Messala ja Judah.
Lähteköön nyt lukija, muistaen edellä tehdyn selvityksen, kanssamme
katselemaan erään Sion-vuoren palatsin puutarhaa. On kuuma puolipäivä
keskellä heinäkuuta.
Puutarha on kokonaan ympäröity rakennuksilla, joissa on pitkin
pituuttaan parvekkeita. Ruohokot, lehtimajat ja puut tarjoavat
viehätystä. Suihkukaivo keskellä tarhaa valaa vilpoista vettänsä
marmorisäiliöön, jonka laidoissa olevista aukoista vesi pääsee
juoksemaan teko-ojia myöten pitkin käytäviä; erinomainen tapa suojella
paikkaa kuivuudelta, joka muuten rasittaa koko seutua.
Lähellä suihkukaivoa on kirkasvesinen lammikko, joka elättää
ruokometsikköä ja oleanderipuita, samallaisia kuin kasvaa Jordanin
ja Kuolleenmeren seuduilla. Lammikon vieressä istuu kuumimmassa
päivänpaahteessa kaksi noin yhdeksäntoista ja seitsemäntoista vuoden
ikäistä nuorukaista, vilkkaasti keskustellen.
Molemmat ovat kaunisvartaloiset ja -muotoiset ja ensi silmäyksellä
heitä voisi luulla veljeksiksi. Molemmilla oli musta tukka ja mustat
silmät, kasvot hyvin päivettyneet. Heidän koostaan saattoi arvata
heidän ikänsä. Vanhempi istui paljaspäin; yllä oli hänellä väljä,
polviin asti ulottuva tunikka. Paitsi manttelia, jonka päällä hän
istui, ei hänellä sitte enää ollutkaan muita pukimia kuin sandaalit
jalassa. Puku jätti hänen käsivartensa ja säärensä paljaiksi, ja ne
olivat kuten kasvotkin ruskeat. Kuitenkin oli omituista suloa koko
hänen muodossansa; hienot kasvojen piirteet, käyttäytymistapa ja
sointuva ääni ilmasivat hänen kuuluvan ylhäiseen säätyyn. Pehmeästä
villakankaasta tehty, harmaavärinen tunikka oli kaulasta, hihoista
ja reunoista päärmätty punaisella ja vyötetty kiinni silkkinauhalla,
joka kaikki osoitti nuorukaisen roomalaiseksi. Ylpeät lauseet, joita
häneltä välistä pääsi pujahtamaan keskustelun aikana, olivat anteeksi
annettavat, sillä hän oli syntyisin perheestä, jolla oli Roomassa
suuri arvo; se asia kelpasi tähän aikaan kaikenlaisen ylpeyden
puolustukseksi. Ensimmäisen keisarin ja hänen mahtavain vihollistensa
välisissä verisissä taisteluissa oli muuan Messala ollut Brutuksen
luotettavimpia ystäviä. Filippin taistelun jälkeen olivat hän ja
voittaja sopineet, hänen tarvitsematta uhrata vähääkään kunniastansa.
Sittemmin, kun Oktavianus vaati itselleen purppuraa, oli Messala hänen
puolellaan. Oktavianus, keisarina nimeltään Augustus, muisti hänen
apunsa ja osoitti hänen suvulleen suosiotansa kaikin tavoin. Judean
tultua Rooman maakunnaksi hän lähetti yhden tästä Messala-suvusta,
vanhan puoluelaisensa pojan, veronkannon esimieheksi Jerusalemiin, ja
sinä virkamiehenä hän asui palatsissa, joka myöskin oli ylimmäisen
papin asuinpaikka. Tämän Messalan poika oli edellä kuvattu nuorukainen,
jolla oli vain se vika, että hän liian tarkkaan piti muistissaan, mikä
yhteys oli ollut hänen isoisänsä ja Rooman silloisten mahtavain välillä.
