punehtui, pani kätensä ristiin, tapaili sanoja ja kääntyi neuvottomana
pois. Simonides jatkoi kiirehtien:
"Anna minulle todistuksesi! Levitä ne silmäini eteen, minun käsiini!"
Mutta Ben-Hur ei löytänyt vastausta. Hän ei ollut aavistanut sellaista
pyyntöä. Vasta nyt, kun se esitettiin hänelle, johtui hänen mieleensä
selvemmin kuin koskaan ennen hirveä totuus, että nuo kolme kalereilla
vietettyä vuotta olivat ikään kuin lakaisseet pois kaikki todistukset,
kuka hän oikeastaan oli. Nyt, kun hänen äitinsä ja sisarensa olivat
kuolleet, hän ei enää elänyt kenenkään muistissa. Monta kyllä oli,
jotka hänet tunsivat, mutta siinä olikin kaikki. Jos Kvintus Arrius
olisi ollut läsnä, ei hänkään olisi voinut todistaa muuta kuin että
oli löytänyt hänet soutupenkiltä ja että hän uskoi hänen sanansa,
että hän oli Hurin poika. Mutta, kuten tuonnempana huomaamme,
roomalainen merisankari oli jo kuollut. Judah oli jo ennenkin tuntenut
yksinäisyytensä, mutta nyt hän sitä tunsi sydämmensä syvimpään pohjaan
saakka seisoessaan siinä kädet ristissä, pois päin käännetyin kasvoin.
Simonides näki hänen neuvottomuutensa ja ääneti odotteli vastausta.
"Simonides", Ben-Hur viimein alkoi, "minä voin ainoastaan kertoa
historiani, ja kerron sen ainoastaan sillä ehdolla, että sinä jätät
päätöksesi tekemättä, kunnes hyväntahtoisesti kuulet sen loppuun asti."
"Puhu", vastasi Simonides, ollen nyt täydellisesti voitolla, "puhu,
ja minä sitä mieluisemmin kuuntelen kertomustasi, kun en ole koskaan
kieltänytkään sinun olevan se, joksi itseäsi sanot."
Ben-Hur alkoi siis lyhyissä piirteissä kertoa historiaansa. Me kun
jo tiedämme sen aina siihen asti, jolloin hän voittoisan Arriuksen
kanssa palasi Misenumiin, jatkamme nyt ainoastaan siitä hetkestä asti
kertomusta.
"Hyväntekijäni nautti keisarin suosiota ja sai siitä paljon osoituksia.
Itämaiden kauppiaat toivat sitä paitsi kalliita lahjoja, niin että
hän tuli kahta vertaa varakkaammaksi kuin Rooman rikkaimmat. Voiko
juutalainen unhottaa uskontonsa, kehtonsa, jos se on ollut isäimme
pyhässä maassa? Jalo Arrius otti minut kaikkien lainsääntöjen mukaan
omaksi pojakseen, ja minä koetin olla kiitollinen. Hänen oikea
oma lapsensa ei olisi voinut olla tottelevaisempi kuin minä. Hän
tahtoi tehdä minusta oppineen miehen ja hankkia minulle kuuluisimpia
taiteen, filosofian ja kaunopuheen opettajia. Minä en suostunut hänen
hartaimpiinkaan pyyntöihinsä, koska olin juutalainen enkä voinut
unhottaa Herraa Jumalaa, en profeettain kunniaa enkä Davidin ja
Salomonin perustamaa kaupunkia. Ehkä kysyt, mitenkä minä saatoin ottaa
vastaan hyvyyttä roomalaiselta. Minä rakastin häntä ja toivoin sitä
paitsi hänen avullaan voivani hankkia vaikutusvaltaa, joka tekisi
minulle kerran mahdolliseksi nostaa pois hunnun, joka nyt verhoaa
äitini ja sisareni kohtaloa. Oli minulla toinenkin syy, josta en huoli
lausua muuta kuin että minä sen johdosta antauduin harjoittelemaan
aseiden käyttöä ja kaikkea, mitä katsotaan tarpeelliseksi sotataidon
täydelliseen osaamiseen. Kävin ahkerasti kaupungin sirkuksessa
ja kilpailukoulussa ja yhtä ahkerasti sotaleirissä. Kaikilla
voimankoetuksen aloilla olen saavuttanut kuuluisan nimen. Seppeleet,
jotka minä voitin -- ja niitä on monta Misenumin lähellä olevan
huvilan seinillä -- tulivat minulle duumviri Arriuksen pojan nimellä.
Ainoastaan sillä nimellä minut tunnetaan roomalaisten kesken...
Vakaasti pyrkien salaisen tarkoitukseni perille läksin Roomasta
Antiokiaan, aikoen seurata konsuli Maxentiusta sotaretkelle, jota hän
varustaa partilaisia vastaan. Koska olen mestari käyttämään aseita,
koetan nyt saavuttaa sitä korkeampaa taitoa, joka kuuluu sotajoukkojen
johtamiseen sodassa. Konsuli on ottanut minut esikuntaansa. Mutta eilen
laivamme laskiessa Orontes-jokeen laski siihen yht'aikaa kaksi muutakin
kaleria, molemmilla keltaiset liput. Eräs Kyprosta tullut matkustaja
ja maanmies selitti laivain olevan Antiokian etevimmän kauppiaan
Simonideen. Hän kertoi myöskin kauppiaan historian ja hänen ihmeellisen
menestyksensä sekä kuvaili hänen laivastonsa ja karavaninsa ynnä niiden
laajat retkeilyt. Tietämättä minun kuuntelevan yhtään halukkaammin
kuin muut matkustajat, hän mainitsi, että Simonides oli juutalainen ja
ruhtinas Hurin entinen orja. Hän ei myöskään jättänyt mainitsematta
Gratuksen julmuutta eikä sen aihetta."
