Rauenneet toiveet.
Ben-Hur astui aikaisin seuraavana aamuna Simonideen taloon, malttamatta
lähteä katselemaan kaupunkia. Tornilla koristetusta holviportista hän
tuli laivaveistämöön, jossa oli koko joukko eri veistämöitä rinnakkain.
Toimeliaan ihmisjoukon välitse hän pääsi pitkin joen rantaa Seleukien
sillalle ja pysähtyi sen alle tarkemmin katselemaan tuota näyttämöä.
Ihan sillan alla oli kauppiaan talo, rakennettu hakkaamattomasta
harmaasta kivestä ilman mitään taiteellisuutta. Se oli ihan sen
näköinen, kuin vanha juutalainen oli kuvannut, ainoastaan kuin ulkoneva
kulma muurista, jota vastaan se nojautui. Etupuolelta pääsi kahdesta
suunnattomasta ovesta veistämön alueelle. Muutamat rautaristikoilla
suojatut aukot lähellä räystästä olivat ikkunoina. Rikkaruohoa rehotti
muurin raoissa, ja musta sammal siellä täällä peitti paljaita kiviä.
Ovet olivat auki. Toisesta liike virtaili sisään, toisesta ulos.
Kiirettä ja hyörinää kaikkialla.
Veistämöllä näkyi kasoittain kaikenlaista kauppiaan tavaraa, ja joukko
orjia, alastomia vyötäisiin asti, puuhasi kiireessä työssä.
Sillan alapuolella näkyi koko joukko kalereja, joiden väestö joko purki
tavaroita niistä taikka täytti niitä toisilla tavaroilla. Joka maston
latvassa liehui keltainen lippu.
Sillan ja joen toisella puolella kohosi veden pinnasta saakka muuri,
jonka ylitse näkyivät keisarillisen palatsin monin tavoin koristellut
tornit, täyttäen joka jalan alan koko saaresta, ihan kuin juutalainen
oli sanonut. Viehättävästä näköalasta Ben-Hur ei ensinkään välittänyt.
Nyt hän oli viimeinkin saava kuulla jotain omaisistaan, jos Simonides
tosiaankin oli ollut hänen isänsä orja. Mutta olikohan kauppias
tunnustava entisen suhteensa ruhtinaasen? Sehän oli sama kuin luopua
kaikista rikkauksistaan ja asemastaan, joka sekä veistämöllä että
joella näytti niin suurenmoiselta. Ja mikä kauppiaasta oli vielä
tärkeämpää, hänen menestyksensä oli keskeytyvä juuri kun se oli
onnellisimmillaan, ja hänen itsensä piti vapaatahtoisesti palata
orjan asemaan. Sellaisen vaatimuksen ajatuskin jo tuntui Ben-Hurista
vastenmieliseltä rohkeudelta. Kaunistelematta olisi se samaa kuin
sanoa: Sinä olet minun orjani, anna minulle kaikki, mitä sinulla on, ja
vielä itsesikin.
Oikeudestansa Ben-Hur kuitenkin tunsi saavansa voimaa, ja hänen
sielunsa toivo antoi hänelle rohkeutta odottaa tätä kohtausta. Jos
kertomus, johon hän vaatimuksensa perusti, oli tosi, niin Simonides
kuului hänelle kaikkine rikkauksineen. Mitä rikkauksiin koskee, niin
totta puhuen, niistä hän ei pitänyt lukua. Pysähtyessään ovelle hän
teki itsekseen lupauksen: Jos hän minulle antaa tietoa äidistäni ja
Tirzasta, niin minä lahjoitan hänelle vapauden ilman mitään ehtoja.
Hän astui päättävästi huoneesen.
Sisältä se oli suunnaton varasto, jossa määrätyillä paikoillaan
kaikenlaisia tavaroita oli huolellisesti kokoon ladottuna. Vaikka
huoneessa oli hämärä ja ilma tuntui tukahduttavalta, liikkui
siellä koko joukko miehiä, kiireesti puuhaten. Siellä täällä
näkyi käsityöläisiä vasaroineen ja sahoineen tekemässä laatikoita
vientitavaroita varten. Hän astuskeli hiljaa tavarakasain välille
jätettyä käytävää pitkin, itsekseen kysellen, oliko mies, jonka
kauppiasnerosta tässä oli niin monta todistusta, tosiaankin voinut olla
hänen isänsä orjana. Ja jos oli ollut, mihin luokkaan hän sitte kuului?
