Simonideen elämäkerta.
Tuskin Ben-Hur ehti päästä ulos, kun Simonides näytti heräävän ikään
kuin unesta. Hänen kasvonsa punehtuivat, hänen silmäinsä tumma loisto
elpyi, ja hän sanoi iloisesti.
"Ester, soita, mutta pian!"
Tyttö meni pöydän luo ja soitti kelloa.
Seinän laudoitus liikahti eräästä paikasta, ja sen takaa tuli näkyviin
ovi, josta mies astui esiin ja kumarsi kauppiaalle.
"Malluk, tule tänne, lähemmäksi, tänne tuolin luo", sanoi Simonides
käskevästi. "Minulla on tehtävä, johon sinun pitää heti ryhtyä. Muuan
nuori mies on nyt menossa alas varastohuoneesen, pitkä, kaunis mies,
yllä juutalaispuku. Seuraa häntä uskollisesti kuin hänen oma varjonsa
ja anna minulle joka ilta tieto, missä hän on, mitä hän tekee ja
millaisessa seurassa oleskelee. Jos voit hänen huomaamattansa saada
selkoa hänen puheestansa, niin kerro ne sanasta sanaan minulle, ja
muuten ota huomioosi kaikki, mikä kelpaa selittämään hänen olentoansa,
tapojansa, vaikuttimiansa ja elämäänsä. Ymmärrätkö! Riennä jo!
Kuules, Malluk, jos hän menee ulos kaupungista, niin seuraa häntä,
ja muista, Malluk, seuraa ystävänä. Jos hän puhuttelee sinua, niin
vastaa, mitä milloinkin soveliaimmaksi huomaat, paitsi että olet minun
palveluksessani. Siitä et saa virkkaa sanaakaan. Mutta riennä nyt jo!"
Mies lähti huoneesta, kumartaen jäähyväsiksi.
Simonides hieroi käsiään ja nauroi.
"Mikä päivä nyt on tänään, tyttäreni?" hän kysyi keskellä iloansa.
"Tahdon muistaa tätä päivää sen onnen tähden, jonka se on tuonut.
Katso sitä, Ester, iloinen hymy huulillasi, ja sano se sitte minulle
hymyillen."
Vanhuksen iloisuus tuntui tyttärestä luonnottomalta, ja ikään kuin
pyytäen häntä karkoittamaan sitä hän vastasi suruisesti:
"Voi minua, jos koskaan unhottaisin tämän päivän!"
Vanhuksen kädet vaipuivat heti peitteelle, leuka painui alas ryntäille
ja hävisi lukemattomien poimujen peittoon.
"Totta, ihan totta, tyttäreni", hän sanoi, ylös katsomatta. "Nythän
on 20:s päivä 4:ssä kuussa. Viisi vuotta sitte tänä päivänä minun
Rakelini, sinun äitisi, lankesi kuoliaana maahan. Minut tuotiin kotiin
tässä tilassa, jossa nyt olen, ja me tapasimme hänet kuolleena surusta.
Oi, minusta hän oli kuin En-gedin palsamirypäleet! Me hautasimme hänet
yksinäiseen paikkaan, hautaan, joka hakattiin vuoreen; hän lepää siellä
yksinään. Mutta hän jätti kuitenkin minulle pimeyteeni vähäisen valon,
joka on vuosien kuluessa kasvanut aamun kultaloistoksi." Hän nosti
kätensä ja laski sen tyttärensä pään päälle. "Hyvä jumala, minä kiitän
sinua, että Rakel vainaja on jälleen herännyt eloon sinussa, minun
Esterini."
Hän nosti äkisti päätänsä ja sanoi, ikään kuin jotakin olisi mieleensä
juolahtanut: "Eikö ulkona ole valoisa päivä?"
"Oli jo silloin, kun nuori mies tuli."
"Tulkoon sitte Abimelek viemään minua puutarhaan, johon näkyy joki ja
laivat. Siellä minä kerron sinulle, rakas Ester, minkä tähden suuni oli
äsken naurussa ja kieleni riemussa ja sieluni iloitsi kuin nuori kauris
tai hirvi ruohoisilla vuorilla."
Kellon helähdyksen kuultuaan palvelija tuli ja Esterin käskystä työnsi
pyöräjalkaisen tuolin ulos varastohuoneen katolle. Se oli kauppiaan
puutarha. Välitse ruusupensasten ja kukkapenkkien, joista niiden
huolellinen hoitaja tosiaankin saattoi iloita, mutta joita nyt ei
ollenkaan huomattu, työnnettiin vanhus sellaiseen paikkaan, josta
hän voi katsella vastapäisen saaren linnaa, siltaa aina sen etäällä
kapenevaan toiseen päähän asti, ja sen alla virtaavaa jokea, jonka
aalloilla laivoja vilisi aamuauringon välkkeessä. Palvelija jätti hänet
kahden kesken Esterin kanssa.
