Vanki.
Osasto legionasotamiehiä tuli seuraavana päivänä aution palatsin luo,
sulki portit ainiaaksi, ja painoi ulkopuolelle vahasinetit, joissa oli
latinaksi kirjoitus:
_"Tämä on KEISARIN omaisuutta."_
Roomalaisten ylpeän käsityksen mukaan se voimakas ilmoitus kylliksi
riitti tarkoitukseensa, ja niin todella olikin.
Seuraavana päivänä puolen päivän aikaan lähestyi dekurioni kymmenen
ratsumiehensä kanssa Jerusalemista päin Natsaretia. Natsaret oli
silloin vähäpätöinen vuorenrinteessä kyyröttävä kylä; sen ainoa katu
oli tuskin muuta kuin karjain tallaama polku. Etelän puolella oli
Esdrelon tasanko, ja lännen puoliselta kukkulalta näkyi Välimeren
ranta, Ylä-Jordanin seudut ja Hermon-vuori. Kylän alapuolella
oleva laakso ja muu ympäristö oli täynnä puutarhoja, viinimäkiä ja
laidunmaita. Palmumetsiköt tekivät seudun itämaisen näköiseksi. Huoneet
olivat säännöttömästi mikä missäkin, kaikki huonoja, nelikulmaisia,
yksikerroksisia rakennuksia, katot tasaiset ja peitetyt heleän
vihreillä viiniköynnöksillä. Kuivuus, joka oli polttanut Judean
kukkulat ruskeaksi, elottomaksi aavikoksi, loppui Galilean rajalla.
Sotamiesten lähestyessä kylää kajahti torven ääni, vaikuttaen kuin
tenhovoima asujamiin. Porteista ja ovista riensi ihmisjoukkoja kilvan
saamaan tietoja outojen vierasten tulon tarkoituksesta.
Meidän tulee muistaa, että Natsaret oli syrjässä suurelta maantieltä
ja kuului Gamalalaisen Judaan vaikutuspiiriin; siitä on helppo
ymmärtää, millä tunteilla legionasotamiehet otettiin vastaan. Mutta
kun he kaupunkiin saavuttuaan alkoivat marssia katua pitkin, silloin
huomattiin mikä heillä oli tehtävänä, ja viha ja pelko haihtuivat
uteliaisuuden tieltä. Niinpä ihmisjoukko, käsittäen sotamiesten aikovan
pysähtyä kaivolle kaupungin koilliseen kulmaan, siirtyi porteilta ja
ovilta sotamiesjonon jatkoksi.
Vanki, jota ratsumiehet vartioivat, oli tärkein uteliaisuuden esine.
Hän astui jalkaisin, paljain päin, puoli alastonna, kädet taakse
köytettyinä. Kalvosimiin sidotun nuoran toinen pää oli kiinnitetty
hevosen kaulaan. Tomu, jota nousi hevosten jaloista, verhosi häntä
keltaisen pilven tavoin. Hän hoiperteli väsyksissä eteen päin
haavoittunein jaloin.
Kaivolle saavuttua dekurioni komensi pysähtymään ja laskeutui maahan,
kuten enimmät hänen miehistäänkin. Vanki vaipui typertyneenä tomuun
tielle, pyytämättä mitään. Ilmeisesti hän oli perin uuvuksissa.
Kyläläiset, tultuaan lähemmäksi, huomasivat hänet nuoreksi pojaksi,
ja he olisivat mielellään auttaneet häntä, jos olisivat uskaltaneet.
Heidän siinä seisoessaan neuvottomina ja vesiastian kiertäessä
sotamiesten kesken kädestä käteen, näkyi mies tulevan Seforin tietä.
Eräs nainen huomasi hänet ja huudahti: "Kas, tuolla tulee kirvesmies.
Nyt saamme kuulla jotakin uutta!"
Mainitulla miehellä oli sangen kunnianarvoinen muoto. Ohuet, valkoiset
hiussuortuvat pilkistivät hänen kokoturbaninsa alta, ja vielä
valkoisempi tuuhea parta riippui karkean, harmaan nutun ryntäillä.
Hän astui hiljaa, sillä hän oli vanha, ja kantoi muutamia työkaluja:
kirvestä, sahaa ja puukkoa, jotka kaikki olivat karkeaa ja raskasta
tekoa. Hän oli nähtävästi matkustanut hyvin pitkältä lepäämättä.
Hän pysähtyi kaivolle, tarkastellen väkijoukkoa.
"Rabbi, hyvä rabbi Josef!" virkkoi muuan vaimo, juosten hänen luokseen.
"Täällä on vanki! Tule ja kysy sotamiehiltä, kuka hän on, mitä hän on
tehnyt ja mitä he aikovat tehdä hänelle."
Rabbin kasvot pysyivät värähtämättä. Hän kuitenkin katseli vankia ja
meni heti upseerin luo.
