Rooma ja Judea.
Me siirrymme nyt yksikolmatta vuotta eteen päin Judean neljännen
keisarillisen maaherran Valerius Gratuksen hallitusajan alkuun. Se
aika on muistettava valtiollisista liikkeistä, joita silloin sattui
Jerusalemissa, vaikk'ei se juuri olekkaan se ajankohta, jolloin oli
viimeinen ja ratkaseva riita Rooman ja juutalaisten välillä.
Tällä väliajalla oli Judeassa tapahtunut monta muutosta, varsinkin mitä
valtiolliseen asemaan koskee. Herodes Suuri "koottiin isäinsä tykö"
vuoden kuluttua Jesuksen syntymästä, ja se tapahtui niin kauhealla
tavalla, että kristityllä maailmalla oli kyllin syytä katsoa häntä
Jumalan vanhurskaan koston uhriksi. Kuten kaikki suuret hallitsijat,
jotka koko elämällään tarkoittavat valtansa vahvistusta, hänkin uneksi,
että saisi jättää kruununsa ja valtansa perillisilleen ja perustaa
mahtavan hallitsijasuvun. Sitä varten hän sääsi testamentissaan
valtakuntansa jaettavaksi kolmen poikansa Antipaan, Filippon ja
Arkelaon kesken, joista viimeksi mainitun piti saaman kuninkaan
nimi. Testamentin toimeenpanijaksi tuli tietysti keisari Augustus,
joka hyväksyikin sen kaikki eri kohdat, paitsi yhtä. Hän ei antanut
Arkelaolle kuninkaan nimeä, ennen kuin saisi itse nähdä hänen
kelvollisuutensa ja uskollisuutensa. Sen sijaan hän nimitti hänet
"etnarkoksi", kansanruhtinaaksi, ja sellaisena salli hänen hallita
yhdeksän vuotta, kunnes hänet katsottiin kykenemättömäksi kukistamaan
valtakunnassa yhä kasvavia ja lisäytyviä levottomia aineksia sekä
huonon hallinnon tähden erotettiin virastaan ja lähetettiin maanpakoon
Galliaan.
Keisari, tyytymättä yksistään Arkelaon erottamiseen, julmalla
mielihyvällä loukkasi Jerusalemin kansan ja ylpeiden pappien tunteita,
vieläpä niiden arinta kohtaa: turhamaisuutta. Hän teki Judean Rooman
maakunnaksi ja Syrian prefektin alaiseksi. Niinpä pyhä kaupunki sai
kuninkaallisen hallitusmiehen sijasta, joka olisi asunut Herodeen
linnassa Sion-vuorella, alemman virkamiehen, prokuraattorin, joka oli
yhteydessä Rooman hovin kanssa Antiokiassa asuvan Syrian legaatin
kautta. Jotta nöyryytys tulisi vielä tuntuvammaksi, ei prokuraattorin
sallittu asua Jerusalemissa, vaan Caesarea määrättiin maan hallinnon
keskustaksi. Mutta pahin nöyryytys ja mielten kiihotus, tahallisin
häväistys oli sittekin se, että Samaria, tuo inhottu ja halveksittu
Samaria yhdistettiin Judeaan yhdeksi maakunnaksi ja sen kanssa
tasa-arvoiseksi osaksi. Mikä kurjuus ja kauheus, että heidän piti
roomalaisen prokuraattorin palatsissa tungeskella noiden Garizimin
puolustajain kanssa ja kärsiä heidän pilkkanauruansa, heidän,
eriseuralaisten, fariseuksien!
Kaikkien näiden nöyryytysten ohella oli kukistuneella kansalla
kuitenkin yksi lohdutus jälellä: ylimmäinen pappi vallitsi Herodeen
palatsissa torin varrella ja piti siellä jonkinlaista hovia. Vähäpä
hänen valtansa kuitenkin merkitsi. Elämän ja kuoleman tuomio-oikeuden
oli prokuraattori pidättänyt itselleen, oikeutta käytettiin Rooman
nimessä ja sen lakien mukaan. Vielä paremmin kuvasi olojen todellista
tilaa se, että kuninkaan linna oli osaksi annettu roomalaisen
virkamiehen haltuun ja hänen seurueelleen, jossa oli alempia
virkamiehiä, veronkantajia, tullimiehiä, ilmiantajia ja vakoojia.
Kuitenkin ne, jotka uneksivat vastaista vapaaksi pääsemistä ikeestä,
olivat jonkin verran hyvillään, että etevimpänä hallitusmiehenä
palatsissa oli juutalainen. Hänen päivästä päivään pitennetty siellä
olonsa muistutti profeettain lupauksia ja niitä aikoja, jolloin Jehova
hallitsi Israelin sukukuntia Aaronin poikain kautta; se näytti heistä
varmalta merkiltä, ettei Herra ollut hylännyt heitä; heidän toiveensa
siten elivät yhä edelleen, vahvistivat heidän kärsivällisyyttänsä ja
auttoivat heitä ääneti odottamaan Juudan leijonaa, jonka he toivoivat
kerran tulevan hallitsemaan.
