Baltasar.
Vilkas kreikkalainen puhkesi riemuitsemaan ja toivottamaan onnea, jonka
jälkeen egyptiläinen alkoi puhua luonteensa omaisella vakavuudella:
"Minä toivotan teidät tervetulleiksi, veljeni. Olette kärsineet
paljon ja minä iloitsen teidän voitostanne. Jos teitä molempia
huvittaa kuunnella, niin minä nyt kerron kuka olen ja miten minä sain
kutsumuksen. Odottakaahan hetkinen."
Hän läksi ulos katsomaan kameleja ja palattuaan istahti paikalleen.
"Teidän sananne, hyvät veljet, tulivat hengen ilmoituksesta", hän
alkoi, "ja henki tekee minut kykeneväksi käsittämään niitä. Kumpikin
teistä puhui synnyinmaastansa; siinä oli ylevämpi tarkoitus, jonka minä
kohta selitän; mutta tehdäkseni selityksen täydelliseksi, puhun ensin
itsestäni ja kansastani. Minä olen Baltasar Egyptistä."
Nämä viime sanat puhuja lausui vaatimattomalla äänellä, mutta niin
arvokkaasti, että kuulijat kumarsivat.
"Minä saattaisin mainita montakin kansakuntani etevää ominaisuutta,
mutta tyydyn vain yhteen. Historia alkaa meistä. Me olimme ensimmäiset,
jotka muistiin merkitsemällä teimme tapaukset ikuisiksi. Meillä ei
ole mitään muinaistaruja; runouden sijasta me tarjoamme tosiasioita.
Templien ja palatsien seiniin, obeliskeihin ja hautain sisäseiniin
me merkitsimme kuningastemme nimet ja heidän tekonsa; pehmeihin
papyrus-kääröihin panimme talteen filosofiemme viisauden ja uskonnon
salaisuudet, kaikki muut, paitsi yhtä, josta nyt puhun. Vanhemmat kuin
Para-Braman Vedat tai Vjasan Up-Angat, Melchior; vanhemmat Homeron
lauluja ja Platon metafysikkaa, Gaspar; vanhemmat Kiinan kansan
kirjoja ja kuninkaita; vanhemmat kuin hebrealaisen Mooseen Genesis eli
luomiskirja; vanhimmat kaikista ihmisten tekemistä muistikirjoista
ovat meidän ensimmäisen kuninkaamme Meneen muistiinpanot." Hän vaikeni
hetkiseksi, käänsi avoimen katseen ystävällisesti kreikkalaiseen ja
kysyi: "Hellaan nuoruudessa, veli Gaspar, kutka olivat sen opettajien
opettajat?"
Kreikkalainen kumarsi hymyillen.
"Näistä muistiinpanoista", jatkoi Baltasar, "tiedämme, että kun
isät tulivat etäältä idästä, siitä seudusta, jossa kolmen pyhän
joen lähteet ovat, maan keskuksesta, vanhasta Iranista, josta sinä
Melchior puhuit, kun he sieltä tulivat ja toivat kanssansa maailman
historian vedenpaisumuksen edelliseltä ajalta sekä kertomuksen
siitä vedenpaisumuksesta itsestään, jonka muisto Noakin pojilta jäi
arjalaisille, silloin heidän uskontoonsa kuului Jumala, se Jumala, joka
on luoja ja kaiken alku, ja toisena ydinkohtana sielu, yhtä kuolematon
kuin Jumala. Kun se velvollisuus, johon meitä nyt on kutsuttu, saadaan
onnellisesti suoritetuksi, niin minä, jos näette hyväksi seurata
minua, näytän teille meidän papistomme pyhän kirjaston, muun muassa
kuolleiden kirjan, jossa kerrotaan, mitä sielun on otettava varteen,
kun kuolema on lähettänyt sen matkustamaan tuomiolle. Jumala- ja
kuolemattomuus-aatteet levisivät erämaiden ylitse Mizraimille ja
hänen kauttansa Niilin rannoille. Ne olivat silloin puhtaat ja helpot
käsittää, kuten kaikki, mitä Jumala on asettanut meidän autuudeksemme.