"Herran rauha olkoon sinun kanssasi!" hän sanoi hyvin arvokkaasti.
"Ja sinun kanssasi olkoot jumalat!" vastasi dekurioni.
"Oletko sinä Jerusalemista?"
"Olen."
"Teidän vankinne on nuori."
"On ijältään."
"Uskallanko kysyä, mitä hän on tehnyt."
"Hän on murhamies."
Ihmiset kummastellen toistelivat tuota sanaa, mutta rabbi Josef kyseli
edelleen.
"Onko hän Israelin poika?"
"Hän on juutalainen", vastasi roomalainen tylysti.
Ihmisten horjuva sääliväisyys palasi kahta voimakkaampana.
"Minulla ei ole selkoa teidän sukukunnistanne", jatkoi puhuja,
"mutta hänen perheensä nimen minä tiedän. Olette varmaankin kuulleet
puhuttavan Jerusalemin ruhtinaasta, jonka nimi oli Ben-Hur. Hän eli
Herodeen aikana."
"Tunsin hänet näöltä", vastasi Josef.
"No, tuo on hänen poikansa."
Kummastuksen ja säälin ilmaukset tulivat yleisiksi, ja dekurioni
kiiruhti niitä hillitsemään.
"Jerusalemin kadulla hän toissa päivänä oli vähällä surmata jalon
Gratuksen heittämällä erään palatsin katolta -- hänen isänsä, ell'en
erehdy -- tiilillä prokuraattoria päähän."
Keskustelu pysähtyi hetkiseksi, ja natsarealainen katseli nuorta
Ben-Huria, kuin hän olisi ollut petoeläin.
"Tappoiko hän hänet?" kysyi rabbi.
"Ei."
"Onko hän tuomittu?"
"On kalereille koko ijäkseen."
"Herra häntä auttakoon!" huudahti Josef, kadottaen jo viimeinkin
tyyneytensä.
Nuorukainen, joka oli tullut yhdessä Josefin kanssa, mutta tähän asti
seisonut piilossa hänen takanansa, astui nyt esiin, laski kirveen pois
kädestään, astui kaivolle suuren kiven luo ja toi sieltä vesiastian.
Kaikki se tapahtui niin levollisesti, ett'ei vartia ehtinyt sitä estää,
vaikka olisi tahtonutkin, ja nuorukainen kumartui vangin puoleen ja
tarjosi hänelle juotavaa.
Käsi, joka lempeästi kosketti vangin päätä, herätti onnettoman
Judahin, ja ylös katsahtaessaan hän näki unhottamattomat kasvot,
melkein saman-ikäisen pojan kuin hän itsekin, ja niitä vaaleanruskean
tukan varjostamia kasvoja kirkasti kaksi tummansinistä silmää, jotka
yht'aikaa olivat niin suloiset ja puoleensa vetävät, niin täynnä
rakkautta ja pyhää vakavuutta, että ne olivat ihan vastustamattomat.
Judahin sielu, vaikka vähän paatunut pitkäin päivien ja öiden
kärsimyksistä ja täynnä katkeruutta kostontunteista, joita siinä oli
kytenyt koko maailmaa vastaan, suli vieraan katseesta ja pehmeni kuin
lapsen mieli. Hän nosti astian huulilleen ja joi täysin siemauksin. Ei
kumpikaan lausunut sanaakaan.
Kun Judah oli juonut kylliksensä, siirtyi nuorukaisen käsi, joka oli
sen aikaa ollut hänen olkapäällään, jälleen hänen tomuiselle tukallensa
ja pysyi siinä niin kauan, kuin tarvitaan siunauksen lukemiseen. Sitte
nuorukainen vei astian takaisin paikalleen kivelle, otti kirveensä
maasta ja asettui rabbi Josefin luo. Kaikki sekä kyläläiset että
sotamiehet seurasivat silmillään hänen tekoansa.
Siihen tapaus lähteellä päättyi. Sotamiehet, sammutettuaan oman
janonsa ja juotettuaan hevosensa, lähtivät jälleen liikkeelle. Mutta
dekurionin mieliala ei enää ollut sama kuin ennen. Hän omin käsin
nosti nuorukaisen ylös tieltä ja auttoi hänet erään sotamiehen hevosen
selkään. Natsarealaiset palasivat kotiinsa, heidän muassaan myöskin
rabbi Josef ja hänen nuori kumppaninsa.
Tämä oli Marian pojan ja Judahin ensimmäinen yhtyminen ja ensimmäinen
ero.
Kolmas kirja.
_Kleopatra_... Syyn mukainen tulee suruni määrä olla, yhtä suuri kuin
on sen aihe. -- (_Diomedes_ ilmestyy alahalla.) Mitä? Kuollutko?
_Diomedes_. Ei kuollut, mutta kuolon kielissä.