Äiti ja poika.
Äiti asettui jälleen sohvalle mukavasti nojalleen; poika kävi
istumaan hänen viereensä ja nojasi päänsä hänen syliinsä. Katsoessaan
ulos seinän aukosta voivat he nähdä koko jonon alempia kattoja,
tummansinisen vuorenseinän etäällä lännessä ja taivaan, jonka laki
loisti miljoonista tähdistä. Kaupunki oli äänetön. Ainoastaan tuulen
humina kuului.
"Amrah kertoi sinulle tapahtuneen jotakin ikävää", sanoi äiti,
silittäen poikansa poskea. "Kun Judahini oli lapsi, silloin pikku
seikatkin saivat tehdä hänet levottomaksi. Mutta nyt, kun olet tullut
jo mieheksi, sinun ei pidä unhottaa", -- äidin äänen sointu oli hyvin
hellä ja pehmoinen -- "että sinusta kerran pitää tulla minun sankarini."
Hän puhui kieltä, joka oli melkein ihan tuntematon tässä maassa ja
jota täysin puhtaana käyttivät ainoastaan ani harvat vanhat ja rikkaat
perheet, näyttääkseen sitä jyrkemmin eroavaisuuttansa pakanakansoista.
Se oli samaa kieltä, jolla Rakel lauloi Benjaminille.
Äidin sanat näyttivät tekevän pojan uudestaan miettiväiseksi. Hetkisen
kuluttua Judah otti äitiään kädestä, joka juuri löyhytteli hänelle
viileyttä, ja sanoi:
"Tänään, äiti, juohtui mieleeni paljo, jota en ole tullut ennen
ajatelleeksi. Sano minulle ensinnä, mikä minusta pitää tuleman."
"Johan sinulle äsken sanoin, että sinusta pitää tulla minun sankarini."
Vaikka Judah ei nähnyt äitinsä kasvoja, käsitti hän sentään hänen
laskevan leikkiä. Hän muuttui vielä miettiväisemmäksi.
"Sinä olet niin hyvä, niin suloinen, äiti! Ei minua kukaan rakasta
koskaan niin kuin sinä!"
Hän suuteli moneen kertaan äitinsä käsiä ja puhui sitte:
"Kyllä ymmärrän, miksi et huoli vastata kysymykseeni. Tähän asti
on elämäni ollut sinun omasi. Miten lempeä, miten hyvä on sinun
johdatuksesi ollut! Jospa sitä ainiaan kestäisi! Mutta eihän se ole
mahdollista. Jehovan tahto on, että minusta kerran tulee itsenäinen
mies. Eron päivä joskus tulee, ja se on sinulle pelottava päivä.
Olkaamme siis väkevät ja rohkeat. Tahdon tulla sinun sankariksesi,
mutta sinun pitää auttaa minua tulemaan siksi. Tiedäthän lain: jokaisen
Israelin pojan pitää valita itselleen joku elämäntoimi. Minä en ole
mikään poikkeus, ja nyt minä kysyn sinulta, rupeanko paimeneksi,
maanviljelijäksi, mylläriksi? Vaiko lakimieheksi, papiksi? Neuvo minua,
rakas, hyvä äiti!"
"Gamaliel piti luennon tänään", sanoi äiti miettiväisesti.
"Jos niin oli, niin minua ei ollut kuulijain joukossa."
"Sitte olet kaiketi ollut Simeonin luona. Hänellä sanotaan olevan
perintönä sukunsa hyvä pää."
"Ei, en ollut hänenkään luonansa. Olen ollut torilla enkä temppelissä.
Kävin tervehtimässä nuorta Messalaa."
Äänen omituinen värähdys herätti äidin huomiota. Aavistus kiihdytti
hänen sydämensä lyöntiä; viuhka pysähtyi työstään.
"Messalaako!" sanoi hän. "Millä hän voi tehdä sinut niin levottomaksi?"
"Hän on hyvin muuttunut."
"Tarkoitat, että hän palasi kotiinsa täydellisenä roomalaisena."
"Niin juuri."
"Roomalaisena!" jatkoi äiti puoleksi itsekseen. "Koko maailma käsittää
sen sanan samaksi kuin hallitsija. Kuinka kauan hän on ollut poissa?"
"Viisi vuotta."