Kumppani oli vartaloltaan hennompi ja hänen vaatteensa olivat
hienosta valkoisesta liinakankaasta tavallisen juutalaiskuosin
mukaan. Keltaisella nauhalla sidottu vaate peitti hänen päätänsä
ja riippui päälaelta alas, peittäen myöskin kaulan ja hartiat. Eri
kansallisuuksien tuntija olisi heti huomannut hänet juutalaiseksi,
enemmin kuitenkin hänen muodostaan kuin puvustaan. Roomalaisen otsa
oli kapea ja korkea, huulet ohuet, nenä kotkan nokan kaltainen, silmät
kylmät ja kulmakarvain peitossa. Israelilaisen otsa sitä vastoin oli
matala ja leveä, nenä pitkä ja sieramet leveät; ylähuuli, joka hiukan
varjosti alahuulta, oli lyhyt ja kaareva kuoppaisiin suupieliin päin,
kuten Kupidon jousi. Nämä piirteet ynnä pyöreä leuka, suuret silmät
ja soikeat posket, joita viinirypäleen kaltainen hehku purpuroitti,
tuottivat hänen muodollensa pehmeyttä ja voimaa ja hänen rotunsa
ominaista kauneutta. Roomalaisen kauneus oli ankara ja puhdas,
juutalaisen miellyttävä ja rehevä.
"Etkö sinä äsken sanonut, että uusi prokuraattori tulee huomenna?"
Kysymyksen lausui nuorempi kreikaksi, joka kieli, omituista kyllä, oli
tähän aikaan vallalla Judean hienommissa piireissä. Palatsista se oli
tunkeutunut korkeaan neuvoskuntaan ja sotaväkeen; sieltä, tietämätöntä
millä tavalla, temppelin muureille ja edelleen ulos kaupungin porteista
maaseuduille.
"Niin, huomenna!" vastasi Messala.
"Mistä sinä sen tiedät?"
"Minä kuulin Ismaelin, uuden palatsinhoitajan eli ylimmäisen
papin, joksi te häntä sanotte, eilisiltana niin sanovan isälleni.
Uutinen olisi totta tosiaan ollut luotettavampi, jos se olisi saatu
egyptiläiseltä, jonka kansa on kokonaan unhottanut, mitä totuus on,
tai idumealaiselta, joka ei ole koskaan tietänytkään, mitä totuus
on ollut; mutta nyt olen ihan vakuutettu, sillä minä kohtasin tänä
aamuna sadanpäämiehen, joka sanoi valmistustöiden olevan täydessä
vauhdissa; sepät kiireimmiten puhdistelevat sotamiesten kypäröitä
ja kilpiä sekä kultailevat kotkia ja maapalloja. Kauan asumattomana
olleet huoneet puhdistettiin ja tuuletettiin, ikään kuin olisi tulossa
lisää varustusväkeä taikka sijoitettaisiin niihin itse mahtavan miehen
henkivartiasto."
Täyttä käsitystä siitä tavasta, miten tämä vastaus lausuttiin, on
mahdoton antaa, sillä sen lakkaamattomia hienoja pistoksia ei kynä
pysty kuvaamaan. Lukijan mielikuvituksen täytyy tulla kirjoittajan
avuksi. Hänen tulee muistaa, että uskonnon kunnioitus oli hyve,
josta roomalainen ei enää pitänyt lukua, taikka pikemmin, jota hän
ei katsonut enää ajanmukaiseksi. Vanha jumaluusoppi oli jo melkein
lakannut olemasta usko; yleensä se oli vain erikoinen ajatus- ja
puhetapa, jota enimmäkseen papit suosivat, se kun kuului heidän
ammattiinsa, ja runoilijat, jotka sepityksissään eivät voineet olla
käyttämättä isiltä perittyjä jumalia. Koska filosofia oli tullut
uskonnon sijaan, oli iva kokonaan karkoittanut pyhyyden kunnioituksen.
Se oli roomalaisen käsityksen mukaan keskustelussa yhtä välttämätön
kuin suola leivässä ja tuoksu viinissä. Nuori Messala, joka oli
kasvatettu Roomassa ja nyt äsken palannut sieltä, oli imenyt itseensä
koko tuon käsitystavan. Hänen kasvojensa tahalliset värähtelyt ja
pitkäveteinen teeskennelty äänensä, hänen ikäänkuin työntäessään
esiin purevia viittauksia, näyttivät olevan tahallaan aiotut
huomauttamaan kuulijalle, että terävä pistosana oli puhujan ainoana
päämääränä. Näytteeksi siitä huomatkaamme vain viittaus egyptiläiseen
ja idumealaiseen. Juutalaisnuorukaisen poskilla kävi puna vielä
tummemmaksi, eikä hän liene kuunnellutkaan loppua, koskapa oli vaiti ja
katseli ajatuksiinsa vaipuneena alas lammikkoon.
