Dafnen metsikkö.
Ben-Hur astui metsään juhlasaaton seurassa. Alussa hän oli niin
välinpitämätön ett'ei viitsinyt kysyä mihinkä mentiin, mutta hän
kuitenkin himmeästi aavisti, että matka kävi temppelejä kohti, jotka
seisoivat keskellä metsikköä miellyttävässä suuruudessaan.
Äkisti huomasi hän itsekseen ääneti ajattelevansa "Parempi on olla
toukka ja syödä Dafnen silkkiäispuita kuin istua kuninkaan pöydässä."
Kun se ajatus oli värehtinyt hänen edessään moneen kertaan, tuli
hänelle mieleen koko joukko vaikeita kysymyksiä. Oliko sitte
elämä temppelissä niin suloinen. Mikä se viehätys oli? Tokkohan
käsittämättömän filosofian syvyys? Vai oliko se jotakin todellista,
käsin kosketeltavaa, jonka valpas mieli voisi milloin hyvänsä käsittää?
Tuhansittain ihmisiä luopui joka vuosi maailmasta ja antautui
temppelipalvelukseen. Ja löysivätkö he tosiaan, mitä etsivät? Ja
jos löysivät, oliko se palvelus kylliksi saamaan aikaan niin syvää
unhotusta, että mielestä haihtuivat elämän äärettömästi vaihtelevat
tapaukset ja suhteet, sekä sulostuttavat että katkeroittavat;
toiveet, liihoittelevat lähimpään tulevaisuuteen, ja huolet, jotka
ovat syntyneet entisyydessä? Jos temppeli vaikutti niin hyvää heihin,
miks'ei se vaikuttanut samaa häneen? Hän oli juutalainen, totta kyllä,
mutta olivatko nämä suloiset asiat kaikille muille, vaan ei Abrahamin
lapsille?
Näitä ajateltuaan hän ryhtyi kaikin tavoin tutkimaan paikan
salaisuuksia, pitämättä lukua uhraajain laulusta tai lähellä seisojain
leikinlaskusta.
Siinä tutkimuksessa hän ei saanut mitään apua taivaasta; se oli
hohtavan sininen ja korkea ja täynnä viserteleviä pääskyjä aivan kuin
kaupungissakin.
Vähän etempänä tuli oikean puolisesta metsästä häntä vastaan
tuulenpuuska, tuoden suloista ruusujen tuoksua ja suitsutussavua. Hän
pysähtyi kuten muutkin katselemaan sinne päin, josta tuoksu tuli.
"Varmaankin on puutarha tuolla toisella puolella?" hän sanoi vieressään
seisojalle.
"Sano ennemmin, että papit ovat toimittamassa jotakin uhria Dianalle,
Panille tai jollekin metsän jumalalle."
Tämä vastaus lausuttiin Ben-Hurin äidinkielellä. Hän katsahti
kummastuneesti vastaajaan.
"Oletko hebrealainen?" hän kysyi.
Mies vastasi kohteliaasti hymyillen:
"Minä synnyin kivenheiton päässä Jerusalemin markkinapaikasta."
Ben-Hur alkoi juuri jatkaa keskustelua, kun ihmisvirta syöksyi eteen
päin, työnsi hänet tien syrjään lähelle metsää ja samalla vei pois
puhekumppanin.
Juutalaisten tavallinen päällysvaate, sauva, keltaisilla nauhoilla
koristeltu tummanruskea päähine ja voimakkaat juutalaiskasvot jäivät
Ben-Hurin muistiin pikaisesta tutustumisesta.
Tämä yhtyminen tapahtui paikassa, josta metsä alkoi, tarjoten hyvää
tilaisuutta päästä pois meluisista uhrisaatoista, ja Ben-Hur käytti
sitä hyväkseen.
