Jerusalemin väestö.
Pysähtykäämme kadun kulmaan, jossa ihmisiä virtailee edes takaisin, ja
pitäkäämme silmämme ja korvamme auki.
Aika on juuri sovelias. Tuossa tulee kaksi miestä, jotka näyttävät
kuuluvan huomattavimpaan luokkaan.
"Huh, miten kylmä!" sanoo toinen, jolla on voimakas vartalo, yllä
sotapuku, päässä vaskikypärä, ryntäillä kiiltävä haarniska ja koko
muu ruumis renkaista tehdyn rautapaidan peitossa. "Huh, miten kylmä!
Muistatko, Kajus, holvia siellä kotona Komitiolla, josta papit
sanovat käytävän lähtevän manalaan? Pluton kautta, minä tänä aamuna
voisin totta tosiaan seisoa siellä, ainakin niin kauan, että jälleen
lämpiäisin!"
Hänen kumppaninsa veti sotilasviittansa päähineen alas, niin että
pää ja kasvot jäivät paljaiksi, ja vastasi ivallisesti hymyillen:
"Niiden Iegionain kypärit, jotka voittivat Markus Antoniuksen, olivat
täynnä Gallian lunta, mutta sinä, ystävä parka, olet juuri nyt tullut
Egyptistä, jossa olet saanut vereesi kesän hehkua."
Sitten he katoavat kadun suuhun. Vaikka he olivat puhuneet hiljaa, niin
heidän aseensa ja ryhdikäs astuntansa kylliksi ilmaisi heidän olevan
roomalaisia sotilaita.
Tungoksesta tulee sitte esiin laiha, leveähartiainen juutalainen,
yllä huononlainen, ruskea hame; pitkää, kampaamatonta tukkaa riippuu
silmillä, kasvoilla ja hartioilla. Hän on yksin. Vastaan tulijat
nauravat hänelle vasten silmiä, ell'eivät tee ehkä pahempaakin, sillä
hän on nasiiri, noita halveksittuja, jotka hylkäävät Mooseksen kirjat,
tekevät inhottavia lupauksia ja pitävät tukkansa leikkaamatta niin
kauan kuin lupaus kestää.
Sill'aikaa kuin katselemme hänen poistumistansa, syntyy äkisti liike
väkijoukossa sen kiireesti hajotessa oikealle ja vasemmalle; samalla
kuuluu kovaa ja hätäistä huudahtelemista. Tuossa tuo on hälinän
syykin: mies, näöltään ja puvultaan hebrealainen. Lumivalkoinen
liinamantteli, joka on sidottu keltaisilla silkkinauhoilla kiinni hänen
päähänsä, liehuu irrallaan hartioilla; hame on runsaasti kirjailtu
koruompeluksilla; punainen, keltarimpsuinen nauhavyö on moneen kertaan
kierretty ympäri vyötäisten. Hänen käytöksensä on tyyni, jopa hän
hymyileekin niille, jotka niin kiireesti tekevät tietä hänelle. Onko
hän spitalinen? Ei, hän on vain samarialainen. Jos syrjään väistyvältä
ihmisjoukolta kysyisimme sen käytöksen syytä, niin se vastaisi, että
hän on sekasikiö, assyrialainen, joka saastuttaa yksinpä manttelinsa
koskettamisellakin; siispä henkilö sellainen, jolta israelilainen ei
saa edes kuoleman vaarassakaan ottaa mitään apua. Kun David pystytti
valtaistuimensa tähän Sionille ainoastaan Juudan sukukunnan avulla,
muuttivat muut kymmenen sukukuntaa Sikemiin, paljoa vanhempaan ja
siihen aikaan pyhistä muistoista äärettömän paljoa rikkaampaan
kaupunkiin. Sukukuntain viimein tapahtunut yhtyminen ei suinkaan
lopettanut siten alkanutta riitaa. Samarialaiset pysyivät Garizimin
tabernaklin puolustajina, väittäen sitä pyhemmäksi ja nauraen
Jerusalemin vihaisille kirjanoppineille. Eikä aikakaan lievittänyt tätä
kiihkoa. Herodeen aikana sai vaikka koko maailma kääntyä Mooseksen
uskoon, mutta ei samarialaiset; he yksinään olivat ehdottomasti ja
ainiaaksi erotetut juutalaisten yhteydestä.
