Tutkimusretkellä.
Ben-Hur lähti suuresta varastohuoneesta, mielessä ajatus, että uusi
toivon pettymys oli tullut niiden lisäksi, jotka hän jo oli kärsinyt
omaisiansa etsiessään. Tämä ajatus oli sitä enemmän mieltä masentava,
kun hänen huoliensa esineet olivat hänelle niin kalliit. Se herätti
hänessä sanomatonta yksinäisyyden tunnetta, joka enemmän kuin mikään
muu on omiaan riistämään ihmissielusta viimeisenkin elämänhalun.
Hän pujottelihe ihmisjoukon ja tavarakasain välitse laivasillan
reunalle, jossa viileät varjot ja viettelevän mustat syvänteet
häntä houkuttelivat. Hitaasti juokseva vesi näytti pysähtyvän häntä
odottamaan. Lumous haihtui, kun hänen mieleensä juohtuivat matkustajan
sanat: "Parempi olla toukka ja syödä Dafnen silkkiäislehtiä kuin istua
kuninkaan pöydässä." Hän kääntyi nopeasti astumaan pitkin sillan laitaa
majataloonsa.
"Dafnen tiekö?" ovenvartia vastasi, kummastuen Ben-Hurin kysymyksestä.
"Etkö ole ennen ollut täällä? No, sittepä lue tämä päivä elämäsi
onnellisimmaksi. Tie on helppo löytää. Ensimmäinen katu tästä vasempaan
vie etelään päin suoraa päätä Sulpius-vuorelle, jonka huipulla on
alttari Jupiterin kunniaksi ja pyöröteateri. Astu sitä suuntaa
kolmanteen tienhaaraan asti, jota sanotaan Herodeen pylvästöksi. Käänny
sitte oikealle ja kulje Seleukoon vanhan kaupungin läpi Epilaneen
vaskiportille. Siitä Dafnen tie alkaa -- ja jumalat saattakoot sinua!"
Annettuaan pari käskyä tavaroistansa Ben-Hur lähti matkalle.
Hän löysi helposti Herodeen pylvästön. Sitte hän alkoi astua
vaskiporteille päin pitkin marmorista pylväskäytävää, joka oli täpö
täynnä ihmisiä kaikista kauppaa harjoittavista maailman kansakunnista.
Oli neljäs päivänhetki, kun hän astui portista ja huomasi joutuneensa
loppumattoman pitkään ihmisvirtaan, joka lainehti kuuluisaa metsikköä
kohti. Tie oli jaettu eri ratoihin jalan astujia, ratsastajia ja
vaunuilla ajajia varten, ja kukin niistä vielä erittäin tulijoita ja
menijöitä varten. Eri ratoja suojelivat matalat aidat, joita siellä
täällä katkasivat mahtavan suuret, osaksi kuvapatsailla koristetut
kantakivet. Molemmin puolin tietä oli hyvin hoidettuja ruohokenttiä,
joita siellä täällä tammi- ja metsäviikunapuuryhmät sievistivät, sekä
köynnöskasvisia lehtimajoja väsyneiden varalle, joita paluumatkalla oli
erittäin runsaasti. Jalkatiet olivat punaisesta kivestä ja ratsastiet
lujaan pakatusta valkoisesta hiekasta, joka teki hevoskavioiden ja
pyöräin äänet kuulumattomiksi. Suihkukaivoja oli ihmetyttävän paljo,
kaikki muistoina kuningasten käynneistä ja nimitetyt antajain mukaan.
Tämä suurenmoinen katu, kulkien lounaista kohti, oli kaupungista pyhän
paikan porteille asti noin kuuden virstan pituinen.
Ollen katkeralla mielellä Ben-Hur tuskin tuli huomanneeksi
kuninkaallista anteliaisuutta, joka näkyi koko tierakennuksesta. Yhtä
vähän hän alussa välitti kansajoukostakaan. Puhuaksemme suoraan,
hajamielisyytensä ohella hänessä oli melkoisesti ylevää itsetuntoa,
kuten roomalaisessa, joka äsken tultuaan maailman keskus-kaupungin
suurenmoisesta komeudesta kulki katselemassa etäisiä maakuntia.
