Kristus-lapsi.
Oli kolmannen yövartion alku. Auringon ensi säteet taistelivat jo
idässä yön pakenevaa pimeyttä vastaan, vaan niin heikosti, että laakso
vielä oli sakean hämärän vallassa. Vartia vanhan majatalon katolla
kuunteli vilusta vavisten ensimmäisiä huomattavia ääniä, joilla heräävä
elämä tervehtii päivän koittoa. Silloin rupesi valopilkku lähestymään
mäen kukkulaa. Ensin hän luuli sitä tulisoihduksi, jolla joku vaeltaja
valasi tietänsä, vaan sitte joksikin taivaan lentotähdeksi. Sen loisto
kuitenkin vahvistui, kunnes siitä tuli komea tähti. Pelästyen oudosta
ilmiöstä hän huusi kovasti, niin että joka henki koko majatalosta
riensi katolle. Ilmiö yhä lähestyi, valaisten kalliot, puut ja polut
salaman kaltaisella valolla. Arimmat katsojat lankesivat polvilleen
ja rukoilivat kasvoillansa maassa; rohkeimmat peittivät silmänsä ja
välistä aina vavisten katsahtivat säteilevää tulijaa. Kohtapa jo tähden
häikäsevä valo kirkasti majatalon ja koko sen ympäristön. Ken uskalsi
katsoa ylös, huomasi heti tähden seisovan hiljaa ylhäällä sen luolan
ovirakennuksen kohdalla, jossa lapsi syntyi.
Häiriön aikana, jonka tämä tavaton ilmiö sai aikaan, tulivat tietäjät
ratsastaen ylös mäelle ja pysähtyivät portille. Laskeuduttuaan
maahan he pyrkivät sisään. Vartia, sen verran toinnuttuansa
hämmästyksestään, että voi kuulla mitä he huusivat, veti salvat auki
ja päästi miehet sisään. Tähden yliluonnollisessa valossa näyttivät
kamelit kummituksilta, ja paitsi miesten ulkomaista pukua, oli heidän
kasvoissaan ja käytöksessään myöskin sellaista intoa ja kiihkoa,
että vartian mielikuvitus kasvatti hänen pelkoaan yhä suuremmaksi;
hädissään hän pujahti taemmaksi ja uskalsi tuskin vastata heidän
kysymyksiinsäkään.
"Eikö tämä ole Betlehem Juudanmaassa?"
Toisia jo tunkeutui esiin, ja hän vastasi kysymykseen osittain
myöntävästi.
"Ei, tämä on vain majatalo; kaupunki on tässä alempana."
"Onko täällä äsken syntynyttä lasta?"
Ihmiset katselivat kummastellen toinen toistansa, vaan muutamat
sanoivat kyllä olevan.
"Näyttäkää, missä se on!" pyysi kreikkalainen kiihkeästi.
"Niin, viekää meidät hänen luoksensa!" sanoi Baltasar vilkkaasti. "Me
olemme nähneet hänen tähtensä, tuon saman, joka nyt pysähtyi tämän
talon päälle; me olemme tulleet osoittamaan kunnioitustamme lapselle."
Hindulainen pani kätensä ristiin ja riemuitsi. "Jumala elää totisesti.
Rientäkäämme! Vapahtaja on löydetty. Me olemme ihmisten lapsista
enimmin siunatut!"
Ihmiset laskeutuivat katolta ja seurasivat muukalaisia, kun heitä
vietiin pihan poikki aitaukseen. Nähtyään tähden, jonka valo jo
kuitenkin oli vähennyt, kääntyivät muutamat peloissaan takaisin, mutta
enin osa seurasi muukalaisia. Tietäjäin lähestyessä huonetta tähti
nousi ylemmäksi; kun he pysähtyivät ovelle, liiteli se jo korkealla
heidän päänsä päällä, ja kun he astuivat sisään, niin se katosi
näkyvistä. Sen näkijät tulivat lujasti vakuutetuiksi siitä, että tähden
ja muukalaisten välillä oli jotakin jumalallista yhteyttä, joka myöskin
koski ainakin jotakuta luolan asukasta. Kun ovi aukeni, he kilvan
riensivät miesten jälestä sisään.
Luolaa valasi lyhty; sen valon avulla oli muukalaisten mahdollista
löytää äiti ja hänen sylissänsä lepäävä lapsi.
"Onko tämä sinun lapsesi?" kysyi Baltasar.
Ja Maria, tutkistellen mielessään, mitä kaikkea ihmeellistä oli lapsen
syntyessä tapahtunut, ja kätkien kaikki sydämmeensä, nosti lapsen
valoon, sanoen:
"On se minun poikani."
Miehet lankesivat kunnioittavasti polvilleen maahan sen eteen.
Se oli samallainen kuin muutkin lapset; pään ympärillä ei ollut mitään
kirkkauden loistoa eikä kallista koristusta. Huulet eivät auenneet
puhumaan, eikä se millään tavalla ilmaissut, käsittikö se ollenkaan
heidän iloansa ja rukouksiansa. Muiden lasten tavalla se kauemmin
katseli lyhdyn valoa kuin polvillaan olevia miehiä.
Kotvan päästä tietäjät nousivat ja menivät kameliensa luo noutamaan
lahjoja: kultaa, pyhää savua ja mirhamia, jotka he laskivat sen
eteen maahan. Heidän kunnioitussanojansa ei ole säilynyt missään
muinaiskertomuksessa, sillä saastumattoman sydämmen palvelus oli
silloin, kuten se nytkin on ja aina on oleva, innoittunut laulu, joka
tulee suoraan sydämmestä.
Tämä siis oli lunastaja, jonka he nyt pitkän etsimismatkan jälkeen
olivat löytäneet. Ja yhtä hartaasti he kuitenkin kunnioittivat häntä
-- miksikä? Heidän uskonsa perustui häneen, jonka me sittemmin
olemme oppineet tuntemaan Isäksi. He olivat miehiä, joille hänen
lupauksensa olivat niin riittävät, ett'eivät he udelleet, millä tavalla
ne toteutuivat. Vähä niitä oli, jotka olivat kuulleet lupaukset:
ainoastaan äiti, Josef, paimenet ja nämä kolme miestä, mutta kaikilla
heillä oli sama horjumaton luottamus ja uskallus. Tähän aikaan, jona
Jumala toteutti aikeensa jälleen ojentaa langennutta ihmiskuntaa, teki
Hän itse kaikki eikä lapsi mitään.
Mutta vetäkäämme syrjään tulevien aikojen esirippu, hyvät lukijat! Aika
lähestyy, jolloin jumal'ihminen ilmoittautuu merkeillä ja ihmeillä.
Autuas jokainen, ken silloin uskoo häneen!
Odottakaamme sitä aikaa!
Toinen kirja.
On sielun tuli, jok'ei viihtyä
Ahtaassa tilassaan voi milloinkaan
Vaan pyrkii taakse toivon kaukomaan
Ja kerran liekiss', koskaan sammua
Ei voi se, ylhäss' kiivaudessaan
Ei väsy mistäkään.
_Byron, Childe Harold_.