Samarialaisen mentyä porttiholvin alle, kiintyy tahtomattammekin
katseemme kolmeen samasta holvista juuri tulevaan mieheen. He ovat
ihan toisenlaisia kuin muut tähän asti näkemämme. Heillä on tavaton
ruumiinrakennus ja erittäin kehittyneet lihakset; silmät ovat siniset
ja iho niin valkoinen, että sen läpi kuultaa sininen suoniverkko; tukka
valkoinen ja lyhyt; pää pieni ja pyöreä, tanakasti kaulan päässä,
joka on pyöreä ja suora kuin puunrunko. Edestä avonaiset, hihattomat
villamekot, höllästi sidotut kiinni vyötäisiltä, jättävät paljaiksi
sääret ja käsivarret, joiden jäntevyys johdattaa mieleemme kilpakentän.
Jos lisäksi vielä huomaamme heidän huolettoman ja suruttoman ryhtinsä,
niin jopa lakkaamme ihmettelemästä, minkä tähden ihmisjoukko väistyy
heidän tieltänsä, kääntyypä vielä katselemaan heidän jälkeensäkin.
Ne ovat miekkailijoita, painiskelijoita, kilpajuoksijoita,
nyrkkitaistelijoita, sellaisia ammattilaisia, jotka ennen roomalaisten
tuloa olivat Judeassa ihan tuntemattomat; veitikoita, jotka, milloin
eivät ole harjoituksissa, joutilaina vetelehtivät kuninkaallisissa
puistoissa tai istuskelevat vartiain luona palatsien porteilla;
kenties he ovat myöskin vain täällä käymässä Kaisareasta, Sebastesta
tai Jerikosta. Näihin kaupunkeihin näet Herodes, ollen enemmän
kreikkalainen kuin juutalainen ja roomalaisten tapaan suuri veristen
näytelmien suosija, oli rakennuttanut suuria teaattereja ja nyt pitää
miekkailukoulua miehille, jotka tavallisesti ovat koottuja Gallian
maakunnista tai slavilaisista heimoista Tonavan varsilta.
"Bakkuksen kautta!" sanoo yksi heistä, lyöden nyrkillään olkapäähänsä,
"heidän kallonsa eivät ole munan kuorta paksummat."
Raakamainen katse, joka seuraa tuota hänen liikettänsä, inhottaa meitä
ja onneksi me saamme toista miellyttävämpää katselemista.
Tuossa ihan vastapäätä on hedelmäkoju. Sen isäntä on kaljupäinen,
pitkäkasvoinen ja hänellä on kotkannenä. Hän istuu maahan levitetyllä
matolla, selkä muuria vasten; hänen päänsä päälle on pingoitettu lyhyt
kangaskappale; käden yletyttävissä on joukko pikku tuoleja ja niillä
olevissa pajukoreissa manteleja, rypäleitä, viikunoita ja granaatteja.
Hänen luoksensa tulee nyt juuri henkilö, johon meidän huomiomme täytyy
ehdottomasti kiintyä, vaikka toisella tavalla kuin miekkailijoihin: hän
on todella kaunis mies, oikein kaunis kreikkalainen. Hänen ohimoitansa
myöten suikertelee myrttikruunu, pitäen häilyvää tukkaa koossa, ja
kiiltopintaisten lehtien seassa näkyy vielä vaalenneita kukkia ja
puolikypsiä marjoja. Hänen tulipunainen tunikkansa on pehmeimmästä
villasta; puhvelinnahkaisen vyön alta, jota eriskummallinen kultasolki
etupuolella pitää kiinni, valahtaa hame alas polviin, runsailla
kultaompeleilla koristetuissa poimuissa. Valkoisilla ja keltaisilla
juovilla kirjailtu villamantteli verhoaa kaulaa ja helma viiltää
takana maata; hänen käsivartensa ja säärensä, mikäli niitä näkyy,
ovat valkoiset kuin elefantinluu ja niin kiiltävät, kuin ne kylvyllä,
öljyllä, harjalla ja karvapihdeillä voidaan tehdä.
