Israelilainen äiti.
Nuorukainen kertoi tarkkaan keskustelunsa Messalan kanssa ja erittäin
huomautti sitä halveksimista, jota tämä oli osoittanut puhuessaan
juutalaisista, heidän tavoistansa ja ahtaasta kansakunnallisesta
asemastaan.
Tahtomatta keskeyttää kertomusta, äiti kuunteli tarkkaan ja siten
tajusi selvästi pojan tilan. Judah oli mennyt torin varrella olevasta
palatsista etsimään lapsuuden-aikaista ystävää ja luullut tapaavansa
hänet samallaisena, kuin hän oli ollut muutamia vuosia sitte, mutta
löysikin miehen, joka, viitsimättä leikiten ja entisiä iloisia
lapsuuden päiviä muistellen uudistaa ystävyyttä, uneksi vain kunniaa,
rikkautta ja valtaa. Tietämättä entisen ystävänsä sanain vaikutusta
oli hän palannut kotiin, ylpeys loukattuna ja hänen ikäisillänsä niin
helposti syttyvä kunnianhimo viritettynä. Äidin valpas silmä sen
huomasi, ja kun hän ei tiennyt, mihin tuo taipumus saattaisi vast'edes
johtaa, heräsi hänessä juutalaisuus täyteen voimaansa. Ajatteleppa,
jos nuo ajatukset houkuttelisivat hänet luopumaan isäinsä uskonnosta!
Hänen käsityksensä mukaan se olisi ollut kauheinta, mitä koskaan voisi
tapahtua. Hän voi keksiä ainoastaan yhden keinon sitä estääksensä.
Hänen luonnollinen sielunvoimansa ja hellä äidinrakkautensa yhdessä
vaikuttivat, että hänen sanansa saivat miehevää vakavuutta ja välistä
runollista lämpöäkin.
"Poikani", hän alkoi, "ei koskaan ole ollut kansakuntaa, joka ei olisi
katsonut itseään ainakin tasa-arvoiseksi muiden kanssa, eikä yhtään
suurta kansakuntaa, joka ei olisi katsonut itseään etevämmäksi muita.
Kun roomalainen halveksivasti hymyillen katselee Israelia, tekee
hän vain saman tyhmyyden kuin ennen egyptiläiset, assyrialaiset ja
makedonialaiset; mutta kun hänen ylpeä naurunsa kohtaa Herraa, niin
loppu tulee siitä aina sama."
Hänen äänensä muuttui voimakkaammaksi.
"Ei ole mitään lakia, joka määräisi kansakuntain vallalle eri
asteet, ja sen tähden on sellainen etevyyden vaatimus turhuutta
ja taisteleminen siitä narrin työtä. Jokaisella kansalla on
nousuaikansa, ja se sammuu joko itsestään taikka toisen kautta, joka
anastaa sen vallan, asettuu sen sijalle ja piirtää uusia nimiä sen
muistomerkkeihin. Sellainen on historiallisen kehityksen juoksu. Jos
minua vaadittaisiin yksinkertaisimmalla tavalla esittämään Jumalaa
ja ihmiskuntaa, niin piirtäisin suoran viivan ja ympyrän. Viivasta
sanoisin: tämä on Jumala, sillä hän yksistään liikkuu suoraan eteen
päin; ja ympyrästä sanoisin: tämä on ihmiskunta, sillä sen edistys
on ympyrän kaltainen. En sano, ett'ei kansakuntain kehityksessä ole
erilaisuutta; päin vastoin ei edes kahtakaan ole yhdenlaista. Mutta
sinä erilaisuutena ei ole, kuten moni sanoo, ympyrän avaruus, vaan
Jumalan läheisyys. Etevin on se, joka on häntä lähimpänä."
