Kaleri-orja.
Neljäntenä päivänä tapaamme tämän kalerin, jonka nimi oli Astraea,
kyntämässä Ionianmeren selkää. Taivas oli kirkas ja tuuli sopiva, ikään
kuin täyttämässä jumalain tahtoa.
Koska mahdollisesti saatettiin tavata laivasto jo ennen kuin
Kytere-saaren itäisessä lahdessa, joka oli määrätty sen kokouspaikaksi,
oleksi Arrius vähän rauhattomana enimmäkseen kannella. Hän piti
tarkkaa huolta kaikesta mikä hänen laivaansa koski, ja yleensä oli
hyvin tyytyväinen. Hänen istuessaan kajutassa heiluvassa tuolissaan
kääntyivät hänen ajatuksensa lakkaamatta tuohon 60:teen soutajaan.
"Tunnetko miehen, joka juuri tuli pois tuolta sijalta?" hän viimein
kysyi hortatorilta.
Miesten vaihto tapahtui juuri parhaillaan.
"Kuudennestakymmenennestäkö?"
"Niin."
Päällysmies tarkasti terävästi soutajaa tämän astuessa laivan keulaan
päin.
"Kuten tiedät", hän vastasi, "kaleri pääsi vasta kuukausi sitte
tekijänsä kädestä, ja väestö on minulle siis vielä yhtä tuntematon kuin
laiva itsekin."
"Hän on juutalainen", huomautti Arrius ajatuksissaan.
"Jalo Kvintus olet tarkkanäköinen."
"Hän on hyvin nuori", Arrius jatkoi.
"Mutta paras soutajamme", vastasi hortator. "Olen nähnyt hänen aironsa
monesti katkeamaisillaan."
"Millainen luonne hänellä on?"
"Hän on tottelevainen; muuta en tiedä. Kerran hän pyysi minulta yhtä
asiaa."
"Mitä?"
"Että häntä käytettäisiin vuorotellen oikealla ja vasemmalla puolella."
"Mitä hän sanoi syyksi?"
"Hän sanoi niiden miesten, jotka ainiaan tekevät työtä samalla sivulla,
tulevan ruumiiltaan vinoiksi. Hän sanoi myöskin, että jolloinkulloin
saattaisi myrskyssä tai taistelussa tulla äkisti tarvis vaihtaa ja
silloin hän ei kykenisi auttamaan."
"Totta tosiaan! Ihan uusi aate. Mitä muita havaintoja olet hänestä
saanut?"
"Hän on puhtaampi kumppanejansa."
"Siinä hän on täysi roomalainen", sanoi Arrius hyväksyvästi. "Tiedätkö
mitään hänen vaiheistansa?"
"En sanaakaan."
Tribuni mietti hetkisen ja palasi paikalleen.
"Jos minä vielä olen kannella silloin, kun hänen lomahetkensä alkaa,
niin lähetä hänet minun luokseni. Tulkoon yksinään."
Lähes kahden tunnin kuluttua Arrius seisoi kalerin aplustren alla. Hän
oli sen ihmisen mielellä, joka tietää jonkin tärkeän tapauksen olevan
tulossa, mutta ei muuta voi kuin odottaa, -- siis mielialassa, jota
filosofia tahtoo sivistyneelle miehelle antaa. Perämies istui, kädet
nuorassa, jolla mela-airoja laivan kummallakin puolella liikuteltiin.
Purjeen varjossa makasi muutamia merimiehiä nukuksissa, ja tähystäjä
istui ylhäällä raakapuulla. Kohottaessaan silmänsä laivan keulaan päin
tähystääkseen laivan suuntaa Arrius huomasi soutajan astuvan luoksensa.
"Päällysmies mainitsi sinua jaloksi Arriukseksi ja sanoi tahtosi
olleen, että minä tulisin puheillesi. Tässä olen."