Jos hän oli juutalainen, niin oliko hän elinkautisen orjan poika? Vai
velkamies taikka velkamiehen poika? Taikka oliko hänet tuomittu ja
myöty varkaudesta? Nämä ajatukset eivät millään tavalla vähentäneet
hänen kunnioitustansa kauppiasta kohtaan, jonka erinomaisesta kyvystä
hän joka hetki tuli yhä enemmän vakuutetuksi.
Viimein muuan mies lähestyi ja puhutteli häntä.
"Mitä te haluatte?"
"Tahtoisin tavata kauppias Simonidesta."
"Olkaa hyvä, seuratkaa minua."
Monen käytävän kautta, joita oli jätetty tavarakasain välille,
he lopulta saapuivat rappusille. Niistä ylös noustuaan Judah oli
makasiinin katolla, ja hänen edessään oli rakennus, jota ei käy
paremmin kuvata kuin pienemmäksi kivikartanoksi, joka oli rakennettu
toisen päälle ja näkymätön alhaalta; se kohosi länteen päin sillasta ja
oli paljaan taivaan alla. Matalalla muurilla ympäröity makasiinin katto
näytti pengermältä, joka hänen kummastuksekseen oli täynnä kauneimpia
kukkia. Rakennus niiden keskellä oli vain nelikulmainen kivikasa, jonka
seinissä ei ollut muuta aukkoa kuin etusivulla oleva ovi. Huolellisesti
puhdistettu polku vei ovelle runsaimmasti kukoistavien persialaisten
ruusupensasten välitse. Hän seurasi tiennäyttäjää, hengittäen suloista
tuoksua.
Pitkän ja pimeän käytävän päässä he pysähtyivät hiukan syrjään vedetyn
esiripun eteen. Saattaja puhui siitä sisään:
"Vieras haluaa puhella kauppiaan kanssa".
Kirkas ääni vastasi:
"Tulkoon hän Jumalan nimessä!"
Roomalainen olisi sitä huonetta, johon Ben-Hur saatettiin sisälle,
sanonut atriumiksi. Seinämuureja peitti laudoitus, joka oli jaettu
komeroihin, ja niistä jok'ainoa oli täynnä vanhuudesta ja ahkerasta
käyttämisestä kuluneita isoja kirjoja. Komeroiden välissä ja ylä- sekä
alapuolella olevat välilaudat olivat aikoinaan olleet valkoisia, mutta
vähitellen kellastuneet kerman värisiksi. Katto kohosi huvihuoneen
tapaan jonkinlaiseksi holviksi, joka sadoista sinipunervista ruuduista
päästi vapaasti sisään runsaan ja silmää miellyttävän valovirran.
Lattia oli peitetty niin paksuilla matoilla, että tulijan jalat siihen
aivan äänettömästi upposivat.
Keskellä huoneita oli kaksi henkilöä: mies, joka istui tyynyjen
keskellä korkeaselkäisessä nojatuolissa, ja hänen vasemmalla puolellaan
tuolin selkään nojaavana nupustaan kohta puhkeava neitonen. Ben-Hur
tunsi heidät nähdessään punehtuvansa otsaa myöten. Hän kumarsi yhtä
paljon kunnioituksesta kuin tointuakseenkin eikä siis huomannut, miten
vanhus korotetuin käsin väristen ja vavisten oli tervehtimäisillään
häntä, vaikka se liike tosin haihtui yhtä nopeasti, kuin oli tullutkin.
Ben-Hur jälleen katsoessaan ylös huomasi heidän olevan entisessä
asennossaan, paitsi että tytön käsi oli painunut miesvanhuksen
olkapäälle. Molemmat he katselivat häntä tarkkaan.
"Jos olet kauppias Simonides ja juutalainen", -- Ben-Hur vaikeni
hetkiseksi -- "niin Jumalan, isäimme Jumalan rauha olkoon sinulle ja
omaisillesi!"
Viime sana oli lausuttu tytölle.
"Olen Simonides, josta puhut, ja synnyn oikeudella juutalainen",
vastasi mies tavattoman selvällä ja heleällä äänellä. "Vastaukseksi
tervehdykseesi pyydän sinun sanomaan, kuka olet."