Ensin hän tuli tiheään metsikköön, joka tieltä katsoen näytti olevan
ihan luonnon tilassa, läpipääsemätön metsälintujen asunto. Mutta jo
muutaman askeleen päässä hän näki sielläkin hoitelevan käden merkkejä.
Pensaat kukoistivat taikka kantoivat hedelmiä; nuokkuvain oksain
alla oli maa täpö täynnä kirjavia kukkia, ja niiden ylitse ojenteli
jasmiinipensas hentoja haarojansa. Liljoista, ruusuista, tulpaaneista,
oleandereista ja mansikoista, jotka kaikki olivat hänelle hyviä tuttuja
siitä asti, kun hän käveli laaksoissa Davidin kaupungin ympärillä,
levitti tuuli yöt päivät hyvänhajuista tuoksua, ja, ett'ei mitään
puuttuisi nymfien ja najadien autuudesta, suikerteli puro kukkahista
maata pitkin monenmoisesti polveillen. Hän kuuli yllänsä ja ympärillään
lintujen laulua ja kyyhkysten kuherrusta; satakieli istui pelkäämättä
oksallaan, vaikka hän astui ihan sen vieritse. Peltokana, vihellellen
poikasiaan, juoksi aivan hänen jalkainsa editse, kun hän pysähtyi
häiritsemästä niiden matkaa. Kaikki oli rauhaa ilman pelkoa, yleistä,
häiritsemätöntä rauhaa.
Hän istahti maahan sitruunapuun viereen, joka ojenteli kauas ulos
harmaita juuriaan ulottuakseen puron lähimpään polvikkeesen asti.
Talitiaisen pesä riippui lähellä porisevan veden pintaa, ja se pikku
olento katseli pesästään häntä ihan hänen silmäinsä edessä. "Totta
tosiaan, tuo lintu antaa minulle selityksen", hän sanoi itsekseen.
"Se sanoo: minä en pelkää sinua, sillä laki, joka vallitsee tässä
onnellisessa paikassa, on rakkaus, ainoastaan rakkaus..." Paha kyllä,
se vain oli rakkaus ilman lakia.
Nyt hän täydellisesti käsitti metsikön viehätysvoiman. Hän tunsi
itsensä iloiseksi ja ikään kuin olisi varmasti päättänyt itse antautua
niiden joukkoon, jotka kokonaan jäivät sinne. Miksipä ei hän,
unhotettuna ja itse muistamatta muita, voisi luopua huolestuttavasta
elämästään ja kiinnittää sieluansa yksinomaan kukkien ja pensasten
hoitoon ja täällä vilisevien jalosukuisten luontokappalten
vartioimiseen.
Hänen juutalaisluontonsa alkoi kuitenkin vähitellen herätä.
Tämä viehätys saattoi kyllä riittää monelle, mutta millaisia luonteita
ne olivatkaan?
Rakkaus on suloista. Ah, miten suloista se olisikaan, jos se tulisi
hänen entisen onnettoman elämänsä sijaan!
Yksi erotus kuitenkin oli hänen ja niiden välillä, jotka tänne
vapaatahtoisesti hautasivat olemuksensa. Heillä ei ollut mitään
velvollisuuksia täytettävänä, mutta sen sijaan hänellä?...
"Voi Israelin Jumala!" hän huudahti ja hypähti ylös, posket hehkuvina.
"Äiti! Tirza! kirottu olkoon hetki, kirottu se paikka, jossa luulin
voivani tulla onnelliseksi, vaikka olen kadottanut teidät!"
Hän riensi metsikön läpi ja saapui kanavalle, jossa oli muuratut laidat
ja siellä täällä sulkuja; siitä edelleen sillan poikki, jolle näkyi
monta muuta siltaa, kaikki erilaisia. Hänen allansa vesi lepäsi syvänä
lampena, kuultavana kuin varjo; vähän matkan päässä se syöksyi kohisten
kallioiden ylitse, kunnes taas levisi syväksi ja tyyneksi lammikoksi;
sitten oli koski ja lammikko vuorotellen niin loitolle, kuin silmä
kantoi. Sillat, sulut ja kosket, kaikki puhuivat selvään samaa,
äännetöntä kieltä, että ne napisematta täyttivät yhden herran tahtoa,
kuten jumalain palvelijoiden tuleekin.