Arrius katsoi hoikkaa, voimakasta vartaloa, joka siinä seisoi auringon
valaisemana, runsas veri kuultavana ihon lävitse, katseli sitä ihaillen
ja ajatellen kilpakenttää. Nuorukaisen ryhti ei ollut vaikuttamatta
tribuniin. Hänen äänessään oli omituinen sointuisuus, josta saattoi
päättää, että ainakin osa hänen elämästään oli kulunut sivistävän
seuran piirissä. Silmät olivat kirkkaat ja avonaiset, ennemmin
uteliaat kuin uhkamieliset. Hänen kasvoistaan ei tribunin käskevän
hallitsijakatseen edessä kadonnut rahtuakaan niiden nuorekkaasta
suloudesta. Niissä ei näkynyt halua ei valittamaan eikä uhoittelemaan,
vaan ainoastaan syvän surun merkit, sellaiset, joita ajan hammas kalvaa
taulun pintaan. Ääneti hyväksyen näiden kasvojen ilmeen roomalainen
puhutteli nuorukaista kuin vanhempi mies nuorempaa, ei kuin herra
orjaansa.
"Hortator sanoo sinua paraaksi soutajaksi."
"Hän on hyvin hyvä."
"Kuinka kauan olet palvellut?"
"Noin kolme vuotta."
"Soutajanako?"
"En muista päivänkään joutilaisuutta."
"Se työ on kovaa. Harvat miehet sitä kestävät vuottakaan kuihtumatta,
ja sinä olet vielä poika."
"Jalo Arrius, unhotat, että sielu vaikuttaa paljon kärsimyksien
kestämiseen. Sen avulla voi heikko välistä menestyä silloinkin, kun
väkevät menehtyvät."
"Murteestasi aavistan, että olet juutalainen."
"Minun esi-isäni olivat hebrealaisia kauan ennen ensimmäisten
roomalaisten aikaa."
"Kansakuntasi itsepäinen ylpeys ei ole sinusta suinkaan kadonnut",
sanoi Arrius, huomattuaan, miten soutaja punehtui viime sanojansa
lausuessaan.
"Ylpeyttä ei koskaan huomata niin suureksi kuin milloin se esiintyy
kahleissa."
"Mitäpä aihetta sinulla on ylpeilläksesi?"
"Että olen juutalainen."
Arrius hymyili.
"En ole käynyt Jerusalemissa", hän sanoi, "mutta olen kuullut
puhuttavan sen ruhtinaista. Tunsinkin heistä yhden. Hän oli kauppias ja
purjehti paljon meriä. Hän olisi tosiaankin ansainnut olla kuningas.
Mitä sukua sinä olet?"
"Kalerin penkiltä minun täytyy sinulle vastata. Olen orja. Isäni oli
Jerusalemin ruhtinaita, ja kauppiaana hän kuleksi paljon meriä. Hän oli
tuttu ja kunnioitettu suuren Augustuksen vierashuoneissa."
"Mikä hänen nimensä oli?"
"Itamar, Hurin suvusta."
Tribuni nosti kummastellen kätensä.
"Oletko sinä Hurin poika, sinä?"
Hetkisen vaiti oltuaan hän kysyi:
"Mikä on saattanut sinut tänne?"
Judah painoi päänsä, ja hänen rintaansa ahdisti kovin. Saatuaan
tunteensa kylliksi hillityksi hän katsoi tribunia suoraan silmiin ja
sanoi:
"Minua syytettiin, että olin koettanut murhata prokuraattori Valerius
Gratusta."
"Sinäkö!" Arrius huudahti yhä enemmin ihmetellen, ja siirrähti askelta
taemmaksi. "Sinäkö salamurhaaja! Koko Rooma kaikui siitä historiasta.
Minä kuulin sen tapauksen laivassani joella Lodinumin luona."
Molemmat katsoivat vaiti toinen toistansa.
"Luulin, ett'ei enää ketään Hurin suvusta ollut elävien joukossa",
alkoi Arrius ensin.
Koko joukko suloisia muistoja tulvi nuorukaisen päälle, huuhdellen pois
ylpeyden kokonaan. Kyyneliä kiilsi hänen poskillaan.
"Äiti, äiti, ja pikku sisareni Tirza! Missä he ovat? Tribuni, jalo
tribuni, jos tiedät heistä mitään, niin sano minulle!" hän aneli,
kädet ristissä. "Sano, ovatko he elossa, missä he ovat ja millaisessa
tilassa? Voi, minä rukoilen, vastaa!"
Hän siirtyi niin lähelle Arriusta, että ristissä olevat kätensä
koskivat tribunin viittaan, jonka laskoksiin ne melkein peittyivät.
