Vapaana ja ottopoikana.
Kivut, joita hukkuvaisilla on henkiin herätessä, ovat tuskallisemmat
kuin itse hukkuminen. Arrius kesti ne ja alkoi Ben-Hurin suureksi
iloksi viimein puhua.
Sekavista kysymyksistä, missä hän oli ja miten pelastunut ja kenen
kautta, hän viimein johtui takaisin itse taisteluun. Epävarmuus, kuka
oli voittanut, palautti jälleen kaikki hänen sielunsa voimat. Siihen
hyvään tulokseen oli melkoisesti vaikuttanut pitkä lepo, vaikk'ei se
ollutkaan mukava tuolla heidän heikolla aluksellansa. Vähitellen hän
tuli aivan puheliaaksi.
"Pelastuksemme tietysti riippuu taistelun päätöksestä. Minä käsitän
täydellisesti, mitä sinä olet tehnyt minulle. Olet suoraan sanoen oman
henkesi uhalla pelastanut minun henkeni. Tunnustan sen kieltelemättä,
ja mitä hyvänsä tapahtukoon, minä kiitän sinua. Vieläpä enemmänkin:
jos onnen jumalatar on minulle suosiollinen ja pelastaa meidät tästä
vaarasta, niin minä sinulle kyllä näytän sellaisia suosion osoituksia,
kuin soveltuu roomalaiselle, jolla on valtaa ja varoja osoittaa
kiitollisuuttansa. Mutta nyt meidän vielä tulee katsoa, oletko
hyvällä tarkoituksellasi tosiaankin tehnyt minulle hyvän työn;
taikka minä pikemmin vetoan sinun hyväntahtoisuuteesi" ... hän
vitkasteli ... "ja pyydän, jos siksi tulisi, sinua tekemään minulle
suurimman ystävyystyön, jonka mies voi tehdä toiselle. Anna nyt minulle
se lupaus."
"Joll'ei se ole mitään kiellettyä, kyllä minä teen", vastasi Ben-Hur.
Arrius vaipui jälleen laudalle.
"Oletko sinä tosiaankin Hurin, sen juutalaisen poika?" hän sitte kysyi.
"Niin on, kuin olen sanonut."
"Minä tunsin isäsi..."
Judah siirtyi likemmäksi tribunia, jonka ääni oli heikko, ja kuunteli
kiihkeästi. Nyt viimeinkin hän luuli saavansa kuulla jotakin kodistansa.
"Minä tunsin hänet ja rakastin häntä", jatkoi Arrius.
Jokin asia lienee taaskin häirinnyt puhujan ajatusjuoksua, sillä hän
oli vaiti kotvasen.
"Jos sinä olet hänen poikansa", hän sitte jatkoi, "niin tietysti olet
kuullut puhuttavan Catosta ja Brutuksesta. He olivat jaloja miehiä ja
jaloimmat kuolemassa. Erotessaan elämästä he jättivät jälkeensä tämän
lain: Roomalaisen ei pidä elää onneansa kauemmin. Kuunteletko, mitä
minä puhun?"
"Kyllä minä kuulen."
"Meillä roomalaisilla ylimyksillä on tapana pitää sormusta. Sellainen
on tässä kädessäni. Ota se!"
Hän ojensi kätensä Judahille, joka teki, kuten käskettiin.
"Pane se sormeesi."
Ben-Hur teki niin.
"Sillä korulla on tarkoituksensa", sanoi Arrius sitte. "Minua pidetään
rikkaana Roomassakin. Minulla ei ole mitään perhettä. Näytä sitä
sormusta huoneeni haltialle, joka hoitaa omaisuuttani minun poissa
ollessani. Hänet kyllä löydät huvilasta Misenumin läheltä. Sano
hänelle, miten sormus joutui sinun käsiisi, ja hän ei sinulta kiellä
mitään, pyydäppä vaikka kaikki tyyni. Jos saan elää, toimitan minä
asiat vielä paremmin. Minä vapautan sinut, hankin sinulle takaisin
kotosi, ja sinä saat itse valita ammatin, joka mielessäsi enimmän
leikittelee. Kuuletko?"
"Kuinka voisin olla kuulematta."
