Antiokiassa.
Heinäkuussa vuonna 23 j.Kr. olemme Antiokiassa, joka siihen aikaan oli
itämaiden kuningatar ja Rooman jälkeen maailman mahtavin, vaikk'ei
väkirikkain kaupunki.
Tavallisesti luullaan, että sen ajan siveettömyys ja tuhlaus olivat
alkuisin Roomasta ja sieltä levisivät yli koko keisarikunnan ja että
suuret kaupungit ainoastaan matkivat sen esimerkkiä. Vaan tätä sopii
kuitenkin epäillä. Valloituksista johtuva vaikutus näyttää yleensä
kovasti koskeneen voittajan siveyteen. Kreikassa ja Egyptissä oli paljo
turmiollisia lähteitä, ja jokainen tämän aineen tutkija tulee helposti
vakuutetuksi, että tapoja turmeleva tulva juoksi idästä länteen päin ja
että suuri Antiokian kaupunki, Assyrian vallan ja komeuden mitä vanhin
pääpaikka, oli tuon tuhoa levittävän tulvan paras lähde.
Kuormalaiva laski meren siniselältä Orontes-jokeen. Oli aamupuoli
päivästä. Kuumuus oli paahtava, mutta kaikki, joilla oli oikeutta,
oleskelivat kannella, muiden muassa myöskin Ben-Hur.
Nämä viisi vuotta olivat kehittäneet nuoren juutalaisen täydeksi
mieheksi. Vaikka valkoinen liinapuku, joka hänellä oli yllä, osaksi
kätki hänen vartalonsa, näytti se tavattoman miellyttävältä.
Hän oli jo toista tuntia istunut purjeen varjossa, ja monta
matkustajaa, hänen kansalaistansa, oli turhaan koettanut alottaa
puhelua hänen kanssaan. Hän vastaili kysymyksiin lyhyesti, vaikkakin
arvokkaan kohteliaasti, ja latinaksi. Hänen puhdas kielensä, sivistynyt
käytöksensä ja umpimielisyytensä vain sitä enemmän kiihottivat heidän
uteliaisuuttaan. Hänen käytöksensä oli levollinen ja miellyttävä
kuin ylimyksellä ainakin, mutta jotkut hänen ruumiinsa ominaisuudet
tuntuivat olevan siihen nähden ristiriidassa. Niinpä esimerkiksi
hänen käsivartensa olivat suhteettoman pitkät, ja kun hän, pysyäkseen
tasapainossa laivan heiluessa, otti kiinni jostakin esineestä, niin
hänen käsiensä suuruus ja väkevyys heti pisti silmään. Arvailtiin, kuka
ja mikä miehiänsä hän oli, ja hartaasti haluttiin oppia tuntemaan hänen
elämänsä yksityiskohtia. Tai toisin sanoen, hänen ulkomuotonsa näytti,
ettei hänen elämänsä historia ollut mikään tavallinen.
Laiva oli matkallaan poikennut Kypron satamaan, ja sieltä oli
matkustajaksi tullut eräs näöltään hyvin kunnianarvoinen hebrealainen.
Ben-Hur teki hänelle pari kysymystä. Vastaukset herättivät hänessä
luottamusta, ja viimein alkoi heidän keskensä pitempi puhelu.
Laivan saapuessa Oronteen lahteen saapui sinne kaksi muutakin laivaa,
jotka jo oli nähty ulkona merellä, ja laski yht'aikaa jokeen, nostaen
kumpikin koko joukon pieniä vaaleankeltaisia lippuja. Koetettiin arvata
kuka minnekin päin näiden lippujen merkitystä. Viimein joku matkustaja
kääntyi hebrealaisvanhuksen puoleen pyytäen selitystä.
"Kyllä tiedän noiden lippujen merkityksen", hän vastasi; "ne eivät
ilmaise mitään kansallisuutta, vaan ovat ainoastaan omistajan merkkejä."
"Onko hänellä monta laivaa?"
"On."
"Tunnetko sinä häntä?"
"Olen minä asioissa hänen kanssansa."
Matkustajat katsoivat vanhusta, ikään kuin tahtoen kehottaa häntä
puhumaan tarkemmin. Ben-Hur kuunteli erittäin halukkaasti.
"Hän asuu Antiokiassa", jatkoi hebrealainen levollisesti, kuten
hänen tapansa oli. "Hänen suunnaton rikkautensa on tehnyt hänet
kuuluisaksi, ja ihmisten ajatus hänestä ei ole aina lempein. Kerran oli
Jerusalemissa ruhtinas ikivanhasta suvusta, nimeltä Hur."
Judah koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta hänen sydämensä sykki
kiireemmin.
"Ruhtinas oli kauppias, ja erinomainen asioimiskyky hänellä olikin.
Hän ryhtyi suuriin yrityksiin sekä itä- että länsimaissa. Suuriin
kaupunkeihin hän perusti haaraosastoja. Antiokian osastoa hoiti eräs
mies, Simonides, jota muutamat sanoivat Hurin uskotuksi palvelijaksi;
hän oli juutalainen, vaikka nimi oli kreikkalainen. Ruhtinas hukkui
merimatkalla. Hänen liikkeensä jatkui kuitenkin ihan entisellään. Vaan
jonkun ajan kuluttua sattui perheelle suuri onnettomuus. Ruhtinaan
ainoa poika, joka oli juuri mieheksi pääsemässä, koetti surmata
roomalaista prokuraattoria Gratusta Jerusalemin kadulla, mutta ei
onnistunut, eikä hänestä ole siitä päivin kuulunut mitään. Roomalaisen
kosto kohtasi koko sukua; ei ainoatakaan, jolla oli Hur nimenä, jätetty
eloon. Palatsi lukittiin sineteillä ja on nyt kyyhkysien hallussa.