Meluavat työmiehet ja sillalla liikkuvan ihmisjoukon hälinä eivät häntä
häirinneet, sillä se kaikki oli hänelle yhtä tuttua kuin silmäinsä
edessä oleva näköalakin. Niinpä siinä ei hänelle ollutkaan mitään
huomattavaa muun kuin mahdollisesti sen tuottaman liikevoiton puolesta.
Ester kävi istumaan nojatuolin laidalle ja silitteli vanhuksen kättä
odotellessaan, että tämä alkaisi. Ja kohta hän alkoikin levolliseen
tapaansa, saatuaan ensin voimakkaalla tahdon ponnistuksella
tukeutetuksi sisälliset tunteensa.
"Kun se nuori mies puhutteli sinua, Ester, olin huomaavinani, että hän
sai sinut puolellensa."
Esterin katse kääntyi alas päin, ja hän vastasi:
"Jos tarkoitat luottamusta, niin luottamukseni hän saavutti."
"Onko hän siis sinun silmissäsi ruhtinas Hurin kadonnut poika?"
"Joll'ei hän ole..." Ester vaikeni.
"Ja joll'ei hän ole, mitä sitte, Ester?"
"Minä olen aina siitä asti, kun äitini totteli Herran Jumalan kutsua,
ainiaan ollut palvelijana sinun sivullasi. Olen kuullut ja nähnyt
sinun viisaasti kohtelevan kaikenlaisia ihmisiä, jotka ovat etsineet
laillista tai laitonta voittoa. Ja nyt minä sanon, että joll'ei tuo
nuori mies sittenkään ole se ruhtinas, joksi hän itseänsä sanoo,
niin ei viekkaus ole minun silmäini edessä koskaan vielä niin hyvin
näytellyt viattoman totuuden osaa."
"Salomonin kunnian kautta, tyttö, sinä puhut vakavasti. Uskotko sinä,
että sinun isäsi oli hänen isänsä orja?"
"Mikäli minä käsitin, hän kysyi vain asiaa, jota oli kuullut
kerrottavan."
Simonideen katse liiteli hetkisen laivoissa, vaikkeivät hänen
ajatuksensa ollenkaan olleet niihin kiintyneinä.
"No, hyvä Ester, sinä olet hyvä lapsi ja älykäs kuin oikea
juutalainen. Olet myöskin ijältäsi jo niin kehittynyt, että voit
kuunnella surullista historiaa. Kuule siis tarkkaan, mitä minulla
on kerrottavana. Aion puhua itsestäni, äidistäsi ja monesta muusta
asiasta, jotka eivät ole sinulle tuttuja, joista et ole edes nähnyt
untakaan, joita minä olen salannut roomalaiselta vainoojaltani erään
asian toivossa, ja sinulta sentähden että luonteesi saisi kasvaa
Herraa kohti suorana kuin kaisla kohti aurinkoa... Minä olen syntynyt
hautakammiossa Hinnomin laaksossa Sionin eteläpuolella. Vanhempani
olivat hebrealaisia elinkautisia vankeja ja hoitivat viikuna-,
öljy- ja viinipuita kuninkaallisissa puutarhoissa aivan Siloan vieressä.
Poikana minä auttelin heitä. He kuuluivat siihen luokkaan, joka on
tuomittu ainaiseen orjuuteen. Minut myötiin ruhtinas Hurille, joka oli
kuningas Herodeen jälkeen Jerusalemin rikkain mies. Hän siirsi minut
puistoistaan Egyptiin, Aleksandriassa olevaan varastoonsa, jossa minä
kasvoin. Minä palvelin häntä kuusi vuotta ja pääsin seitsemäntenä
Mooseen lain mukaan vapaaksi."
Ester taputti iloisesti käsiänsä.
"Ah, sinä et siis ole hänen isänsä orja."
"Kuulehan edelleen, tyttäreni. Siihen aikaan oli temppelin
esikartanossa laintulkitsijoita, jotka sitkeästi väittivät, että
elinkautisten orjain lasten piti jäämän vanhempiensa asemaan. Mutta
ruhtinas Hur oli oikein-ajatteleva mies, eikä hän yhtynyt heidän
ajatukseensa. Oikein selittäen suuren lainsäätäjän määräyksen hän
sanoi, että minä olin ostettu juutalainen orja, ja vapautti minut
omakätisellä kirjeellä, joka vieläkin on minun tallessani."