Äiti kohotti päätänsä ja katsoi ulos yöhön.
"Roomalaisten pöyhkeily on tosin paikallaan Egyptissä ja Babylonissa,
mutta Jerusalemissa -- meidän Jerusalemissamme -- he ovat sidottuja."
Ja ajatuksiin vaipuneena hän asettui äskeiselle mukavalle tilallensa.
Judah ensinnä keskeytti vait'olon.
"Mitä Messala lausui, oli jyrkkää ja ankaraa itsessäänkin, äiti; vaan
hänen puhetapansa oli melkein ihan sietämätön."
"Ehkä ymmärrän sinut. Rooma, sen runoilijat ja puhujat, senaattorit
ja hovimiehet ovat hullutukseen asti mielistyneet teeskenneltyyn
pilkalliseen puhetapaansa."
"Luullakseni kaikki voimakkaat kansat ovat ylpeät, mutta sen kansan
kopeus on suurempi kuin kaikkien muiden. Tuskinpa heidän omatkaan
jumalansa enää saavat olla rauhassa heidän rynnäköiltään."
"Jumalatko!" virkahti äiti; "moni roomalainen on itseään palveluttanut
kuin jumalaa."
"Sama se. Messalalla on aina ollut runsas osansa tuosta inhottavasta
ominaisuudesta. Hän jo lapsena pilkkasi muukalaisia, sellaisiakin,
joita Herodes alentihe kohtelemaan huomaavaisesti; mutta tähän asti
hän on kuitenkin jättänyt Judean rauhaan. Tänään hän vasta ensi
kerran minun kuulteni pilkkasi meidän tapojamme ja uskontoamme. Sinun
tahtosi mukaan minä nyt kokonaan erosin hänestä. Ja nyt, rakas äiti,
tahtoisin saada varman tiedon, onko tosiaan mitään syytä, jonka tähden
roomalaisilla olisi oikeus kohdella meitä niin halveksivasti, kuin
he tekevät. Missä kohdassa minä olen Messalaa halvempi? Onko meidän
kansamme alkuperä alhaisempi ihmiskunnassa kuin roomalaisten? Minkä
tähden pitäisi minun keisarinkaan edessä tuntea itseäni orjaksi?
Sanos, miksi en minäkin, jos vain tunnen itselläni olevan kylliksi
sielunvoimia, saisi tavoitella maallista kunniaa koko laajuudessaan?
Miks'en minä saisi tarttua miekkaan enkä tavoitella sotilaan
voittoseppeleitä? Miks'en runoilijana laulaa mistä aineesta hyvänsä?
Minä voin ruveta paimeneksi, kauppiaaksi, käsityöläiseksi; miksikä
en saisi ruveta taiteilijaksi kuten kreikkalainen? Sano, äiti, -- se
juuri on huoleni aihe -- miks'ei Israelin poika saa tehdä kaikkea, mitä
roomalainen tekee?"
Äiti näistä kysymyksistä arvasi, mitä Judah ja Messala olivat
keskustelleet. Hänen koko huomionsa oli vireillä. Hän nousi
noja-asennostaan ja vastasi äänellä, joka oli melkein yhtä pikainen ja
terävä kuin pojankin:
"Kyllä ymmärrän! Sinun lapsuudessasi Messala oli seurapiirinsä tähden
melkein juutalainen. Jos hän olisi pysynyt täällä, olisi hänestä voinut
tulla proselyytti; niin suuressa määrässä me riipumme ulkonaisista
vaikutuksista, jotka kypsyttävät meidän sielunelämämme. Nyt nuo viisi
vuotta Roomassa ovat liiaksi vaikuttaneet häneen. En suinkaan ihmettele
sitä muutosta, mutta" -- hänen äänensä kävi lempeämmäksi -- "hänen
olisi pitänyt olla säästävämpi sinua kohtaan. Kova ja julma luonne se
on, joka jo nuoruuden vuosina unhottaa ensimmäiset ystävyytensä."
Hänen kätensä laskeutui hellästi Judahin otsalle ja sormet kietoutuivat
hänen tukkaansa, vaikka silmät samalla katselivat etäisimpiä tähtiä.