Tästä viittauksesta Simonides painoi päänsä alas ja samalla tytär
kätki kasvonsa isänsä syliin, ikään kuin auttaakseen häntä salaamaan
tunteitansa ja osoittaakseen omaa harrasta osanottoansa. Vanhus
kuitenkin heti nosti jälleen silmänsä ja sanoi entisellä äänellään:
"Jatka vain, minä kuuntelen."
"Hyvä Simonides", sanoi Ben-Hur, astuen vielä askelta likemmäksi ja
koettaen panna koko sydämmensä sanoihin, "näen, ett'et sinä vielä ole
vakuutettu, vaan yhä epäilet minua."
Kauppiaan kasvot näyttivät olevan marmorista veistetyt, eikä hänen
kielensä virkkanut mitään.
"Huomaan itsekin yhtä selvästi tilani vaikeuden", jatkoi Ben-Hur.
"Kaikki suhteeni Roomassa minä kyllä voin todistaa kääntymällä vain
konsulin puoleen, joka nyt on kaupungin päällikön vieraana, mutta
mahdoton minun on todistaa niitä asioita, joita sinä vaadit. Minä en
voi todistaa, että olen isäni poika. Ne, jotka minua tässä voisivat
auttaa, ovat onnettomuudekseni kuolleet tai karkoitetut."
Hän peitti kasvonsa käsillään, Ester nousi ja tarjoten äsken hylättyä
viinipikaria sanoi: "Juo, viini on siitä maasta, jota kaikki
rakastamme."
Ääni oli suloinen kuin Rebekan hänen tarjotessaan Nahorin kaivolla
vettä Eleasarille. Judah huomasi kyyneliä hänen silmissään ja
sanoi juotuansa: "Simonideen tytär, sydämmesi on täynnä hyvyyttä.
Armeliaisuutta osoitat, kun annat isäsi ohella vieraankin saada siitä
osaa."
Sitte hän kääntyi kauppiaan puoleen.
"Kosk'ei minulla ole todistuksia, että olen isäni poika, luovun
pyynnöstäni enkä enää vaivaa sinua, Simonides. Sen verran minä vain
sanon, ett'en tullut tänne pyytämään sinua palaamaan orjuuteesi enkä
vaatimaan sinulta tiliä. Olisin kaikissa tapauksissa sanonut, mitä nyt
sanon: Kaikki, mitä työsi ja kauppakykysi on koonnut, pidä se kaikki
omanasi. Minä en sitä ollenkaan tarvitse. Toinen isäni, jalo Kvintus,
lähtiessään sille matkalle, joka oli hänen viimeisensä, määräsi minut
ruhtinaallisen omaisuutensa perilliseksi. Jos siis vast'edes johtuisit
ajattelemaan minua, niin muista kysymykseni, joka Jehovan ja kaikkein
profeettain nimessä on tänne tuloni päätarkoitus: Mitä tiedät kertoa
äidistäni ja sisarestani Tirzasta, hänestä, jonka nyt pitäisi olla
kaunis ja suloinen kuin tämä neito, joka sulostuttaa sinun elämääsi
taikka pikemmin on sinun elämäsi? Voi, mitä tiedät kertoa heistä?"
Kyyneleet tulvivat pitkin Esterin poskia, mutta isä pysyi
järkähtämättä. Hän vastasi samalla levollisella äänellä:
"Minä jo sanoin, että tunsin ruhtinas Hurin. Muistelen kuulleeni, mitä
onnettomuuksia on tapahtunut hänen perheellensä. Muistan kyllä, miten
katkeralta se sanoma tuntui. Hän, joka tuotti niin suuren kurjuuden
ystäväni leskelle, on sama mies, joka sittemmin samoista syistä kääntyi
minua vastaan. Mainitsenpa vielä, että olen ahkerasti tiedustellut
onnettoman perheen kohtaloa, mutta -- en heistä mitään tiedä. He ovat
kadoksissa."
Ben-Hur huokasi syvään.
"Sitte on taaskin yksi toivo rauennut", hän sanoi, taistellen katkeria
tunteita vastaan. "Vaan johan minä olen siihen tottunut. Pyydän, anna
anteeksi tunkeilemiseni. Jos olen sinulle tuottanut surua, niin unhota
se minun suruni tähden. Nyt minulla ei ole muuta, jota varten eläisin,
kuin kosto. Jääkää hyvästi!"
Päästyään oven esiripun luo hän kääntyi ja sanoi yksinkertaisesti:
"Minä kiitän teitä molempia."
"Rauha olkoon kanssasi", vastasi kauppias.
Ester ei nyyhkytyksiltä saanut sanaakaan lausutuksi.
Judah poistui.