"Tähän pysähtyminen, poikani, olisi sama kuin luopuminen aineesta,
josta aloimme puhua, ja sen tähden jatkamme. On merkkejä, joiden
mukaan voidaan mitata, miten lähellä Jumalaa kukin kansakunta on
kiertokulussansa. Niiden merkkien mukaan verratkaamme nyt hebrealaisia
ja roomalaisia toisiinsa. Yksinkertaisin tuntomerkki on kansain
jokapäiväinen elämä. Siitä minä vain huomautan erästä kohtaa: Israel
on muutamina aikoina unhottanut Jehovan, Rooma ei ole häntä koskaan
tuntenutkaan; sitenpä ei tässä voi tapahtua mitään vertausta. Jos
ymmärsin puheesi oikein, niin entinen ystäväsi on sanonut, ettei
meillä ole ollut yhtään runoilijoita, sotilaita eikä taiteilijoita.
Minun mielestäni hän sillä tarkoitti, ett'ei meillä yleensä ole ollut
suuria miehiä ollenkaan. Tässä on selitys tarpeen jo ihan alussa,
käsittääksemme oikein sellaista syytöstä. Suuri mies, poikani, on se,
jonka elämästä näkyy, että Herra siunaa hänen pyrintöjänsä, vaikk'ei
hän olekaan häntä erityisesti kutsunut. Muuan persialainen valittiin
rankasemaan meidän esi-isäimme uskottomuutta, ja hän vei heidät
vankeuteen. Toinen persialainen valittiin palauttamaan Israelin lapsia
pyhään maahan. Suurempi näitä molempia oli makedonialainen, joka kosti
Judean ja temppelin hävityksen. Näiden miesten erityisenä etevyytenä
oli se, että kullakin heistä oli määrätyt jumalalliset tehtävät
suoritettavana. Että he olivat pakanoita, ei ollenkaan vähennä heidän
kunniatansa. Älä unhota tätä kohtaa minun jatkaessani puhelua."
"Yleensä vallitsee ajatus, että sota on miehen jaloin ammatti ja
että ylevin suuruus on tappotanteren hedelmä. Älä sinä pety, vaikka
maailma hyväksyykin tuon mielipiteen. Että meidän täytyy kunnioittaa
jotakin, on laki, joka pysyy voimassa niin kauan, kuin meillä on
käsityskykyä. Barbarin rukous on pelkäävän sydämmen huokaus; sillä
valta ja voima ovat ainoat jumalalliset ominaisuudet, jotka hän
voi selvästi käsittää, ja siitä johtuu hänen uskonsa sankareihin
ja puolijumaliin. Mitä Jupiter oli muuta kuin roomalainen sankari?
Kreikkalaisille on suureksi kunniaksi, että he ensinnä kaikista muista
asettivat järjen korkeammaksi voimaa. Atenassa kunnioitettiin puhujaa
ja filosofia enemmän kuin sotilasta; ne, jotka voittivat kilpajuoksussa
ja kilpa-ajoissa Olympian leikeissä, ovat edelleenkin kilpakentän
sankareina; mutta paras runoilija koristetaan lakastumattomalla
laakeriseppeleellä. Erään runoilijan syntymäpaikan arvosta riiteli
seitsemän kaupunkia. Mutta oliko kreikkalainen ensimmäinen luopumassa
pakanallisesta jumalanpalveluksesta. Ei, poikani; se kunnia on meidän.
Meidän isämme asettivat raakain jumalain sijaan Jumalan; meidän
uskonnossamme on orjallisten pelon ilmausten sijassa hosianna ja virren
veisuu. Hebrealaisten ja kreikkalaisten tehtävä oli viedä ihmiskuntaa
eteen ja ylös päin. Mutta voi! maan mahtavat katsovat sotaa ijäisesti
välttämättömäksi. Sen tähden roomalainen asettaa Jumalan ja järjen
sijaan maailman valtaistuimelle keisarinsa ja tekee hänet yksinään
suuruudeksi, sulkien siitä arvosta pois kaiken muun."