Eihän niissä voinut hänelle olla mitään uutta eikä erinomaista
nähtävää. Ben-Hur pikemmin käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta
tunkeutua ihmisjoukkojen läpi, jotka astuivat liian hitaasti hänen
maltittomuuteensa verraten. Saavuttuaan Herakleaan, kaupungin ja pyhän
paikan väliseen kauppalaan, hän alkoi tuntea vähän väsymystä ja sen
tähden enemmän halua tarkastelemaan kirjavaa taulua. Kerran hänen
huomionsa kiintyi pariin vuoheen, joita kaunis nainen talutti, kaikki
koristettuina loistavilla nauhoilla ja kukilla. Sitte hän pysähtyi
katselemaan suurta, lumivalkoista härkää; se oli seppelöity tuoreilla
lehdillä ja kantoi leveässä selässään alastonta lasta korissa, nuoren
Bakkuksen kuvaa, joka pusersi kypsiä rypäleitä pikariin ja tyhjensi
aina sen, kutsuttuaan tavallisen juomauhrin sanat. Lähtiessään jälleen
astumaan hän itsekseen arvaili, minkähän jumalan alttarille nuo lahjat
olivat menossa. Komeapukuinen ratsastaja lennätti ohitse ratsulla,
jolta silloisen tavan mukaan oli harja lyhyeksi leikattu. Ben-Hur
hymyili huomatessaan ratsastajan ja hevon saman vertaisen ylpeyden. Sen
jälkeen hän monestikin käänti päätänsä kuunnellakseen pyöräin natinaa
ja kavioiden kapsetta; hän oli huomaamattaan viehtynyt vaunujen ja
ajajain tarkastelemiseen. Kohta hän alkoi itsekseen tehdä huomioita
myöskin niistä ihmisistä, joiden keskellä kulki. Siellä oli sekä
miehiä että naisia, kaikenikäisiä ja -säätyisiä, kaikki juhlapuvussa.
Muutamalla seuralla oli valkoiset vaatteet, toisella mustat; jotkut
kantoivat lippuja, toiset heiluttivat suitsutusastioita. Muutamat
marssivat hitaasti eteen päin hymnejä laulellen, toiset astuivat
huilujen ja rumpujen tahdin mukaan. Jos tuolla tavalla joka päivä
käytiin Dafnea tervehtimässä, miten ihmeellinen se paikka olikaan!
Viimein hän kuuli ilohuutoja ja kovaa käsien taputusta. Hän katsahti
ylös ja seurasi silmillään monia käsiä, jotka osoittivat kukkulan
päältä näkyvän temppelin komeata, kreikkalais-tyylistä porttia. Hymnit
kaikuivat kovemmin, musiikki kiihtyi sukkelammaksi, ja hän astui
mahtavan ihmisvirran viemänä sisään, jopa itsekin vähän innostuen
yleisestä kiihkosta. Ollen hyvin tutustunut Roomassa vallitsevaan
hienouteen täytyi hänen ehdottomasti hämmästyä suurenmoista näköä, joka
levisi hänen eteensä.
Suurenmoisten porttirakennusten läpi käytyään hän seisoi puistokadulla,
joka oli tehty kiillotetusta kivestä. Temppelin ympäri liikkui levoton,
meluava ihmisjoukko, jonka kirjavat puvut omituisesti lainehtivat
suihkukaivojen lumivalkoista vaahtoa vasten. Hänen edessään näkyi
luodetta kohti vievän koko joukko huolellisesti hoidettuja polkuja
puutarhaan ja sen takana olevaan metsään, jonka päällä liiteli vaalean
sininen savuharso. Ben-Hur katseli ympärilleen, tietämättä, mille
tielle lähteä. Äkisti kuului naisääni huudahtavan:
"Miten kaunista! Mutta mihinkä nyt lähtisimme?"
Hänen saattajansa, jolla oli rukousnauha laakerinmarjoista, nauroi ja
vastasi. "Astu vain, sinä kaunis pikku barbaari! Kysymyksesi osoittaa
maallista pelkoa. Emmekö sopineet jättävämme kaikki maalliset huolet
jälellemme Antiokiaan? Tuulet, jotka täällä puhaltelevat, ovat jumalain
hengitystä. Antautukaamme siis tuulien leikkikaluiksi."
"Entä jos eksymme?"