"Entä äitini?" kysyi Ester.
"Maltahan, kyllä saat kuulla kaikki. Ennen kuin pääsen loppuun, huomaat
kyllä, että minun olisi helpompi unhottaa itseni kuin äitisi...
Palvelukseni päätyttyä läksin pääsiäisjuhlalle Jerusalemiin. Siellä
ollessani sain asua entisen herrani vieraana. Kun minä jo silloin
rakastin häntä, pyysin saada jäädä edelleen hänen palvelukseensa. Hän
suostui, ja minä palvelin häntä vielä seitsemän vuotta. Tein hänen
hyväkseen kauppamatkoja meritse ja varsinkin maitse kameleilla itään
päin Susaan ja Persepoliisen ja niiden seuduilla oleviin silkkimaihin
asti. Antauduin siten moneen vaaraan, tyttäreni, mutta Herra siunasi
minun yrityksiäni. Minä toin runsaat voitot ruhtinaalle ja saavutin
vielä runsaammin kokemusta itselleni; muutenhan en olisi voinutkaan
suorittaa tehtäviä, joita sitte uskottiin minulle... Kerran minä taas
olin hänen vieraanansa Jerusalemissa. Palvelustyttö toi muutamia
leipäpalasia tarjottimella. Hän tuli ensin minun luokseni. Silloin
minä näin äitisi ensi kerran, miellyin häneen ja kätkin hänen kuvansa
salaa sydämmeeni. Jonkun ajan kuluttua pyysin ruhtinasta antamaan hänet
minulle vaimoksi. Hän vastasi, että tyttö oli elinkautinen orja, mutta
suosionsa osoitukseksi hän lupasi vapauttaa hänet, jos tyttö itse
sitä halusi. Rakel kyllä myöskin rakasti minua, mutta oli onnellinen
asemassaan eikä suostunut ottamaan vastaan vapautta. Minä pyysin
ja rukoilin häntä monta kertaa. Hän kyllä tahtoi tulla vaimokseni,
jos minä antauduin samaan orjuuteen kuin hän. Isämme Jakob palveli
seitsemän vuotta Rakelinsa tähden. Enkö minäkin voisi kestää samaa?
Mutta äitisi vaati minua rupeamaan elinkautiseksi orjaksi. Minä menin
pois, mutta palasin jälleen. Katsos tätä, Ester!"
Hän veti esiin vasemman korvalehden.
"Näetkö hihnan merkkiä?"
"Kyllä näen", tytär vastasi, "ja käsitän, miten hellästi olet
rakastanut äitiäni."
"Minusta hän oli paljoa enempi kuin Sulamit laulajakuninkaasta,
kauniimpi, puhtaampi, virvoittava suihkukaivo, elvyttävä vesilähde,
joka kuohuu esiin Libanonilta! Herrani vei minut omasta pyynnöstäni
tuomarin luo ja sieltä takaisin talonsa ovelle, jossa hän pisti hihnan
korvani lävitse, ja niin olin hänen orjansa ainiaaksi. Siten minä sain
Rakelini. Onko koskaan kenenkään rakkaus ollut niin suuri kuin minun?"
Ester kumartui ja suuteli häntä. Molemmat olivat hetkisen vaiti,
muistellen rakasta vainajata.
"Herrani hukkui mereen, se oli minun ensimmäinen suruni. Suru vallitsi
hänen kodissaan ja minun kodissani täällä Antiokiassa, jossa silloin
asuin. Ja nyt, Ester, huomaa tarkkaan! Jalon ruhtinaan kuollessa olin
minä hänen ensimmäisenä huoneensa haltijana, ja kaikki, mitä hänellä
oli, oli minun vallassani ja hoidossani. Siitä voit päättää, miten
suuressa arvossa hän piti minua. Riensin Jerusalemiin tekemään tiliä
hänen leskellensä. Hän piti minua edelleen virassani. Minä käytin
vielä suurempaa ahkeruutta ja huolellisuutta toimessani. Liike edistyi
lakkaamatta ja kasvoi yhä suuremmaksi vuosi vuodelta. Kymmenen vuotta
kului. Silloin tuli isku, jonka kuulit nuoren miehen äsken kertovan,
se onneton sattumus, joka tapahtui Gratukselle. Roomalaiset väittivät
pojan koettaneen surmata häntä. Sillä tekosyyllä Gratus keisarin
luvalla anasti itselleen lesken ja lasten suunnattoman omaisuuden.
