Meritaistelu.
Joka mies, itse laivakin heräsi. Upseerit asettuivat paikoillensa.
Merisotamiehet tempasivat aseensa ja marssivat ulos, kaikin
puolin legionalaisten kaltaisina. Jousikimput ja koko sylilliset
heittokeihäitä siirrettiin kannelle. Keskiportailla pidettiin
öljyastioita ja tulipalloja valmiina käytettäväksi. Varalyhdyt
sytytettiin ja vesiastiat täytettiin. Lepovuorolla olevat soutumiehet
koottiin vartioituina hortatorin ympärille. Ben-Hur oli hyväksi onneksi
niiden joukossa. Päänsä päältä hän kuuli viime valmistusten hiljaista
tohinaa, mitenkä merimiehet käärivät purjetta, levittivät verkkoja,
irroittivat sotakoneet köysistään ja ripustivat härännahkaisia
suojuksia ulkopuolelle pitkin sivuja. Tuota pikaa oli taas kaikki
jälleen ihan hiljaista kalerissa; rauha vallitsi, täynnä epämääräistä
uhkaa ja odotusta, joka sanoiksi puettuna merkitsee: "kaikki valmis!"
Etukannelta annetusta merkistä, jonka alaupseeri ilmoitti hortatorille,
pysähtyivät yht'aikaa kaikki airot.
Mitä se merkitsi?
Soutupaikkoihinsa kiinni lukituista orjista ei kukaan edes kysynyt sitä
itsekseen. Heillä ei ollut mitään syytä siihen, ei isänmaallisuutta,
ei kunnianhimoa eikä velvollisuudentunnetta. Ehkäpä tylsinkin heistä
ajatteli, mitä kaikkea saattoi tapahtua, siltä kuitenkaan uskaltamatta
toivoa mitään kohtalon parannusta. Voitto saattoi vain vielä lujemmin
kiinnittää hänen kahleensa; laivan turmio taas oli hänenkin loppunsa:
jos se upposi tai syttyi tuleen, niin siihen kohtaloon hänkin oli
joutunut.
Kysellä asemaansa soutajat eivät saaneet. Ja kuka oli vihollinen?
Ehkäpä ystäviä, veljiä, maanmiehiä? Kyllähän näkee, miten välttämätöntä
roomalaisten oli sellaisissa tilaisuuksissa kahlehtia onnettomat vangit
kiinni paikkoihinsa.
Mutta sellaisiin ajatuksiin heillä sitä paitsi ei ollut aikaakaan.
Ben-Hur kuuli jäleltä päin ääntä ikään kuin soutavien kalerien
airoista. Astraea heilui kuin ristilaineissa. Hän aavisti laivaston
olevan lähellä ja järjestyvän taisteluun. Siitä ajatuksesta alkoi hänen
verensä kuohua.
Merkki kuului kannelta. Airot laskeutuivat veteen, ja kaleri läksi
tuskin kuuluvasti luistamaan eteen päin. Ei sisältä eikä ulkoa
kuulunut ääntä, ja kuitenkin joka mies kajutassa vaistomaisesti etsi
tasapaino-asentoa yhteentörmäyksen varalta. Yksin laivakin näytti sitä
tuntevan ja henkeänsä pidättäen varustautuvan hyppäykseen kuin tiikeri.
