Betlehemissä.
Täysin käsittääkseen, mitä natsarealaiselle tapahtui majatalossa,
tulee lukijan pitää mielessä, että majatalot olivat itämailla vallan
toisenlaiset kuin länsimailla. Niiden persiankielinen nimitys oli
kaani, ja yksinkertaisimmat niistä olivat vain aitauksia, joihin ei
ollut mitään porttia eikä ovea. Ne tehtiin varjoisiin paikkoihin, joita
kävi helposti puolustaa ja joissa oli vettä saatavissa. Sellaiset
olivat ne majapaikat, jotka suojelivat Jakobia hänen matkallaan
Padan-Aramiin hankkimaan itsellensä vaimoa. Samanlaisia on vielä
tänäkin päivänä aavikoiden levähdyspaikoissa. Toiselta puolen olivat
muutamat niistä, varsinkin suurten kaupunkien kuten Jerusalemin ja
Aleksandrian välisen tien varrella, oikein ruhtinaallisia laitoksia,
rakentajakuningastensa auliuden tuntomerkkejä. Tavallisesti ne eivät
kuitenkaan olleet muuta kuin jonkun sheikin asunto tai omaisuus, jossa
hän piti päämajaa ja josta hän hallitsi heimoansa. Vierasten majoitus
oli niissä vaan sivutarkoituksena; muuten ne näet olivat toreina,
teollisuuspaikkoina tai linnoina, kauppiasten ja käsityöläisten
kokous- ja oleskelupaikkoina melkein yhtä paljon kuin yön yllättämien
karavaanien ja jalkamiesten turvapaikkoina. Niiden muurien sisällä
toimiteltiin joka päivä kaikellaisia asioita, kuten kaupungissa.
Varmaankin on länsimaalaisesta erittäin huvittavaa kuulla, miten
merkillisellä tavalla tällaista majataloa hoidettiin. Siinä ei ollut
isäntää eikä emäntää; ei palvelijoita, keittäjiä eikä keittiötäkään;
vahtimies portilla oli ainoa jonkinlaisen valvonnan tai omistusoikeuden
merkki. Vieraat pysähtyivät siihen mielensä mukaan, ilmoittamatta siitä
kellekään. Siitä järjestelmästä tietysti seurasi, että jokaisella
majapaikkaan poikkeavalla täytyi olla itsellään mukana oma eväs ja
keittoastiat taikka täytyi hänen ostaa ne majatalossa oleskelevilta
kaupustelijoilta. Samoin oli vuoteen, makuuvaatteiden ja eläinten rehun
laita. Vettä, lepoa, kattoa pään päällä ja turvallisuutta matkustaja
ainoastaan odottikin saavansa isännältä, eivätkä ne maksaneet mitään.
Synagoogain rauhaa häiritsivät usein meluisat riidat, vaan majapaikan
rauhaa ei koskaan. Nämä rakennukset ympäristöineen olivat pyhät; lähde
ei ollut niin pyhä.
Betlehemin edustalle laitettu majatalo, jonka eteen Josef vaimoineen
pysähtyi, oli varsin sopiva tällaisten majapaikkain esimerkiksi,
se kun ei ollut liian yksinkertainen eikä liian ylellisestikään
laitettu. Rakennus oli muodoltaan aivan itämaalainen; ympäri pihan
oli neliönmuotoinen huonerivi, leikkaamattomista kivistä tehty,
tasakattoinen, ulkoseinät ihan ikkunattomat, itäisessä eli etusivussa
yksi ainoa aukko, s.o. ovi, joka siis samalla toimitti portin virkaa.
Tie kulki niin läheltä ovea, että sen tomu puoleksi peitti pihtipielen
poikkipuun. Litteäkivinen muuri läksi rakennuksen koillisesta kulmasta,
jatkuen monta kyynärää rinnettä myöten alaspäin ja siitä länteen päin
kalkkilouhokselle asti, siten ollen turvallinen karjan aitaus, joka
majapaikassa on ihan välttämätön asia.
Pienessä kaupungissa, kuten Betlehemissä, jossa oli vain yksi sheikki,
voi tietysti myöskin olla ainoastaan yksi majatalo. Josef, vaikka
olikin syntynyt täällä, ei saattanut odottaakaan itseänsä kohtaan
vierasvaraisuutta kaupungista, koska hän oli jo kauan asunut muualla.