"Lupaatko siis ... jumalain kautta?"
"En, hyvä tribuni: minä olen juutalainen."
"No hyvä, lupaa minulle sen jumalan kautta tai sillä tavalla, kuin
sinusta on pyhin vala, tehdä, mitä minä nyt esitän, ja juuri sillä
tavalla, kuin minä tahdon. Minä odotan lupaustasi."
"Jalo Arrius, sinun puhetavastasi luulen huomaavani, että asia on
tärkeä, ja se neuvoo minua olemaan varovainen. Sano ensin, mitä tahdot."
"Annatko sitte minulle lupauksen?"
"Silloinhan lupaus olisi jo edeltä päin annettu ja ... siunattu olkoon
isäini Jumala, tuolta tulee laiva!"
"Mistä päin?"
"Pohjoisesta."
"Voitko mistään ulkonaisesta merkistä huomata, minkä kansakunnan
laivoja se on?"
"En; minähän olen palvellut vain soutumiehenä."
"Onko siinä lippua?"
"En voi huomata."
Arrius oli hetkisen vaiti, nähtävästi vaipuneena syviin ajatuksiin.
"Tuleeko laiva yhä tänne päin?" hän viimein kysyi.
"Tulee vielä."
"Katso vielä kerran, onko sillä lippua."
"Ei ole."
"Eikö sitte muita tuntomerkkejä?"
"Siinä on yksi purje, kolme airoriviä, ja se tulee täyttä vauhtia.
Muuta en osaa sanoa."
"Voittanut roomalais-laiva olisi nostanut monta lippua. Se on
varmaankin vihollinen. Kuuntele nyt", sanoi Arrius, muuttuen jälleen
vakavaksi, "kuule niin kauan, kuin vielä voin puhua. Jos se laiva on
merirosvo, on sinun henkesi pelastettu. He tosin eivät anna sinulle
vapautta, vaan panevat sinut airomieheksi, mutta he eivät surmaa sinua.
Sitä vastoin minut..."
Tribunin ääni värähteli.
"Totta tosiaan!" hän päättävästi jatkoi, "minä olen liian vanha
kärsimään sellaista häpeää. Kerrottakoon Roomassa, että Kvintus Arrius
painui, niin kuin roomalaisen tribunin sopii, pohjaan laivoineen
vihollisten keskellä. Sitä minä sinulta tahdon. Jos kaleri on
vihollinen, sysää minut alas laudalta ja hukuta. Kuuletko? Vanno
tekeväsi niin."
"Minä en vanno enkä tee sellaista tekoa", sanoi Ben-Hur jyrkästi.
"Laki, joka minusta on kaikista kallein, tekisi minut vastuunalaiseksi
sinun hengestäsi, hyvä tribuni. Ota takaisin sormuksesi" -- hän veti
sormuksen pois sormestaan -- "ja myös kaikki kauniit lupauksesi, jos
pelastumme tästä vaarasta. Tuomio, joka elinkaudeksi lähetti minut
soutupenkille, teki minut orjaksi, mutta sittekin minä yhtä vähän olen
orja kuin sinun vapautettusikaan. Olen Israelin poikia ja ainakin tänä
hetkenä ihan itsenäinen mies... Ota takaisin sormus."
Arrius ei liikahtanut.
"Etkö tahdo?" jatkoi Judah. "En vihasta enkä minkäänlaisesta
vastenmielisyydestä, vaan vapautuakseni väärästä velvollisuudesta minä
heitän lahjasi mereen. Kas noin, tribuni!"
Hän heitti sormuksen kauas. Arrius kuuli sen putoamisen, mutta ei
katsonut sinne päin.
"Sinä teit tyhmästi", hän sanoi, "kaksin verroin tyhmästi siinä
asemassasi. Minä en ole sinusta riippuvainen kuolemaani katsoen.
Elämä on lanka, jonka kyllä voin katkaista ilman sinun apuasikin;
mutta jos minä sen teen, mitä sinusta sitte tulee? Miehet, jotka
ovat päättäneet kuolla, kuolevat mieluisemmin toisen käden kautta,
sillä sielu, jonka Plato on antanut meille, nousee kapinaan itsensä
tuhoamisen ajatuksesta. Siinä kaikki. Jos laiva on merirosvo, niin minä
lähden pois tästä maailmasta. Se päätökseni on luja. Olen roomalainen.