"Kreikkalaisten vallan aika oli hengen kukoistusaika. Minkä joukon
ajattelijoita se antoi ihmiskunnalle vastalahjaksi vapaudesta,
jota järki silloin nautti! Niin suuren täydellisyyden he silloin
saavuttivat, että ylpeän roomalaisenkin täytyy alentua oppimaan
sieltä kaikki paitsi aseiden käyttöä. Kreikkalainen on nyt esikuvana
puhujalle, joka esiintyy Rooman Forumilla; jokaisesta roomalaisesta
laulusta kaikuu kreikkalainen rytmi korvaasi. Jos roomalainen lausuu
viisaita sananlaskuja, ryhtyy selittämään filosofiaa tai luonnon
salaisuuksia, niin hän joko jäljentää taikka on itse ollut oppilaana
jossakin koulussa, jonka helleniläinen on perustanut. Ainoastaan
sota-asioissa on Roomalla alkuperäisyyden ja etevämmyyden oikeus.
Roomalaiset miekkailu- ja näyttelyleikit ovat Kreikassa keksityt,
vaikka ne Roomassa saastutettiin verellä, tyydyttääkseen roistoväen
julmuutta. Rooman uskonnossa, jos se edes ansaitseekaan sitä nimeä, on
sekaisin kaikkien muiden kansain tapoja ja oppeja; sen kunnioitetuimmat
jumalat ovat kotoisin Olymposta, yksinpä Marskin ja siten myöskin itse
Jupiter. Kaikista kansoista on siis Israel ainoa, joka voi kiistellä
etevämmyydestä ja taistella voiton palmusta Kreikan kanssa."
"Roomalaisen itserakkaus on kuitenkin niin sokea, että hän pukeutuu
rikkomattomaan rautapanssariin kaikkein muiden kansakuntain etevyyttä
vastaan. Voi niitä häpeällisiä ryöväreitä! Maa vapisee heidän jalkainsa
alla, kuin luuvan pohja, jota varstoilla tömistetään. Me olemme
saaneet kokea samaa kuin muutkin kansakunnat; voi, että minun täytyy
se sinulle sanoa, oma poikani! He ovat anastaneet meidän korkeimmat
ja pyhimmät paikkamme, eikä kukaan voi sanoa, milloin ja miten
löytyisi rajaa heidän kopeudelleen. Mutta kuitenkin ole vakuutettu,
sotkekoot he jalkoihinsa Judean, kuin vasara murskaa mantelin, ja
nielkööt Jerusalemin, joka on sen voima ja suloisuus, niin Israelin
lasten kunnia on kuitenkin pysyvä kirkkaana kuin taivaan tähti, johon
häpeemättömät kädet eivät ulotu, sillä Israelin lasten historia
on Jumalan oma historia. Hän kirjoitti sen heidän käsillään, hän
puhui heidän suullaan ja ilmoitti itsensä kaikessa siinä hyvässä,
mitä he toimittivat, vähimmässäkin. Hän oleskeli heidän kanssansa
lain säätäjänä Sinailla, oppaana erämaissa, johtajana taisteluissa,
kuninkaana ja hallitsijana. Tuon tuostakin hän veti syrjään esiripun,
joka kätkee hänet ihmissilmiltä, ja puhui heille kuin vertainen,
opettaen heille, mikä on oikein, mikä on tie autuuteen ja miten
heidän tuli elää, ja vahvisti kaikkivaltiailla lupauksillaan liiton
ijankaikkisiksi ajoiksi. Onko mahdollista poikani, ett'eivät ne, joiden
kanssa hän siten seurusteli, olisi oppineet häneltä mitään, ett'eivät
heidän luonnolliset inhimilliset ominaisuutensa olisi saaneet mitään
vaikutusta jumalallisista ominaisuuksista, ett'ei heidän luonnollisessa
nerossaan vielä vuosisatainkin kuluttua olisi enää jälellä mitään
taivaan heijastusta?"
Hetkisen oli viuhkan humina ainoana äänenä kesähuoneessa katolla. Sitte
vaimo jatkoi:
"Jos taide rajoitetaan ainoastaan maalaus- ja kuvanveisto-taiteihin,
no, silloin on totta, ett'ei Israelissa ole ollut taiteilijoita."
