Onnettomuus.
Hyvän ihmisen, samoinkuin kehnonkin, täytyy kuolla; mutta uskontomme
opetuksen mukaan me sanomme: "Ei se mitään tee, hän avaa silmänsä
taivaassa". Se on jotenkin samallaista kuin elämässä herääminen
terveellisestä unesta onnellisen päivän kokemuksiin.
Judahin herätessä oli aurinko jo ylennyt kauas vuorista. Kyyhkyset
lentelivät joukottain ja täyttivät ilmaa valkoisten siipiensä
välkkeellä. Kaakon puolella kiilsivät temppelin kullatut harjat sinistä
aamutaivasta vasten. Mutta niitä tuttuja esineitä hän katsahti vain
pikimmältään. Sohvan reunalla, hänen vieressään, istui tuskin vielä
viisitoista vuotinen tyttö, hiljaa näppäillen sylissään olevan kitaran
kieliä. Judah kääntyi vuoteellaan ja kuunteli mielihyvällä kaunista
ääntä.
Laulun loputtua tyttö siirsi soiton pois ja odotteli, kädet ristissä
sylissään, että Judah puhuttelisi häntä. Koska lukijan on välttämätöntä
saada tarkempi selko perheestä, johon olemme hänet saattaneet, ryhdymme
tässä sitä paremmin kuvaamaan.
Herodeen kuollessa jäi monta henkilöä, jotka olivat hänen suosionsa
avulla rikastuneet ja päässeet ylhäisiin valtionvirkoihin. Jos
jollakulla jonkin sukukunnan, varsinkin Judan suvun perillisellä, oli
sellainen rikkaus, katsottiin sitä onnellista Jerusalemin ruhtinaaksi.
Se arvo tuotti hänelle hänen köyhempien maanmiestensä kunnioituksen
ja vielä suuremmassa määrässä pakanain, joiden kanssa hän joutui
asioimisiin tai muihin tekemisiin. Näistä rikkaista ei kukaan ollut
yksityisessä eikä julkisessa elämässä saavuttanut suurempaa arvoa kuin
Judahin isä. Unhottamatta kansallisuuttansa oli hän pysynyt kuninkaalle
uskollisena ja osoittanut sitä sekä kotona että ulkomailla. Moni tärkeä
luottamustoimi oli vienyt häntä Roomaan, jossa hänen käytöksensä ja
esiintymisensä olivat herättäneet keisari Augustuksen huomiota niin,
että keisari ilmeisesti koetti saada häntä ystäväkseen. Hänen kotonaan
oli siis monta lahjaa, jotka olisivat voineet tehdä kuninkaatkin
kateellisiksi, -- purppurapukuja, elefantinluisia tuoleja, kultaisia
juoma-astioita --, jotka olivat sitäkin arvokkaampia kun keisari
itse oli ne lahjoittanut. Sellaisen miehen täytyi olla rikas, mutta
Hurin rikkaus ei johtunut yksinomaan kuninkaan anteliaisuudesta.
Hänestä oli mikä laki hyvänsä tervetullut, kun se vain velvoitti häntä
toimeliaisuuteen, ja huolimatta kokonaan kiintyä yhteen toimialaan
hän puuhasi useammilla. Paljo paimenia, jotka kaitsivat laumojansa
tasangoilla ja kukkuloilla kaukanakin, vanhalla Libanonilla saakka,
sanoivat häntä herraksensa; hän perusti kauppaliikkeitä sekä
meri- että maakaupunkeihin; hänen laivansa toivat hopeaa Espanjasta,
jonka kaivokset olivat rikkaimmat silloin tunnetuista, ja hänen
karavaninsa palasivat kahdesti vuoteen etäisestä idästä, tuoden
kantamuksensa silkkiä ja maustimia. Hän noudatti tarkkaan juutalaista
lakia ja kansansa tapoja, oli hyvin tutustunut pyhiin kirjoihin ja kävi
säännöllisesti temppelissä ja synagogassa; lainoppineita, varsinkin
Hilleliä, hän kunnioitti melkein jumaloiden. Muuten hän ei suinkaan
ollut ahdasmielinen. Hänen vierasvarainen talonsa oli aina avoinna
vieraille, olivatpa ne mistä kansakunnasta hyvänsä; fariseukset
syyttivät hänen monesti kutsuneen pöytäänsä samarialaisiakin. Jos hän
olisi ollut pakana ja elänyt Herodes Attikuksen aikana, olisi hän voinut
esiintyä hänen kilpaveljenään. Hän hukkui voimakkaimmassa miehuudessaan
noin kymmenen vuotta ennen tätä kertomuksemme aikaa eräällä
merimatkalla, koko Judean suruksi ja kaipaukseksi. Olemme jo tutustuneet
kahteen perheen jäseneen, hänen leskeensä ja poikaansa, ja nyt viimeksi
talon ainoaan tyttäreen, joka äsken lauloi veljensä vuoteen vieressä.