Ensimmäinen jumalanpalvelus oli siis rukous ja laulu, ihan luonnollinen
iloiselle, luottavalle ja luojaansa rakastavalle sielulle."
Kreikkalainen ojensi kätensä ja huudahti: "Oi, minä huomaan, miten
sieluni tulee valoisammaksi!"
"Niin minunkin!" sanoi hindulainen yhtä innokkaasti.
Egyptiläinen katseli heitä hyväntahtoisesti ja jatkoi: "Uskonto on
vain laki, joka yhdistää ihmisen luojaansa. Puhtauden tilassa on siinä
vain nämä osat: Jumala, sielu ja niiden molemminpuolinen tunne toinen
toisestansa; niistä, kun ne ovat toiminnassa, johtuu palvelus, rakkaus
ja palkinto. Tämän lain, kuten muutkin jumalalliset lait, esimerkiksi
sen, joka yhdistää maan ja auringon toisiinsa, vahvisti luoja alussa.
Sellainen, hyvät veljet, oli ensimmäisen perheen uskonto; sellainen oli
myös kanta-isämme Mizraimin jumalanpalvelus, sillä hän ei voinut olla
näkemättä luomisen lakia, joka ei missään olekaan niin helppotajuisena
kuin ensimmäisessä jumalanpalveluksessa ja ensimmäisessä
uskontunnustuksessa. Täydellisyys on Jumala; yksinkertaisuus on
täydellisyys. Kirousten kirous on, ettei ihminen tahdo jättää rauhaan
sellaisia totuuksia."
Hän vaikeni, ikään kuin jääden ajattelemaan, miten hänen tulisi jatkaa.
"Moni kansakunta on rakastanut Niilin makeata vettä", hän sitte
sanoi, "aitiopialaiset, Pali-Putra, hebrealaiset, assyrialaiset,
persialaiset, makedonialaiset ja roomalaiset, jotka kaikki, paitsi
hebrealaiset, ovat kukin jonkun ajan vallinneet maassamme. Tämä
erilaisten kansakuntain lainehtiminen turmeli Mizraimin ikivanhan
uskon. Palmulaaksosta tuli jumalain laakso. Ainoa korkea Jumala
jaettiin kahdeksaksi, joista kukin oli erityisen luovan luonnonvoimansa
kuvana, ja niiden päämiehenä oli Ammon-Ra. Sitte keksittiin Isis ja
Osiris ja niiden käskyläinen jumala-joukko kuvaamaan vettä, tulta,
ilmaa ja muita voimia. Tätä monistelemista jatkettiin, kunnes saimme
toisen alemman luokan kuvaamaan inhimillisiä ominaisuuksia, niin kuin
voimaa, tietoa, rakkautta j.n.e."
"Se kaikki oli sitä vanhaa hullutusta!" huudahti kreikkalainen
kiihkeästi. "Ainoastaan käsittämättömät asiat pääsevät meille tultuaan
juurtumaan."
Egyptiläinen kumarsi ja jatkoi sitte:
"Vielä muutamia sanoja, veljet, ennen kuin johdun itseeni. Tarkoitus,
joka meillä on edessämme, tulee sitä pyhempänä näkyviin, kun saamme
sitä verrata siihen, mitä on ja mitä on ollut. Muistipiirroksista
näkyy, että Mizraim tapasi Niiliä hallitsemassa aitiopialaiset, jota
kansakuntaa sieltä oli levinnyt myöskin yli Afrikan aavikoiden. Heillä
oli vilkas ja haaveksiva, kokonaan luonnon palvelukseen mieltynyt
luonne. Luonteeltaan runollinen persialainen uhrasi auringolle, joka
hänen mielestään oli Ormuzdin täydellisin kuva, etäisen idän hurskaat
jälkeläiset veistelivät itselleen jumalia puusta ja elefantinluusta;
mutta aitiopialainen, jolla ei ollut kirjoitustaitoa, kirjoja eikä
minkäänlaista teollisuus-kätevyyttä, rauhoitteli sieluansa eläinten,
lintujen ja hyönteisten palvelemisella, pyhittäen Ra'lle kissan,
Isiille härjän, Ptahille sontiaisen. Pitkä taistelu tätä raakaa
jumalanpalvelusta vastaan päättyi siten, että se otettiin uuden
vallan uskonnoksi. Silloin rakennettiin mahtavat muistomerkit, joita
jokivarret ja läheiset aavikot ovat täynnä: obeliskit, labyrintit,
pyramidit ja kuningasten haudat vierekkäin krokodilein hautojen kanssa.