Ben-Hur katseli puhujaa ja huomasi, että vaikka olisi voinut luulla
hänen olennossaan olevan tervettä, elinvoimaista täyteläisyyttä, olikin
siinä vain muodoton kasa tyynyjen varaan vaipuneena ja tumman paksun
silkkipeitteen suojassa. Sen rujoruumiin yläpäässä oli kuninkaallisen
kaunis pää, joka olisi voinut olla kunniaksi niin hyvin valtiomiehelle
kuin valloittajallekin, leveä alapäästä ja pyöreä ylhäältä, juuri
sellainen, kuin Angelo olisi tehnyt Caesarille. Valkoiset kiharat
riippuivat hopealta hohtavilla kulmakarvoilla asti, jotka tekivät
mustat silmät vielä mustemmiksi niiden välähdellessä kuin himmeät
salamat. Kasvot olivat verettömät ja täpö täynnä poimuja, varsinkin
leuan alta. Toisin sanoin, siinä oli sellaisen miehen pää ja kasvot,
joka ennemmin hallitsee tahtonsa mukaan maailmaa kuin antaa itseänsä
maailman hallita, -- miehen, joka ennemmin vaikka pari kymmentä kertaa
kärsi kidutuksia, jotka olivatkin tehneet hänet rujoksi, kuin antoi
kiusata itseään valittamaan, vielä vähemmin mitään tunnustamaan, ja
joka ennemmin luopui hengestään kuin jostakin aikomuksestaan tai
päätöksestään. Häntä kohden Ben-Hur ojensi avoimet kätensä ikään kuin
samalla kertaa tarjoten rauhaa, kuin sitä itsekin pyysi.
"Minä olen Judah, Itamarin poika, Hur-suvun viimeinen päämies ja
Jerusalemin ruhtinaita."
Kauppiaan oikea käsi, hieno, laiha ja kidutuksista melkein
tuntemattomaksi rumennut käsi oli paljaana peitteellä ja sulkeutui
suonenvedon tapaisesti, mutta muuten ei näkynyt vähintäkään mielen
ilmausta hänessä, ei mikään osoittanut kummastusta eikä uteliaisuutta.
Hän vastasi ihan levollisesti:
"Puhdasveriset Jerusalemin ruhtinaat ovat aina minulle tervetulleita
vieraita. Terve tuloa! Ester, tuo tälle nuorelle miehelle tuoli."
Nuori tyttö nosti viereltänsä matalan istuimen Ben-Hurille. Kun hän
nousi laskemasta sitä maahan, sattuivat heidän silmäyksensä vastakkain.
"Jumalamme rauha olkoon sinulle!" sanoi Ester yksinkertaisesti. "Käy
istumaan ja lepäämään."
Mennessään jälleen paikallensa isänsä viereen hän ei aavistanut
Ben-Hurin asiata. Naisen käsitys ei niin kauas ulotu. Jos sitä vastoin
on puheena hennommat tunteet, kuten sääliväisyys, armeliaisuus tai
myötätuntoisuus, silloin hän on tarkkanäköinen; se juuri onkin miehen
ja naisen erotus, ja se erotus kestää niin kauan, kuin naisia on
maailmassa. Ester luuli Ben-Hurin tulleen vain saamaan parannusta
jostakin, joka ahdisti hänen sieluansa.
Ben-Hur ei käynyt tarjotulle tuolille, vaan sanoi kunnioittavasti:
"Minä pyydän, hyvä Simonides, älä katso minua tunkeilevaksi.
Matkustaessani eilen jokea myöten tänne, sain kuulla sinun tunteneen
minun isäni."
"Minä tunsin ruhtinas Hurin. Olimme kumppanuksina muutamissa
yrityksissä, ihan laillisissa kauppiaille, jotka käyttävät voitokseen
aavikoiden ja merien takaisia maita. Mutta käy istumaan! Ester,
tuo vähä viiniä nuorelle vieraallemme. Nehemia kertoo eräästä
Hurin pojasta, joka kerran vallitsi puolta Jerusalemia. Vanha suku
tosiaankin, hyvin vanha! Mooseen ja Josuan aikoina muutamat sen suvun
jäsenet saivat armon Herran kasvoin edessä ja heillä oli kunniapaikkoja
näiden suurmiesten rinnalla. Tuskinpa vain mies, joka suorassa polvessa
johtuu heistä, on maistamatta oikeaa Sorek-viiniä, joka on kasvanut
Hebronin eteläisillä kunnahilla."