"Näissä puutarhoissa me otimme toin'toiseltamme jäähyväiset. Sinä viime
sanoiksi lausuit: 'Herran rauha olkoon sinun kanssasi!' Minä vastasin:
'Jumalten haltuun!' Muistatko? Montako vuotta siitä on?"
"Viisi", vastasi juutalainen, uneksivasti katsoen veteen.
"No niin, sinulla on kyllin syytä olla kiitollinen, kenelle
sanoisinkaan? Jumalilleko? Samapa se. Olet kasvanut sieväksi pojaksi;
kreikkalaiset sinua sanoisivat kauniiksikin. Onnellinen vuosien
vaikutus! Niinkuin Ganymedes Jupiterille, niin sinä kelpaisit
juomanlaskijaksi itse keisarille. Sanoppa minulle Judah, miksi sinä
niin välttämättä tahdot tietoa prokuraattorin tulosta."
Judah käänsi suuret silmät puhujaa kohti. Hänen katseensa oli vakavan
miettiväinen hänen vastatessaan: "Niin, viisi vuotta! Muistan hyvin
eromme. Sinä läksit Roomaan. Minä näin sinun lähtösi ja itkin, sillä
minä rakastin sinua. Vuosia on kulunut. Sivistyneenä, hovitapoihin
tottuneena olet palannut; niin, en laske leikkiä! Ja kuitenkin --
kuitenkin tahtoisin, että olisit sama Messala kuin silloin jättäessäsi
minut."
Ivaajan hienot sieramet laajenivat ja hän vastasi vielä enemmän
ääntänsä venyttäen: "Sinähän puhut kuin orakkeli, hyvä Judah. Muutamia
tunteja vain minun kaunopuheen-opettajaltani, joka asui ihan Forumin
vieressä -- annan sulle suosituskirjeen, milloin vain tulet niin
viisaaksi, että muistat ehdotuksen, jonka aion tehdä sinulle --
vähäinen katsaus vain puhetaidon salaisuuksiin, niin Delfi ottaa sinut
vastaan, kuin olisit itse Apollo. Sinun juhlallisen äänesi kajahtaessa
Pytia astuu alas luoksesi ja kruunaa sinut laakeriseppeleellä.
Mutta leikki sikseen! Miks'en, ystäväni, minä ole sama Messala kuin
lähtiessäni? Kuuntelin kerran maailman etevintä ajatustieteen tutkijaa.
Hänen aineenaan oli todistamis-oppi. Muistan yhden hänen selviöistään:
'Käsitä vastustajasi, ennen kuin hänelle vastaat.' Salli minun ymmärtää
sinut!"
Nuorukainen punastui puhujan hävyttömästä katseesta, mutta vastasi
kuitenkin vakavalla äänellä:
"Sinä olet, kuten näkyy, osannut hyvästi käyttää aikasi. Opettajiltasi
olet saanut monta tietoa ja monta hienoa tapaa. Sinä puhut helposti
kuin mestari, mutta puheessasi on pistimiä. Messala, silloin, kun
läksit, ei sinussa piillyt myrkkyä. Et silloin olisi koko maailman
hinnasta loukannut ystäväsi tunteita."
Roomalainen hymyili, kuin olisi saanut suurta kiitosta, ja heilautti
ylpeästi päätään taa päin.
"Oi, hyvä ystävä, juhlallinen Judah, emme nyt ole Dodonassa emmekä
Delfissä. Unhota pois kaksimielinen orakkelipuhe ja puhu selvään. Miten
olen loukannut sinua?"
