan ohjashevoset lumivalkoiset. Kaikki neljä olivat
vallitsevan roomalaistavan mukaan typistetyt, se on, hännät olivat
leikatut lyhyiksi ja samoin lyhennetyt harjat olivat solmeillut
loistavan punaisilla ja keltaisilla nauhoilla pieniksi palmikoiksi.
Esiin syöksyvä valjakko ehti niin paljon kentälle, että vaunut
kokonaan jo näkyivät katsojille, ja niiden ulkomuoto kyllä osoitti
kohtuullisiksi ne suostumushuudot, joilla häntä tervehdittiin. Pyörät
olivat oikeat vaunusepän mestariteokset. Paksut pronssivanteet
vahvistivat muuten hentoja rumpuja. Puolapuut olivat vuollut
elefantinhampaista ja asetetut luonnollisen kaarevuutensa mukaan
ulospäin, niin että pyörän ontevuus tuli täydelliseksi, jota
silloin kuten nytkin pidettiin hyvin tärkeänä asiana. Kiiltävästä
mustastapuusta veistetyt pyöränkehät oli ympäröity pronssisilla
kiskoilla. Akselin päitä koristivat irvistelevät vaskiset tiikerinpäät,
ja kori oli palmikoitu kullatuista pajunvesoista. Kauniit hevoset ja
loistavat vaunut saivat Ben-Hurin yhä uteliaammin katselemaan ajajaa.
Kuka hän oli?
Ben-Hur, ensi kerran kysyessään tuota itseltänsä, ei vielä voinut nähdä
miehen kasvoja eikä koko hänen olentoansa, mutta ryhti ja muu käytös
olivat hänelle tutut ja herättivät muistoja entisistä ajoista.
Kukahan hän olikaan?
Vaunut yhä lähestyivät täyttä vauhtia. Suostumushuudot ja komeat
varukset osoittivat ajajan olevan joko ylhäinen suosikki tai kuuluisa
ruhtinas. Sellaista julkista esiytymistä ei ollenkaan katsottu
sopimattomaksi ylhäiselle asemalle. Kuninkaatkin usein kilpailivat
voittopalkinnosta. Tiedämmehän, että Nero ja Kommodus harjoittivat
kilpa-ajoa. Ben-Hur nousi ja tunkeutui aitanuoran luo alimman
katsojarivin eteen. Hänen kasvonsa olivat vakavat, ja koko hänen
käytöksestään näkyi kiivasta liikutusta.
Nyt hän sai ajajan kokonaan näkyviinsä. Tämän vieressä ratsasti joku
kumppani, jota klassillisissa kertomuksissa sanotaan Myrtilukseksi;
se arvonimi myönnettiin ylhäisille henkilöille, jotka kiihkoisesti
harjoittivat ajokilpailua. Ben-Hur ei voinut katsoa mitään muuta
kuin ajajaa, joka seisoi vaunuissa, ohjat moneen kertaan kierrettynä
ympäri ruumiin: kaunis vartalo, jota vaaleanpunainen tunika hiukan
verhosi. Oikeassa kädessä hänellä oli piiska, vähän korotetussa
ja eteen päin ojennetussa vasemmassa kädessä ohjakset. Asento oli
erinomaisen miellyttävä ja elävä. Onnitteluhuudot ja käsien taputukset
hän otti vastaan kylmäkiskoisen välinpitämättömästi. Ben-Hur seisoi
kuin kiinninaulattuna; hänen aistinsa ja muistonsa olivat uskollisesti
auttaneet häntä: _ajaja oli Messala_.
Valituista hevosista, vaunujen komeudesta, henkilön ryhdistä ja
käytöksestä sekä varsinkin kylmäkiskoisesta, terävästä, kotkamaisesta
muodosta, joka oli omituinen roomalaiselle heidän niin monta vuosisataa
kestäneen herruutensa tähden, Ben-Hur tunsi muinaisen Messalan, kun hän
siinä seisoi vaunuissa yhtä ylpeänä, yhtä itserakkaana ja rohkeana kuin
ennenkin, samaa kunnianhimoa, kyynillisyyttä ja pilkkaa katseessaan.