Hänen ylpeytensä ei ollut pienempi kuin pojan, heissä ei vaikuttanut
vain paljas kaiku toistensa tunteista, vaan syvälle juurtunut
sopusointuisuus. Äiti tahtoi vastata pojalleen, eikä kuitenkaan olisi
mistään hinnasta tahtonut antaa vastausta, joka ei olisi tyydyttänyt.
Jos hän olisi myöntänyt pojan olevan halvemman, olisi se saattanut
veltostuttavasti vaikuttaa koko hänen elämänintoonsa. Hän vapisi
pelosta, ett'ei voisi suorittaa tehtäväänsä.
"Sinun kysymyksiisi vastaaminen, poikaseni", sanoi hän viimein, "on
vaikea, varsinkin heikolle naiselle. Anna minulle ajatusaikaa huomiseen
asti, niin jätän ne viisaan Simeonin punnittaviksi."
"Älä lähetä minua esimiehen luo!" vastusti Judah kiivaasti.
"Minä lähetän kutsumaan häntä tänne."
"Älä, älä, äiti! Minä tarvitsen enemmän kuin opetusta. Hän kyllä on
taitavampi opettamaan kuin sinä, rakas äiti, mutta sinä voit paremmin
antaa minulle, mitä hän ei voi, päättäväisyyttä, joka on miehen koko
olemuksen tärkein osa."
Äiti katsahti taivaaseen päin, koettaen saada täyttä selvyyttä pojan
kysymyksistä.
"Kun vaadimme itseämme kohtaan muilta oikeutta, emme itse saa tehdä
vääryyttä muille. Jollemme tunnusta voitetulla vihollisella olevan
rohkeutta, teemme samalla oman voittomme halvemmaksi, kuin se ehkä
onkaan. Jos taas vihollinen voimiltaan kyllin kykenee vastustamaan,
jopa voittamaankin meidät", lausui hän vähän epäilevästi, "niin johan
itsetuntommekin pakottaa meitä etsimään jotain muuta syytä tappioomme
eikä suinkaan syyttämään häntä ominaisuuksista, jotka olisivat
huonommat kuin meidän."
Sitten hän jatkot, enemmän itsekseen kuin poikaansa varten:
"Älä kadota rohkeuttasi, poikani! Messala on jaloa sukua, vanhaa
ylimyssukua. Jo Rooman tasavallan aikana -- kuinka aikaisin, en tiedä
-- Messalat olivat kuuluisia, muutamat sotilaina, toiset kansalaisina.
Tiedän vain yhden sen nimisen konsulin; suvulla oli senaattorin arvo ja
suuret määrät turvatteja, koska se oli hyvin rikas. Mutta jos ystäväsi
tänään kerskasi sukunsa vanhuudesta, olisit sinä voinut saattaa hänet
vaikenemaan luettelemalla omat esi-isäsi. Jos hän vetosi niihin
vuosisatoihin, joiden ajalta tunnetaan hänen sukuansa tai sen urotöitä,
arvoa ja rikkautta -- sellainen kerskailu muuten kuin aivan erityisissä
tapauksissa onkin sitä paitsi halpamaisuuden merkki -- jos hän mitään
sellaista lausui etevämmyytensä todistukseksi, niin olisitpa saattanut
asettua hänen vertaisekseen ja ruveta puolestasi sinäkin vertailemaan."
Hän vaikeni, vaan jatkoi hetkisen mietittyään: "Pitkä ikä katsotaan
nykyään sukujen ja perheiden aatelisuuden paraimmaksi todistukseksi.
Roomalaisen, joka sillä perustuksella kerskailee etevämmyydestään
israelilaiselle, täytyy ehdottomasti tuntea itsensä voitetuksi,
jos todistuksia tarvitaan. Rooman perustukseen asti hän tosin voi
mennä taa päin, mutta edemmäksi ei toki ulotu edes hänen vanhinkaan
sukunsa. Harvat voivat niinkään pitkälle kerskata, eivätkä nekään,
jotka kerskaavat, voi todistaa noita vaatimuksiaan muulla tavalla kuin
vetoamalla muinaistaruihin. Sitä ei Messala missään tapauksessa voi
tehdä. Katselkaamme nyt omaa puoltamme. Mitenkä meidän asiamme ovat?"
Jos ei olisi ollut niin pimeä, olisi Judah voinut äitinsä kasvoista,
hänen lausuessaan näitä viime sanojansa, lukea, mikä oman arvon tunto
niistä loisti.