Judah hengitti syvään ja sitoen nauhan lujemmalle vyötärölleen sanoi:
"Näinä viitenä vuotena olen minäkin jotain oppinut. Tosin ei Hillel
pystyne kilpailemaan sinun ajatusoppineesi kanssa, ja Simeon ja Shammai
ovat epäilemättä vähemmän kuuluisia kuin sinun opettajasi Rooman
Forumin varrella. Heidän opetuksensa ei vie kielletyille teille, ja ken
istuu heidän jalkainsa juuressa, hänellä on siitä noustessaan runsasta
tietoa Jumalasta, laista ja Israelista. Tämän tiedon hedelmä on rakkaus
ja kunnioitus kaikkea kohtaan, mitä siihen kuuluu. Luennot suuressa
koulussa ja kaikki, mitä siellä muuta kuulin, vakuuttivat minut siitä,
ett'ei Judea ole, mitä se ennen muinoin oli. Tiedän, mikä on itsenäisen
kuningaskunnan ja sellaisen köyhän maakunnan ero, kuin Judea nyt on.
Olisin halveksittavampi olento kuin samarialainen, joll'ei minua
isänmaani alennus surettaisi. Ismael ei ole laillinen ylimmäinen pappi,
eikä voi siksi tulla niin kauan kuin Hannas elää. Hän toki on leviitta,
yksi rengas siinä sukukunnassa, joka on vuosituhansia palvellut Herraa
Jumalaa meidän käsityksemme mukaan. Hän..."
Messala keskeytti puheen pilkkanaurulla. "Ahah! nyt minä ymmärrän!
Ismael, sanot, on kuokkavieras. Totta tosiaan, hoipertelevan Bakkuksen
nimessä, juutalaiset ovat hullunkurista kansaa! Ihmiset ja olot,
taivas ja maa muuttuvat, mutta juutalainen ei koskaan! Hän ei tiedä
mitään edistymisestä eikä taantumisesta, hän on vielä tänä päivänä
sama kuin hänen kantaisänsä. Kas, tähän piirrän hiekkaan ympyrän.
Sano nyt, mitä muuta juutalaisten elämä on. Ympärillä Abraham tässä,
Isak tuossa ja Jakob tuossa, keskellä Jumala! Ja ympyrä -- no, auta
ukkosen jumala, olenhan tehnyt sen liian suureksi; pitää piirtää se
uudestaan!" Hän kumartui, asetti peukalonsa hiekkaan ja sormet suorina
piirusti ympyrän. "Katso", sanoi hän, "peukalon sija on temppeli ja tuo
sormen piirin sisusta on Judea. Onko teistä sen piirin ulkopuolella
mitään arvokasta? Taiteen alallako? Herodes oli rakennusmestari, vaan
hänen nimensä on kirottu! Maalaus- ja veistotaiteen alallako? Sen
tuotteihin katsahtaminen teistä on syntiä! Runous on kytketty teidän
alttareihinne. Puhetaidossako? -- kukapa uskaltaa sitä harjoittaa
tai harrastaa teidän synagogienne ulkopuolella? Sodassa te menetätte
seitsemäntenä päivänä, mitä kuutena voitatte. Sellaiset ovat teidän
elämänne rajat! Kukapa rankaisee minua, jos säälistä naurankin teitä?
Mikä teidän Jumalanne on, kun tyytyy sellaisen kansan palvelukseen,
Rooman Jupiterin rinnalla, jonka kotkat valloittavat koko maailman?
Hillel, Shammai, Simeon, Abtalion, mitä he ovat niiden mestarien
rinnalla, jotka opettavat meille kaikkea, mikä tietämistä ansaitsee?"
Juutalainen nousi, kasvot hehkuvina vastenmielisyydestä.
"Älä, älä, Judah, istu sinä vain!" pidätti Messala, pannen kätensä
hänen olkapäälleen.
"Pilkkaatko sinä minua?"
"Kuuntelehan vielä hetkinen", sanoi roomalainen, huulet ivahymyssä.