Sellaisissa tilaisuuksissa on mahdoton oikein arvata aikaa. Ben-Hur
ei myöskään osannut arvata, kuinka kauan oli soudettu. Viimein kaikui
kannelta kovia, pitkiä torventöräyksiä. Hortator paukutti pöytäänsä,
niin että se helisi. Soutajat kurottautuivat eteenpäin ja painaen airot
syvälle veteen kiskasivat yhtaikaa täysin voimin. Kaleri, vavisten joka
liitoksestaan ikään kuin hypähti eteenpäin. Toisia torvenääniä kuului
vastaukseksi, kaikki jäleltä, ei yhtään edeltä päin; siltä puolelta
kuului vain sekavaa hälinää. Sitte tuntui ankara sysäys. Soutajat
hortatorin lavan edessä horjahtivat, jopa muutamat kaatuivatkin. Laiva
ponnahti taappäin, pysähtyi ja ryntäsi vielä vastustamattomammin
eteenpäin. Kuolemanhätäisten miesten kauhuhuutoja kuului kimakasti
ja kovemmin kuin torvien räminä ja yhteentörmäyksen räiske. Sitte
Ben-Hur tunsi jalkainsa kohdalla, pohjan alla jotakin rutisten, ryskyen
murtuvan kappaleiksi ja vaipuvan syvyyteen. Miehet hänen ympärillään
katsoivat kauhuissaan toinen toistansa. Riemuhuuto kajahti etukannelta.
Roomalainen oinas oli voittanut! Mutta ketä ne olivat, jotka meri oli
niellyt? Mitä kansaa ja mistä maasta?
Ei yhtään pysähdystä! Ei mitään lepoa? Eteen päin syöksyi Astraea, ja
kohta jo merimiehiä juoksi alas, kastoi villapallot öljyyn ja heitti
ne tippuvina kumppaneille ylös kannelle. Tulta oli levitettävä sodan
muiden kauhujen lisäksi.
Yht'äkkiä kalerin keula painui niin, että soutajat vaivoin pysyivät
paikoillansa. Taaskin kuului roomalaisten voittoriemua ja vihollisten
toivotonta kirkunaa. Roomalaisen kalerin suuri keulakoukku oli
tarttunut vihollisen laivaan, nostanut sen ilmaan ja pudottanut
painumaan upoksiin.
Huuto kasvoi sekä oikealla että vasemmalla, muuttuen sanomattomaksi
pauhuksi. Välistä kuului räiskettä ja heti sen jälkeen hätähuutoja,
ilmaisten, että toistenkin laivain ylitse oli purjehdittu ja että
niiden miehistö oli joutunut vesipyörteihin.
Taistelu vaati kuitenkin uhreja toiseltakin puolen. Tuon tuostakin
kannettiin sotamies täysissä varuksissaan alas etuluukusta ja
laskettiin verissään, joskus kuolevanakin alas lattialle.
Välistä tunkeutui savupilviä ynnä höyryä ja palaneen ihmislihan käryä
alas kajuttaan, muuttaen laivalyhtyjen himmeän valon kellertäväksi
hämäräksi. Tukehtumaisillaan Ben-Hur silloin ymmärsi kulettavan palavan
laivan vieritse, jonka soutajat paistuivat kahleissansa.
Astraea oli lakkaamatta ollut liikkeessä. Yht'äkkiä se pysähtyi.
Etuairot singahtivat pois soutajain käsistä ja soutajat itse alas
paikoiltansa. Kannelta kuului rajua jalan töminää ja kahden laivan
hankautumista toisiansa vastaan. Ensi kertaa vasaran pauke sotkeutui
kuulumattomiin yleisessä jyräkässä. Miehet vaipuivat kauhuissaan
lattialle taikka katselivat ympäri kajuttaa etsien piilopaikkaa.
Tämän kauhun aikana putosi taikka ylhäältä sysättiin verinen ruumis
päistikkää alas etuluukusta ihan Ben-Hurin jalkain eteen. Hän näki
puolialastoman ruumiin, kasvot, joita tiheä hiusjoukko pimitti,
ja ruumiin alla härännahasta ja puusta tehdyn kilven. Se oli joku
raakalainen valko-ihoisista pohjoisista kansakunnista, jonka kuolema
oli temmannut pois hävityksen ja koston käsistä. Mitenkä hän tänne
joutui? Olikohan joku rautainen käsi temmannut hänet vihollislaivan
kannelta? Ei, viholliset olivat nousseet Astraeaan! Roomalaiset
taistelivat oman laivan kannella. Nuorta juutalaista vavistutti. Arrius
oli ehkä pahassa ahdingossa, puolustamassa kenties henkeänsä. Entä jos
hän tulee surmatuksi? Abrahamin Jumala sen estäköön! Eivätkö silloin
hänen unelmansa ja toiveensa joutuisi häpeään? Äiti ja sisar, koto
ja kartano ja pyhä maa, eikö hän sitte saisikaan niitä enää jälleen
nähdä? Sodan pauhu yhä kaikui hänen ympärillänsä; hän tarkasteli.
