Judahin koti.
Roomalaisesta erottuaan Judah hetkisen kuluttua näkyi erään kartanon
ovella sen kadun varrella, joka sittemmin pyhän Stefanuksen mukaan
nimitetystä kaupunginportista Antonia-linnan pohjoispuolelta ensin
kulki länttä kohti ja sitte muutamien säännöttömäin mutkien jälkeen
kääntyi etelään päin. Seudun tuntija, olkoonpa hän sitte hurskas
pyhiinvaeltaja tai tiedonhaluinen tutkija, tuntee tämän kadun
siksi Murheen tieksi, jolla on kristitylle tarjona useampia, tosin
surullisia, muistomerkkejä kuin millään muulla tiellä koko maailmassa.
Meidän ei tarvitse tällä kertaa oppia tuntemaan koko katua; riittää,
kun vain kiinnitämme huomiomme jo mainittuun kartanoon, joka on juuri
kadun taitekohdassa.
Talo, kuten moni muu kaupungin suurimmista, oli kaksikerroksinen ja
umpinaisen nelikulman muotoon rakennettu. Lännenpuolinen katu oli
noin kaksitoista, pohjoisenpuolinen ainoastaan kymmenen jalkaa leveä,
niin että ohitse astujaa ehdottomasti hämmästytti muurien karkea ja
viehätyksetön, vaan voimakas ja suurenmoinen ulkonäkö. Ne olivat
näet tehdyt hakkaamattomista kivistä, ihan sellaisista, kuin ne ovat
kivilouhoksista tullessaan. Rakennustaiteen tuntija olisi sanonut taloa
linnantyyliseksi, vaikka siinä tosin oli ikkunat kadun puolella ja sen
ovet ja portit olivat hienosti koristellut. Läntisessä sivussa oli
neljä, pohjoisessa kaksi ikkunaa, kaikki toisessa kerrassa. Alakerran
muurissa ei ollut muita aukkoja kuin portit.
Kohta erottuaan markkinatorin varrella asuvasta roomalaisesta nuori
Judah seisahti tässä kuvatun kartanon läntiselle portille ja kolkutti.
Pieni porttiovi aukeni. Hän astui nopein askelin sisään, muistamatta
vastata vartijan tervehdykseen.
Voidaksemme saada käsityksen kartanon sisärakennuksesta, samoinkuin
nähdäksemme mitä nuorukaiselle sitten tapahtui, lähdemme seuraamaan
häntä.
Käytävä, johon hänet laskettiin, oli kuin kapea tunneli, jossa
oli laudoitetut seinät ja korukatto. Sen kummallakin sivulla oli
kivipenkit, mustat vanhuudesta ja sileät pitkästä käyttämisestä.
Kaksi- tai viisitoista-askeliset portaat veivät hänet suunnikkaan
muotoiseen pihaan, jonka joka sivulla, paitsi itäisellä, oli
kaksinkertaiset rakennukset. Siellä käveli palvelijoita edes takaisin,
kanoja ja kyyhkysiä lenteli, ja pilttuissa makasi vuohia, lehmiä, aaseja
ja hevosia. Kaikki se sekä suuri vesiallas osoitti, että piha oli tehty
maalaistoimia varten. Oikealla oli muuri, jossa oli samanlainen käytävä
kuin ylempänä mainittu.
Tämän käytävän kautta mentyään nuori mies tuli toiseen avaraan,
neliön muotoiseen pihaan, joka oli pensailla ja viiniköynnöksillä
muodostettu puutarhaksi ja jota sen pohjoisnurkassa oleva suihkulähde
piti virkistävän viileänä. Tällä olevat huoneet olivat korkeita
ja ilmavia, ja niitä varjostivat valkoisen ja punaisen juovikkaat
esiriput. Huoneiden kattoholvit nojautuivat kiemurteleviin pylväihin.
Eteläpuolella oleva porraskäytävä vei yläkerran parvekkeille,
joiden kohdalla oli suuret telttakatot suojana aurinkoa vastaan.