Sitä paitsi saattoi väenlasku, jota varten hän oli tullut tänne, kestää
viikkokausia, ehkäpä kuukausiakin; roomalaisten maakunnanvirkamiesten
hitaisuus oli tässä asiassa tullut jo sananparreksi. Tuskinpa vain
olisi käynytkään rasittaa tuttavia tai sukulaisia niin tietämättömän
pitkällä vierailulla. Sen tähden hänen pelkonsa, ett'ei ehkä saisi
nauttia majatalon mukavuuksia, kasvoi aivan tuskalliseksi hänen
kiivetessään vastamäkeen ja jyrkimmissä paikoissa kiirehtiessään aasia.
Hän näet huomasi tien olevan täynnä miehiä ja poikia, jotka hälisten
ja huutaen ajelivat karjaansa, hevosia ja kameleja, alas laaksoon ja
jälleen ylös, toiset juottamaan, toiset korjaamaan elukoita suojaan
läheisiin luoliin. Hänen päästessään lähelle majataloa se rauhattomuus
yhä lisääntyi, kun hän näki suuren ihmisjoukon ovea piirittämässä;
läheinen, avara aitauskin näytti jo olevan täpösen täynnä.
"Me emme pääse ovelle asti", sanoi Josef, "pysähtykäämme tähän ja
tiedustelkaamme, jos voimme, mitä on tapahtunut."
Vastaamatta Maria levollisesti työnsi huntunsa syrjään. Hänen
kasvoistansa ensin näkyvä väsymys muuttui mielenkiinnoksi. Hänhän oli
aivan lähellä ihmisjoukkoa, joka ei voinut olla herättämättä hänen
uteliaisuuttansa, vaikka ihmisjoukot olivatkin hyvin tavalliset niillä
maanteillä, joita suuret karavaanit enimmiten kulkivat. Siinä oli
jalkamiehiä, jotka kovalla äänellä puhuen kaikkia Syrian murteita
juoksentelivat sinne tänne; hevosmiehiä, jotka huutelivat kameleilla
ratsastajille; miehiä, jotka kinastelivat vastahakoisten lehmäin
ja arkain lammasten kanssa; miehiä kaupitsemassa leipää ja viiniä;
puhumattakaan poikajoukosta, joka oli ajelemassa koiraparvea. Jokainen
ja kaikki tyyni näytti olevan yht'aikaa liikkeessä. Kaunis katselija
oli luultavasti liian väsyksissä, voidakseen kauan tuntea huvia tuosta
elävästä taulusta; hetkisen kuluttua hän huokasi ja ikäänkuin lyyhistyi
satulaan; juuri kuin lepoa etsien tai jotakuta odotellen hän katseli
kohti etelää ja Paratiisivuoren korkeita kallioita, jotka hiukan
punottivat laskeutuvan auringon säteistä.
Sill'aikaa kuin Maria katseli sinne päin, tunkeutui kyynäspäittensä
avulla esiin mies ja pysähtyi lähelle aasia harmistuneesti katsoen
väkijoukkoon. Josef puhutteli häntä.
"Kun oletan, että te ystäväni kuten minäkin olette Juudan poikia,
uskallan minä kysyä teiltä tämän ihmistungoksen syytä."
Mies kääntyi kiivaasti, mutta, nähtyään Josefin vakavan muodon, nosti
kätensä puoli tervehdykseen ja vastasi yhtä pitkään ja syvällä äänellä
kuin kysyjäkin:
"Rauha olkoon teille, rabbi! Olen Juudan poikia ja vastaan teille.
Minun kotoni on Bet-Dagonissa, joka, kuten tiedätte, on vanhastaan
ollut Danin suvun asuinpaikka."
"Modinin ja Jopen välillä", sanoi Josef.
"Ah, te olette käynyt Bet-Dagonissa", sanoi mies, kasvot vielä
lempeämpinä. "Millaisia vaeltajia me Juudan suku olemmekaan! Minä olen
jo monta vuotta ollut poissa vuorenselänteeltä, vanhasta Efratista,
kuten isämme Jakob sitä nimitti. Kun kuulutettiin, että kaikki
hebrealaiset lasketaan, kukin synnyinpaikassaan, niin ... se minun
asiani on täällä, rabbi."
