Etsimässä.
Kaupungin tullessa näkyviin matkustajat laivan kannella tähystelivät
hyvin kiihkeästi kaikkea, ettei vain suinkaan jäisi mitään merkillistä
huomaamatta. Kunnianarvoinen juutalainen, jonka jo olemme esittäneet
lukijalle, paraastaan yksinänsä puhui tai ainakin puhui enimmän.
"Joki juoksee tässä länttä kohti", hän sanoi yleiseksi vastaukseksi
matkustajain kysymyksiin. "Muistan vielä ajan, jolloin se huuhteli
muurien juuria; mutta Rooman alammaisina olemme eläneet rauhassa,
ja kauppa on saanut tahtonsa toteutumaan, kuten sellaisissa oloissa
aina käy. Nyt on koko joen suu täynnä laivaveistämöitä. Tuolla", hän
sanoi viitaten etelää kohti, "on Kasius- eli Orontes-vuori, joksi sitä
kansa sanoo; se katselee veljeänsä Amnus-vuorta, ja niiden välillä
on Antiokian tasanko. Etempänä ovat Mustavuoret, joilta kuningasten
vesijohdot kulettavat kirkkainta vettä kaupunkiin, virvoittamaan kansaa
ja kostuttamaan katuja. Metsät siellä ovat vielä ihan raivaamatta ja
täynnä metsäeläimiä ja lintuja."
"Missä järvi on?" joku kysyi.
"Tuolla pohjoisessa päin. Sinne voit päästä hevosella tai vielä
mukavammin veneellä, sillä yksi joen haarake vie sinne."
"Dafnen metsikkökö?" hän sanoi kolmannelle kysyjälle. "Sitä ei kukaan
osaa kuvaella. Se on alkuaan Apollosta, joka sitä suosii enemmän kuin
Olympoa. Ihmisiä käy siellä vain yhden ainoan kerran sitä katsomassa,
mutta eivät enää malta lähteäkään sieltä pois. Yleinen sananparsi
kuuluu: Parempi olla toukka ja syödä Dafnen silkkiäispuita kuin olla
kuninkaan vieras."
"Tahdotko sillä varoittaa minua käymästä siellä?"
"En suinkaan! Mene, jos sinua haluttaa. Kaikki sinne rientävät,
kynikko-filosofit, keskenkasvuiset pojat, naiset ja papit, kaikki ne
sinne rientävät. Minä olen niin vakuutettu teidänkin kaikkein menevän
sinne, että uskallan tässä antaa teille neuvon. Älkää huoliko ottaa
asuntoa kaupungissa, vaan menkää suoraa tietä kylään, joka on lähellä
metsikköä. Tie menee puiston läpi, jota lähteet kostuttavat. Apollon
ja hänen neitsyensä palvelijat rakensivat kaupungin, ja sen porteissa,
käytävillä ja tuhansissa piilopaikoissa näette luonteita, tapoja ja
muita omituisuuksia, joita ei suinkaan missään muualla nähdä. Mutta
katsokaas, tuossa on jo kaupungin muuri, suuren arkitehdin Keraeuksen
mestariteos."
Kaikki kääntyivät katsomaan ukon viittaamaan suuntaan.
"Tämä osa rakennettiin ensimmäisen Seleukidin käskystä. Kolme
vuosisataa, jotka se on seisonut, ovat tehneet sen niin lujaksi, että
se on kuin osa tuosta kalliosta."
Muuri tosiaankin ansaitsi ylistystä. Korkeana, lujana ja rohkeihin
harjanteihin ulkonevana se katosi etelään päin näkyvistä.
"Sen yläosassa on 400 tornia, joita käytetään vesisäiliöinä", jatkoi
juutalainen. "Ja katsokaa muurin ylitse. Vaikka se onkin korkea,
näette kuitenkin kaukaa pari yhtä korkeata. Ne ovat Sulpius-vuoret.
Rakennus tuolla itäisemmällä huipulla on linna, ja siinä oleskelee
vuodet päästänsä roomalainen legiona. Toisella puolella tätä kohti
on Jupiterin temppeli, ja vähän alempana legatin asunto, palatsi
täynnä virkahuoneita ja kuitenkin niin luja linna, että kapinoitseva
kansanjoukko yhtä turhaan sitä vastaan ryntäilisi kuin sunna-tuuli."