"Se hirmuinen päivä on jo kolme vuotta vanha", hän jatkoi, "kolme
vuotta, oi tribuni, ja joka hetki on ollut kuin koko ikäkausi
kurjuutta, pohjatonta syvyyttä, elävää kuolemata, ilman muuta
virkistystä kuin työ, ja koko tänä aikana ei sanaakaan, ei edes
hiiskaustakaan keltään. Jospa me unhotetut myöskin puolestamme voisimme
unhottaa! Jospa edes voisin peittää muistini silmät näkemästä tuota
viimeistä hirmuista näytelmää ... siskon raastamista sivultani, äitini
viimeistä katsetta! Olen kokenut ruton henkäyksiä ja laivan törmäyksiä
taistelussa. Olen kuullut meren raivoa rajumyrskyssä, ja nauroin vain,
kun muut rukoilivat. Kuolema olisi minusta tuntunut pelastukselta.
Joka aironvedolla toivoin voimanponnistuksen pyyhkivän muististani
tuon näyn. Ajattelehan, miten vähä minua auttaisi! Sano, että he ovat
kuolleet, joll'et muuta; sillä niin kauan, kuin minä olen poissa, he
eivät voi elävinä olla onnelliset. Olen kuullut heidän huutavan minua
öillä, olen nähnyt heidän astuvan vastaani vettä myöten. Oi, ei mikään
ole niin lujaa kuin äidinrakkaus! Ja Tirza, hänen hengityksensä oli
kuin valkoliljan tuoksu. Hän oli palmun nuorin oksa, niin terve, hento,
suloinen ja kaunis! Hän oli päivän elvyttävä aamunkoi. Hänen äänensä ja
käyntinsä olivat musiikkia. Ja minun käteni heidät saattoi turmioon!
Minä..."
"Tunnustatko sinä siis rikoksesi?" kysyi Arrius ankarasti.
Muutos, joka Ben-Hurissa tapahtui, oli ihmeellinen, niin äkillinen
ja selvä se oli. Hänen äänensä lujeni, kädet, suonenvedon tapaisesti
nyrkiksi puristuneina, nousivat. Joka lihas vapisi, ja silmät
leimusivat.
"Olethan kuullut puhuttavan isäini Jumalasta", hän sanoi, "äärettömästä
Jehovasta. Hänen uskollisuutensa ja kaikkivaltansa sekä sen rakkauden
kautta, jolla hän on seurannut Israelia alusta asti, vannon olevani
viaton."
Tribuni oli syvästi liikutettu.
"Jalo roomalainen!" jatkoi Ben-Hur, "osoita minulle hiukan luottamusta
ja päästä pienoinen valonsäde alas minun pimeyteeni, joka tulee päivä
päivältä yhä synkemmäksi!"
Arrius kääntyi ja alkoi astella edes takaisin pitkin laivan kantta.
"Eikö sinulle myönnetty tutkintoa?" hän kysyi, äkisti pysähtyen.
"Ei."
Roomalainen nosti kummastuen päätänsä.
"Ei tutkimusta, ei todistajia! Kuka tuomitsi sinut?"
Muistettakoon, että roomalaiset juuri rappeutumisensa aikana olivat
hartaampia lain ja sen muotojen noudattajia kuin koskaan ennen.
"He köyttivät minut ja laahasivat tornin komeroon. En saanut nähdä
ketään; ei kukaan puhutellut minua. Seuraavana päivänä sotamiehet
veivät minut meren rantaan. Siitä saakka olen ollut kaleriorjana."
"Mitä todistuksia olisi sinulla ollut syyttömyydestäsi?"
"Olin vasta poika ja liian nuori salavehkeilijäksi. Gratus oli minulle
ihan vieras. Jos olisin aikonutkin surmata hänet, niin se ei ollut
sopiva aika eikä paikka. Hänhän silloin ratsasti legionan keskellä
ja keskellä valoisata päivää. En mitenkään olisi päässyt pakoon.
Minä kuuluin roomalaisille ystävälliseen säätyyn. Isäni oli tehnyt
keisarille monta palvelusta. Meillä oli suuri omaisuus menetettävänä.