Yht'aikaa katsellessa sisaruksia ei voinut olla huomaamatta, miten
toistensa kaltaiset he olivat. Tirzalla oli myöskin veljen säännölliset
piirteet ja sama juutalainen tyyppi, mutta sitä hänessä kirkasti
lapsellinen viattomuus, joka näkyi koko hänen olennostaan. Kodin
teeskentelemätön vapaus ja luottavainen rakkaus riittivät puolustamaan
hänen vapaata pukuansa. Yllä oli hänellä villamekko, joka oli kiinni
oikealla olkapäällä ja verhosi rinnan ja selän, mutta jätti käsivarret
kokonaan paljaiksi. Vyö hänen vyötäsillään osoitti, mistä hame alkoi.
Päässä oli hänellä silkkimyssy, värjätty Tyron purppuralla; sen
yllä oli runsaasti koruommeltu huivi samasta kankaasta, valuva alas
ohuina laskoksina, niin että se jätti pään muodon näkyviin, sitä
suurentamatta. Sormissa ja korvissa oli kultarenkaita sekä käsivarsissa
ja nilkoissa helmillä ja vitjoilla koristettuja kultanauhoja. Silmien
kulmat ja sormien päät olivat värjätyt henna värillä. Tukka ulottui
kahtena pitkänä palmikkona alas pitkin selkää, ja irtonainen kutri
lepäsi kummallakin poskella korvan kohdalla. Suloutta, hienoutta ja
kauneutta hänellä kieltämättä oli.
"Hyvin kaunis, Tirza; oikein mainio!" sanoi Judah vilkkaasti.
"Mikä? lauluko?" kysyi sisar veitikkamaisesti.
"Sekä laulu että laulaja! Siinä oli kreikkalainen kaiku. Mistä sinä sen
olet saanut?"
"Etkö muista kreikkalaista, joka viime kuussa lauloi teatterissa?
Sanotaan hänen ennen olleen Herodeen ja hänen sisarensa Salomen
hovissa. Hän tuli esiin painiskelijain jälkeen, kun kartano vielä
tärisi suostumuksen osoituksista, mutta heti, kun ensimmäinen sävel
kajahti, oli kaikki niin hiljaa, että kuului joka sana. Häneltä minä
sanat opin."
"Mutta eikö hän laulanut kreikaksi?"
"Ja minä hebreaksi."
"Niin, ja sen tähden minä olen ylpeä pikku sisarestani. Ehkäpä sinulla
on vielä joku toinenkin yhtä kaunis laulu?"
"Oh, on minulla useampiakin, mutta en minä nyt huoli niitä koetella.
Amrah pyysi minua sanomaan, että hän kohta tuo ylös sinun aamiaisesi ja
ettei sinun tarvitse tulla alas. Hän tulee heti. Hän luuli sinun olevan
sairaana, koska sinulle on eilen tapahtunut jotakin ikävää. Sanos
minulle, mitä se oli, että voin auttaa Amrahia sinun parantamisessasi.
Hän tietää kaikki egyptiläiset parannuskeinot, mutta ne ovat niin
yksinkertaiset; toista ovat arabialaiset, jotka minä tiedän, ja ne
ovat..."
"Vielä tyhmemmät", vastasi Judah, tyytymättömästi pudistaen päätänsä.
"Luuletko niin? No, enpä huoli vastustaa", ilvehti Tirza, silitellen
kädellään kaunista korvaansa. "Me emme huoli arabialaisistakaan.
Mutta tässä on jotain, paljoa parempaa ja varmempaa, tenhokalu,
jonka joku meidän perheestämme jo ammoin, minä en tiedä milloin, sai
persialaiselta velholta. Katso, kirjoitus on melkein kokonaan pois
kulunut."