Merimiehet alkoivat kääriä kokoon purjetta, ja juutalainen silloin
lausui sydämmellisesti: "Kas niin, jokainen, joka vihaa aaltoja tai
on tehnyt uhrilupauksen, saattaa nyt valmistautua pilkkaamaan tai
rukoilemaan. Tuohon siltaan, josta tie menee Seleukiaan, loppuu
purjeväylä. Mitä laivat sinne tuovat edelleen kuletettavaksi, se
lastataan kamelien selkään. Sillan yläpuolella on saari, johon
Kallinikos rakensi uuden kaupunkinsa ja teki siitä vanhaan kaupunkiin
viisi suurta kivisiltaa, niin lujaa, ett'ei aika ole niihin mitään
vaikuttanut, ei myöskään tulvavedet eikä maanjäristykset. Kaupungista
sanon vain yleensä, että kuka hyvänsä voi koko ikänsä pitää itseään
onnellisena, jos on saanut sitä katsella."
Hän vaikeni, sillä laiva kääntyi ja laski hitaasti sillan laitaan
muurin juurella olevan veistämön viereen. Silloinpa matkustajat saivat
vielä paremmin katsella kirjavaa elämää, joka vallitsi joella. Viimein
heitettiin nuorat maalle, airot vedettiin sisään ja matka oli lopussa.
Ben-Hur tuli nyt hebrealaisvanhuksen luo.
"Anna anteeksi, että vaivaan sinua vielä vähän, ennen kuin sanon
jäähyväset."
Ukko kumarsi kohteliaasti.
"Historia, jonka kerroit kauppiaasta, on tehnyt minut uteliaaksi. Minä
tahtoisin nähdä häntä. Sinä mainitsit häntä Simonideeksi."
"Niin, hän on juutalainen, vaikka nimi on kreikkalainen."
"Missä hän asuu?"
Vanhus katsahti terävästi Judahiin, ennen kuin vastasi:
"Älä ryhdy turhaan vaivaan. Ei hän lainaa rahoja."
"Enkä minä niitä lainaksi ota", sanoi Ben-Hur, hymyillen ukon
viekkautta.
Vanhus nosti päänsä pystyyn ja mietti hetkisen.
"Voisi olettaa, että Antiokian rikkaimmalla kauppiaalla olisi asunto
rikkautensa mukaan, mutta jos tahdot löytää häntä päiväiseen aikaan,
niin mene pitkin joen rantaa tuonne sillalle asti. Siellä hän asuu
kartanossa, joka on kuin muurinholvi. Oven edessä on suuri laivasilta,
ja se on aina täynnä tulevia ja lähteviä tavaroita. Laivasto, joka on
siellä ankkurissa, on hänen omansa. Sinun ei ole helppo olla löytämättä
taloa."
"Minä kiitän sinua."
"Isäin Jumala sinua siunatkoon!"
"Tapahtukoon sinulle samoin!" vastasi Judah, poistuen.
Kaksi kantajaa otti veistämöllä vastaan Ben-Hurin tavarat ja käskyt.
"Viekää linnaan!" hän sanoi, ja se määräpaikka osoitti käskijän olevan
valtakunnan sotilasvirassa.
Kaksi leveää katua, jotka kulkivat toistensa poikki suorakulmaisesti,
jakoi kaupungin neljänneksiin. Sen kadun päässä, joka kulki pohjoisesta
etelään, näkyi omituinen, tavattoman suuri rakennus, nimeltä Nymfeum.
Kun kantajat siitä kääntyivät etelään päin, ihmetytti kadun komeus
Ben-Huria, vaikka hän olikin äsken saapunut Roomasta. Kummallakin
puolen seisoi pelkkiä palatseja ja niiden välillä kahdet marmoriset
pylväät, niin että oli eri käytävät jalkamiehille, karjalle ja
ajajille, kaikki katon peitossa ja viileänä ainiaan kuohuvista
suihkulähteistä.
Ben-Hur ei ollut sillä mielellä, että olisi voinut nauttia tästä
komeudesta. Simonideen historia pyöri hänen ajatuksissaan. Päästyään
Omfaluksen luo -- muistomerkin, jonka kahdeksas Seleukidi Epifanes
oli rakennuttanut omaksi kunniakseen, ja jossa oli neljä runsaasti
maalauksilla koristettua, koko kadun levyistä kaariporttia -- hän
äkisti muutti päätöksensä.
"Minä en huoli vielä tänä iltana lähteä linnaan", sanoi hän kantajille,
"viekää minut majataloon, joka on lähinnä Seleukiaan vievää tietä."
Kantajat kääntyivät, ja kohta Judah pääsi yksinkertaiseen, mutta
tilavaan majataloon, noin kivenheiton päähän siitä laivasillasta, jonka
edessä vanhan Simonideen asunto oli. Judah oleskeli koko yön majatalon
katolla. Hänen mielessään lakkaamatta kaikui ajatus: "Nyt minä toki
viimeinkin saan kuulla jotain kodista, äidistä ja pikku Tirzasta. Jos
he ovat elossa, niin minä saan nähdä heitä."