Perikato oli varma seuraus minulle itselleni, äidilleni ja sisarelleni.
Minulla ei ollut mitään aihetta häijyyn aikeesen, sillä rikkaus,
perhe, elämä, omatunto ja laki, joka israelilaisesta on yhtä kallis
kuin hengitys, ne kaikki olisivat pidättäneet kättäni, olipa pahuuteen
viettelys ollut kuinka voimakas tahansa. En ollut mielettömänä. Kuolema
olisi ollut parempi häväistystä, ja niin se on vieläkin, usko minua,
jalo tribuni."
"Kuka oli sinun kanssasi, kun heitto tapahtui?"
"Olin talomme katolla. Tirza, sisareni, vallan hyväluontoinen tyttö
seisoi vieressäni. Me molemmat kumarruimme reuna-aidan nojaan
katselemaan legionan ohi kulkua. Tiili irtosi käteni alta ja putosi
Gratukseen. Luulin tappaneeni hänet. Voi, miten minä kauhistuin!"
"Missä äitisi oli?"
"Huoneessa alhaalla."
"Miten hänen kävi?"
Ben-Hurin kädet kouristuivat ja hänen oli vaikea saada henkeä vedetyksi.
"En tiedä. Näin heidän raastavan pois hänet, muuta en tiedä. He ajoivat
pois talosta kaikki, joissa eloa oli, yksin järjettömän ja viattoman
karjankin, ja lukitsivat portit sineteillä. Tarkoitus kaiketi oli estää
äitiäni palaamasta sinne. Oi, jospa vain tietäisin, missä hän on. Hän
ainakin on viaton. Minä voin antaa anteeksi ... mutta suo anteeksi,
jalo tribuni, minun kaltaiseni orjan ei pitäisi puhua anteeksi
antamisesta eikä kostosta. Olen airoon kahlehdittu ijäkseni."
Arrius kuunteli tarkkaavasti. Hän vetosi kaikkeen seurustelusta orjain
kanssa karttuneesen kokemukseensa. Jos tunne, joka nuorukaiselta
välistä pääsi näkyviin, oli teeskennelty, niin näyttely oli
mestarillinen; mutta jos se oli tosi, niin juutalaisen viattomuus oli
ihan varma. Ja jos hän oli viaton, eikö valtaa oltu sokean hurjasti
väärin käytetty! Koko perhe sysätty kurjuuteen vähäisen tapaturman
tähden! Se ajatus kauhistutti tribunia.
Arrius saattoi olla taipumaton, muutenhan hän ei olisi soveltunutkaan
virkaansa; mutta hän voi myöskin olla oikeudentuntoinen. Herättää hänen
sääliänsä tehdystä vääryydestä oli sama kuin kiihoittaa häntä sitä
korjaamaan. Väestö laivoilla, joita hän oli komentanut, rupesi piankin
sanomaan häntä aina "hyväksi tribuniksi", ja se kunnianimi kyllä
lukijalle selvittänee miehen luonteen.
Tässä tapauksessa oli monta kohtaa puhumassa nuorukaisen puolesta.
Ehkäpä Arrius tunsi Valerius Gratuksen, olematta hänen ystävänsä.
Ehkäpä hän oli ollut vanhemman Hurin tuttuja. Judah oli sitä
keskustelun kuluessa kysynyt, eikä tribuni ollut siihen mitään
vastannut.
Tribuni oli kahden vaiheella. Hänen valtansa oli avara, hän oli
laivassansa kaikkivaltias. Havaintonsa kehoitti häntä sääliin; hän
luotti nuorukaisen sanoihin. Mutta, hän ajatteli, eihän tuolla ole
kiirettä, taikka pikemmin vielä, hänellä oli kiire Kyteraan. Parasta
soutajaa ei käynyt säästää; hän tahtoi saada parempaa selkoa,
ainakin saada todistetuksi, että nuorukainen tosiaankin oli ruhtinas
Ben-Hur, ja nähdä, millainen hänen luonteensa oli. Orjat tavallisesti
valehtelivat.
"Hyvä!" hän sanoi, "mene takaisin paikallesi!"