Loitompaa näkyi maisema, jossa oli avaroita laaksoja ja säännöttömiä
kukkuloita, metsiköitä, järviä ja viehättäviä rakennuksia sekä välillä
valkealta välkkyviä polkuja ja loistavia jokia. Laaksot olivat siellä
täällä alempana, niin että joki saattoi kuivan aikana niitä katsella,
ja ne näyttivät vihreiltä kukkamatoilta, joilla siellä täällä käveli
lumivalkoisia lammaslaumoja. Paimenten ääniä kuului etäältä. Alttareja
taivasalla näytti olevan lukemattomia, ja jokaisen luona toimi
valkopukuinen olento, uhrisaattojen marssiessa hitaasti edes takaisin.
Savu levisi alttareilta vaaleina pilvinä pyhäin paikkain ylitse.
Ben-Hurin sielunsilmä selkisi äkisti. Metsä oli temppeli, suuri,
rajaton temppeli, jossa rakennusmestari ei ollut viipynyt pylväitä eikä
portteja pystyttelemässä, vaan ainoastaan tehnyt luonnon itselleen
alammaiseksi. Sellaiseksi oli Jupiterin ja Kalliston poika jumalain
johdatuksesta perustanut vanhan Arkadian, ja täällä niin kuin sielläkin
oli perusaate kauttaaltaan kreikkalainen.
Sillalta Ben-Hur astui lähimpään laaksoon.
Hän tapasi lammaslauman, jota nuori tyttö paimensi. Tyttö viittasi
häntä luoksensa: "Tule!"
Vähän matkan päässä oli musta alttari, jolla leimusi tuli
vaskiastiassa. Nainen sen lähellä huiskutti häneen päin pajunoksaa ja
kehoitti häntä pysähtymään, kun hän astui ohitse. Naisen viettelevä
kujeilu osoitti nuorekasta kiihkoa.
Vielä etempänä hän tapasi uhrisaaton; sen etupäässä astui joukko pikku
tyttöjä ilman muita pukimia kuin seppeleet, joilla he olivat kiedotut,
laulaen hennoilla äänillään hymniä; heidän jälessään kulki joukko
poikia, päivettyneet ruumiit ihan alastomina, tanssien tyttöjen laulun
mukaan; sitte vasta astui varsinainen juhlasaatto, pelkkiä naisia,
joilla oli pukuna ainoastaan hame ja jotka kantoivat koreissa maustimia
ja makeisia. He kaikki olivat aivan huolettomat alastomuudestaan
ja ojensivat käsiänsä häneen päin, kehoittaen häntä pysähtymään ja
tulemaan mukaan.
Hän kuitenkin jatkoi välinpitämättömästi matkaansa ja saapui rehevään
metsikköön, joka oli keskellä laaksoa sellaisessa paikassa, josta se
näytti kaikkein viehättävimmältä. Saavuttuaan lähelle hän tunsi sen
varjon houkuttelevan, ja lehtien välitse oli hän näkevinään erittäin
kauniin kuvapatsaan. Niinpä hän poikkesi sinne ja astui sen vilpoiseen
siimekseen.
Ruoho oli tuoretta ja hyvin hoidettua. Kaikenlaisia itämaan puita
kasvoi hajallansa: majesteetillisia palmuryhmiä metsäviikunapuita,
jotka varjostivat tummalehtisiä laakeripuita, ainiaan viheriöiviä
tammia sekä kuninkaallisia setripuita, yhtä jaloja kuin Libanonilla,
ja tärpättipuita, joiden olisi luullut olevan kotoisin paratiisin
yrttitarhasta.