Yleinen häiriö vallitsi kajutassa, soutajat olivat kuin jähmettyneet
kauhusta. Ainoastaan hortator istui levollisena tahtipöytänsä vieressä
odottamassa päällikön käskyjä, näyttäen punaisessa hämyssä moitteetonta
tottelevaisuuden kuria, joka oli valloittanut maailman.
Se esimerkki vaikutti hyvää Ben-Huriin. Hän rohkasihe sen verran, että
kykeni ajattelemaan. Kunnia ja velvollisuus kytkivät tuon roomalaisen
pöytänsä viereen, mutta mitäpä syytä hänellä oli viipyä siellä.
Maksoihan vaivan päästä vapaaksi soutupenkistä. Jos hän kuolisi orjana,
ei hänen elämästään olisi kenellekään mitään hyötyä. Hänelle oli eloon
jääminen velvollisuus, vaikkapa ei mikään kunnia. Hänen henkensä oli
hänen kansansa oma. Se kansa ei ollut vielä koskaan astunut niin
elävänä hänen silmäinsä eteen; hän näki sen ojennetuin käsivarsin
rukoilevan apua. Hän tahtoi rientää sinne. Hän liikahti jo -- vaan
pysähtyi. Voi, häntähän pidätti roomalainen tuomio. Niin kauan, kuin
se oli voimassa, oli pako hyödytön. Koko avarasta maailmasta ei voinut
löytyä maalta eikä mereltä paikkaa, jossa hän voisi olla turvassa
keisarin kädeltä. Mutta jos hän vaikkapa lain muotojen mukaisesti
saavuttaisi vapauden, niin muualla hän ei voisi oleksia kuin Judeassa,
täyttämässä pojan velvollisuuksia; missään muussa maassa ei elämä
olisi elämisen arvoista. Hyvä Jumala, eikö hän jo ollut kyllin kauan
odottanut, toivonut ja rukoillut vapahdusta! Ja eikö tämä odotus
ollut näihin asti turha! Mutta viimein oli hän nähnyt tribunin
lupauksessa toivoa sen toteutumisesta. Mitäpä muuta se mahtava mies
oli tarkoittanut? Ja jos viimeinkin ilmestynyt hyväntekijä nyt tuli
surmatuksi! Kuolleet eivät palaa täyttämään elinaikanansa antamiaan
lupauksia. Ei, Arrius ei saanut kuolla. Ainakin oli parempi kaatua
hänen sivullansa kuin jäädä hänestä eloon kaleriorjana.
Vielä kerran Ben-Hur katsahti ympärilleen. Taistelu kajutan katolla
raivosi yhä edelleen, ja vihollislaivat jyskyttivät Astraean kylkiä
vasten. Orjat kiskoivat kahleitansa, koettaen päästä irti, ja ulvoivat
raivokkaasti, kun se ei onnistunut; vartiat olivat rientäneet ylös
kannelle; kuri oli lakannut. Hortator vain pysyi paikallansa, tyynenä
ja järkähtämättä kuten ainakin, ilman muuta asetta kuin vasaransa.
Mutta sen ääni ei mitään mahtanut hirveässä sodan pauhinassa. Ben-Hur
katsahti vielä viimeisen kerran häneen ja syöksyi sitte ylös, ei
pakoon, vaan etsimään tribunia.