Niin syvälle, veljeni, vaipuivat Arjan pojat!"
Tässä egyptiläinen ensi kerran kadotti levollisuutensa. Vaikka hänen
kasvonsa pysyivät ihan värähtämättä, tukehtui häneltä kuitenkin ääni.
"Älkää liiaksi halveksiko minun kansalaisiani", alkoi hän uudestaan
puhua. "Eivät kaikki olleet Jumalan unhottajia. Minä sanoin äsken,
että me kätkimme kaikki uskontomme salaisuudet papyrus-kääröihin,
kaikki muut, paitsi yhtä, jonka minä nyt teille kerron. Meillä oli
kerran kuningas Farao, joka innokkaasti puuhasi kaikenlaisia muutoksia
ja lisäyksiä. Vahvistaakseen uutta uskontoa koetti hän kokonaan
haihduttaa vanhan ihmisten mielestä. Hebrealaiset asuivat silloin
meidän keskellämme orjina. He pysyivät lujasti kiinni Jumalassaan, ja
kun vaino kiihtyi sietämättömäksi, pelastuivat he ikimuistettavalla
tavalla. Kertomukseni perustan nyt muistokirjoituksiin. Mooses, itsekin
hebrealainen, tuli palatsiin ja pyysi orjille, joita silloin oli
miljooneja, lupaa lähteä pois maasta. Se pyyntö esitettiin Israelin
Jumalan Jehovan nimessä. Farao ei lupaa antanut. Kuulkaahan, mitä sitte
seurasi. Ensin kaikki vesi mitä järvissä ja joissa, jopa lähteissä
ja astioissakin oli, kaikki se muuttui vereksi. Kuningas yhä esti.
Sammakoita nousi niin paljo, että ne peittivät koko maan. Kuningas
pysyi järkähtämättömänä. Mooses heitti tuhkaa ilmaan ja rutto alkoi
tuhota egyptiläisiä. Seuraava rangaistus oli, että kaikki karja kuoli,
paitsi hebrealaisten. Sitte heinäsirkat hävittivät kaiken vihreyden
Niilin laaksosta. Sen jälkeen päivä muuttui puolen päivän aikaan
niin sakean pimeäksi, että lamput sammuivat. Viimein kuolivat yhtenä
yönä kaikki esikoiset Egyptistä, yksinpä Faraonkin. Silloin hän
vasta taipui. Mutta hebrealaisten lähdettyä hän Iäksi sotajoukkonsa
kanssa ajamaan heitä takaa. Suurimman ahdingon hetkenä jakautui meri
niin, että pakolaiset pääsivät kuivin jaloin sen poikki. Vainoojain
rientäessä jälestä syöksyivät laineet takaisin, hukuttaen hevoset,
jalkaväen, sotavaunut ja kuninkaan. Sinä puhuit ilmestyksistä, veli
Gaspar..."
Kreikkalaisen sinisilmät loistivat. "Kuulin saman kertomuksen
juutalaiselta", hän huudahti. "Sinä vain vahvistat sen, Baltasar."
"Niin, mutta minun kauttani puhuvat egyptiläiset eikä Mooses. Minä
selitän marmoritaulujen kirjoituksia. Silloiset papit merkitsivät
omalla tavallansa muistiin, mitä itse näkivät, ja ilmestys on siten
jatkunut suvusta sukuun. Nyt minä johdun siihen ainoaan salaisuuteen,
joka on muistiin merkitsemättä. Meidän maassamme on aina sen onnettoman
Faraon ajoista asti ollut kaksi uskontoa: yksityinen ja julkinen.
Monijumalaista uskontoa harjoittaa kansa; toista, yksijumalaista,
kannattavat ainoastaan papit. Iloitkaa, veljet, minun kanssani! Vaikka
me olemme olleet niin monen kansakunnan jaloissa, vaikka kuninkaat ovat
meitä sortaneet ja meillä on ollut kärsittävänä vihollisten vehkeitä,
on kuitenkin tämä yhden Jumalan palvelus säilynyt kaikissa ajan
vaiheissa. Niin kuin siemen, joka vuoren juurella odottaa aikaansa, on
tämä ihana totuus pysynyt elossa; ja nyt, nyt on sen hetki tullut!"