Josef vastasi, kasvojen muoto entisellään:
"Samalle asialle minäkin tulin ja vaimoni."
Mies katsahti pikaisesti Mariaan ja pysyi vaiti. Maria katseli Gedorin
paljasta huippua. Aurinko suuteli hänen ylös päin käännettyjä kasvojaan
ja täytti loistollaan hänen syvät sinipunervalta hohtavat silmänsä;
hänen huulillaan, jotka olivat vähän auki, värisi hengitys, joka ei
suinkaan ollut maallista huo'untaa. Sinä silmänräpäyksenä näytti koko
hänen inhimillinen kukoistuksensa ikään kuin puhdistuneelta; hän oli
sen näköinen kuin meidän mielestämme niiden pitää olla, jotka istuvat
taivaan kaikki kirkastavan valon portilla. Bet-Dagonin mies näki
omin silmin sen henkilön, jonka kuva vuosisatain kuluttua tuli neron
ilmestyksenä jumalallisen Santilaisen mieleen ja teki hänen nimensä
kuolemattomaksi.
"Mitä minä puhuinkaan? Ah, jopa muistan. Aioin sanoa, että, kun
kuulin käskyn tulla tänne, minä aivan suutuin. Mutta sitte juohtui
mieleeni vanha kukkula, kaupunki ja lakeus, joka viettää alas Kidronin
laaksoihin, viinimäet, puutarhat, viljavainiot, jotka ovat kasvaneet
laihoja aina Ruutin ja Boaan päivistä asti; tutut vuoret, Gedor tässä,
Gibeah tuolla, Mar Elias tuolla, joita lapsuudessani pidin maailman
muureina. Minä unhotin tyrannit ja tulin tänne vaimoni Rakelin ja
Saronin ruusujeni Deboran ja Mikalin kanssa."
Mies vaikeni uudestaan ja katsahti Mariaan, joka nyt katseli häntä ja
kuunteli hänen puhettansa. Sitte hän sanoi: "Rabbi, antakaa vaimonne
tulla minun vaimoni luo. Tuolla hän on lasten kanssa tuon väärän
öljypuun alla tien polvekkeessa. Minä sanon teille" -- hänen äänensä
oli vakuuttava -- "majatalo on täynnä. Ei maksa vaivaa kysyäkään oven
vartialta."
Josefin päättämiskyky oli hidas, samoin kuin hänen ajatuksensakin,
mutta viimein hän vastasi: "Tarjouksenne on ystävällinen. Joka
tapauksessa, olipa siellä tilaa taikka ei, kyllä me käymme
tervehtimässä teidän perhettänne. Mutta minä lähden kuitenkin itse
puhuttelemaan oven vartiata. Minä palaan tuota pikaa."
Ja hän antoi aasin ohjat miehelle ja riensi meluavaan ihmisjoukkoon.
Vartia istui paksulla sedripuun rungolla portin edessä. Hänen takanaan
seisoi heittokeihäs nojallaan seinää vasten. Koira makasi puunrungolla
vartian vieressä.
"Jehovan rauha olkoon teille!" sanoi Josef, päästyään viimein portin
vartian luo.
"Saakaa takaisin, mitä annatte; ja kun sen löydätte, olkoon se
moninkertainen teille ja omaisillenne!" vastasi vartia juhlallisesti,
liikahtamatta asennostaan.
"Minä olen betlehemiläinen", sanoi Josef niin pontevasti kuin taisi.
"Eikö täällä olisi tilaa..."
"Ei ole tilaa."
"Olette kai kuullut minusta puhuttavan, olen Josef Natsaretista. Täällä
asui minun isäni suku. Olen Davidin sukua."
Näihin sanoihin natsarealainen luotti. Joll'eivät ne vaikuttaneet
tarkoituksen mukaan, oli turha koettaakaan mitään muuta keinoa, edes
rahaakaan, vaikka olisi tarjonnut monta sikliäkin. Juudan suvun
poikia, sekin jo oli suuri etu; mutta Davidin sukua, se oli vielä
suurempi, se oli suurin kunnia kaikesta, mistä hebrealainen saattoi
kerskata. Toista tuhatta vuotta oli kulunut siitä kun nuori paimen tuli
Saulin seuraajaksi ja perusti kuningassuvun. Sodat, onnettomuudet,
toiset kuninkaat ja ajan hämmentävä vaikutus olivat oikeuksiin nähden
alentaneet hänen jälkeläisensä muiden juutalaisten tasalle; leipä,
jota he söivät, oli yhtä suurella vaivalla ansaittu; mutta heillä oli
kuitenkin kunniakas historia, jossa sukuluettelo oli ensimmäisenä ja
viimeisenä lukuna; he eivät voineet sekautua toisiin, sillä mihin
hyvänsä Israelin seutuun he joutuivat, niin sen historian tieto tuotti
suurta kunnioitusta.