Hiukan matkaa oli hänestä rappuihin. Sen hän harppasi yhdellä
hyppäyksellä ja oli jo puoli välissä portailla, kyllin korkealla, että
näki vilahduksen tulipunaista taivasta, vihollislaivoja pitkin Astraean
sivuja, merta, joka oli täynnä laivoja ja niiden jäännöksiä, taistelun,
joka riehui Astraean peräkannella, ja suuren hyökkääjäparven harvojen
puolustajain ympärillä. Äkisti hän horjahti ja kaatui alas takaperin.
Kansi hänen allansa tuntui nousevan ilmaan ja hajoavan kappaleiksi;
sitten silmänräpäyksessä rungon koko takapuoli halkesi kahtia. Aallot
syöksyivät kohisten ja kuohuen sisään, ikään kuin olisivat vain
odottaneetkin sitä hetkeä. Ben-Hurin ympärillä oli vain vettä ja pilkko
pimeätä.
Vaikka nuorella juutalaisella paitsi voimansa oli myöskin tuota
epämääräistä hätävoimaa, jota luonto pitää varalla juuri sellaisen
hengenhädän tapauksia varten, ei hän kuitenkaan voinut sitä käyttää,
sillä pimeä ja kohiseva pyörre riistivät häneltä tahdonvoiman.
Sisään tulviva vesi syöksi hänet kuin puulastun takaisin kajuttaan,
johon hän olisi hukkunut, ell'ei vajoovan laivan vastustusvoima olisi
työntänyt häntä ylös päin. Syvällä veden alla työnsi onsi runko hänet
ulos, ja hän alkoi nousta pinnalle irtainten esineiden kansa. Ylös
sukeltaessaan hän sai kiinni jostakin eikä päästänyt sitä irti. Aika,
jonka hän viipyi veden alla, tuntui hänestä ijankaikkisen pitkältä.
Viimein hän kuitenkin pääsi ylös. Hän veti ahneesti sisäänsä raitista
ilmaa, tarttui paremmin lankkuun kiinni ja katseli ympärilleen,
pyyhkiellen vettä silmistään ja tukastaan.
Kuolema oli veden alla ollut häntä lähellä; hän huomasi sen uhkaavan
veden päälläkin -- uhkaavan monimuotoisena.
Savu liiteli merellä läpikuultavana sumuna, siellä täällä tuikahtaen
loistaviksi tuliryhmiksi, jotka Ben-Hur arvasi palaviksi laivoiksi.
Taistelua kesti yhä edelleen, mutta hän ei tiennyt, kutka voittivat.
Silloin tällöin kulki ohitse laiva, pimittäen hetkiseksi tulen hohdon.
Etäämpää kuului yhteen törmäävien laivain jymy. Vaara oli kuitenkin
lähempänä. Astraean vaipuessa oli siinä, paitsi sen omaa väkeä,
myöskin kahden vihollislaivan väestöt. Moni heistä nousi jälleen
ylös, ja taistelu jatkui samalla laudalla tai puunkappaleella, sitten
kun se ehkä jo oli alkanut syvällä veden alla. Syleillen toisiaan
hengen edestä, siellä täällä käyttäen myöskin miekkaa ja keihästä,
roiskuttelivat he vettä, joka toisella puolen oli mustaa kuin noki,
toisella punertavaa tulen kajastuksesta. Häneen heidän taistelunsa
ei koskenut vähintäkään; he olivat kaikki hänen vihollisiansa ja
olisivat kylläkin surmanneet hänet, saadakseen vain lankun, jolla hän
uiskenteli. Niinpä hän kiireimmiten pyrki sieltä etemmäksi.
Nyt kuului nopeaa soutamista, ja hän näki kalerin tulevan ihan kohti.
Korkea keula näytti hänestä kahta vertaa korkeammalta, ja punertava
loisto, joka välähteli sen kullatuista veistoksista, teki sen ikään
kuin eläväksi, käärmeen muotoiseksi. Vesi kohoili kuohuksi sen keulan
alta.