Hän antoi veljelleen oman korvarenkaansa. Judah otti sen, katsahti
siihen ja nauraen antoi sen takaisin.
"Vaikka olisinkin ihan kuolemaisillani, minä en sitä sittekään
käyttäisi. Tuollaiset kapineet ovat epäjumaliset ja kielletyt
jokaiselta uskolliselta Abrahamin pojalta ja tyttäreltä. Kas tuossa,
ota se pois, mutta älä sinäkään käytä sitä enää."
"Kiellettykö!" ihmetteli Tirza. "Eipä suinkaan, sillä iso-äitimme
käytti tätä, enpä tiedäkään, kuinka monta sabattia elämässään. Se on
parantanut, en tiedä, kuinka monta henkilöä, mutta ainakin kolme. Sen
lääkevoima on myöskin tutkittu; kas, tuossa rabbinien merkki."
"Minä en luota noitakaluihin."
Tirza katsahti kummastellen ylös.
"Mitähän Amrah sanoisi?"
"Amrahin vanhemmat olivat egyptiläiset."
"Entä Gamaliel?"
"Hän sanoo, että ne ovat uskottomain ja shikemiläisten jumalattomia
keksintöjä."
Tirza katseli rengasta epäilevästi.
"Mitä minä sillä sitte teen?"
"Käytä sitä, siskoseni, koristuksenasi. Se soveltuu sinulle ja
kaunistaa sinua, vaikk'et sinä minusta sellaisia tarvitsisikaan."
Tirza pani tyytyväisenä renkaan takaisin korvaansa juuri, kun Amrah toi
tarjottimella pesuvadin, vettä ja pyyheliinan.
Kun Judah ei kuulunut fariseusten lahkoon, tapahtui peseminen tuota
pikaa. Palvelija poistui, jättäen hänen tukkansa siistimisen Tirzan
tehtäväksi. Tirza, saatuaan jonkun kiharan mieleisekseen, päästi pienen
metallipeilin, joka hänellä kaunisten juutalaistyttöjen tapaan oli
vyöllä, ja antoi sen veljelle, että hänkin saisi nähdä sisarensa työn
hedelmiä ja miten hyvin ne kaunistivat häntä. Samalla he jatkoivat
keskustelua.
"Kuulehan, Tirza, minä aion lähteä pois."
Tirza kummastuen laski kätensä vaipumaan.
"Poisko! Mihin? Milloin? Minkä tähden?"
Judah nauroi.
"Kolme kysymystä yhteen henkäykseen! Oletpa sinä aika veitikka!"
Mutta heti hän sitte jälleen muuttui vakavaksi. "Tiedäthän, että laki
käskee minun valitsemaan itselleni jonkin ammatin. Hyvä isämme antoi
minulle siinä kelvollisen esikuvan. Sinäkin halveksisit minua, jos minä
joutilaana kuluttaisin hänen uutteruutensa ja työnsä hedelmiä. Minä
lähden Roomaan."
"Sittepä lähden minäkin!"
"Sinun pitää jäädä äitisi luo. Hän kuolisi ikävään, jos me molemmat
karkaisimme pois hänen luotansa."
Nauru katosi Tirzan kasvoilta.
"Niin, kyllä sen uskon. Mutta miksi täytyy sinun lähteä? Voithan täällä
Jerusalemissakin oppia kaikki, mitä kauppias tarvitsee tietää, jos sinä
muuten sitä ammattia tarkoitat."
"Mutta minä en sitä tarkoita. Laki ei vaadi poikaa jatkamaan isänsä
ammattia."
"Miksi muuksi sinä sitte aiot?"
"Sotilaaksi!" vastasi hän vähän ylpeästi.
Kyyneliä tunkeutui esiin Tirzan silmistä.
"Sinut surmataan!"
"Jos se on Jumalan tahto; mutta eivät kaikki sotilaat kuole sodassa."
Tirza kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, ikään kuin tahtoen pidättää
häntä.
"Me olemme niin onnelliset. Pysy täällä, veli!"
"Koti ei aina voi pysyä sellaisena, kuin se nyt on. Kohta sinä itsekin
lennät pois pesästä."
"En koskaan!"
