Toivon säde.
Määrätyt sata kaleria kokoontuivat Antemonan lahteen Kytera-saaren
itärannalle. Tribuni käytti siellä päivän laivastonsa tarkastukseen ja
purjehti sitte suurimman Kykladi-saaren Naxon luo, joka kohoaa Kreikan
ja Aasian rantain keskiväliltä merestä kuin suuren suuri kallio, jolta
hän saattoi huomata kaikki, mitä tapahtui, ja tuossa tuokiossa lähteä
ahdistamaan merirosvoja, näkyipä heitä sitte Aigeian- tai Välimeren
puolella.
Laivaston soutaessa kohti saaren vuorista rantaa huusi tähystäjä
kalerin lähestyvän pohjoisesta päin. Arrius ohjasi sitä kohti. Pian se
huomattiin kuormalaivaksi Byzantionista; ja sen päälliköltä tribuni sai
ne tiedot, joita hän enimmin tarvitsi.
Merirosvot olivat Euxeinon eli Mustanmeren etäisiltä rannoilta.
Tanaiistakin, sen joen suusta, jonka oletettiin tuovan Meotis-järven
vettä, oli siinä ollut laivoja. He olivat varustautuneet ihan salaa.
Ensimmäiset tiedot heistä oli saatu vasta silloin, kun he ilmestyivät
Trakian Bosporolle ja hävittivät siellä olevan laivaston. Siitä
aina Hellesponton suuhun asti olivat kaikki laivat joutuneet heidän
kynsiinsä. Rosvolaivastossa oli ollut yhteensä 60 hyvin asestettua
ja varustettua kaleria. Jotkut vain olivat olleet kaksisoutuja,
muut muhkeita kolmisoutuja. Kreikkalainen oli ollut päällikkönä, ja
luotsit, joiden sanottiin hyvästi tuntevan kaikki itäiset meret, olivat
kreikkalaisia. He olivat saaneet äärettömästi saalista. Kauhistus
siis vallitsi kaikkialla, ei ainoastaan merellä, sillä linnoitetut
kaupungitkin pitivät öillä vartioita. Liike oli melkein kokonaan
lakannut.
Missähän merirosvot nykyään olivat?
Tähän Arriukselle niin tärkeään kysymykseen vastattiin tähän tapaan:
Rynnättyään Lennos-saarelle Hefaistiaan oli vihollinen ohjannut
kulkuansa Tessalian saaristoon päin ja viimeisten sanomain mukaan
kadonnut näkyvistä Euboian ja Hellaan väliseen salmeen.
Silloin saarelaiset, joita laivastoksi kokoontuneen sadan aluksen
tavaton näkö oli houkutellut ylös kukkuloille, äkkiä näkivät lähimmäksi
ehtineen osaston kääntävän suuntaa ja laskevan pohjoista kohti. Muut
kalerit seurasivat jälestä. Sanoma merirosvojen liikkeellä olosta oli
saapunut saareen, ja kun saarelaiset seurasivat valkoisia purjeita,
kunnes ne katosivat Renen ja Syron väliin, alkoivat pelkureimmatkin
jälleen toivoa. Mitä Rooma anasti väkevällä kädellä, sitä se
myöskin osasi suojella. Ottamastaan verosta se korvaukseksi antoi
turvallisuutta.
Tribuni oli enemmän kuin tyytyväinen vihollisen liikkeihin; hän
oli kaksinkertaisesti kiitollinen onnen jumalattarelle, joka oli
toimittanut hänelle pikaiset ja varmat tiedot ja oli houkutellut
viholliset sellaisille vesille, joilla saattoi varmimmin toivoa heidän
joutuvan häviöön. Hän tiesi, miten paljon vahinkoa yksi ainoa kaleri
voi saada aikaan niin avaralla vedellä kuin Välimeri on, ja miten
vaikea sitä oli löytää ja ahdistaa. Mutta hän tiesi myöskin, että juuri
se lisäisi hänen kunniaansa, jos hän saisi yhdellä iskulla merirosvojen
koko laivaston hävitetyksi.
Lukija näkee kartasta, että Euboian saari on ikään kuin etuvarustuksena
Aasiaa vastaan pitkin Kreikan rantaa, erotettuna siitä kahdeksantoista
peninkulman pituisella, mutta ainoastaan peninkulman levyisellä
salmella. Xerxeen laivasto oli muinoin pysähtynyt sen salmen suuhun,
ja nyt siihen olivat asettuneet nuo Euxeinon rohkeat rosvot. Kaupungit
pitkin kumpaakin rantaa olivat rikkaat ja houkuttelivat ryöstämään.