"Jupiter ja koko hänen perheensä, sekä kreikkalainen että roomalainen,
tulevat kohta tapansa mukaan minua tervehtimään. He tekevät lopun
vakavasta ajatusten vaihdosta. Olen kiitollinen hyvyydestäsi, että sinä
isiesi vanhasta talosta asti tulit minua tervehtimään ja uudistamaan
lapsuusystävyyttämme jos mahdollista. 'Menkää', sanoi opettajani
päätöspuheessaan, 'menkää ja hankkikaa itsellenne kunniaa; muistakaa,
että Mars hallitsee eikä Eros enää ole sokea.' Hän tarkoitti: rakkaus
ei ole mitään, sota kaikki. Niin on tosiaankin Roomassa; avioliitto on
ensi askel avioeroon. Maailma seuraa samaa uraa. Siispä, hyvästi Eros,
terve tuloa Mars! Minusta tulee soturi, mutta sinä, Judah, -- säälin
sinua -- mikä sinusta voi tulla?"
Juutalainen siirtyi likemmäksi lammikkoa. Messalan ääni muuttui yhä
pitkäveteisemmäksi.
"Niin, surkuttelen sinua, kaunis Judah. Koulusta synagogaan, sieltä
temppeliin ja sitte -- oi kunnian korkeutta! korkeaan neuvoskuntaan. Ei
yhtään edullista tilaisuutta koko elämässä; auttakoot sinua jumalat!
Mutta minä..."
Judah katsahti ylös juuri paraiksi, että näki, kuinka Messalan ylpeät
kasvot punehtuivat itserakkaudesta hänen jatkaessaan:
"Mutta minä! Ah, vielä ei ole koko maailma valloitettu. Merien keskellä
on löytämättömiä saaria; pohjoisessa on voittamattomia kansakuntia.
Aleksanterin retki etäiseen itään on päättämättä ja siis se kunnia
vielä mahdollinen saavuttaa. Etkö näe, miten paljo roomalaisella vielä
on tekemistä!"
Hän vaikeni, katsoakseen, minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat
tehneet, ja jatkoi sitte:
"Sotaretki Afrikaan, toinen Skytiaan; sitte ... legiona
komennettavaksi! Siihen päättyy useimpien elinura, mutta ei minun.
Minä -- Jupiter auta, mikä ajatus! -- minä vaihdan legionani johonkin
prefektinvirkaan. Ajatteles elämää Roomassa: kylliksi rahaa, naisia,
viiniä, laulua, miekkailuleikkejä! Pidoissa runoutta; hovissa vehkeitä;
vuodet päästänsä noppakuutiot ja onnen vehkeet liikkeellä! Sellainen
kiertokulku minulle viittailee lihavan prefektikunnan takaa, ja se
minun pitää saada! Oi Judah, tässä on Syria, Judea on rikas, Antiokia
oikea jumalain kaupunki; minä tulen Kyreniuksen seuraajaksi, ja sinä
saat osan minun onnestani!"
Rooman sofistit (viisastelijat) ja reettorit (kaunopuhujat), jotka
olivat anastaneet ylhäisen nuorison koko kasvatuksen, olisivat
varmaankin hyväksyneet tämän ylimysnuorukaisen sanatulvan, sillä se
kuvasi tarkkaan ajan henkeä. Juutalaisnuorukaiselle ne kuitenkin
olivat uusia, ne tuntuivat hänestä oudoilta sen vakavuuden rinnalla,
jota hän oli tottunut esitelmissä ja keskusteluissa kuulemaan. Iva ja
leikinlasku sitä paitsi olivatkin sekä lain että totuttujen tapojen
mukaan luvattomat kansassa, johon hän kuului. Tietysti hänen siis
oli hyvin vaikea kuunnella ystävänsä lavertelua, joka toisinaan
teki hänet tyytymättömäksi, toisinaan taas oli niin kaksimielistä,
ett'ei hän tiennyt, miten se oli käsitettävä. Alussa oli ystävän
kerskaileminen tuntunut hänestä vastenmieliseltä; vaan pian se häntä
myöskin ärsytti ja sitte syvimmästi loukkasi. Sellaisissa tapauksissa
ihmiset yleensä ovat pikaiset vihastumaan, eikä ivailija nytkään
turhaan tehnyt rynnäkköänsä. Isänmaallisuus oli juutalaisilla Herodeen
jälkiaikoina vähimmästäkin yltyvä kiihko, joka töin tuskin pysyi
tavallisen hyväluontoisuuden peitossa; se liittyi niin likeisesti
heidän uskontoonsa ja historiaansa, että heidän tunteensa olivat perin
pilkan arkoja. Helppo siis on käsittää, että Messalan sanat tuottivat
kumppanille katkeraa tuskaa. Kuitenkin tämä pakotti suunsa hymyilemään,
kun vastasi:
"Vähä lienee sellaisia ihmisiä, jotka kykenevät laskemaan leikkiä
omasta tulevaisesta elämästään; sinä, Messala, saat minut vakuutetuksi,
ett'en minä ainakaan ole niitä!"
