Kristuksen syntymä.
Puolentoista tai ehkä kahden virstan päässä Betlehemistä on
tasanko, jota vuoren harjanne erottaa kaupungista. Se laakso oli
hyvässä suojassa pohjatuulilta, jonka vuoksi siinä kasvoi runsaasti
metsäviikunapuita, vaivaistammia ja kuusia sekä vuoren notkoissa ja
rotkoissa öljy- ja silkkiäispuu-metsikköjä, jotka kaikki edut olivat
tähän vuoden aikaan verrattoman hyvät lampaiden, vuohien ja karjan
hoitajille.
Siinä laakson laidassa, joka oli lähinnä kaupunkia, oli jyrkän
kallioseinän juuressa avara _marah_ eli lammasnavetta, vuosisatoja
vanha. Jollakin ammoin sitte unhottuneella ryöstöretkellä oli
rakennuksen katto revitty ja melkein koko muukin rakennus hävitetty.
Siihen kuuluva aitaus oli kuitenkin eheänä, ja sepä olikin paljoa
tärkeämpi kuin itse navetta paimenille, jotka käyttivät laumojansa
siinä laaksossa. Kivimuuri oli miehen korkuinen, mutta ei niin korkea,
ett'ei pantteri tai leijona, jonka nälkä ajoi erämailta tänne, olisi
joskus rohkealla hyppäyksellä päässyt sisään. Muurin sisäpuolelle oli
lisäsuojaksi ainaista vaaraa vastaan istutettu pensasto; se oli niin
hyödyllinen laitos, että varpunenkaan tuskin olisi voinut pujahtaa
muuria ylemmäksi kasvaneiden oksain välitse, ne kun olivat täpö täynnä
okaita, jäykkiä kuin terävimmät rautapiikit.
Edellisessä luvussa kerrottujen tapausten aikana olivat jotkut
paimenet, tuoretta laidunta etsien, ajaneet laumansa tälle tasangolle.
Aikaisesta aamusta olivat metsiköt kajahdelleet huuteluista ja
kirvesten iskuista, lammasten ja vuohien määkinästä, kellojen
kilinästä, karjan ammunnasta ja koirain haukunnasta. Auringon noustessa
he kaikki läksivät lammasnavetalle, ja yön tullessa oli laaksossa jo
kaikki laitettu kuntoon. Paimenet tekivät tulen, söivät yksinkertaisen
illallisensa ja istahtivat lepäämään, puhelemaan ja laumojansa
vartioimaan.
Kuusi miestä heitä oli, lukuunottamatta sitä, joka aina vuorossaan oli
vartioimassa. Muutamat istuivat, toiset makasivat vatsallaan ryhmässä
nuotion ympärillä. He kun tavallisesti olivat paljain päin, riippui
tukka korvallisilla paksuina, päivettyneinä vanukkeina; parta, ulottuen
alas ryntäille asti, peitti kaulan. Heillä oli yllä villaisesta kilin
tai karitsan nahasta tehdyt manttelit, jotka peittivät ruumiin kaulasta
polviin asti, vaan jättivät käsivarret paljaiksi. Tämä paksu pukine oli
leveällä vyöllä sidottu vyötäisiltä kiinni. Sandaalit olivat karkeinta
lajia; oikealta olkapäältä riippui hihnoista pussilaukkuja, joissa
oli ruokaa ja heidän linko-asettansa varten soveliaita kiviä. Maassa
itsekunkin vieressä oli koukkusauva, hänen ammattinsa merkki ja samalla
puolustusase.
Sellaisia olivat juutalaiset paimenet. Ulkonäöltään he olivat raakoja
ja villejä, kuten laiha koira, joka heidän kanssansa istui nuotiolla,
mutta mieleltään viattomia ja lämminsydämmisiä. Ne ominaisuudet
johtuivat osaksi heidän yksinkertaisesta elintavastaan, osaksi siitä,
että he alinomaa hoitelivat suloisia ja avuttomia pikku elukoita.
Paimenet lepäsivät puhellen. Heidän keskustelunsa koski yksinomaan
heidän laumojaan, ikävä aine muiden ihmisten mielestä, mutta sehän
heistä oli koko heidän maailmansa. Kun he laveasti kertoivat
pienimpiäkin sivuseikkoja, kun he eivät jutellessaan jättäneet mitään
kohtaa unhotuksiin siitä, mitenkä joku karitsa oli joutunut hukkaan,
niin onpa muistettava, miten paimen ja eläin ovat kiintyneet toinen
toiseensa. Syntymästä asti otti paimen elukan haltuunsa, kaitsi sitä
joka päivä, auttoi sitä yli jokien, kantoi alas jyrkistä rinteistä,
antoi sille nimen ja opetti sitä. Se oli hänen seuranansa, hänen
ajatustensa ja harrastustensa esineenä; se elähytti hänen kuleksivaa
elämäänsä ja oli siinä osallisena; sen puolustukseksi täytyi hänen
osata taistella leijonia tai rosvoja vastaan, jopa kuollakin.