Arrius, tarkkaan punnittuansa asiaa, tuli vakuutetuksi, että merirosvot
olivat jossakin Termopylain alapuolella. Käyttäen hyväkseen tilaisuutta
hän päätti sulkea heidät sekä pohjoisesta että etelästä, ja jotta
se onnistuisi, ei hän saanut hetkeäkään hukata. Hänen täytyi siis
jättää Naxos kaikkine hedelmineen, viineineen ja naisineen. Niinpä
hän soudatti viivähtämättä eteen päin, kunnes vähän ennen puolta yötä
Oka-vuori alkoi näkyä ja perämies ilmoitti Euboian rannan olevan edessä.
Annetusta merkistä pysähtyivät airot. Kun jälleen lähdettiin
liikkeelle, silloin Arrius asettui johtamaan viittäkymmentä kaleria,
aikoen niillä yllättää rosvot salmessa. Muut viisikymmentä sitä vastoin
kääntyivät saaren ulkopuolitse kiiruhtamaan salmen yläsuuhun ja
mennessään tarkastamaan niitä vesiä.
Tosin ei kumpikaan näistä osastoista ollut luvultaan yhtä vahva kuin
merirosvolaivasto, mutta niillä oli muita etuja, jotka tasoittivat sen
puutteen. Tärkein etu oli hyvä kuri, joka oli mahdoton laittomassa,
vaikka muuten urhollisessakin joukossa. Varova tribuni sitä paitsi
luotti siihen, että jos jompikumpi osasto jotenkuten joutuisikin
tappiolle, toinen tapaisi vihollisen hajallansa ja siinä tilassa sen
helposti voittaisi.
Ben-Hur oli tällä välin asettunut soutupaikallensa, josta häntä
vaihdettiin joka kuudes tunti. Pysähdys Antemonan lahdessa oli
vahvistanut häntä, niin ett'ei hän väsynyt airon tyvessä. Soutajain
päällysmiehellä ei siis ollut mitään syytä tyytymättömyyteen häneen
nähden.
Yleensä pidetään liian vähän arvossa mielen tyyneyttä, joka johtuu
varman tarkoituksen ja tehtävän tiedosta. On sanomattoman kiusallista
tuntea itsensä turhaksi, mutta vielä pahempi on tuntea, että sokeasti
viedään tietämätöntä kohtaloa kohti. Tottumus oli kuolettanut Ben-Hurin
tunteita tässä kohden, vaan ainoastaan osaksi. Hänen soutaessaan tunnit
päästänsä, usein yöt ja päivät yhtenänsä, häneltä ei koskaan sammunut
tieto, että kuljettiin pitkät matkat, hänen tietämättänsä mihin ja
missä milloinkin oltiin. Tribunin kanssa tapahtuneen keskustelun
jälkeen alkoi hänessä elää uusia toivoja. Vähinkin ääni laivan sisällä
tuntui hänestä ennustavan muutosta hänen kohtalossaan; odotuksen tunne,
jota hän ei voinut selvittää itselleen, oli päässyt hänessä valtaan.
Monesti hän huomasi olevansa melkein vastustamattomasta halusta jo ihan
lähtemässä puhuttelemaan päällysmiestä, joka siitä tunkeilemisesta
tietysti olisi tavattomasti hämmästynyt.
Hän oli pitkänä palvelusaikanaan oppinut arvaamaan laivan suunnan
auringon säteistä, joita niukasti pääsi alas kajutan luukuista. Sitä
tapahtui kuitenkin vain sellaisina kirkkaina päivinä, kuin nämä,
jotka kohtalon jumalatar lahjoitti tribunille. Tätä hän oli saanut
runsaasti kokea Kyterasta lähdettyä. Luullen purjehdittavan kohti
vanhaa rakasta Judeaa, Ben-Hur pani merkille kaikki suunnan muutokset.
Pahaksi mielekseen hän oli huomannut sen äkillisen käännöksen pohjoista
kohti, joka tapahtui Naxon lähellä. Sen syytä hän kuitenkin saattoi
ainoastaan arvata, sillä meidän tulee muistaa, ett'ei hänellä kuten
muillakaan kumppaneilla ollut mitään tietoa asiain tilasta eikä
matkan tarkoituksesta. Hänen paikkansa oli airon tyvessä, ja siinä
häntä pidettiin armahtamatta sekä ankkurissa ollessa että matkalla.