Judah hymyili hänen äänensä vakavuutta.
"Kohta kyllä tulee joku ruhtinas Judan tai muusta suvusta ja vaatii
itselleen minun Tirza-siskoni. Hän vie kanssansa Tirzan auringoksi
uuteen kotiin. Mitäs silloin minusta tulee?"
Tirza vastasi vain nyyhkytyksillä.
"Sota on ammatti", jatkoi Judah levollisemmin, "ja sitä oppiakseen
täydellisesti täytyy käydä koulua, eikä ole parempaa koulua kuin Rooman
sotaleiri."
"Ethän vain rupea taistelemaan Rooman puolesta?" kysyi Tirza
hengitystään pidättäen.
"Vihaatko siis sinäkin Roomaa? Koko maailmapa on siinä kohdassa
yksimielinen. Käsitä oikein vastaukseni, Tirza, kun sanon: Minä
tahdon sotia Rooman puolesta, että se sen sijaan opettaa minua kerran
taistelemaan roomalaisia vastaan."
"Milloinkas aiot lähteä?"
Amrahin astunta pidätti veljeä vastaamasta, kuten oikeastaan aikoi.
"Hiljaa!" hän sanoi, "hänen ei pidä saada tietää minun aikomustani."
Uskollinen palvelija toi aamiaisen ja laski tarjottimen tuolille
sisarusten eteen sekä asettui, pyyheliina käsivarrella, palvelemaan
heitä. He juuri kastoivat sormiensa päät vesiastiaan, kun ulkoa kuuluva
melu veti puoleensa heidän huomionsa. He kuuntelivat, ja kadulta talon
pohjoispuolelta kuului selvään sotilasmusiikkia.
"Sotamiehiä pretoriumista!" huudahti Judah, "minun pitää nähdä ne!"
Samalla hän jo kumartui katon pohjoispuolisen tiilisen suoja-aidan
ylitse ja kiintyi niin katselemaan, mitä alhaalta näkyi, ett'ei
huomannut, mitenkä Tirza tuli hänen sivulleen ja laski kätensä hänen
olkapäälleen.
Kun torni oli korkein lähiseudulla, saattoivat he kattojen ylitse nähdä
itää kohti aina korkeaan, säännöttömään Antonia-torniin asti, jonka
jo olemme kuvanneet varustusväen linnaksi ja maaherran päämajaksi.
Tuskin kymmentä jalkaa leveän kadun yli oli monessa kohden siltoja,
joko umpinaisia tai avonaisia, ja ne nyt samoin kuin läheisten talojen
katotkin alkoivat täyttyä ihmisistä, joita musiikki houkutteli ulos.
Sanoimme soittoa musiikiksi, vaikk'ei se sana olekaan aivan sopiva,
sillä kuunteleva korva erotti vain huumaavaa pauhua rämisevistä
torvista ja kimakoista "lituus"-soittimista, joita sotamiehet
mieluisimmin käyttivät. Hetkisen kuluttua joukko tuli Hurin katolla
seisovien sisarusten näkyviin. Ensinnä marssi harvoissa riveissä
kevytaseinen etujoukko, enimmäksi osaksi linko- ja jousimiehiä;
heidän jälestänsä tuli joukko raskasaseista jalkaväkeä, jolla oli
suuret kilvet ja pitkät keihäät, sen kaltaiset kuin ennen käytettiin
kahakoissa Troijan edustalla; sitte musiikki ja sen jälestä yksinään
ratsastava päämies ratsumiesten saattamana, ja viimein raskasaseinen
joukko jalkaväkeä, joka marssi tiheissä riveissä, täyttäen kadun
muurista muuriin ja näyttäen melkein lukemattomalta.
Sotamiesten voimakkaat jäsenet, kilpien tahdikas heilunta oikealta
vasemmalle, panssarinsuomusten, rintalevyjen, sääryksien ja kypäräin,
höyhentöyhtöjen, lippujen ja keihästen loisto sekä sotamiesten
säännöllinen ja tarkka ryhti tekivät Judahiin syvän vaikutuksen, jota
käy paremmin ajatella kuin kuvata. Varsinkin kaksi esinettä veti
puoleensa hänen huomiotansa. Toinen niistä oli legionan sotamerkki,
kullattu kotka, siivet ylempänä päätä. Hän tiesi sille osoitetun
jumalallista kunnioitusta, kun se oli otettu esiin olinpaikastaan
tornista. Toinen, joka hyvin kiihdytti hänen katselemis-intoaan, oli
keskellä jonoa ratsastava upseeri. Hänellä oli pää paljaana, mutta
muu ruumis täysissä varuksissa. Vasemmalla kupeella riippui lyhyt
miekka; kädessä näkyi komentosauva, paperikäärön kaltainen. Hän istui
purppurakankaalla satulassa, joka ynnä kultasuitset ja keltaiset,
leveillä rimpsuilla koristetut silkkiohjat olivat hevosen varuksina.