Hedelmäin kaupitsija kumartuu tuoliltaan nousematta eteenpäin ja nostaa
kätensä, kunnes ne yhtyvät otsalla, selkäpuolet ulos päin ja sormet
suorina.
"Mitä sinulla on tarjota tänään, Pafon poika?" sanoo nuori
kreikkalainen, katsoen enemmän koreihin kuin kyprolaiseen. "Minulla on
nälkä. Mitä sinulla on aamiaiseksi?"
"Pedion hedelmiä, hyvää tavaraa, juuri sellaista kuin Antiokian
laulajat syövät aamusilla, selvittääkseen ääntänsä", vastaa hedelmäin
myyjä ruikuttavalla nenä-äänellä.
"Anna viikuna, mutta älä paraimpiasi, jotka ovat Antiokian laulajia
varten!" sanoo kreikkalainen. "Sinä olet Afroditen palvelija, kuten
minäkin, niinkuin myrttiseppeleeni sinulle todistaa: minä sen tähden
sanon, että minusta heidän äänensä on kylmän kolakka kuin Kaspianmeren
tuuli. Huomaatko tätä vyötä? Se on mahtavan Salomen lahja..."
"Kuninkaan sisarenko!" ihmetteli kyprolainen, uudestaan tervehtien.
"Kuninkaallisen ja jumalallisen kaunoaistin mukaankin, luullakseni.
Ja miksikä ei? Hän onkin kreikkalaisempi kuin kuningas. Mutta entä
aamiaiseni! Tässä on rahaa, Kypron punaista kuparia. Anna minulle
rypäleitä..."
"Etkö tahdo taatelejakin?"
"En, minä en ole arabialainen."
"Entä viikunoita?"
"Ne tekisivät minut juutalaiseksi. Ei, anna vain rypäleitä. Vesi ei
sekaudu niin hyvin veteen kuin rypäleen veri kreikkalaisen vereen."
Hovitapaan käyttäytyvä laulaja likaisella ja meluisella torilla on
näky, joka ei aivan helposti haihdu katsojan mielestä. Mutta kohta
tulee henkilö, joka kuitenkin vetää puoleensa koko meidän huomiomme ja
saa meidät ihmettelemään. Hän astuu hitaasti eteen päin, katse maata
kohti; välistä hän pysähtyy, panee kätensä ristiin ryntäilleen ja
nostaa silmänsä ylös kohti taivasta, kuin olisi hän valmis rukoilemaan.
Ei missään muualla kuin Jerusalemissa saada nähdä sellaista ilmiötä.
Hänen otsallaan niihin nauhoihin kiinnitettynä, jotka pitävät manttelia
paikoillaan, näkyy nelikulmainen nahkapala; samanlainen nahkatilkku on
hihnalla kiinnitetty vasempaan käsivarteen; hänen hameensa liepeet ovat
koristetut tummalla rimpsulla. Näistä merkeistä sekä puvun leveistä
reunuksista ja koko olentoa verhoavan täydellisen pyhyyden tuoksusta
tunnemme tämän ilmiön fariseukseksi, tuon uskonnollisen lahkon eli
valtiollisen puolueen jäseneksi, jonka tekopyhyys ja mahtavuus kohta
jälkeen päin saattoivat koko maan kurjuuden ja surun valtaan.
Pahin ahdinko portin ulkopuolella on sillä tiellä, joka vie Joppeen.