"Ajatelkaamme, että roomalainen vaatii meitä taisteluun suvun
aatelisuudesta. Minä vastaisin hänelle ihan epäilemättä, mutta myöskin
ylvästelemättä."
Ääni häneltä tukehtui, sillä suloinen muisto nousi hänen sisällisen
katseensa eteen.
"Sinun isäsi, Judah, on koottu isäinsä tykö, mutta minä muistan niin
selvästi, kuin olisi ollut eilen se päivä, jolloin hän ja minä ja
seurassamme joukko ystäviä menimme temppeliin asettamaan sinua Herran
kasvojen eteen. Me uhrasimme pari kyyhkystä, minä sanoin nimesi
papille, ja hän kirjoitti sen muistiin minun läsnä ollessani: 'Judah,
Itamarin poika, Hurin sukua.' Se nimi kirjoitettiin sitte kirjaan,
siihen osastoon, jossa on lueteltuna pyhän suvun jäsenet."
"En tiedä, milloin tämä muistiin pano alkoi. Ainakin se oli käytännössä
jo ennen Egyptistä lähtöä. Olen kuullut Hillelin sanovan, että
Abraham sen luettelon alkoi omalla ja poikainsa nimillä, Herran
lupauksen tähden, joka erotti hänet ja hänen poikansa kaikista muista
sukukunnista ja teki heidät maailman ylhäisimmiksi, jaloimmiksi ja
valituimmiksi. Liitto Jakobin kanssa oli yhtä luja. 'Sinun siemenessäsi
pitää kaikkein kansain maan päällä siunatuiksi tuleman', sanoi enkeli
Abrahamille Jehovah-jirehissä. 'Tämän maan, jolla makaat, annan minä
sinulle ja sinun siemenellesi', sanoi Herra itse Jakobille, kun hän
makasi uneen vaipuneena Betelissä matkalla Haraniin. Sittemmin tehtiin
sukujen kirja, että tulevassa luvatun maan jaossa voisi oikea jako
tapahtua niiden kesken, joilla oli oikeus saada osa. Mutta ei yksistään
sitä tarkoitusta varten. Olihan luvattu siunauksen tulevan koko
ihmiskunnalle patriarkka Jakobin kautta. Oli mainittu nimi yhteydessä
siunauksen kanssa; lupauksen toimeenpanijan piti olla valitusta
perheestä nöyrin, sillä Herra meidän Jumalamme ei tunnusta mitään
suku- eikä rikkauserotusta. Että sen toteutuminen tulisi selväksi sille
sukupolvelle, jonka piti olla sen todistajana, ja että kunnia tulisi
sille, jolle se oli tuleva, täytyi se nimiluettelo tehdä täydellisen
tarkasti. Eikö sitte niin ole tehty?"
Viuhka löyhyi taas, kunnes nuorukainen tuli maltittomaksi ja lausui
toistamiseen äitinsä kysymyksen: "Onko sitte luettelo ihan luotettava?"
"Niin sanoi Hillel, eikähän kukaan muu ole niin kokenut niissä
asioissa. Meidän kansamme on monessa asiassa ollut tottelematon
laille, mutta nimiluetteloa pidettiin aina pyhänä. Yhden ainoan kerran
se keskeytyi: toisen aikakauden lopussa. Mutta kun kansa palasi
pitkällisestä maanpaosta, uudisti Zerubabel ensi työkseen ja ensi
velvollisuutensa täyttämiseksi Jumalaa kohtaan pyhät kirjat. Meillä on
nykyään keskeytymättömässä jaksossa selvillä juutalaiset suvut koko
kahden tuhannen vuoden ajalta. Ja nyt..."
Hän vaikeni ikään kuin antaakseen kuulijalle aikaa punnita juuri
mainitsemansa ajan pituutta.
"Ja nyt", hän jatkoi, "mitä merkitsee roomalaisten kerskaileminen
suvuistansa, jotka ulottuvat vain muutaman vuosisadan päähän? Tässä
valossa ovat paimenet, jotka tuolla Refaimin kukkuloilla kaitsevat
laumojansa, paljon aatelisempia kuin ylhäisimmät Marciukset."
"Ja kuka minä olen, äiti, niiden kirjain mukaan?"