Toiset portaat veivät parvekkeilta katolle, jota ympäröitsi
kivinen, veistoksilla koristettu reunus ja poltetusta savesta
tehty, tulipunainen rintanoja. Tässäkin talon osassa oli kaikkialla
huomattavana erinomainen siisteys, joka yhdessä kaiken muun kanssa
antoi kartanolle sen harvinaisen viehätyksen. Niinpä satunnainen
kävijäkin jo tätä tuoksuvaa ilmaa hengittäessään saattoi ennakolta
päättää, miten ylhäinen yhteiskunnallinen asema talon perheellä oli.
Toiseen pihaan tultuaan Judah kääntyi oikealle, astui kukkivan
pensaston lävitse ja porraskäytävää myöten nousi parvekkeelle. Se oli
valkoisista ja ruskeista kiviliuskoista ladottu ja jo hyvin kulunut.
Siellä hän vihdoin pääsi esiripuilla suletusta ovesta pohjoisen
puoliseen huoneeseen. Suojassa oli jo hämärä, mutta kuitenkin hän osasi
hyvästi liikkua kuin kotonaan. Hän heittäytyi kasvoilleen sohvalle ja
peitti silmänsä.
Illan pimettyä tuli vaimo ovelle ja huusi häntä nimeltä. Judah vastasi
ja vaimo astui sisään.
"Iltasen aika on jo ohitse ja yö on tulossa. Eikö pojallani ole nälkä?"
kysyi hän.
"Ei", vastasi Judah.
"Oletko sairas?"
"Minua nukuttaa."
"Äitisi kysyi sinua."
"Missä hän on?"
"Kesähuoneessa katolla."
Judah nousi istumaan.
"Hyvä. Anna minulle jotakin syötävää."
"Mitä sinä tahdot?"
"Mitä hyvänsä, Amrah. En ole sairas, mutta en oikein virkeäkään. Elämä
ei minusta enää tunnu niin miellyttävältä kuin tänä aamuna. Se on
uudenlainen tauti, Amrah, ja sinä, joka niin hyvin tunnet minut ja aina
olet auttanut minua, keksi nyt jotakin, joka on samalla ravintoa ja
lääkettä. Saat itse valita."
Amrahin kysymykset ja varsinkin hänen äänensä -- matala, sydämellinen
ja huolehtiva -- osoittivat minkälainen suhde heidän välillään
vallitsi. Vaimo pani kätensä nuorukaisen otsalle ja läksi tyytyväisenä
ulos, mennessään sanoen:
"Kyllä katson."
Hetkisen kuluttua hän palasi, käsissä puinen tarjotin, jolla oli
maitoastia, muutamia palasia valkoisinta vehnäleipää, maukasta puuroa
karkeista vehnäjauhoista, lintupaistia, hunajaa ja suolaa sekä viiniä
hopeapikarissa ja pronssinen käsilamppu, joka valasi huoneen.
Huoneen sisustus tuli nyt näkyviin. Seinät olivat sivellyt kipsillä,
katto moneen osaan jaettu paksuilla tammihirsillä, jotka olivat ruskeat
vuotovedestä ja vanhuudesta; lattia oli tehty pienistä, kivikovista,
sinisen ja valkoisen ruudukkaista tiileistä; tuolien jalat olivat
leijonanjalkain muotoiset; sohva oli vähän korkeampi lattiaa ja
päällystetty sinisellä kankaalla, vaikka suurinta osaa nyt peitti iso,
juovikas huivi. Lyhyesti sanoen: huone oli tavallinen hebrealainen
makuukammari.
Amrah työnsi tuolin Judahin vuoteen viereen, laski sille tarjottimen
ja rupesi polvillaan palvelemaan häntä. Kasvoista päättäen hän oli
viisikymmen-vuotias; iho oli tumma, silmät mustat. Nyt hänen muodostaan
loisti melkein äidillistä hellyyttä. Valkoinen vaate oli kierretty
päähän käärelakiksi, mutta korvanlehdet olivat paljaina, ja niistä
näkyivät hänen orjuutensa merkkeinä nahkanauhalla lävistetyt reiät. Hän
oli syntyään Egyptistä; viidenkymmenen vuoden ikä ei hänelle tuottanut
vapautta, jota hän ei ikävöinytkään, hän kun rakasti nuorukaista kuin
omaa lastansa. Hän oli hoidellut nuorukaista ihan hennosta lapsuudesta
asti eikä voinut tottua olemaan palvelematta häntä. Eukon rakastavasta
sydämmestä hän yhä vielä oli lapsi ja sinä ainiaan pysyikin.