Ainoastaan kerran koko kolmeen vuoteen hän oli saanut katsahtaa kannen
päälle, milloin, sen me kyllä tiedämme. Hän ei lainkaan tiennyt, että
suuri laivasto seurasi hänen laivaansa ihan lähellä ja paraimmassa
järjestyksessä. Yhtä vähän hän tiesi, mihin oltiin matkalla.
Laskevan auringon lähettäessä viimeiset säteensä kajutan luukusta,
kaleri vielä jatkoi pohjoista suuntaansa. Yö tuli, mutta Ben-Hur ei
voinut huomata muutosta. Savun tuoksua levisi etukannelta.
"Tribuni on alttarin ääressä", hän ajatteli. "Arvattavasti on taistelu
tulossa."
Hän jännitti tarkkaavaisuuttaan.
Hän oli ollut monessakin taistelussa, saamatta kuitenkaan silmin
katsella yhtäkään. Paikaltansa hän oli kuullut taistelun riehuvan
yllänsä ja ympärillään, kunnes kaikki sen eri äänet olivat hänelle yhtä
tutut kuin laulu laulajallensa. Samoin hän oli saanut selon enimmistä
taisteluun valmistuksista ja tiesi, että niihin kreikkalaisilla ja
roomalaisilla aina kuului uhraaminen jumalille. Uhritoimet olivat samat
kuin matkalle lähtiessä.
Taistelu viehätti häntä ja hänen kovan onnen kumppanejansa vallan
toisella tavalla kuin meri- ja sotamiehiä, ei tulossa olevan vaaran,
vaan sen tähden, että heille, jos jäivät tappion sattuessa eloon, voi
tapahtua aseman muutos, niin että he ehkä pääsivät vapaiksi tai ainakin
saattoivat saada paremman herran.
Hyvissä ajoin sytytettiin laivalyhdyt ja ripustettiin portaiden
viereen. Tribuni tuli alas kannelta. Hänen käskystään sotamiehet
pukeutuivat varuksiinsa, sotakoneet tarkastettiin ja suuret kimput
keihäitä ja nuolia kannettiin esiin permannolle. Samoin kannettiin
esille astioita, joissa oli helposti syttyvää öljyä, ja monet
korilliset villapalloja, löyhästi kokoon käärittyjä kuten lampun
sydämmet. Viimein Ben-Hur, huomatessaan tribunin nousevan lavallensa
ja pukevan ylleen varukset, kypärän ja kilven, ei enää voinut olla
epätietoinen varustusten tarkoituksesta, ja nyt hän valmistautui
kärsimään orjuusaikansa pahinta häväistystä.
Joka soutupaikan vieressä oli vitjat ja niissä raskaat jalkaraudat.
Hortator alkoi mies mieheltä panna niitä soutajille, joilla ei ollut
muuta neuvoa kuin totella. Kahlehtimisella tahdottiin estää paon
mahdollisuus, jos jouduttaisiin taistelussa tappiolle.
Synkkä äänettömyys vallitsi kajutassa, keskeytyen ainoastaan airojen
kihnuttamisesta nahkahihnoissaan. Jokaisesta tuntui katkeralta tuo
häväistys, Ben-Hurista katkerimmalta. Hän olisi mihin hintaan hyvänsä
tahtonut päästä siitä vapaaksi. Kahleiden kalinasta hän kuuli, miten
pitkälle hortator jo oli ehtinyt. Hänenkin oma vuoronsa oli tuleva,
mutta ehkäpä tribuni oli puhuva hänen puolestansa.
Lukija katsonee tätä ajatusta turhamaisuuden tai itsekkäisyyden
tunteeksi, mutta kyllä se sinä silmänräpäyksenä kyti Ben-Hurin
mielessä. Hän uskoi, että hänen suhteensa sallittaisiin tehdä poikkeus;
silloinpa hän arvaisi tribunin mielialan. Jos tribuni lähestyvän
taistelun puuhassakin muisti häntä, niin se osoitti, minkä arvoisena
hän häntä piti. Silloin hän silminnähtävästi olisi ollut kaikessa
hiljaisuudessa asetettu kumppanejansa ylemmäksi ja hänellä olisi ollut
syytä toivoa.