"Sinä pikku pelkuri! Ei kukaan ole koskaan eksynyt Dafnessa, paitsi ne,
joiden takaa portit ainiaaksi sulkeutuivat."
"Ja ketä ne olivat?" kysyi tyttö vielä levottomana.
"Ne, jotka eivät ole jaksaneet vastustaa paikan viehätysvoimaa, vaan
ovat valinneet sen olinpaikakseen elämässä ja kuolemassa. Kuulehan!
pysähdy, niin saat nähdä, ketä minä tarkoitan."
Marmorikivityksellä alkoi sandali-jalkojen iloinen leikki; joukko
nuoria tyttöjä syöksyi puhujan ja hänen kauniin ystävänsä ohitse,
alkaen laulaa ja tanssia rumpujen tahdissa. Nuori nainen pelästyen
tunkeutui hyvin lähelle miestä, joka suojelevasti kiersi toisen kätensä
hänen ympäri ja toisella löi vilkkaasti tahtia. Tanssijain tukka
aaltoili vapaasti ja pehmoiset, valkeat jäsenet kuultivat silkkipuvun
lävitse, joka tuskin verhosi niitä. Hekumallista tanssia ei voida
sanoin kuvata. Vähän aikaa hypeltyään piiritanssia katosivat he tieltä
poistuvan joukon lävitse yhtä nopeasti, kuin olivat tulleetkin.
"No, mitäs ajattelet?" kysyi mies naiselta.
"Ketä ne ovat?" kysyi hän puolestaan.
"Papittaria, vihittyjä Apollon temppelin palvelukseen. Heitä on koko
armeija. Juhlissa he ovat kuorolaulajina, ja täällä heidän kotonsa
on. Välistä he matkustavat pois muihin kaupunkeihin, mutta kaikki,
mitä he saavat kokoon, tuodaan tänne rikastuttamaan jumalallisen
huilunsoittajan temppeliä. Lähdemmekö astumaan edelleen?"
Samassa he katosivat ihmisjoukkoon. Ben-Hur rauhoittui miehen
vakuutuksesta, ett'ei kukaan eksy Dafnessa, ja läksi kävelemään
eteenpäin, mihin sattui.
Hänen huomionsa kiintyi ensinnä kuvapatsaasen, joka lepäsi kauniilla
alustalla puutarhassa. Se oli kentauri. Kirjoitus ilmoitti
tietämättömälle katsojalle sen kuvaavan Apollon ja Dianan suosikkia
Kironia, jolle he olivat opettaneet metsästyksen, lääkintätaidon,
soiton ja ennustustaidon salaisuudet. Sama kirjoitus kehoitti
muukalaista yöllä katsomaan määrättynä hetkenä erääsen taivaan
paikkaan, ja silloin hän oli näkevä Kiron-vainajan elävänä tähtien
joukossa, jonne Jupiter oli siirtänyt sen jalon hengen.
Tämä viisain kentauri kuitenkin yhä vielä palveli ihmiskuntaa.
Kädessään hän näet piti paperilevyä, johon oli kreikkalaisilla
kirjaimilla piirretty:
"Oi matkustaja!
Oletko muukalainen?
I. Kuuntele purojen lorinaa äläkä pelkää kaivojen suihkuvettä;
silloin najadit oppivat sinua rakastamaan.
II. Dafnen kutsumat tuulet ovat Zefyros ja Auster; ollen elämän
suojelijat tuovat ne sinulle sen suloutta. Milloin Eolus puhaltaa,
silloin Diana metsästelee muilla seuduin. Kun Boreas vinkuu, pysy
poissa, sillä Apollo silloin on vihoissaan.
III. Metsikön varjot ovat sinun käytettäväsi tänä päivänä; yöllä ne
ovat Pan-jumalan ja dryadein omat. Älä heitä häiritse.
IV. Syö varovasti lotus-kasvia, joka kasvaa purojen varsilla,
ell'et tahdo kadottaa entisyyden muistoa, joka kyllä soveltuu
Dafnen lapsille.
V. Väisty verkkoansa kutovaa hämähäkkiä; se on Arakne, joka tekee
työtä Minervalle.
VI. Jos tahdot nähdä Dafnen kyyneliä, taita vain nuppu laakerin
oksasta ja kuole.
Ole varoillasi!