Suurenmoiset tapaukset, niin kuin kansakuntain häviäminen ja
maailmanvallan siirtyminen toisilta toisille, olivat heistä
vähäpätöisiä asioita, jos he niitä joskus kuulivat. Sattumalta he ehkä
saivat kuulla, mitä Herodes puuhasi siinä tai tässä kaupungissa, miten
hän rakenteli palatseja ja kouluja eikä ollut huomaavinaan kiellettyjen
uskontojen harjoitusta. Rooma noudatti täälläkin omaa tapaansa: kun
jotkut kansat viivyttelivät alamaisuuskäyntiään sen luona, niin se ei
kauan odottanut, vaan tuli itse niiden luokse. Kukkuloilla, joiden
ylitse paimen kuletti hidasta laumaansa, tai aitauksissa, joissa hän
sitä suojeli, sattui varsin usein, että häntä pelästytti torvien
pärinä, ja ulos katsoessaan hän huomasi pienen sotaväen-osaston,
välistä koko legionankin marssimassa tietä myöten. Kun välkkyvät
kypärät katosivat näkyvistä ja anastajain vaikuttama mielenkiihko
tyyntyi, alkoi hän mietiskellä, mitähän nuo kotkat ja joukon edellä
kannetut kullatut maapallot tarkoittivat ja mitä viehätysvoimaa saattoi
olla tuossa sotilaselämässä, joka näytti niin perin toisenlaiselta kuin
hänen omansa.
Mutta näillä miehillä, vaikka he olivatkin raakoja ja yksinkertaisia,
oli kuitenkin yksi kokemus ja yksi viisaus. Sabattina heillä oli tapana
peseytyä ja mennä ylös synagogaan, jossa he istahtivat taimmaisiin
penkkeihin. Kun "kassa" kantoi ympäri torahia eli lakia, ei kukaan sitä
hartaammin suudellut kuin he; kun "sheliak" luki tekstin, ei kukaan
täydellisemmin uskoen kuunnellut sen selitystä eikä kukaan säilyttänyt
enempää vanhinten saarnasta eikä sitä jälestä päin tarkemmin
mietiskellyt kuin he. Yhdessä "Sheman" värssyssä oli heidän mielestään
kaikki oppi ja laki, mitä he yksinkertaisessa elämässään tarvitsivat:
että herra Jumala oli yksi ja että heidän tuli rakastaa häntä kaikesta
sydämmestään. Ja he rakastivat häntä, tietämättä, että he siten olivat
kuninkaita viisaampia.
Keskustelun aikana, ennen kuin ensimmäinen vartio oli kulunut, paneutui
paimen toisensa perästä levolle, kukin istumapaikalleen.
Yö, kuten useimmat talviyöt, oli kirkas ja viileä ja tähdet kiiluivat
taivaalla. Oli aivan tyyni. Ilma näytti puhtaammalta kuin koskaan, ja
rauha, joka vallitsi, oli enempi kuin pelkkä äänettömyys; se oli pyhä
hiljaisuus, julistus, että taivas laskeutui tomuun kuiskaamaan jotakin
hyvää sanomaa kuulustelevalle maalle. Aitauksen portilla käveli vartia
edes takaisin, mantteli lujasti käärittynä. Hän pysähtyi välistä,
milloin kuului vähäkään liikettä makaavien laumain keskestä tai
shakaalin ulvontaa vuoren harjalta. Puoliyön hetki lähestyi vitkaan,
mutta tuli se toki viimein. Hänen työnsä oli tehty, hän saattoi nyt
ruveta nauttimaan sikeää unta, jolla työ siunaa lapsiansa. Hän läksi
astumaan nuotion luo, mutta pysähtyi, sillä hänen ympärilleen levisi
valo, niin lempeä ja puhdas kuin kuun valo. Hän odotti hengittämättä.