Kun se oli yleistä Jerusalemissa ja muualla, niin tottahan mies,
joka oli siitä pyhästä suvusta, saattoi turvautua siihen Betlehemin
majatalon portilla. "Tämä on minun isäini koti", jotka sanat Josef
lausui, oli yksinkertainen ja sananmukaisin totuus, sillä juuri siinä
paikassa oli Ruut elänyt Boaan vaimona, oli Jesse syntynyt ja hänen
kymmenen poikaansa, joista David oli nuorin; juuri siitä talosta oli
Samuel tullut etsimään kuningasta ja löytänyt hänet; juuri sen paikan
antoi David Barsillain pojalle, ystävälliselle gileadilaiselle; juuri
siinä paikassa Jeremias rukouksillaan pelasti sukukuntansa jäännökset,
jotka pakenivat babylonialaisia.
Se vetoaminen ei ollut vaikuttamatta. Portin vartia lipui alas
puunrungolta ja sanoi, käsi parrassa, kunnioittavasti: "Rabbi, minä
en tiedä sanoa, milloin tämä portti ensi kerran avattiin ottamaan
vastaan vieraita, mutta toista tuhatta vuotta siitä on; koko sinä
aikana ei ole kertaakaan tapahtunut, ett'ei rehellistä miestä olisi
päästetty sisään paitsi milloin ei ole ollut hänelle tilaa. Kun näin on
kohdeltu vieraita, niin tottapa vartialla on sitä suurempi ahdingon syy
nyt, estellessään Davidin suvun poikaa. Sen tähden minä vielä kerran
tervehdin teitä; jos tahdotte tulla minun kanssani, niin minä näytän
teille, ett'ei täällä ole teille paikkaa, ei kammareissa, pihassa eikä
katolla. Milloin te tulitte, saanko kysyä?"
"Juuri nyt."
Vartia hymyili.
"Muukalaisen, joka oleskelee teidän tykönänne, pitää oleman kuin olisi
hän syntynyt teidän seassanne, ja sinun pitää rakastaman häntä niin
kuin itseäsi. Eikö laki ole niin, rabbi?"
Josef oli vaiti.
"Jos laki kerran on sellainen, voinko minä sitte sanoa jollekulle,
joka on tullut aikaa sitte: mene tiehesi; tässä on toinen, jonka pitää
saaman sinun paikkasi?"
Josef oli yhä vielä vaiti.
"Ja jos minä sanoisinkin niin, no, kenenkä se paikka sitte olisi?
Katso, kaikki nämä ihmiset ovat odottaneet, muutamat aina puolilta
päivältä asti."
"Mitä väkeä tämä kaikki on?" kysyi Josef, katsoen joukkoon päin. "Mitä
heillä on täällä tekemistä tähän aikaan?"
"Luultavasti he ovat samalla asialla kuin tekin, rabbi; keisarin käsky"
-- vartia katsahti kysyvästi natsarealaiseen -- "toi tänne enimmän
osan niistä, jotka jo ovat saaneet sijaa majatalosta. Ja eilen tuli
Damaskosta karavaani, joka on matkalla Arabiaan ja Ala-Egyptiin. Nämä,
jotka tässä näette, ovat kaikki sitä kauppamatkuetta, sekä miehet että
kamelit."
"Piha on suuri", väitti Josef.
"Tosin, mutta se on täynnä tavaraa, silkkipakkoja, maustinsäkkejä ja
kaikenlaista muuta."
Vähän lämpöisemmin jatkoi Josef: "Minusta itsestäni olisi sama, mutta
minulla on kanssani vaimo, ja yö on kylmä, kylmempi täällä kukkuloilla
kuin Natsaretissa. Hän ei tule toimeen taivasalla. Eikö kaupungissa ole
tilaa?"