Menestys ja kunnia ovat minulle kaikki kaikissa. Olisin kuitenkin
tahtonut olla sinulle hyödyksi, mutta sinä et tahtonut. Sormus oli
ainoa merkki, joka tänä hetkenä oli käsissä osoittamaan viimeistä
tahtoani. Me olemme molemmat hukassa. Minä kuolen valittaen vain, että
voitto ja kunnia on riistetty minulta. Sinä jäät eloon, ja kuollessasi
sinä kadut, että hurskaat velvollisuudet jäivät täyttämättä hulluutesi
tähden. Minä surkuttelen sinua."
Ben-Hur näki nyt selvemmin äskeisen tekonsa seuraukset, mutta ei
sittekään muuttanut mielipidettänsä.
"Näinä kolmena vuotena, jotka olen orjana ollut, olit sinä, tribuni,
ensimmäinen, joka osoitit minulle hyväntahtoisuutta. Ei, olipa tosiaan
toinenkin." Ääni hiljeni, silmät kostuivat, ja hän näki selvästi
edessään sen pojan kasvot, joka antoi hänelle juomista Nazaretin
kaivolla. "Sinä ainakin olit ensimmäinen, joka kysyit, kuka minä olin.
Vaikkapa äsken, kun ojensin käteni ja pelastin sinut vaipumasta alas,
minulle johtuikin mieleen, miten monella tavalla sinä saattaisit
olla minulle hyödyksi kurjuudessani, niin sen tekoni vaikuttimena ei
suinkaan ollut itsekkäisyys. Sen minä pyydän sinun uskomaan. Sitä
paitsi nyt juuri tänä silmänräpäyksenä Jumala antaa minun käsittää,
että minun tulee ainoastaan luvallisilla keinoilla elää määrättyyn
aikaan asti. Tahdon ennemmin kuolla sinun kanssasi kuin ruveta
sinun pyöveliksesi. Minun luonteeni on yhtä luja kuin sinunkin;
vaikka tarjoisit minulle koko Rooman, jos sinulla olisi valtaa sitä
lahjoittaa, niin en surmaisi sinua. Cato ja Brutus olivat lapsia
hebrealaisten rinnalla, joiden lakia juutalaisen täytyy totella."
"Mutta pyyntöni. Oletko sinä..."
"Käskyäsi minä pitäisin suuremmassa arvossa, mutta en kuitenkaan tekisi
sitä. Tämä puhe loppukoon tähän."
Molemmat olivat vaiti ja odottelivat lähestyvää alusta, Arrius ummessa
silmin, välinpitämättömänä.
"Tiedätkö varmaan, että se on vihollinen laiva?" kysyi Ben-Hur.
"Niin luulen", kuului vastaus.
"Se pysähtyy ja lähettää sivultansa veneen."
"Näetkö lippua?"
"Eikö ole mitään muuta merkkiä, joista voisi nähdä, onko se
roomalainen?"
"Jos se on roomalainen, on sillä kypärä maston latvassa."
"Ole sitte hyvilläsi, kypärä näkyy."
Arrius ei kuitenkaan ollut täydellisesti vakuutettu.
"Miehet pikku veneessä pelastelevat haaksirikkoisia. Merirosvot eivät
ole niin lempeät."
"He ehkä tarvitsevat soutajia", vastasi Arrius, arvattavasti muistaen
aikoja, jolloin hänkin pelasteli haaksirikkoisia samaa tarkoitusta
varten.
Ben-Hur katseli tarkkaan laivaväen liikkeitä.
"Laiva lähtee liikkeelle", hän sanoi.
"Mihin päin?"
"Oikealla puolen meistä on kaleri, luultavasti tyhjänä väestä. Laiva
laskee suoraan sitä kohti. Nyt se jo on sen vieressä. Nyt menee väkeä
sen kannelle."
Arrius avasi silmänsä ja elpyi.