Kuvapatsas oli erinomaisen kaunis Dafne. Ben-Hur kuitenkin ehti
ainoastaan hätimmiten katsahtaa sen kasvoihin, sillä hän huomasi
patsaan juurella nuorukaisen ja tytön sylikkäin nukkumassa tiikerin
taljalla. Vieressä olivat työkalut, joista näkyi heidän päivätyönsä:
pojan kirves ja sirppi, tytön kori huolettomasti heitettynä
lakastuneiden ruusujen päälle.
Tämä näkö saattoi hänet hämilleen. Hän oli tuolla metsän hiljaisuudessa
luullut huomaavansa, että tämän pyhän paikan lumousvoimana oli rauha
ilman pelkoa, ja hän oli ollut vähällä kukistua sen viehätyksen
valtaan; mutta nyt, nähdessään tuota makuuta keskellä päivää, makuuta
Dafnen juurella, hän arvasi lumouksen jatkon, jota ei uskaltanut edes
ajatellakaan. Paikan laki oli rakkaus, mutta rakkaus ilman lakia!
Tämä siis oli Dafnen suloinen rauha!
Tämä hänen palvelijainsa elämäntarkoitus! Sellaista varten kuninkaat ja
ruhtinaat tuhlasivat tulojansa!
Sitä varten siis viekas papisto teki itselleen alammaiseksi luonnon
lintuineen, puroineen, kukkineen sekä niin monien käsien työvoiman,
alttarien pyhyyden ja auringon hedelmöittävän vaikutuksen!
Näin ajatellen Ben-Hur jatkoi kulkuansa, mutta ei voinut olla
surkuttelematta noita ulkonaisen pyhyyden vihittyjä palvelijoita,
varsinkaan niitä, jotka omalla toimeliaisuudellaan pitivät temppelin
aluetta niin verrattoman viehättävässä kunnossa. Miten he olivat tuohon
asemaan tulleet, ei hänestä enää ollut mikään arvoitus; vaikutin,
kiusaus oli ilmeisen selvä. Muutamia oli epäilemättä lumonnut ainainen
rauha, jota oli luvattu heidän ahdistetuille sieluillensa tässä
paikassa, johon he rahan puutteessa voivat antaa työvoimansa. Tähän
luokkaan kuuluivat pelon ja toivon välillä heittelehtävät henkilöt,
mutta palvelijain suuri joukko ei ollut näitä. Apollon verkot olivat
suuret ja silmät pienet, ja vaikea on luetella, mitä kaikkia kalastajat
vetivät kokoon, ei niin paljon siitä syystä, että se luetteleminen
olisi mahdoton, kuin siitä, että kalastajain työt ja toimet pidettiin
ihan salassa. Sama se; suurin osa oli nautinnonhimoisia ylhäisiä sekä
muita yhteiskunnalliselta asemaltaan alempia, noita peittelemättömän
aistillisuuden uhreja, jonka valtaan melkein kaikki itäiset maat
ovat vaipuneet. Ei mistään innostuksesta, ei laulajajumalan ja hänen
onnettoman lemmikkinsä tähden, ei minkään filosofian johdosta,
joka etsii onnellisuutta levollisesta yksinäisyydestä, ei myöskään
sen lohdutuksen tähden, jota uskonto tarjoaa, eikä rakkaudesta sen
puhtaimmassa muodossa ihmiset sitoutuneet olemaan täällä eikä pysyneet
niissä lupauksissaan. Miksikä salaisimme totuuden! Tähän aikaan oli
ainoastaan kaksi kansaa, jotka kykenivät kohoamaan tähän innostukseen,
ne, jotka seurasivat Mooseen ja Braman lakeja. Ainoastaan he olisivat
voineet huutaa sinulle: "Parempi on laki ilman rakkautta kuin rakkaus
ilman lakia!"