Roomalainen katseli häntä kysyväisesti ja vastasi: "Miksipä ei totuutta
voisi esittää yhtä hyvin leikin kuin sadunkin muodossa? Kerran läksi
mahtava Fulvia kalastamaan. Hän sai paljoa enemmän kaloja kuin koko muu
seurue. Sen sanottiin tapahtuneen siitä syystä, että hänellä muka oli
kultaonki."
"Etkö siis laskenutkaan leikkiä?"
"Näenpä, hyvä Judah, ett'en vielä tarjonnut sinulle, kylliksi", sanoi
roomalainen nopeasti, silmät säihkyen. "Jos minä tulen prefektiksi ja
saan Judean rikastuakseni, niin ... teenpä sinut ylimmäiseksi papiksi."
Juutalainen vihastui ja kääntyi pois menemään.
"Odotahan!" sanoi Messala.
Toinen pysähtyi epätietoisena.
"Hyvänen aika, miten kuumasti aurinko paahtaa!" sanoi roomalainen,
kääntääkseen puhetta toisaalle, kun huomasi Judahin hämillään olon.
"Lähdetään johonkin varjoon!"
Judah vastasi kylmäkiskoisesti:
"Parempi olisi meidän erota. Soisin, ett'en tänne olisi tullutkaan.
Minä etsin ystävää, ja löysin..."
"Roomalaisen!" ehätti Messala sanomaan. Juutalaisen kädet puristuivat
nyrkiksi, mutta hän malttoi mielensä ja läksi kiireesti pois. Messala
nousi, heitti manttelin olkapäilleen ja seurasi häntä. Päästyään hänen
luoksensa laski hän kätensä hänen olkapäällen ja astui hänen vieressään.
"Näin me kävelimme yhdessä lapsuudessamme. Kävelkäämme nytkin vielä,
kunnes pääsemme porteille asti."
Messala koetti nähtävästi olla vakava ja ystävällinen, mutta ei voinut
poistaa kasvoistaan ivallisuutta. Judah salli sen lähestymisen tapahtua.
"Sinä olet poika, minä mies. Ja miehenä tulee minun puhua sinulle."
Roomalaisen itsetyytyväisyys oli suurenmoinen. Mentor ei olisi voinut
olla ryhdikkäämpi oppilastansa Telemakoa kohtaan.
"Uskotko sinä Osattaria? Ah, johan unhotin, että sinä oletkin
saddusealainen. Teidän joukossanne ovat essealaiset ainoat järkevät;
he uskovat niitä. Niin minäkin teen. Miten alinomaa ne asettuvatkin
toiveitamme vastaan. Istahdan mietiskelemään. Viiton tietä milloin
sinne, milloin tänne. Varrohan, -- kun ojennan käteni maapalloa
ottamaan, silloin kuulen takaani saksien räminän! Käännähdän, ja kas
siinä hän onkin, kirottu Atropos. Mutta, Judah, miksi pahastuit, kun
sanoin aikovani tulla vanhan Kyreniuksen seuraajaksi? Ajattelit että
minä rikastuakseni halusin ryöstää teidän Judeaanne. No, vaikkapa
aikoisinkin, niin joku roomalainen sen kuitenkin tekee. Miks'en minä?"
Judah hiljensi käyntiään.
"Muukalaiset ovat hallinneet Judeaa ennen kuin roomalaiset", sanoi hän,
käsi ylhäällä. "Missä he ovat, Messala? Judea on elänyt kaikkia heitä
kauemmin. Se voi vielä uudestaan tulla siksi, mitä se kerran ennen oli."