Ben-Hur kumarsi, katsahti vielä kerran herransa kasvoihin, mutta ei
nähnyt niissä mitään, joka olisi tukenut toivoa. Hän kääntyi hitaasti
menemään, katsoi taaksensa ja sanoi:
"Jos vielä kerran muistanet minua, niin muista, tribuni, että minä
pyysin tietoa omaisistani, äidistäni ja sisarestani."
Hän lähti. Arrius katsoi ihaillen hänen jälkeensä.
"Totta tosiaan!" hän ajatteli, "jos hän olisi saanut harjoitusta,
mikä aarre hänestä olisi tullut kilpakentälle! Mikä juoksija! Jumalat
avittakoot! mikä käsivarsi heiluttelemaan miekkaa tai nyrkkitaistelijan
nuijaa! Seis!" hän huusi.
Ben-Hur totteli, ja Arrius meni hänen luoksensa.
"Mitä tekisit, jos olisit vapaa?"
"Jalo Arrius, lasket leikkiä", sanoi Judah vapisevin huulin.
"En, jumalain nimessä, en."
"Niinpä minä ilolla vastaan. Ennen kaikkea täyttäisin velvollisuuteni.
Levähtämättä koettaisin saattaa äitini ja sisareni takaisin kotiin.
Joka päivän ja joka hetken uhraisin heidän hyväkseen. Palvelisin heitä,
uskollisesti kuin orja. He ovat kadottaneet paljon, mutta isäini
Jumalan avulla minä hankkisin vielä enemmän heille sijaan."
Tämä vastaus oli roomalaiselle odottamaton. Hetkisen aikaan hän ei
tiennyt mitä sanoa.
"Minä vetoan itsetuntoosi", hän viimein sanoi. "Jospa äitisi ja
sisaresi ovat kuolleet taikka heitä ei löydy, mitä sitte tekisit?"
Ben-Hur kalpeni ja katsoi ulos merelle. Hän nähtävästi taisteli ankaraa
sieluntaistelua. Sittekun hän oli tyyntynyt, hän kääntyi tribuniin päin.
"Minkäkö ammatin valitsisin?"
"Niin."
"Tribuni, minä vastaan rehellisesti. Tuon kauhean päivän edellisenä
yönä, josta puhuin, sain äidiltäni luvan ruveta soturiksi. Sama halu
minulla yhä vielä on, ja koko maailmassa on sillä alalla yksi ainoa
koulu, johon tahtoisin päästä."
"Miekkailukouluko!" huudahti Arrius.
"Ei, vaan roomalainen sotaleiri."
"Mutta sinun täytyy ensin oppia käyttämään aseita."
Käskyläistensä kanssa ei vallanpitäjä koskaan ryhdy selittelyihin.
Arrius huomasi erehdyksensä, ja heti hänen äänensä ja käytöksensä
muuttuivat kylmemmiksi.
"Mene nyt", hän sanoi, "äläkä rakenna tuulentupia näille sanoille.
Ehkäpä minä ainoastaan lasken leikkiä sinun kanssasi. Taikka" -- hän
katsoi miettivästi sivulle -- "jos ajattelet tulevaisuutta mitään
toivoen, niin vertaa miekkailijan mainetta soturin maineesen, ja
valitse. Edelliseen sinua voi auttaa keisari, mutta sotapalveluksessa
et voi toivoa mitään mainetta. Sinä et ole roomalainen. Mene!"
Kohta sen jälkeen Ben-Hur oli jälleen paikallansa soutamassa.
Työ on miehelle aina helppo, kun sydän on kevyt. Airon piteleminen
ei Ben-Hurista enää tuntunut niin vaivalloiselta. Toivo oli saanut
sijaa hänen sydämmessänsä ja kuiskaili tulevasta onnesta. Tribunin
varoituksen: "ehkä minä vain lasken leikkiä" hän karkoitti mielestään
joka kerran, kun se yritti tulemaan. Että häntä oli kutsuttu mahtavan
miehen luo ja että hän oli saanut kertoa historiansa, siinä oli
runsaasti ravintoa hänen isoovalle sielulleen. Varmaankin oli siitä
jotakin hyvää tuleva. Loistavia tulevaisuuskuvia välkkyi hänen
ajatuksissaan, ja hän rukoili:
"Oi Jumala! minä olen Israelin oikea poika. Minä rukoilen, auta minua!"