Se myönnytys lausuttiin vähän vastenmielisesti, sillä meidän
tulee muistaa, että vaimo oli saddusealainen, jonka usko, vastoin
farisealaisten uskoa, salli rakastaa kaunista missä muodossa hyvänsä ja
katsomatta, miten se oli saanut alkunsa.
"Jos kuitenkin meille tehdään oikeutta", jatkoi hän, "niin pitää
muistaa, että meidän käsiemme taiteellisuus hillittiin kiellolla:
'Älä tee itselles kuvaa eikä minkään muotoa', jonka kiellon Soferim
mielivaltaisesti ulotti laajemmaksi sen omaa tarkoitusta ja aikaa!
Muistettava on myöskin, että kauan ennen kuin Daidalos Attikassa
puusta veistetyillä kuvapatsaillaan niin kehitteli veistotaiteen, että
Korinton ja Aiginan taidekoulut ynnä niiden viimeiset tulokset Poikile
ja Kapitolium tulivat mahdollisiksi, kauan ennen Daidaloa, sanon minä,
oli kaksi israelilaista, Bezaleel ja Aholiab, rakentanut ensimmäisen
liitonarkin ja kerubit, jotka sitä suojelivat siivillään. Ne olivat
kullasta eikä taltalla tehdyt, ja muodoltaan ne olivat inhimillisen
ja jumalallisen olennon kuvat. 'Niiden kerubein pitää hajoittaman
siipensä, niin että he peittävät armoistuimen, ja heidän kasvonsa pitää
oleman toinen toisensa puoleen ja katsoman armoistuimen päälle.' Kuka
voi väittää, ett'eivät ne olisi olleet kauniit eivätkä ensimmäiset
laatuansa?"
"Jo nyt käsitän, miksi kreikkalaiset ovat tulleet meitä etevämmiksi",
sanoi Judah vilkkaasti ja asiaan kiintyneenä. "Ja liitonarkki! kirotut
olkoot babylonialaiset, jotka sen hävittivät!"
"Ei, Judah, ei sitä hävitetty, se joutui vain hukkaan, mutta kätkettiin
salaiseen kallioluolaan. Shammai ja Hillel sanovat, että se kerran
Herralle otollisena päivänä löydetään ja asetetaan paikalleen, ja
silloin Israel kuten muinoin tanssii ja laulaa Herran edessä. Ja ne,
jotka silloin katselevat kerubeja, vaikka he ennen olisivat nähneetkin
elefantinluusta veistetyn Minervan kasvot, he kuitenkin heti ovat
valmiit suutelemaan juutalaisen käsiä rakkaudesta hänen neroonsa,
vaikka se on ollutkin nukuksissa vuosituhansia."
Innossaan oli äiti ruvennut puhumaan melkein saarnaäänellä, mutta oli
nyt vähän aikaa vaiti ennen kuin ryhtyi jälleen jatkamaan.
"Sinä olet niin hyvä, äiti", sanoi Judah kiitollisesti, "enkä minä
koskaan väsy sitä tunnustamasta. Hillel ja Shammai eivät olisi voineet
puhua paremmin. Nyt minä taas tunnen itseni Israelin oikeaksi pojaksi."
"lmartelija!" sanoi äiti, "tiedäthän sinä, että minä vain kerron, mitä
kerran kuulin Hillelin sanovan, kun hän minun läsnä ollessani kiisteli
erään roomalaisen viisastelijan kanssa."
"Olkoonpa niinkin, mutta esityksen lämpö on sinun omasi."
Äiti tuli jälleen vakavaksi.