Judea oli jo yhdeksättäkymmentä vuotta ollut Rooman maakuntana, ja se
aika oli ollut kyllin pitkä näyttämään keisareille, että, juutalaista,
vaikka hän kyllä olikin hyvin ylpeä, oli varsin helppo hallita, joll'ei
vain loukattu hänen uskontoansa. Tämän valtioviisaan huomion mukaan
olivat Gratuksen edelläkävijät huolellisesti pysyneet sekautumatta
alammaistensa pyhiin menoihin ja tapoihin. Hän sitä vastoin alkoi käydä
toista uraa. Ensimmäiseksi virkatoimekseen hän erotti ylimmäisen papin
Hannaan ja antoi sen viran Tabuksen pojalle Ismaelille. Olipa tämä
käsky lähtenyt Augustukselta itseltään taikka Gratus tehnyt sen omin
päin, kohta ainakin tuli ilmi, miten suuri valtiollinen virhe se oli.
Me emme huoli väsyttää lukijaa selittelemällä juutalaisten politikkaa
kokonansa, mutta katsomme kuitenkin tarpeelliseksi tehdä edeltä päin
muutamia huomautuksia, ennen kuin voidaan ymmärtää seuraavaa kertomusta.
Tähän aikaan oli Judeassa kaksi puoluetta: ylimykset ja separatistit
eli kansanpuolue. Herodeen kuoltua nämä molemmat puolueet yhdistyivät
Arkelaoa vastaan; ne ahdistivat häntä temppelistä palatsiin,
Jerusalemista Roomaan, välistä viekkaudella, välistä myöskin
teräaseilla. Useammin kuin kerran kajahtelivat Morianvuoren pyhät
rakennukset taistelun melskeestä. Viimein he karkoittivat hänet
maanpakoon. Mutta vaikka molemmat puolueet vetivät yhtä köyttä yhteistä
vihollista vastaan, oli niillä sentään kummallakin omat eri pyrintönsä.
Ylhäiset vihasivat ylimmäistä pappia Joazaria; separatistit sitä
vastoin olivat hänen hartaimmat kannattajansa. Kun Herodeen suunnitelma
hajosi Arkelaon karkoitukseen, tuli sama kohtalo Joazarin osaksi.
Ylhäiset valitsivat Selin pojan Hannaan siihen ylhäiseen virkaan, ja
silloin liittolaiset erosivat toisistaan. Siitä hetkestä asti nämä
puolueet seisoivat verivihollisina vastatusten.
Taistelussa Arkelaoa vastaan olivat ylhäiset huomanneet edulliseksi
turvautua Roomaan. Ollen vakuutetut, että tähänastisen hallituksen
kukistuttua uusi samallainen oli muka ehdottomasti tuleva sijaan, he
vaativat Judean muuttamista maakunnaksi. Siitä separatistit saivat
lisää syytä rynnäkköön, ja etenkin sitten kun Samaria liitettiin
samaan maakuntaan, jäivät ylhäiset heikommaksi puolueeksi, jolla oli
tukenansa vain keisarillinen hovi, oma rikkaus ja vanha sukuperä; vielä
viisitoista vuotta, kunnes Valerius Gratus pääsi hallitukseen, he
jaksoivat pysytellä sekä palatsissa että temppelissä.
Hannas, puolueensa epäjumala, oli uskollisesti käyttänyt valtaansa
keisari-suojelijansa tahdon mukaan. Antonia-linna oli roomalaisen
varustusväen hallussa; roomalainen vartia seisoi palatsin porttien
edessä. Roomalainen tuomari tutki ja tuomitsi sekä sivili- että
rikosasioita; Rooman verot roomalaiseen tapaan säälimättä kiskottiin
sekä kaupungeista että maaseuduilta. Joka päivä ja joka hetki kansaa
lukemattomin tavoin rääkättiin ja ärsytettiin, niin että se sai
karvaasti kokea, mikä on vapaan ja toisesta riippuvaisen elämän erotus.
Hannaan kuitenkin onnistui verraten hyvin rauhoittaa mieliä. Roomalla
ei ollut uskollisempaa ystävää, vaikka se käsitti hänen oikean arvonsa
vasta sitte, kun hän jo oli kukistunut. Annettuaan ylimmäispapillisen
pukunsa Ismaelille Hannas meni temppelistä suoraa päätä separatistien
kokouksiin ja tuli uuden, betusilaisista ja setiläisistä muodostuneen
puolueen päämieheksi.
Prokuraattori Gratus, siten jäätyään ilman kannatusta, näki, mitenkä
tuli, jonka olemassa oloa oli viidentoista vuoden aikana tiedetty
ainoastaan savun tupruamisesta, alkoi taas hehkua uudistunein
voimin. Kuukauden kuluttua Ismaelin astumisesta virkaansa täytyi
roomalaisen käydä Jerusalemissa häntä tervehtimässä. Parkuen ja
viheltäen katselivat juutalaiset muureilta hänen henkivartiastonsa
tuloa pohjoisesta portista kaupunkiin ja marssia Antonia-linnaan,
mutta silloin he myöskin ymmärsivät käynnin oikean merkityksen:
koko joukko legiona-sotamiehiä majoitettiin entisen varustusväen
lisäksi, ja juutalaisten kahleiden avaimia voitiin siitä lähtein
käyttää mielinmäärin. Jos prokuraattori huomasi soveliaaksi näyttää
mahtivaltaansa, onneton silloin se, joka uskalsi sitä loukata!