Judah huomasi upseerin näön jo kaukaa herättävän katsojissa harmia
ja kiukkua. He kumartuivat kauas yli suoja-aidan ja puivat nyrkkiä
hänelle. He ahdistivat häntä hurjasti huutaen ja syleksien, kun hän
ratsasti siltojen alitse. Naiset heittivät häntä sandaleillaan ja
usein niin hyvin tähdäten, että ne sattuivat kohti. Hänen jouduttuaan
lähemmäksi voitiin erottaa huutoja: "Ryöväri, tyranni, roomalainen
koira! Ismael pois! Anna meille takaisin Hannas!"
Upseerin tultua Hurin kartanon kohdalle Judah voi nähdä, ettei
hän ollut yhtä ylpeän huoleton kuin sotamiehet, mikä olikin ihan
luonnollista. Hänen muotonsa oli uhkaavainen ja synkkä, eivätkä mitään
hyvää ennustaneet nuo silmät, kun hän silloin tällöin katsahteli
vainoojiinsa. Arimmat heistä vetäytyivätkin peloissaan pois.
Nuorukainen oli kuullut ensimmäisen Caesarin ajoista asti olleen
tapana, että etevimmät sotapäälliköt, osoittaakseen arvoansa,
julkisesti esiintyessään kantoivat laakeriseppelettä päässään. Siitä
merkistä hän huomasi, että upseeri oli _Valerius Gratus, Judean äsken
nimitetty prokuraattori_.
Totta puhuaksemme herätti nuoressa juutalaisessa sääliä tämä
roomalainen, joka oli joutunut tietämättänsä alkaneen mielten kuohun
esineeksi. Hänen saavuttuaan talon kulmaan nuorukainen kumartui vielä
enemmän suoja-aidan ylitse nähdäkseen sotajoukon marssia ja nojasi
kädellään tiiliin, joka oli itsestään päässyt irti ja pitkät ajat
pysynyt huomaamatta. Käden paino riitti kokonaan irroittamaan sen, ja
se alkoi vieriä alas päin. Nuorukainen vavahti kauhusta. Hän kumartui
ottamaan putoavaa tiiliä kiinni. Se liike tuli aivan samankaltaiseksi,
kuin hän olisi tahallaan heittänyt sen. Yritys oli turha; tiili vain
sitä kiireemmin vieri alas. Hän huutaen varoitti ohi marssijoita.
Sotamiehet katsahtivat ylös, samoin myöskin mahtava mies, ja juuri
silloin sattui tiili häneen niin voimakkaasti, että hän ikään kuin
kuolleena putosi satulasta maahan.
Koko sotajoukko pysähtyi. Henkivartijat laskeutuivat ratsujensa selästä
maahan ja kiiruhtivat peittämään kilvillään päällikköänsä. Katoille
ja silloille kokoontunut ihmisjoukko, nähtyään tapauksen, luuli, että
tiili oli tahallaan heitetty, ja riemuiten tervehti nuorukaista,
joka seisoi kaikkien näkyvissä suoja-aidan vieressä, tyrmistyneenä
tapaturmasta ja peloissaan odotellen sen seurauksia.
Pahan onnen henki kiiruhti uskomattoman nopeasti katolta katolle pitkin
huoneriviä, vallaten kansan. He tarttuivat käsin suoja-aitoihin,
repivät irti tiilit ja auringon kuivaaman saven, josta katot
suurimmaksi osaksi olivat, ja alkoivat hurjasti heitellä niillä ja
muulla, mitä käteensä saivat, alhaalla seisovaa sotaväkeä. Siitä
kehittyi taistelu. Sotaan tottumus tietysti pääsi voitolle. Taistelua,
teurastusta, toisten taitoa, toisten toivottomuutta meidän ei tarvitse
tarkemmin kuvata. Palatkaamme siihen paikkaan, jossa kaiken tämän
häiriön onneton alkuunpanija seisoi.