Mutta hän ei siihenkään pysähtynyt. Estääkseen omaisuutta milloinkaan
joutumasta lakaisin entisiin käsiin hän toimitti pois tieltä kaikki
perilliset. Siitä hirveästä päivästä tähän asti ovat Hur-suvun jäsenet
olleet kadoksissa. Poika, jonka minä olin nähnyt pienenä, tuomittiin
kalereihin. Lesken ja tyttären luullaan olevan haudattuina johonkuhun
Judean monista vankiloista, jotka kerran sulettuina tuomittujen jälkeen
ovat yhtä kiinni kuin haudat. He katosivat ihmisten muistista niin
täydellisesti, kuin olisi meri kenenkään näkemättä niellyt heidät. Me
emme saaneet tietää, millä tavalla he kuolivat, emmepä edes, ovatko he
kuolleetkaan."
Esterin silmät olivat kosteat kyynelistä.
"Sinulla on hyvä sydän, Ester, hellä kuin äidilläsi. Jospa sinun ei
tarvitsisi kokea samaa kohtaloa kuin useimpien helläin sydänten: että
armottomat ja paatuneet tallaavat heitä jalkoihinsa. Mutta kuule
edelleen. Minä matkustin Jerusalemiin auttamaan hyväntekijääni; silloin
minut otettiin kiinni kaupungin portilla ja vietiin Antonia-linnan
maanalaisiin komeroihin. Syytä siihen en edes aavistanutkaan, ennen
kuin Gratus tuli ihan itse vaatimaan minulta Hur-suvun rahaista
omaisuutta, jonka hän tiesi juutalaistavan mukaan minun vekseleilläni
saatavan kootuiksi kaikista maailman kauppapaikoista. Hän käski
minun kirjoittamaan vekseleitä. Minä en suostunut. Hänellä oli jo
hallussaan kartano, maat, tavarat, laivat ja kaikki irtaimisto, mitä
isännilläni oli, mutta ei rahoja. Käsitin, että jos saisin armoa
Herran kasvoin edessä, niin minä voisin hankkia takaisin heidän
haaskatun omaisuutensa. En ruvennut tottelemaan tyrannin käskyjä. Hän
panetti minut kidutuspenkille. Tahtoni oli vahvempi kuin tuskat, ja
hän päästi minut vapaaksi saamatta mitään. Matkustin kotiin, lakkasin
käyttämästä liikkeessä Jerusalemin ruhtinaan Hurin nimeä ja jatkoin
sitä Antiokian Simonideen nimessä. Sinä tiedät, Ester, miten onni on
minua suosinut. Ruhtinaan miljonat kasvoivat uskomattomasti minun
käsissäni. Tiedät myöskin, että, kun minä kolmen vuoden kuluttua
matkustin Caesareaan, Gratus otatti minut taas kiinni ja kidutti
uudestaan, pakottaakseen minua tunnustamaan, että kaikki omaisuuteni ja
rahavarani olivat takavarikon alaiset hänen käskystään. Tiedät, ett'ei
hän silloinkaan onnistunut. Ruumiiltani rujona palasin kotiin ja kuulin
Rakelini kuolleen pelästyksestä ja surusta. Mutta Herra Jumala oli
minun kanssani, minä jäin eloon. Keisarilta itseltään ostin vapauden
enemmistä vainoomisista ja oikeuden käydä kauppaa yli koko maailman.
Tätä nykyä -- ylistetty olkoon Hän, joka tekee pilvet sotavaunuiksensa
ja kulkee myrskyn siivillä! -- tätä nykyä, Ester, on se, jonka
haltiaksi minut asetettiin, karttunut moninkertaiseksi, niin että ne
talentit riittävät tekemään rikkaaksi vaikka keisarinkin."
Hän nosti ylpeästi päätänsä. Heidän katseensa sattuivat yhteen, ja he
lukivat silmistä toistensa ajatukset.
"Mitä minä näillä rikkauksilla teen, Ester?" vanhus kysyi luomatta
katsettansa alas.
"Isä", Ester vastasi hiljaa, "eikö oikea omistaja juuri äsken
ilmoittautunut?"
Vanhus katseli häntä, silmiään väräyttämättä.
"Ja sinä lapseni, pitääkö minun jättää kerjäläissauva sinulle
perinnöksi?"
"Mutta isä, enkö minä sinun lapsenasi ole hänen elinkautinen orjansa?
Ja kenestä onkaan kirjoitettu: Voima ja kunnia ovat hänen vaatteensa ja
hänen pitää riemuitseman tulevaisuudessa?"