Jos käännymme pois fariseuksesta, kiintyy huomiomme muutamiin
henkilöihin, jotka näyttävät ihan toisenlaisilta kuin tuo muu kirjava
joukko. Etevin heistä näkyy olevan jalomuotoinen mies, iho läpikuultava
ja kukoistava, silmät kirkkaat, mustat, parta pitkä, aaltoileva ja
runsaasti kostutettu hyvähajuisilla nesteillä. Kaunismuotoisen ruumiin
mukainen on hänen kallis, vuodenaikaan soveltuva pukunsa. Kädessä on
hänellä sauva ja kaulasta riippuu nauhassa suuri kultasinetti. Monta
palvelijaa on hänen seurassansa, lyhyet miekat vyöhön pistettynä; jos
he puhuttelevat häntä, niin se tapahtuu suurella kunnioituksella. Siinä
seurassa on vielä kaksi arabialaista, oikean aavikkoheimon poikaa;
laihat, jäntereiset, pronssinkarvaiset miehet, kasvot kulmikkaat
ja silmissä melkein pirullinen loisto; päässä on heillä punaiset
_tarbooshet_; aban päälle vasemman olkapään ja oikeanpuolisen vyötärön
ympäri kierrettynä siten, että oikea käsivarsi on vapaana, riippuu
_haikeja_ eli villapeitteitä. Kova melu kuuluu tämän seurueen keskeltä,
sillä arabialaiset taluttavat juuri esiin hevosia ja satuloivat niitä;
innossaan he puhuvat kimakalla ja kovalla äänellä. Hovimies puolestaan
antaa enimmäkseen palvelijain puhua; välistä hän hyvin arvokkaasti
vastaa; nähtyään kyprolaisen hän pysähtyy ja ostaa muutamia viikunoita.
Kun koko joukko ehtii pois portin ohitse aivan fariseuksen jälessä,
ilmoittaa hedelmäkauppias meille, jos häneltä kysymme, että vieras on
juutalainen, yksi kaupungin ruhtinaita, joka on ollut pitkällä matkalla
tutkimassa tavallisten Syrian rypäleiden ja meren kosteudesta niin
verrattomiksi tulevien Kypron rypäleiden erotusta.
Täten virtailee noin puolelle päivälle asti, välistä myöhempäänkin
puuhailevia ihmisjoukkoja lakkaamatta edes takaisin Jopen portista,
näyttäen suuren joukon eri luonteita, ihmisiä Israelin kaikista
heimoista, kaikista lahkoista, joihin vanha jumalanpalvelus
on paloiteltu ja hienosteltu; kaikista uskonnollisista ja
yhteiskunnallisista puolueista; seikkailevia roistoja, jotka
taiteilijoina ja ilvehtijöinä ylvästelevät Herodeen tuhlaavan
anteliaisuuden avulla; jäseniä etenkin niistä Välimeren ympäristön
kansoista, jotka keisarien ja heidän edeltäjäinsä aikana ovat joutuneet
Rooman vallan alle. Toisin sanoen Jerusalem, rikas pyhistä muistoista
ja vielä rikkaampi pyhistä ennustuksista, tämä Salomonin Jerusalemi,
jossa hopeaa oli kuin kiviä ja sedripuita kuin viikunapuita laaksossa,
oli tullut vain Rooman jäljittelijäksi, maallikko-elämän ja -kaupan
keskukseksi, pakanallisen vallan pesäksi. Kerran oli juutalainen
kuningas pukeutunut papin pukuun ja mennyt ensimmäisen temppelin
kaikkein pyhimpään uhraamaan suitsutusuhria, mutta hän tuli jälleen
ulos spitalisena; -- tänä aikakautena astui Herodeen temppeliin ja
samaan kaikkein pyhimpään Pompejus, ja tuli ulos vahingoittumatta,
nähtyään siellä vain tyhjän kammarin eikä merkkiäkään Jumalan
läsnäolosta.