Hän nousi suoja-aidalta, kasvot kalpeina.
"Voi Tirza, Tirza, mitenkähän meille nyt käy?"
Tyttö ei ollut huomannut tiilin putoamista eikä sen seurauksia, vaan
kuunnellut ja katsellut hurjaa melskettä, joka oli alkanut lähimmillä
katoilla. Että jotakin hirveätä tapahtui, hän kyllä käsitti, mutta ei
tiennyt, mitä eikä mistä syystä, ei myöskään aavistanut, että hän itse
tai joku hänen omaisistansa oli vaarassa.
"Mitä on tapahtunut? Mitä tämä kaikki merkitsee?" hän kysyi äkisti
kauhistuen.
"Minä surmasin roomalaisen maaherran. Tiili sattui häneen."
Tirzan kasvot muuttuivat yht'äkkiä tuhan karvaisiksi, kuin olisi
näkymätön käsi riistänyt niistä kaikki ruusut. Hän tarttui sylin
veljeensä ja katsoi, sanaakaan virkkamatta, vakavasti häntä silmiin.
Veljen pelko oli siirtynyt sisareen, ja sen näkeminen teki Judahin
jälleen rohkeaksi.
"En tehnyt sitä tahallani, Tirza! Tiili putosi vahingossa!" sanoi hän
levollisemmin.
"Mitähän he aikovat tehdä meille?" kysyi Tirza hädissään.
Judah katsahti kadulla ja katoilla yhä kiihtyvää meteliä ja
tahtomattaan hänen mieleensä johtui Gratuksen uhkaava muoto. Jos hän
ei ollut kuollut, tokkopa hänen kostonhimollaan enää oli mitään rajaa?
Ja jos hän oli kuollut, mitenkähän sotamiehet vimmastuvat kansan
hyökkäyksestä? Päästäkseen vastaamasta hän kumartui vielä kerran
suoja-aidan yli juuri paraiksi näkemään, miten henkivartijat auttoivat
roomalais-päällikköä ratsunsa selkään.
"Hän elää, Tirza, hän elää! Ylistetty olkoon isäimme Jumala!"
Näin huudahtaen hän palasi, kasvot levollisempina, suoja-aidan luota ja
vastasi sisarensa kysymykseen:
"Älä pelkää, Tirza. Minä selitän, miten se tapahtui. He tietysti
muistavat, mitä hyvää isäni on tehnyt valtiolle, eivätkä suinkaan tee
meille mitään vahinkoa."
Hän saattoi sisarensa tornihuoneesen, vaan tunsi silloin allansa
katon horjuvan. Kuului selvästi, mitenkä hirsiä murrettiin pois
liitoksistansa, ja samalla kuului pihasta hämmästyksen ja tuskan
huutoja. Judah pysähtyi kuuntelemaan. Huutoja kuului uudestaan ja sitte
monen miehen astuntaa, vihaista ärjyntää ja rukoilevia ääntä sekä
kohta sen jälkeen kauheasti pelästyneiden naisten huutoja. Sotamiehet
olivat rikkoneet pohjoisen portin ja anastaneet talon. Judah kauhistui
ajatuksesta, että häntä takaa ajettiin kuin otusta. Ensi hetkenä
hän ajatteli pakoa; mutta mihin? Ainoastaan siivet olisivat voineet
pelastaa hänet. Tirza, silmät hurjina kauhusta, takertui veljensä
käsivarteen.
"Judah, mitä tämä on?"
Judah kuuli, miten palvelijat alhaalla surmattiin. Entä hänen äitinsä.
Eikö nyt juuri hänen äänensä kuulunut muiden seasta? Kooten kaiken
tahdonvoimansa, mikä enää oli jälellä, hän sanoi:
"Odota täällä, Tirza! Minä menen alas katsomaan, mitä siellä tehdään.
Kyllä minä kohta palaan."
Hänen äänensä ei ollut niin vakava, kuin hän olisi tahtonut. Tirza
hiipi lähemmäksi veljeään.