"Kaikki nämä ihmiset ovat käyneet siellä", sanoi vartia, viitaten
ihmisjoukkoon, "he sanovat joka paikan olevan täpö täynnä."
Josef katsahti miettiväisesti maahan ja puhui enemmin vain itsekseen:
"Hän on niin nuori; jos minä teen hänelle tilan mäelle, niin hän
paleltuu kuoliaaksi."
Sitte hän lausui vartialle:
"Luultavasti te tunsitte hänen vanhempansa. Joakim ja Anna ennen
asuivat Betlehemissä ja olivat Davidin sukua kuten minäkin!"
"Niin, kyllä minä tunsin heidät nuoruudessani. He olivat rehellisiä
ihmisiä."
Nyt vartian katse vuorostaan kääntyi maata kohti. Äkisti hän nosti
päänsä.
"Minä en voi toimittaa teille yösijaa, mutta en myöskään ajaa teitä
pois. Rabbi, minä koetan parastani. Kuinka monta henkeä teitä on?"
Josef mietti hetkisen ja sanoi sitte: "Vaimoni ja eräs ystävä
perheineen Bet-Dagonista, pienestä kaupungista Jopen tuolta puolen;
yhteensä kuusi henkeä."
"Hyvä! Teidän ei tarvitse viettää yötänne vuoren harjalla. Tulkaa tänne
kaikki, mutta rientäkää, sillä tiedättehän, että yö tulee pian, kun
vain aurinko ehtii vuoren taakse, eikä se kestä enää kauan."
"Minä annan teille yösijattoman matkamiehen siunauksen; vieraana
siunaan teitä sittemmin."
Niin sanoen palasi natsarealainen keveämmällä mielellä Marian ja
Bet-Dagonin miehen tykö. Tuota pikaa mies kokosi perheensä; naiset
nousivat aasien selkään. Vaimo oli jo päässyt ohi paraan ikänsä,
tytöistä näkyi vallan hyvin, millainen äiti oli aikoinaan ollut. Kun he
ratsastivat portille, huomasi vartia heidän olevan köyhää väkeä.
"Tässä on vaimoni, josta puhuin", sanoi Josef, "ja tässä ovat ystäväni."
Maria oli jo työntänyt syrjään huntunsa.
"Sinisilmät ja kultatukka", ihasteli vartia itsekseen, "sen näköinen
lienee ennen muinoin nuori kuningas ollut, kun hän meni Saulille
soittelemaan harppua."
Sitte hän otti ohjat Josefin kädestä ja sanoi Marialle: "Rauha sinulle,
Davidin tytär!" Ja toisten puoleen kääntyen hän jatkoi: "Rauha teille
kaikille! Seuraa minua, rabbi!"
Matkustavaiset vietiin leveästä, kivitetystä porttikäytävästä majatalon
pihaan. Muukalaisesta olisi sen näön pitänyt olla merkillinen, mutta
he pysähtyivät ainoastaan sen verran, että huomasivat, miten täynnä
se oli. He pujottelivat jonkinlaista kujaa myöten, joka oli jätetty
suurten tavarakasojen välille, ja sitte samanlaisesta portista, kuin
tieltä pihaan tullessa, jälleen ulos talon viereiseen aitaukseen.
Siellä he näkivät suuret joukot kameleja, hevosia ja aaseja köydessä
ja makuulla, ja niiden välillä oleskelivat hoitajat, jotka olivat mikä
mistäkin maasta. Hekin makasivat taikka vartioivat äänettöminä. Uudet
tulokkaat kulkivat hitaasti täpö täyttä, viettävää maata. Viimein he
kääntyivät polulle, joka vei korkealle, harmaalle kalkkikivi-kalliolle
majatalon länsipuolella.
"Meidän pitää tyytyä luolaan", sanoi Josef lyhyesti.
Opas seisoi, kunnes Maria ehti hänen sivullensa, ja alkoi sitte
selitellä:
"Se luola, johon nyt menemme, on luultavasti ollut kantaisämme Davidin
pakopaikkana. Niityltä tuolta alempaa ja lähteeltä laaksosta hän
ajoi aina karjalaumansa sinne, milloin tarvitsivat suojaa. Päästyään
sittemmin kuninkaaksi hän palasi siihen vanhaan huoneesen saamaan lepoa
ja terveyttä ja toi kanssansa suuret joukot karjaa. Seimet ovat yhä
vielä paikoillaan sellaisina kuin hänen aikanaan. Parempi on vuode
lattialla, jossa hän on maannut, kuin pihassa tai tien varrella.