"Mihin pysähdyinkään? Niin, lausuin, että meidän hebrealaiset
esi-isämme voivat syystä kyllä sanoa itseään ensimmäisiksi
kuvanveistäjiksi. Kuvanveistotaide ei kuitenkaan ole ainoa taide,
eikä taide yksinään ole ainoa jalous. Minä ajattelen kunkin
vuosisadan suuret miehet koottuina yhteen, niin että heitä ainoastaan
kansallisuutensa erottaa: tässä indialainen, tuossa assyrialainen,
tuolla egyptiläinen, mitenkä he torvien soidessa liehuvin lipuin
marssivat maailman näyttämölle, lukemattomia sukukuntia oikealla ja
vasemmalla kunnioittavina katsojina. Kun he siten rientävät eteen
päin, ajattelen kreikkalaista, ja hän sanoo: 'Kas, helleniläinen
se on tienraivaaja'. Roomalainen vuorostaan vastaa: 'Vaiti, mikä
oli teidän paikkanne, se on nyt meidän. Me olemme jättäneet teidät
jälkeemme kuin tomun, jota olemme tallanneet'. Ja koko ajan, etäälle
ehtineestä etujoukosta marssiriviin asti yhtä hyvin kuin etäisimpään
tulevaisuuteenkin saakka, loistaa valo -- ilmestyksen valo --
josta nuo kiistelijät eivät mitään muuta tiedä, kuin että se heitä
ijankaikkisesti johtaa. Ja kutka ovat sen säilyttäjinä ell'eivät
juutalaiset. Eikö sydän syki tätä ajatellessa! Kolminkertaisesti
autuaat, te meidän isämme, te Jumalan palvelijat ja liiton valitut!
Te olette ihmiskunnan johtajat, sekä elävien että kuolleiden! Siellä
on sinun paikkasi, Judah, ja vaikkapa joka roomalainen olisi Caesar,
totisesti et sinä kadota sitä!"
Judah oli hyvin liikutettu.
"Jatka, äiti", pyysi hän, "sinähän soitat minulle voittolaulun säveltä.
Minä vain odotan Mirjamia ja naisia, jotka seuraavat häntä laulaen ja
tanssien."
Äiti ymmärsi pojan tunteet ja koetti nopealla ajatusten käänteellä
panna puheesensa niin paljon viehätystä kuin mahdollista.
"No hyvä, poikani! Jos voit kuulla profetissan voittoriemun, niin
voitpa myöskin, mitä juuri aioin sinulta pyytää: käytä kuvausvoimaasi
ja asetu minun kanssani ikäänkuin tien varrelle katselemaan, kun
Israelin valitut marssivat ohitse suuren joukon etupäässä. Katso, jo
ne tulevat. Ensinnä patriarkat, heidän jälkeensä sukukuntain isät.
Olen melkein kuulevinani kamelien kellot ja laumojen ammunnan ja
määkimisen. Kuka on tuo mies, joka yksinään vaeltaa keskellä joukkoa?
Se on ukko, mutta hänen silmänsä ei vielä ole himmeä, eikä hänen
voimansa rauennut. Hän näki Jehovan kasvoista kasvoihin. Hän on
sotilas, runoilija, lainsäätäjä ja profeetta. Hänen suuruutensa on
kuin aamu-aurinko, jonka valovirta hukuttaa kaikki muut valot, myöskin
suurimman ja jaloimman kaikista caesareista. Sitte tuomarit. Heidän
jälkeensä kuninkaat: Jessen poika, sotasankari ja kuolemattomain
virsien kirjoittaja; hänen poikansa, viisain ja rikkain kuninkaista,
joka teki erämaat asuttaviksi eikä rakennellessaan kaupunkeja autioihin
seutuihin unhottanut Jerusalemia, jonka Herra valitsi maalliseksi
olinpaikakseen. Kumarra syvempään, poikani; ne, jotka nyt tulevat, ovat
ensimmäiset ja viimeiset laatuansa. Heidän kasvonsa ovat käännetyt
taivasta kohti, ikään kuin he kuulisivat pilvistä äänen. Heidän
elämänsä oli täynnä huolia; heidän vaatteissaan oli luolain ja haudan
hajua. Kuuntele erästä vaimoa heidän joukossaan: 'Ylistä Herraa, sillä
hän on kunnian voittanut!' Kumarru tomuun heidän edessänsä! He olivat
Jumalan julistajat, hänen palvelijansa, heille oli taivas avoinna ja
myöskin tulevaisuus. Mitä he näkivät, sen he kirjoittivat muistiin
ja jättivät ennustuksensa toteutumaan aikanaan. Kuninkaat kalpenivat
kun he astuivat heidän eteensä; kansat vapisivat heidän äänensä
kaiusta. Luonnon alkuaineet olivat heille alammaiset. Heidän käsissään
oli maiden ja kansain siunaus ja kirous. Kas tuossa Elias ja hänen
palvelijansa Elisa! Tuossa Hilkiaan vakava poika ja ennustaja Kebarin
rannoilta! Tuossa kolme juutalaisnuorukaista, jotka kieltäytyivät
palvelemasta Babylonin epäjumalaa. Ja viimeksi oi poikani, suutele
tomua uudelleen -- hurskas poika, joka maailmalle ennusti Messiaan
tulon!"