Ben-Hur uiden työnsi suurta hankalata lautaa edellänsä. Sekunnit
olivat kalliit; puolestakin sellaisesta ajan rahdusta saattoi elämä
tai kuolema riippua. Siinä pulassaan hän huomasi käden pituuden
päässä edessään kullalta välkkyvän kypärän nousevan ylös. Kohta näkyi
kaksi kättäkin, sormet suorina. Kädet olivat suuret ja voimakkaat;
jos ne kerran saivat kiinni jostakin, niin ne eivät suinkaan vähällä
päästäneet irti saalistansa. Ben-Hur väistyi peloissaan syrjään. Kypärä
ja sen sisällä oleva pää nousivat ylemmäksi; molemmat kädet alkoivat
rajusti pieksää vettä; pää retkahti takaperin, joten kasvot tulivat
näkyviin. Ammottava suu, suuret, tuijottavat silmät ja hukkuvan miehen
veretön kalpeus olivat hirveät katsella. Mutta Ben-Hur kuitenkin
huudahti ilosta, ja kun kasvot jälleen painuivat veden alle, tarttui
hän kypärän leukavitjoihin ja veti miehen lankulle.
Hän oli tribuni Arrius.
Pitkän aikaa kiehui ja roiskui vesi ihan vieritse kulkevan laivan
airojen mylleröittämänä Ben-Hurin ympärillä ja pakoitti häntä
ponnistamaan kaikki voimansa, pysyäkseen laudalla ja samalla estääkseen
roomalaisen päätä joutumasta veden alle. Kaleri pääsi juuri ohitse,
niin ett'ei ollut enää pelkoa sen airoista. Se kulki uivien ihmisten,
paljasten ja kypäräisten päiden päällitse. Kumea jysäys ja kova huuto
saattoivat pelastajan kääntämään katseensa pois pelastetusta. Hurja
tyytyväisyys täytti hetkiseksi hänen sydämmensä. Astraean puolesta oli
kostettu.
Taistelu raivosi yhä edelleen, mutta vastustus muuttui nyt paoksi.
Kuka oli voittaja? Ben-Hur käsitti, miten suuresti hänen vapautensa
ja tribunin henki riippuivat siitä. Hän työnsi lautaa Arriuksen
alle, kunnes se kannatti häntä, ja koetti sitte kaikin tavoin
pysyttää häntä siinä asennossa. Päivä läheni hitaasti. Hän odotti
aamunkoittoa toivovalla mielellä, mutta välistä pelolla. Olivatko
roomalaiset voittaneet vaiko merirosvot? Jos merirosvot, silloin hänen
pelastettunsa oli hukassa.
Aamu valkeni viimein täyteen loistoonsa, ja meri oli kirkkaana kuin
peili. Lännestä päin näkyi maata, mutta niin etäältä, että oli turha
koettaakaan päästä sinne. Siellä täällä uiskenteli haaksirikkoisia
kuten hän itsekin. Merenpinta oli monesta paikasta mustana hiiltyneistä
tai savuavista laivan jäännöksistä. Etäällä oli kaleri, rikki revitty
purje riippuvana katkenneesta mastosta. Soutajat olivat siitä
kadonneet. Vielä paljoa etäämpänä hän näki liikkuvia pisteitä, joita
arveli pakeneviksi tai takaa ajaviksi laivoiksi, tai ehkäpä ne olivat
vain valkoisia merilintuja.
Siten kului vielä tuntikausi. Hänen hätänsä kasvoi. Joll'ei pikaista
apua saapunut, oli Arrius kuoleva. Välistä hän jo nytkin näytti ihan
kuolleelta, niin hiljaa hän makasi. Hän riisui häneltä kypärän ja sitte
hyvin suurella vaivalla rintahaarniskan. Sydän sykki säännöttömästi.
Ben-Hur sai siitä hyvästä merkistä rohkeutta, niin että paremmin
jaksoi kestää ponnistuksia. Hän ei voinut muuta tehdä kuin odottaa ja
rukoilla, kansansa tavan mukaan.