Vanhus oli lähellä puheensa loppua, kun Ester pysähtyi Ben-Hurin
eteen, kädessä hopeapikari, täytettynä astiasta, joka seisoi pöydällä
lähellä nojatuolia. Hän tarjosi alas päin katsoen nuorukaiselle
tervehdysjuomaa. Ben-Hur ottaessaan vastaan pikaria kosketti keveästi
hänen käteensä, ja heidän katseensa yhtyivät taas. Hän huomasi nyt,
että tyttö oli lyhytkasvuinen ja tuskin ulottui häntä olkapäähän, mutta
että hänellä oli miellyttävä ja lempeä muoto sekä mustat, sanomattoman
suloiset silmät. "Hän on hyvä ja kaunis", hän ajatteli, "ja Tirza
olisi hänen kaltaisensa jos hän eläisi. Tirza parka!" Sitte hän ääneen
virkkoi:
"Ei, sinun isäsi -- jos hän on sinun isäsi?" -- hän vaikeni.
"Minä olen Ester, Simonideen tytär", vastasi tyttö arvokkaasti.
"Sittepä toivon, kaunis Ester, että isäsi, kuultuaan mitä minulla on
sanomista, ei ajattele pahaa minusta, vaikk'en nyt huolikaan maistaa
hänen erinomaista viiniänsä. Samoin toivon, että sinunkin suosiosi
säilyy. Pysähdy tähän minun luokseni hetkiseksi."
Molemmat kääntyivät ikään kuin yksissä neuvoin kauppiaasen päin.
"Simonides", Ben-Hur sanoi vakavalla äänellä, "isälläni oli kuollessaan
uskollinen palvelija, saman niminen kuin sinä, ja minulle on kerrottu,
että sinä olet se mies."
Vanhuksen rujot jäsenet värähtivät kiivaasti ja laiha käsi kouristui
kuin äkillisestä suonenvedosta.
"Ester. Ester!" lausui kauppias ankarasti, "tässä on sinun paikkasi
eikä siellä, jos sinä olet äitisi ja minun lapseni."
Tyttö katsahti isästä vieraaseen, vei pikarin takaisin pöydälle ja
meni kuuliaisesti nojatuolin viereen. Hänen kasvoistaan näkyi selvästi
ihmettelyä ja pelästystä.
Simonides ojentaen vasemman kätensä veti hänet hellästi luokseen ja
sanoi levollisesti:
"Minä olen vanhentunut seurustelussa ihmisten kanssa ... ja vanhentunut
ennen aikaani. Jos se, joka sinulle ilmoitti, mitä nyt lausuit, oli
ystävä, joka tietää minun elämäni historian, ja jos hän kertoi sen
ilman vihaa, niin hän varmaankin on samalla vakuuttanut sinulle, ett'en
minä juuri voi olla muuta kuin epäluuloinen. Israelin Jumala auttakoon
sitä, jonka täytyy elämänsä lopulla tunnustaa niin paljon itsestänsä!
Minun rakkaudellani ei ole monta esinettä, mutta niitä on kuitenkin.
Yksi niistä on sydän, joka", -- hän nosti tytön käden ilmeisen hellästi
huulillensa -- "sydän, joka on tähän asti ilman itsekkäisyyttä ollut
minun omani ja joka on tuottanut minulle niin suloista lohdutusta, että
minä kuolisin, jos se riistettäisiin minulta."
Esterin pää painui vähitellen, kunnes hänen poskensa kosketti ukon
poskea.
"Kaikki muut rakkauteni esineet ovat nyt vain muistoja. Niistä minä
sanon ainoastaan, että samoinkuin Herran siunaus se rakkaus on niin
avara, että siihen mahtuu koko perhekunta, jos minä" -- hänen äänensä
hiljeni ja vapisi liikutuksesta -- "jos vain tietäisin, missä sen
jäsenet ovat."
Ben-Hurin kasvot hehkuivat mielenliikutuksesta; hän liikahti askelen
lähemmäksi vanhusta ja huudahti kiihkeästi: "Minun äitini ja sisareni?
Heistäkö sinä puhut?"
Ester kohotti päätänsä, ikään kuin häntä olisi puhuteltu, mutta
Simonides tyyntyi ja vastasi kylmäkiskoisesti:
"Kuule loppuun asti. Koska minä olen se, joka olen, ja koska olen
ilmaissut sen rakkauden, jota minä tunnen, niin toivon, että ennen
kuin minä vastaan kysymykseesi, missä suhteessa olin ruhtinas Huriin,
sinä todistat, kuka sinä olet. Senhän pitää oikeudenkin mukaan
tapahtua ensiksi. Onko todistuksesi kirjallinen, vai onko sinulla
vieraitamiehiä?"