"Äskeinen puheeni oli vain johdatusta siihen, mitä nyt aion sanoa
vastaukseksi kysymyksiisi. Jos Messala olisi tässä, niin hän
arvattavasti sanoisi, kuten muut ovat sanoneet, että sukuluettelosi
luotettava lanka katkesi silloin, kun assyrialaiset valloittivat
Jerusalemin, hävittivät temppelin ja veivät pois kaikki sen kalleudet;
mutta sinä voisit vedota Zerubabelin hurskaasen uudistukseen ja
väittää, että roomalaisesta sukujohdosta kaikki luotettavuus lakkasi,
silloin kun läntiset raakalaiskansat valloittivat Rooman ja puoli
vuotta majailivat sen hävitetyllä sijalla. Tokkohan hallitus heillä
piti sukuluetteloja kunnossa? Jospa pitikin, mihinkä ne joutuivat
silloisina kauhun päivinä? Ei, ei; meidän sukukirjoissamme on totuus.
Jos niitä myöten palaamme vankeuden aikaan, ensimmäisen temppelin
perustukseen, aina Egyptistä lähtöön asti, niin on meillä ihan
varma selko, että meidän sukumme johtuu suorassa polvessa Josuan
asekumppanista Hurista. Eikö meidän kunniamme ole täydellinen, kun
on sellainen esi-isä? Ja joll'et tyydy siihen, avaa sitte lakikirja,
niin löydät Mooseen 4:stä kirjasta ensimmäisen kantaisämme, joka oli
seitsemäskymmenes toinen polvi Adamista."
Sitte oltiin tornikammarissa vähän aikaa vaiti.
"Kiitos, äiti!" sanoi Judah ottaen häntä kädestä, "kiitos koko
sydämmestäni. Oikeassa olin, kun en tahtonut vaivata kunnianarvoista
esimiestä käynnilläni; ei hän olisi yhtään paremmin voinut tyydyttää
minua. Mutta riittääkö sukuperän vanhuus yksinään tekemään ketään
täysin aateliseksi?"
"Oi, johan unhotat, ett'ei meidän kansamme aatelisuus perustukaan yksin
vanhuuteen. Suurimpana kunnianamme on se, että Herra itse on valinnut
meidät."
"Sinä puhut koko kansasta, äiti, mutta minä puhun perheestä, meidän
perheestämme. Mitä suuria tekoja ovat meidän perheemme esi-isät saaneet
aikaan Abrahamin päivistä asti? Mitkä jalot työt toiminnan tai hengen
alalla ovat korottaneet meidät ylemmäksi muita aikalaisiamme?"
Äiti oli epätietoinen. Oliko hän käsittänyt väärin pojan kyselyn syyt?
Arvattavasti hänen tiedonhalunsa nyt kaipasi jotakin paljoa korkeampaa
kuin pelkkää loukatun ylpeyden hyvittelemistä. Nuoruus on vain kirjava
kuori, jonka sisällä lakkaamatta kehittyen elää se ihmeellinen olemus,
jota sanotaan sieluksi ja joka odottaa aikaansa esiytyäkseen toisilla
ennemmin, toisilla myöhemmin. Nyt äiti peläten aavisti sen hetken
tulleen pojalle. Kuten lapsi syntymänsä jälkeen tottumattomilla
käsillä kiukutellen tavottelee varjokuvia, niin nyt ehkä pojan sielu
taisteli ja tavotteli kiinni elämän pyrintöänsä, jota tähän asti oli
vain hämärästi aavistanut. Kun poika lausuu kysymyksen: "kuka minä
olen ja mikä minusta pitää tuleman?" silloin on siihen vastatessa
suuri varovaisuus tarpeen. Jokainen vastauksen sana voi näet vaikuttaa
lapsen tai nuorukaisen vastaiseen elämään ihan samalla tavalla, kuin
taiteilijan jok'ainoa sormen painallus tekee merkin savipataan, hänen
sitä muodostellessaan kuvaksi.
"Jopa aavistan, poikaseni, että minun on taisteltava tosi vihollista
eikä luulokuvaa vastaan", sanoi äiti, hyväilevästi silittäen
nuorukaisen poskea. "Jos Messala on se vihollinen, niin älä salaa
minulta mitään. Kerro minulle koko teidän keskustelunne."