Ainoastaan kerran koko syöntiaikanaan nuorukainen häntä puhutteli,
kysyen:
"Muistatko, Amrah, Messala-nimistä poikaa, joka ennen muinoin oleskeli
usein koko päivät minun luonani?"
"Kyllä muistan hänet."
"Muutamia vuosia sitte hän matkusti Roomaan ja on nyt palannut. Kävin
tänään häntä tervehtimässä."
Inhon tunne värähdytti nuorukaista.
"Hetihän minä näin, että jotakin on tapahtunut", sanoi eukko hyvin
osaaottavasti. "Minä en koskaan sietänyt sitä Messalaa. Kerro minulle
kaikki."
Mutta Judah vaipui ajatuksiinsa ja vastasi eukon yhä uudistettuihin
kysymyksiin ainoastaan:
"Hän on paljon muuttunut, enkä minä enää huoli olla tekemisissä hänen
kanssansa."
Kun Amrah vei pois tarjottimen, nousi Judah ja läksi katolle.
Arvattavasti lukija tietää, miten ja mitä varten kattoa käytetään
itämailla. Ilmanlaatu on kaikkialla tapoihin nähden lainsäätävä
voima. Syriassa kesäpäivän kuumuus karkoittaa kaikki, jotka tahtovat
nauttia viileyttä ja lepoa, varjoisiin sisähuoneihin; mutta heti
kun vuorista syntyy pitkät varjot ja aurinko rientää laskeutumaan,
astuu itämaalainen ulos ja nousee talonsa tasaiselle katolle. Siten
on katosta tullut vakinainen yhtymäpaikka, tullut leikkikenttä,
makuukammari, perheen kokoushuone, soitto- ja tanssi-, keskustelu,
uinailu- ja rukouspaikka.
Samasta syystä kuin pohjoiset kansat kustannuksia säästämättä
somistivat huoneittensa sisustusta, tottuivat itämaalaiset kaunistamaan
talonsa kattoja. Mooseen laissa säädetty rintanoja tuli savenvalajan
mestarilaitteeksi; siitä kohosi sittemmin torneja, sekä yksinkertaisia
että rikasmuotoisia; vielä myöhemmin alkoivat kuninkaat rakentaa
katoillensa kesämajoja marmorista ja kullasta. Tämä ylellisyys oli
kehittynyt korkeimmilleen silloin, kun sai aikaan katoille Babylonin
komeat puutarhat.
Nuorukainen, jota nyt seuraamme, astui hitaasti pitkin kattoa
tornia kohti, joka kohosi kartanon luoteisnurkasta. Jos hän olisi
ollut vieras, niin hänen huomionsa olisi varmaankin kiintynyt sen
rakenteesen, sen verran kuin siitä hämyssä näki -- himmeään, matalaan,
ristikkoseinäiseen, ja pylvästen tukemaan kupukattoon. Nostaen puoleksi
alas laskettua esirippua päänsä ylitse astui hän sisään. Siellä oli
muuten pimeä, vaan tähtitaivaan loiste kuitenkin pääsi leviämään
sisälle jokaisessa neljässä sivussa olevasta aukosta. Yhden aukon
edessä sohvalla makasi nojallaan tyynyä vasten vaimo, jonka vartalon
muoto näkyi epäselvästi kuohakan valkoisen puvun alta. Kuullessaan
hänen askeleensa vaimo laski viuhkansa painumaan alas käteensä, joka
tähtien heikossakin valossa välähteli timanteista. Hän nousi istualleen
ja virkahti:
"Judah, poikani!"
"Niin, minä se olen, äiti!" vastasi Judah ja astui kiireemmästi hänen
luoksensa.
Hän laskeutui polvilleen äitinsä eteen. Äiti sulki hänet syliinsä ja
suuteli häntä sydämmellisesti.