Sanomattoman rakkauden heijastus kirkasti vanhuksen kasvoja hänen
vastatessaan: "Herra on osoittanut minulle paljon hyvyyttä, mutta sinä,
Ester, olet kaikkein hänen laupeutensa osoitusten kruunu."
Vanhus veti tyttären syliinsä ja suuteli häntä monta kertaa. Sitte hän
sanoi entistä kirkkaammalla äänellä:
"Kuule nyt, minkä tähden minä nauroin äsken. Se nuori mies näytti
minusta olevan ihan kuin isänsä ennen muinoin pirteimmässä
nuoruudessaan. Minun sieluni halusi tervehtiä häntä. Tunsin vaivojeni
päiväin olevan lopussa ja huolieni päättyneen. Tuskin voin olla sitä
kovalla äänellä julistamatta. Mieleni teki ottaa häntä kädestä ja
näyttää hänelle voittoani, sanoen: 'Kas tässä, kaikki on sinun, ja nyt
minä, sinun palvelijasi, olen valmis pois kutsuttavaksi.' ja niin minä
olisin tehnytkin, Ester, joll'ei samana silmänräpäyksenä kolme ajatusta
olisi syöksynyt mieleeni ja pidättänyt minua. Ensimmäinen ajatukseni
oli: 'Jos hän on herrani poika, niin tahdon vähän oppia tuntemaan
hänen luonnettansa.' Eikö moni synny rikkauteen, vaikka se hänen
kädessään tulee vain kiroukseksi?" Vanhus vaikeni, kädet kouristuivat
nyrkkiin, ja hänen äänensä alkoi vavista mielenliikutuksesta.
"Ester, muista, mitä tuskia minä sain kärsiä roomalaisen käsissä,
eikä yksistään Gratuksen; ne tunnottomat heittiöt, jotka alusta
loppuun asti toimeenpanivat hänen käskyjänsä, olivat roomalaisia, ja
he kaikki nauroivat ja pilkkasivat minun tuskanhuutojani. Ajattele
minun riutunutta ruumistani, niitä pitkiä vuosia, jotka olen ollut
rujona, ajattele äitiäsi hänen yksinäisessä haudassaan murtuneena
sielultaan niin kuin minä ruumiiltani; ajattele Hurin perheen suruja,
jos sen jäsenet vielä ovat elossa, ja heidän kärsimäänsä julmuutta,
jos he jo ovat kuolleet. Ajattele tätä kaikkea Jumalan rakkauden
tähden, ja sano minulle, tyttäreni, eikö pidä yhdenkään hiuskarvan
pudota, eikö yhdenkään veripisaran vuotaa sovinnoksi? Älä sano,
kuten pappien on tapana: Herran on kosto. Eikö hän paneta tahtoansa
toimeen käskyläisillään sekä rangaistessansa että siunatessansa? Eikö
hänen sotilaitansa ole ollut paljoa enempi kuin profetoita? Eikö hän
ole antanut lakia: silmä silmästä, hammas hampaasta? Oi, minä olen
uneksinut kostoa kaikki nämä vuodet, olen rukoillut ja varustautunut,
olen kasvavan rikkauteni katselemisesta koonnut kärsivällisyyttä
ja yhä ajatellut, että kerran minä, niin totta kuin Jumala elää,
kostan rangaistuksen pahantekijöille! Ja kun nuori mies äsken puhui
perinpohjin harjoitelleensa sotataitoa eikä sanonut vielä voivansa
ilmoittaa, mitä varten, silloin minulla oli sana valmiina -- kosto!
ja se, Ester, se oli -- kolmas ajatus, joka minua piti levollisena
ja jäykkänä niin kauan kuin hänen kertomustansa kesti, ja sai minut
nauramaan hänen lähdettyänsä."
Ester silitteli isän kuihtuneita käsiä ja sanoi, ikään kuin olisi
sielussaan aavistanut, mitä tuleva oli: "Hän meni pois. Tokkohan hän
enää tulee takaisin!"
"Tulee kyllä, Malluk on luotettava palvelija. Hän seuraa häntä
kaikkialle ja tuo hänet takaisin, milloin vain minä olen valmis."
"Ja milloin se tapahtuu, isä?"
"Pian, pian! Hän luulee kaikki todistajat kuolleiksi. Yksi elää
kuitenkin, joka ei suinkaan pety, jos hän tosiaankin on minun herrani
poika."
"Hänen äitinsäkö?"
"Ei, tyttäreni; kyllä minä sen todistajan tuon hänen silmäinsä eteen.
Mutta nyt minua jo väsyttää. Huuda Abimelek tänne."
Ester huusi palvelijaa, ja he palasivat sisälle.