Messala jälleen turvautui ivalliseen ääneensä.
"Osattarilla on ystäviä essealaisten piirin ulkopuolellakin. Tervetuloa
heidän riveihinsä, Judah!"
"Messala, älä lue minua heihin. Minun uskoni perustuu sille kalliolle,
joka on ollut isäni uskon perustuksena aina Abrahamin päivistä asti, se
perustuu liittoon, jonka Herra Jumala on tehnyt Israelin kanssa."
"Liiaksi kiivastut, Judah! Olisipa opettajani pahastunut, jos minä
olisin niin kiihtynyt hänen läsnä ollessaan. Minulla olisi muutakin
puhumista sinulle, mutta enpä nyt rohkene."
Heidän astuttuaan vähän matkaa roomalainen taas alkoi puhella.
"Luulen, että sinä nyt kykenet kuulemaan minua, varsinkin kun asia
koskee itseäsi. Tahtoisin palvella sinua, kaunis Ganymedes, jopa oikein
uhraavaisesti. Minähän rakastan sinua -- sen kuin voin. Sanoin sinulle
aikovani ruveta sotilaaksi. Miks'et sinäkin rupeisi? Miks'et voisi
irtautua tuosta ahtaasta piiristä, joka, kuten minä äsken todistin
lain ja sukujohdon mukaan, estää sinua ryhtymästä mihinkään ylevään
pyrintöön?"
Judah ei vastannut.
"Kutka ovat viisaita meidän päivinämme?" jatkoi Messala, "eivät ne,
jotka tuhlaavat ikävuosiansa riitoihin menneistä asioista, Baalista,
Jupiterista, Jehovasta, filosofian järjestelmistä tai uskonnoista.
Sanoppa yksikään suuri nimi, hyvä Judah, sama minusta, mistä sen kaivat
esiin, Roomasta, Egyptistä, itämaista tai täältä Jerusalemista --
Pluto vieköön, onko kukaan heistä kirjoittanut nimeänsä aikakirjoihin
muilla aineilla kuin niillä, joita oma aikansa hänelle antoi; pitikö
hän mitään pyhänä, joka ei soveltunut hänen tarkoituksiinsa, taikka
halveksiko mitään, joka edisti hänen asiaansa. Eikö se ollut Herodeen
tapa? Entä makkabilaisten? Entä ensimmäisen ja toisen keisarin? Seuraa
heidän esimerkkiänsä! Ala heti! Rooma ojentaa sinulle kätensä yhtä
halukkaasti kuin idumealaiselle Antipaterille."
Juutalaisnuorukainen vapisi vihastuksesta. Kun puutarhan portit
aukesivat, kiiruhti hän askeliaan, päästäkseen pois viettelijän
seurasta.
"Voi Rooma! Rooma!" hän supisi.
"Ole järkevä", jatkoi Messala, "luovu Mooseen hullutuksista ja
muinaistarinoista, näe asema sellaiseksi, kuin se on! Katso rohkeasti
Osattaria kasvoihin, niin ne kertovat sinulle, että Rooma on maailma.
Kysy heiltä Judeaa, niin he vastaavat, että se on, miksi Rooma sen
tahtoo."
Jopa he olivat portilla. Judah pysähtyi, otti roomalaisen käden hiljaa
pois olkapäältänsä ja katsoi kyynelsilmin häntä kasvoihin.
"Ymmärrän sinut, koska olet roomalainen; sinä et ymmärrä minua, joka
olen israelilainen. Sinä tuotit minulle tänä päivänä suurta tuskaa ja
saatoit minulle selviämään, ett'emme koskaan voi tulla sellaisiksi
ystäviksi, kuin ennen olimme, emme koskaan! Tässä eroamme! Isäini
Jumala lahjoittakoon sinulle rauhansa!"
Messala tarjosi hänelle kättänsä; juutalainen läksi ulos portista.
Hänen mentyänsä roomalainen seisoi hetkisen vaiti, sitte hän heilautti
päätään ja meni hänkin pois, sanoen itsekseen: "Olkoon niin: Eros on
kuollut, Mars elää!"