Hur-suvun omaisuus anastettiin valtiolle eikä siitä mitään säilynyt
roomalaishallituksen ahneudella. Prokuraattori osasi lääkitä haavansa
kultaisella voiteella."
Kuulijat nauroivat.
"Se on toisin sanoen: hän piti koko omaisuuden itse!" virkkoi eräs
heistä.
"Niin sanotaan", vastasi juutalainen, "minä kerron historian ainoastaan
siten, kuin itse sen kuulin. Ja kertoakseni edelleen, Simonides, joka
oli ollut ruhtinaan asiamies täällä Antiokiassa, avasi kohta liikkeen
omassa nimessään ja vaurastui uskomattoman lyhyessä ajassa kaupungin
etevimmäksi kauppiaaksi. Entisen isännän tavalla hän lähetti karavaneja
Indiaan, ja hänen kalerejansa on merellä enempi kuin aluksia jossakin
kuninkaallisessa laivastossa. Hänelle sanotaan kaiken onnistuvan. Hänen
kamelinsa kuolevat ainoastaan vanhuudesta, hänen laivansa eivät joudu
koskaan haaksirikkoon, ja jos hän heittäisi lastun virtaan, niin se
palaisi hänelle kultaisena takaisin."
"Kuinka kauan hän on sillä tavalla kauppaa käynyt?"
"Ei täyttä kymmentä vuotta."
"Hän lienee päässyt hyvästi alkuun."
"Niin, sanotaan, että prokuraattori sai käsiinsä ainoastaan näkyvän
omaisuuden, niin kuin ruhtinaan hevoset, karjan, kartanon, maat,
laivat ja mitä muuta oli arvokasta. Rahaa ei löydetty, vaikka sitä
olisi pitänyt olla suunnattomasti. Mihin se oli joutunut, on vieläkin
selviämätön arvoitus."
"Ei minusta", sanoi eräs matkustaja, omituisesti nauraen.
"Kyllä ymmärrän", vastasi juutalainen. "Ovat muutkin ajatelleet samaa
kuin sinä. Yleinen ajatus on juuri se, että Hurin rahat ne auttoivat
Simonides vanhuksen vauhtiin. Prokuraattorikin ajattelee samaa taikka
ainakin on ajatellut, sillä viiden vuoden kuluessa hän on kahdesti
otattanut kauppiaan kiinni ja kiduttanut häntä."
Judah tarttui kovemmin kiinni köyteen, jota vasten nojasi.
"Hänen ruumiissaan ei sanota olevan ainoatakaan ehyttä luuta. Viimeksi
hänet nähdessäni hän istui muodottomana rujona tuolissaan, tyynyjä
ympärillä."
"Hirveätä!" huudahtivat useimmat kuulijat yht'aikaa.
"Ei mikään tautikaan olisi voinut tehdä häntä niin muodottomaksi, vaan
hän ei sittenkään huolinut kidutuksista. Mitä hänellä oli, oli hänen
laillista omaisuuttaan, ja hän oli käyttänyt sitä laillisella tavalla;
muuta tunnustusta häneltä ei saatu. Nyt on kuitenkin vaino loppunut.
Hän on Tiberiukselta saanut avonaisen kirjeen, jossa hänelle on
tunnustettu rajaton kauppa-oikeus."
"Siitä hän on kyllä saanut maksaa hyvät rahat."
"Nuo laivat ovat hänen", jatkoi hebrealainen, huolimatta vastata
huomautukseen. "Hänen meriväellään on tapana tervehtiä toisiansa
keltaisilla lipuilla, kun sattuvat vastakkain, ja ne merkitsevät sitä
että heillä on ollut onnellinen matka."
Siihen vanhus lopetti kertomuksensa.
Kalerin päästyä onnellisesti joen uomaan puhutteli Judah vanhaa
juutalaista.
"Mikä oli kauppiaan herran nimi?"
"Ben-Hur, Jerusalemin ruhtinaita."
"Mihin ruhtinaan perhe joutui?"
"Poika lähetettiin kalereille. Saatan vaikka vakuuttaa, että hän
on kuollut. Vuosi on tavallinen elon aika soutupenkkiin kiinni
tuomituille. Leskestä ja tyttärestä ei ole kuulunut mitään. Ne, jotka
tietävät heidän kohtalonsa, eivät tahdo mitään sanoa. Luultavasti he
kuolivat jossakussa niistä vankiloista, jotka saastuttavat Judean
maata."
Judah meni pois perämiehen lähelle. Hän oli niin ajatuksiinsa vaipunut,
että tuskin huomasi joen rantoja, jotka merestä kaupunkiin asti
olivat erittäin viehättävät. Syrialaiset hedelmäpuistot ja viinimäet
ympäröivät siellä huviloita, jotka olivat yhtä komeita kuin Neapelin
seuduilla. Yhtä vähän hänen huomionsa kiintyi laivoihin, joita edes
takaisin liikkui tavattoman paljo, tai merimiesten lauluihin ja
huutoihin. Taivas säteili täydessä puolipäivän loistossa, ja kuumuus
paahtoi sekä maata että vettä. Ainoastaan hänen elämänsä oli synkkäin
varjojen pimittämä.
Kerran vain hän hetkiseksi heräsi ajatuksistaan, silloin kun hänen
matkakumppaninsa osoittivat Dafnen metsikköä, joka näkyi muutamassa
joen polvekkeessa.