Valo vahvistui; esineet, jotka äsken olivat olleet näkymättöminä,
näkyivät nyt selvään; hän näki koko kedon ja kaikki, mitä laaksossa
oli. Väristys, kovempi kuin yöilman tuottama vilu, pelon väristys
vapisutti häntä. Hän katsoi ylös päin; tähdet olivat hävinneet;
valo virtaili alas ylhäältä niin kuin ikkunasta; hänen ylös päin
katsellessaan se muuttui häikäisevän kirkkaaksi. Kauhistuen huusi hän:
"Herätkää, herätkää, ystävät!"
Koirat hypähtivät ylös ja juoksivat vinkuen tiehensä. Elukat peloissaan
sulloutuivat niin liki toisiansa kuin suinkin pääsivät.
Miehet hypähtivät ylös ja tarttuivat aseihinsa.
"Mikä hätänä?" he kysyivät yhteen ääneen.
"Katsokaa!" huusi vartia, "taivas on tulessa!"
Äkisti valo muuttui niin häikäseväksi, ett'ei sitä kärsinyt katsoa.
He peittivät silmänsä ja lankesivat polvilleen. Kun heidän sielunsa
vapisi pelosta, lankesivat he kasvoilleen, kärsimättä katsoa mihinkään,
tunnottomina, ja he olisivat kuolleet kauhusta, ell'ei ääni olisi
puhutellut heitä: "Älkää pelätkö!"
He kuuntelivat.
"Älkää pelätkö; katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva
kaikille kansoille."
Ääni kaikui ylimaailmallisen suloiselta ja rauhoittavalta, tunkeutui
läpi heidän olemuksensa ja täytti heidän mielensä luottamuksella.
He nousivat polvilleen ja kunnioittavasti katsoessaan ylös näkivät
mahtavan valoloiston keskellä miesolennon hohtavan valkoisessa puvussa.
Hänen olkapäittensä ylitse näkyi kiiltäväin siipien kulmat; hänen
otsassaan hehkui kiinteästi loistava tähti, kirkas kuin iltatähti;
kädet olivat siunaavasti ojennetut heitä kohti; hänen kasvonsa olivat
kirkkaat ja tyynet ja jumalallisen kauniit.
He olivat usein kuulleet puhuttavan ja yksinkertaisella tavallaan
itsekin keskustelleet enkeleistä. Nyt he eivät epäilleet, vaan sanoivat
sydämmessään: "Jumalan kunnia on meidän ympärillämme, ja tämä on se,
joka muinoin tuli profeetan tykö Ulain joen rannalla."
Enkeli jatkoi:
"Sillä teille on tänä päivänä syntynyt vapahtaja, joka on Kristus,
Herra, Davidin kaupungissa."
Taaskin oli hetkisen äänettömyys, joll'aikaa sanat ikään kuin
naulautuivat heidän mieleensä.
"Ja tämä on teille merkkinä", kuului edelleen taivaallinen sanoma: "Te
löydätte lapsen kapaloituna makaavan seimessä."
Julistaja vaikeni; iloinen sanoma oli loppuun lausuttu, mutta hän
seisoi yhä vielä paikoillaan. Äkisti valo, jossa hän näytti olevan
keskuksena, muuttui ruusunpunaiseksi ja alkoi värähdellä. Ylhäällä
korkeudessa, paimenten silmän kantaman päässä, liiteli valkosiipisiä
loistavia olennoita, ilmestyen ja kadoten, ja monilukuiset äänet
kuuluivat sulosointuisesti veisaavan:
"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ihmisille hyvä
tahto!"
Sitä ylistystä enkelijoukko veisasi moneen kertaan.
Taivaallinen sanansaattaja nosti sitte silmänsä, ikään kuin
odottaen hyväksymismerkkiä joltakin sieltä ylhäältä, äärettömästä
avaruudesta. Hänen siipensä alkoivat liikkua, levisivät hitaasti
ja majesteetillisesti, ulkopuolelta lumivalkoisina, sisäpuolelta
välähdellen kuin puhtain valkoinen helmi; sitte ne ojentuivat monta
kertaa pitemmiksi kuin olento itse; hän nousi hiljaa ja ponnistuksetta
liiteli pois näkyvistä, vieden valon mukanansa. Vielä kauan hänen
kadottuaankin kuului ylhäältä yhä hiljemmin ylistysveisuu: "Kunnia
olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!"
Paimenet, toinnuttuansa entiselleen, katsoivat hämillään toinen
toistansa, kunnes eräs heistä sanoi:
"Se oli Gabriel, Jumalan sanansaattaja maan lapsille."
Ei kukaan vastannut.
"Kristus, Herra on syntynyt, eikö hän sanonut niin?"