Tämän esitelmän osan aikana oli viuhka ollut vilkkaassa liikkeessä. Se
pysähtyi nyt ja vaimon ääni muuttui matalammaksi.
"Olet väsyksissä", hän sanoi.
"En, äiti, mutta minä kuuntelin uutta Israelin ylistyslaulua."
Äiti ei unhottanut tarkoitustansa eikä ollut kuulevinaan pojan
imartelua.
"Olen niin kirkkaassa valossa kuin mahdollista esittänyt sinulle suuret
miehemme, patriarkat, lainsäätäjät, sotilaat, runoilijat ja profeetat.
Katselkaamme nyt, mitä Roomalla on mainiota. Aseta Mooseen rinnalle
Caesar, Davidin rinnalle Tarkvinius, vertaa Sullaa Makkabeihin,
paraimpia konsuleja meidän tuomareihimme, Augustusta Salomoon, niin
siihenpä kaikki vertailu loppuukin. Mutta entä meidän profeetat sitte,
jaloimmat kaikista jaloista miehistä!"
Hän hymyili halveksivasti.
"Maltahan vielä. Ajattelin tietäjää, joka varoitti Cajus Juliusta
maaliskuun 15 päivästä, ja kuvittelin, mitenkä se viisas mies kanan
sisuksista etsiskeli onnettomuuden merkkejä, joita hänen hallitsijansa
kokonaan ylenkatsoi. Käännä siitä taulusta katseesi Eliaasen, joka
istuu mäellä Samariaan vievän tien varrella, ympärillänsä päämiesten ja
heidän soturiensa höyryävät ruumiit, ja varoitti Ahabin poikaa Jumalan
vihasta. Viimeksi, poikani, kuinka voimme verrata Jupiteria ja Jehovaa,
ell'ei sellainen vertaaminen ole vallan jumalaton teko, mitenkä heitä
voimme muuten verrata kuin sen mukaan, mitä heidän palvelijansa ovat
tehneet heidän nimessään? Ja mitä sinun tulevaisuuteesi koskee,
poikani..."
Viime sanat äiti lausui hitaasti ja vapisevalla äänellä.
"Ja mitä sinun tulevaisuuteesi koskee, poikani, niin palvele Herraa,
Israelin Jumalaa, äläkä Roomaa! Abrahamin pojalla on vain yksi kunnia:
vaeltaminen Herran tiellä, ja sillä voidaan saavuttaa paljo kunniaa."
"Pitääkö minun sitte ruveta sotilaaksi?" kysyi Judah.
"Miksikä ei? Eikö Moosesta sanottu Jumalan sotamieheksi?"
Taaskin kesti äänettömyyttä kauan huoneessa.
"Minun suostumukseni saat", sanoi äiti viimein, "jos vain palvelet
Herraa etkä keisaria."
Judah tyytyi siihen ehtoon ja vaipui sitte vähitellen uneen. Äiti
nousi, työnsi tyynyn hänen päänsä alle, levitti ison huivin hänen
päällensä, suuteli häntä hellästi ja poistui huoneesta.