Tässäpä se jo onkin se luola!"
Tätä puhetta ei tarvitse katsoa miksikään anteeksi pyytelemiseksi
tarjotun asunnon huonoudesta. Mitään sellaista ei tarvittu. Paikka
oli paras mitä saatavana oli. Vieraat olivat köyhää väkeä, joiden
elintapoja oli helppo tyydyttää.
Luolassa oleskeleminen sitä paitsi oli silloisista juutalaisista hyvin
luonnollinen asia. Sellaista sattui heille joka päivä, ja sabattina
siitä kuultiin paljon synagogissa. Kuinka monet mainittavat kohtaukset
heidän historiastaan ovatkaan luolissa tapahtuneet! Ja sitä paitsi nämä
henkilöt olivat Betlehemin juutalaisia, joiden yhteistä omaisuutta
nämä muinaiset muistopaikat olivat; muutamat niistä olivat olleet
ihmisten majapaikkoina aina Emimin ja Horin ajoista asti. Eikä sekään
millään tavalla saattanut loukata majan etsijöitä, että luola, johon
heidät saatettiin, tosiaan oli ollut tai oli vieläkin talli. Olivathan
heidän esi-isänsä olleet paimentolaiskansaa, jonka elukat tavallisesti
saivat osansa ihmisten sekä asunnoista että vaelluksista. Pitäen
kiinni vanhasta tavasta, joka johtuu Abrahamin päivistä asti, suojelee
paimentolainen eli beduiini teltassaan sekä hevosensa että lapsensa.
Sen tähden nämä matkamiehet keveällä mielellä tottelivat opastansa ja
tarkastelivat huonetta uteliaasti, kuten luonnollista. Kaikki, mikä
vain kuului Davidin historiaan, viehätti heitä.
Rakennus oli matala ja ahdas ja ulottui ainoastaan vähän ulommaksi
kalliota, johon se takaa päin liittyi; ikkunoita siinä ei ollut
ollenkaan. Etuseinässä oli ovi, liikkuva suunnattoman suurilla
koukkusaranoilla ja paksulta voideltu punertavalla savella. Sill'aikaa
kuin opas veti puusalvan syrjään, autettiin naiset alas satuloistaan.
Avattuaan oven vartia kehoitti: "Astukaa sisään!"
Vieraat astuivat sisään ja katselivat kummastellen. Nyt näkyi selvästi,
että puurakennus oli vain petosta; se peitti luonnon tekemän luolan
suuta. Itse luola oli noin neljäkymmentä jalkaa pitkä, yhdeksän
tai kymmenen jalkaa korkea ja kaksi- tai viisitoista jalkaa leveä.
Valoa levisi ovesta epätasaiselle lattialle; jyvä- ja rehukasoja,
saviastioita ja talouskaluja oli keskellä lattiaa. Pitkin seinämiä oli
seimiä, kyllin mataloita, että lampaatkin niistä ylettyivät syömään;
ne oli tehty kivistä, sementillä muuraten. Mitään karsinoita tai
väliseiniä ei ollut. Pöly ja akanat peittivät kellertävällä kerroksella
lattiata, joka oli koloja ja rakoja täynnä, ja täyttivät hämähäkin
verkotkin, joita likaisten rääsyjen tavalla riippui katosta. Muuten
luola oli puhtaanlainen ja nähtävästi yhtä mukava kuin itse majatalon
holvisopukat. Tosiaan luola olikin ollut mallina majatalon rakentajalla.
"Astukaa sisään!" kehoitti opas. "Nuo kasat lattialla ovat
teidänlaisianne matkustavaisia varten. Ottakaa niin paljo kuin
tarvitsette."
Sitte hän kääntyi Marian puoleen:
"Voitteko tulla toimeen täällä?"
"Tämä paikka on pyhä", vastasi hän.
"Sitte voin jättää teidät. Rauha olkoon teille kaikille!"
Vartian lähdettyä itsekukin ryhtyi laittamaan luolaa asuttavaan kuntoon.