Yhä kimakammin ja selvemmin kuului äidin huuto. Se ei enää ollut
mielikuvitusta.
"Tule sinäkin, menkäämme alas."
Parveke katolta laskeutuvain rappujen alla oli täynnä sotamiehiä.
Toisia juoksenteli, miekat paljaina, huoneissa. Eräässä nurkassa oli
naisjoukko polvillaan armoa rukoilemassa. Toisella puolen taisteli,
vaatteet repaleina ja hajalla hiuksin, talon emäntä erään sotamiehen
kanssa, koettaen kaikin tavoin päästä hänestä irti, niin että mies
tarvitsi koko voimansa pitäessään häntä kiinni. Emännän huudot olivat
kimakimmat kaikista; muun metelin seasta olivat ne kuuluneet ylös
katolle asti. Yhdellä hyppäyksellä Judah pääsi ikään kuin siivillä
hänen sivullensa. "Äiti, äiti!" hän huusi. Äiti ojensi kätensä häneen
päin, mutta juuri kun Judah oli saamaisillaan niistä kiinni tarttui
joku hänen olkapäähänsä ja työnsi hänet sivulle. Samalla hän kuuli
jonkun sanovan kovalla äänellä:
"Hän se on!"
Judah katsahti ylös ja näki ... Messalan!
"Mitä, tuoko on murhamies, tuo?" sanoi pitkä mies, jolla oli yllä
komeat varukset; "vielähän tuo on lapsi."
"Totta jumaliste", vastasi Messala tavallisella nenä-äänellään, "miten
viisaasti puhuttu! Mitähän Seneca sanoisi siitä lauseesta, että ihmisen
täytyy olla vanha, ennen kuin voi vihata ja surmata? Tuossa hän on, ja
tuossa hänen äitinsä ja sisarensa. Siinä onkin koko perhe."
Rakkaudesta omaisiinsa Judah unhotti riitansa roomalaisnuorukaisen
kanssa.
"Auta heitä, Messala, entisen ystävyytemme tähden, auta heitä! Minä,
Judah, pyydän sitä sinulta."
Messala ei ollut kuulevinaan.
"Minusta ei teillä ole enää mitään hyötyä", hän sanoi upseerille.
"Ulkona kadulla on enempi tekemistä. Pois rakkaus, eläköön sota!"
Niin sanoen hän poistui. Judah ymmärsi hänen tarkoituksensa ja huusi
katkeralla mielellä taivasta kohti:
"Kun sinun kostosi aika tulee, oi Herra, valitse minut sen
toimeenpanijaksi!"
Suurella vaivalla hän sai tunkeutuneeksi upseerin luo.
"Herra, tuo vaimo on minun äitini! Säästä häntä, säästä tuota minun
sisartani! Jumala on vanhurskas, hän palkitsee laupeutta laupeudella!"
Mies näytti liikutetulta.
"Naiset torniin!" hän huusi, "mutta älkää tehkö heille mitään pahaa! Te
vastaatte heistä." Kääntyen niiden puoleen, jotka pitivät Judahia, hän
sanoi: "Hankkikaa nuoraa ja sitokaa hänen kätensä! Rangaistus odottaa
häntä."
Äiti vietiin pois. Hento Tirza, kotipuvussaan, kauhusta sanattomana,
seurasi vastustamatta vartioitaan. Judah katsahti heihin jäähyväsiksi
ja peitti sitte kasvonsa käsillään, ikään kuin tahtoen haihtumattomasti
painaa mieleensä surullisen näön. Ehkäpä hän itkikin, mutta sitä ei
kukaan nähnyt.
Ihmeellinen, käänteentekevä muutos tapahtui hänessä. Ajatteleva lukija
on nähnyt kylliksi, käsittääkseen, että Judah oli luonteeltaan lempeä
aina naisellisuuteen asti, kuten useinkin ovat ne, jotka rakastavat ja
ovat itse rakastetut. Ne elinolot, joissa hän tähän asti oli kasvanut,
eivät olleet vielä herättäneet eloon hänen luonteensa karkeampia
puolia, jos niitä ollenkaan olikaan. Hän oli välistä tuntenut
kunnianhimon oireita, mutta ne olivat olleet kuin lapsen muodottomia
unia, kun se meren rannalla katselee muhkeita ohi purjehtivia
laivoja. Mutta jos voisimme ajatella epäjumalaa, joka kykenisi
käsittämään hänelle osoitettua kunnioitusta, ja se sitte yht'äkkiä
kukistettaisiin alttariltansa, niin että se makaisi ruhjottuna
entisen ihailija-maailmansa keskellä, niin saisimme jotakuinkin
oikean käsityksen siitä, millaisiksi Ben-Hurin tunteet muodostuivat.