Ben-Hur odotti levottomana. Aika tuntui hänestä ijankaikkisuudelta.
Joka aironvedolla hän katsoi tribuniin, joka yksinkertaisten
varustustensa jälkeen oli laskeutunut vuoteelle ja valmistautui
lepäämään. Numero 60 nuhteli itseään ankarasti, hymyili katkerasti
itseksensä ja päätti olla sinne enää katsomatta.
Hortator lähestyi. Nyt hän jo oli numero yhden luona. Kahleiden kalina
kuului hirveältä. Viimein tuli numero 60:n vuoro! Toivottoman tyynenä
Ben-Hur pysäytti aironsa ja ojensi jalkansa päällysmiehelle. Silloin
tribuni nousi ja viittasi hortatorille.
Juutalaisen tunteet muuttuivat yht'äkkiä. Mahtavan miehen katse kääntyi
Hortatorista häneen. Ben-Hur laski aironsa, ja koko se puoli laivasta,
jossa hän seisoi, näytti hänestä kirkastuneen. Hän ei kuullut mitä
puhuttiin. Hänestä oli kylliksi huomata, että kahle riippui käyttämättä
paikallansa ja että päällysmies poistui hänen luotansa ja kävi istumaan
tahtipöydän viereen. Niin sointuvilta eivät vasaran lyönnit vielä
koskaan olleet tuntuneet hänestä. Rinnallaan ponnistaen lyijystä
raskasta airontyveä hän souti kaikin voimin, niin että varsi oli
vähällä katketa.
Päällysmies meni tribunin luo ja osoitti hymyillen kahlehtimatonta
soutajaa.
"Mikä voima!" hän sanoi.
"Ja mikä sielu!" vastasi tribuni. "Totta tosiaan! Hän on parempi
kahleitta. Älä niitä enää hänelle pane milloinkaan."
Sitte hän laskeutui uudestaan vuoteelle.
Laiva kulki tunnin toisensa perästä pitkin meren pintaa, joka tuskin
edes värehtikään tuulen henkäyksistä. Miehet, jotka eivät olleet
työssä, makasivat, Arrius omalla eri paikallansa, sotamiehet kannella.
Ben-Hurilla oli kaksi, jopa kolmekin vaihtovuoroa, mutta hän ei
saanut unta. Kolme vuotta yhtäläistä yön pimeyttä, ja nyt viimeinkin
yksi valonsäde! Tuul'ajolla, hukassa, ja viimeinkin maan vilahdus!
Sellaisina hetkinä uni pakenee silmiä. Toivo viihtyy tulevaisuudessa;
nykyinen ja kulunut aika vain palvelevat sitä yllyttäjinä, tarjoten
kiehtovia näkökuvia. Tribunin suosiosta lentoon päästen se kantoi
häntä rajattoman kauas. Hän näki olevansa jo pelastettu kurjuudestaan,
päässeensä takaisin kotiinsa, pitävänsä äitiään ja sisartansa
sylissään. Ne ajatukset tekivät hänet onnellisemmaksi, kuin hän
koskaan oli tuntenut olevansa. Että häntä ikäänkuin siivillä vietiin
hirvittävää taistelua kohti, se tosiasia ei sinä hetkenä mahtunut
hänen ajatuksiinsa. Hänen sydämmessään ei nyt ollut vähintäkään sijaa
kostolle, siksi suuri oli hänen ilonsa. Messala, Gratus, Rooma ja
kaikki niihin liittyvät katkerat muistot tuntuivat hänestä loppuun
kärsityiltä tuskilta, maan myrkyllisiltä höyryiltä, joiden yläpuolella
hän liiteli, kaukana ja turvattuna loistavain tähtien valtakunnassa.
Synkkä pimeys vielä peitti veden pintaa ennen päivän valkenemista ja
kaikki oli Astraeassa hyvässä kunnossa, kun muuan mies, astuen alas
etukannelta, riensi Arriuksen luo ja herätti hänet.
Tribuni hypähti ylös, puki yllensä kypärän, miekan ja kilven ja meni
sotamiesten päällikön luo.
"Rosvot ovat tuota pikaa edessämme. Ylös ja olkaa valmiit!" hän sanoi
ja nousi ylös portaita levollisena ja luottavasti, niin että olisipa
kenen hyvänsä tehnyt mieli sanoa: "Mikä onnen suosikki! Apicius on
toimittanut hänelle pidot."