"Kiitä jumalaasi!" hän sanoi Ben-Hurille, katsahdettuaan kaleriin,
"niin kuin minäkin kiitän jumaliani! Merirosvot eivät korjaisi laivaa,
vaan upottaisivat. Tuosta teosta ja maston kypärästä näen, että se
on roomalainen. Minä olen voittanut. Onnen jumalatar ei ole luopunut
minusta. Me olemme pelastetut. Viittaa kädelläsi, huuda heille! Minusta
tulee duumviri, ja sinusta? Minä tunsin isäsi ja rakastin häntä. Hän
oli tosiaankin ruhtinas. Hän näytti minulle, ett'ei juutalainen ole
raakalainen. Minä otan sinut kanssani, sinä tulet minun pojakseni.
Kiitä Jumalaasi, ja huuda tänne merimiehet, mutta pian! Meidän täytyy
ajaa rosvoja takaa. Ei yhdenkään pidä pääsemän pakoon."
Judah nousi seisomaan lankulle, viittoi käsillään ja huusi niin
kovasti, kuin suinkin jaksoi. Viimein pikku veneen väki huomasi heidät
ja kävi pian korjaamassa.
Arrius oteltiin kalerissa vastaan kaikilla kunnian osoituksilla, joita
onnen suosima sankari ansaitsi. Kannelle laitetulta vuoteelta hän
tiedusteli taistelun viimeiset yksityiskohdat. Sitte kun kaikki elossa
olevat oli pelastettu vedestä ja saalis korjattu, nostettiin uudestaan
amiralinlippu ja lähdettiin pohjoista kohti, tapaamaan muuta laivastoa
ja päättämään voittoa. Sopivaan aikaan saapuivat ne viisikymmentä
kaleria, jotka olivat kiertäneet saaren pohjoispäitse, vihollisia
vastaan ja tuhosivat heidät kokonaan. Ei ainoakaan päässyt pakoon.
Tribunin kunniaa enensi vielä se, että 20 viholliskaleria saatiin
anastetuksi.
Misenumiin palatessa otettiin Arrius vastaan sydämmellisimmillä
onnentoivotuksilla. Nuorukainen, joka hänellä oli seurassaan, veti
puoleensa hänen ystäviensä huomiota. Vastaukseksi heidän kysymyksiinsä,
kuka hän oli, tribuni hyvin laveasti kertoi pelastumisensa historian ja
esitti nuorukaisen, vaan kuitenkin huolellisesti jätti mainitsematta
kaikki, mikä koski hänen entisiin vaiheihinsa. Kertomuksensa lopuksi
hän kutsui Ben-Hurin luoksensa ja laski ystävällisesti kätensä hänen
olkapäälleen, sanoen:
"Ystävät, hän on minun poikani ja perilliseni, jos on jumalain tahto,
että minulta mitään jää, ja hän saa periä minun nimenikin. Minä pyydän
teitä rakastamaan häntä samoin, kuin rakastatte minua itseänikin."
Heti, kun sattui sopiva tilaisuus, toimitettiin juhlallinen ottopojaksi
otto. Sillä tavalla urhoollinen roomalainen täytti Ben-Hurille
antamansa lupauksen toimittaa hänelle kelvollisen pääsyn keisarilliseen
maailmaan.
Arriuksen palauksen jälkeisessä kuussa vietettiin erittäin komeasti
_armilustrium_ eli juhla merivoiton kunniaksi Skauruksen teatterissa.
Rakennuksen toinen puoli oli koristettu sotasaaliilla, josta katsojat
enimmin ihmettelivät kahdenkymmenen, urhoollisessa taistelussa
valloitetun laivan keulaa lippuineen, niiden päällä, niin korkealla,
että juhlassa olevat 80,000 katsojaa voivat sen helposti lukea, oli
seuraava kirjoitus:
Merirosvoilta Euripon lahdessa
ottanut
_Kvintus Arrius_,
duumviri.
Neljäs kirja.
_Alva_. Entäpä, joll'ei kuningas niin päätä? Nyt etenkin --
_Kuningatar_. Sitte minä odotan oikeutta, kunnes se tulee. Ja nehän
ne ovatkin onnellisimpia, joiden tuntonsa sallii tyynesti varrota
oikeuttaan.
Schiller, _Don Carlos_.