Eikä kuitenkaan näkynyt mitään merkkiä hänen muutoksestaan, ell'ei
siksi lueta sitä, että häneltä, kun hän nosti päänsä ja ojensi
kätensä sidottaviksi, Kupidon kaari oli kadonnut suun seudusta. Sinä
silmänräpäyksenä hänen lapsuutensa haihtui ja hän muuttui mieheksi.
Torven törähdys kajahti pihasta. Sen vaiettua sotamiehet poistuivat
parvekkeelta. Moni heistä, uskaltamatta astua riviin ryöstösaalis
käsissään, heitti suuremmat esineet lattialle, niin että se joutui
kaikenlaisten tavarain peittoon. Kun Judah saapui alas, seisoivat
sotamiehet jo rivissä, ja upseeri odotteli vain viimeisen käskynsä
toimeenpanoa.
Hänen äitinsä ja sisarensa sekä koko talon väki vietiin ulos
pohjoisesta portista, jonka pirstaleet sulkivat tietä. Palvelijain
huokailu ja itku särkivät sydäntä; heistä moni olikin tässä talossa
syntynyt. Kun viimein hevosetkin ja kaikki karja ajettiin jälestä ulos,
alkoi Judah käsittää prokuraattorin koston laajuutta. Itse kartanokin
oli aiottu uhrattavaksi. Mikäli oli mahdollista panna käsky toimeen, ei
yhtään elävää olentoa pitänyt siihen jätettämän. Jos Judeassa vielä oli
ketään niin uhkarohkeata, että hän aikoi surmata roomalaista maaherraa,
niin piti Hurin ruhtinaallisen perheen kohtalon oleman hänelle
varoituksena ja suljetun talon ainiaan muistuttaman sitä.
Upseeri odotti ulkona sill'aikaa, kun sotamiesosasto kiireimmiten
korjasi särettyä porttia.
Taistelu oli kadulta melkein kokonaan lakannut. Sieltä täältä katoilta
nousevat tomupilvet osoittivat, että sitä siellä ylhäällä vielä kesti.
Sotaväki suurimmaksi osaksi seisoi lepoasennossa; sen loisto ja rivit
eivät olleet vähääkään vähenneet. Judah, kokonaan unhottaen oman
kohtalonsa, ajatteli ainoastaan vankeja, joiden joukosta hän turhaan
silmillänsä etsi äitiään ja Tirzaa.
Äkisti nousi maasta makaamasta nainen ja juoksi nopeasti takaisin
portille. Muutamat vartiat tavoittivat häntä kiinni ja alkoivat kovasti
huutaa, kun se ei onnistunut. Vaimo riensi Judahin luo ja polvilleen
laskeutuen syleili hänen jalkojansa. Hänen karkea, nyt tomuttunut,
musta tukkansa valui hunnuksi hänen silmilleen.
"Amrah, hyvä Amrah!" sanoi Judah hänelle, "Jumala sinua auttakoon; minä
en mitään voi."
Amrah ei voinut itkulta vastata.
Judah kumartui ja kuiskasi:
"Jää eloon, Amrah, äitini ja Tirzan tähden. He kyllä palaavat, ja
silloin..."
Sotamies tempasi Amrahin irti pojasta. Vaimo hypähti ylös ja syöksyi
portista tyhjään pihaan.
"Menköön!" huusi upseeri, "me sulemme portit, ja sitte hänen täytyy
kuolla nälkään."
Miehet ryhtyivät jälleen työhönsä ja siirtyivät, sen tehtyään, talon
vasemmalle sivulle. Sekin portti sulettiin, ja silloin ei mistään enää
voinut päästä Hurin palatsiin.
Sotaväki marssi viimein takaisin linnaan. Prokuraattori jäi sinne
hoitelemaan haavojansa ja määräämään vankiensa kohtaloa. Kymmenen
päivän kuluttua hän jo saattoi näyttäytyä torilla.