Hindulaisen laiha vartalo vapisi ilosta ja kreikkalainen iloissaan
lausui kovalla äänellä:
"Minusta tuntuu, kuin yksin erämaatkin riemuitsisivat!"
Egyptiläinen virvoitti itseään vesiryypyllä vieressään olevasta
pullosta ja jatkoi sitte kertomustaan:
"Minä synnyin Aleksandriassa ruhtinaallisesta ja papillisesta
suvusta ja sain säädynmukaisen kasvatuksen. Mutta jo hyvin aikaisin
oli sieluni tyytymätön. Säädetyssä uskonnossa oli eräässä kohdassa
sellainen selitys, että sielu kuoleman jälkeen ja ruumiin mädättyä
mullaksi yht'äkkiä alkaa entisen kehityskulkunsa alhaisimmasta
tilasta ylös ihmistilaan, joka on sen korkein ja viimeinen
olomuoto, ja että näin tapahtuu ihan katsomatta siihen, millainen
sen käytös on ollut maallisen elämän aikana. Kun kuulin puhuttavan
persialaisten valon-valtakunnasta eli Chinevat-sillan tuonpuolisesta
paratiisista, jonne ainoastaan hyvät pääsevät, kummittelivat ne
ajatukset minun mielessäni yöt päivät. Minä haudoin näitä kahta
ajatusta: ijankaikkista sielun vaellusta ja ijankaikkista elämää
taivaassa. Jos, kuten opettajani sanoi, Jumala on vanhurskas, miksi
sitte ei ollut mitään erotusta hyvillä ja pahoilla? Viimein minulle
selvisi, tuli varmuudeksi, selväksi johtopäätökseksi siitä laista,
johon minä luin puhtaan uskonnon käsitteen, se totuus, että kuolema
on ainoastaan rajakohta, johon jumalaton jää jälelle ja häviää,
vaan josta uskovainen nousee edelleen korkeampaan elämään; ei
Buddan _Nirvanaan_, joka on ikään kuin kuollut lepo Bramassa, veli
Melchior; ei myöskään, veli Gaspar, manalan parempaan olotilaan,
kuten olympolainen jumaluusoppi myöntää; vaan elämään, toimeliaasen,
ilorikkaasen ijankaikkiseen elämään, joka on _elämä Jumalassa!_ Tämä
keksintö johti mieleeni uuden kysymyksen. Miksi piti totuutta kauemmin
pitää salassa ainoastaan itsekästen pappien lohdutuksena? Eihän enää
ollut mitään syytä sortaa totuutta. Filosofia oli viimein opettanut
meille suvaitsevaisuutta. Egyptiä ei enää hallinnut Ramses, vaan
Rooma. Eräänä päivänä minä nousin ja saarnasin Brukeionissa, joka on
Aleksandrian komeimpia ja väkirikkaimpia paikkoja. Kuulijaini joukossa
oli sekä itä- että länsimaalaisia. Kirjastoon opinnoillensa menevät
nuorukaiset, Serapeionin papit, Museionin tyhjäntoimittajat, kilparadan
urheilijat, Rakotis-seudun maalaiset, kaikki pysähtyivät suurin joukoin
kuuntelemaan. Minä saarnasin Jumalasta, sielusta, oikean ja väärän
käsitteistä ja taivaasta, kuvaten sitä hyveellisen elämän palkinnoksi.
Sinua, veli Melchior, vainottiin kivittämällä. Minun kuulijani ensin
kummastelivat, sitte nauroivat. Minä aloin uudestaan, vaan he ivasivat
minua ja pilkkasivat minun Jumalaani ja pimittivät minun valoisen
taivaani kevytmielisellä leikinlaskulla. Jottei aikaa turhaan kuluisi,
vetäydyin minä pois heidän paristansa."
Hindulainen huokasi syvään ja sanoi: "Ihminen on ihmisen pahin
vihollinen, veli."
Baltasar oli hetkisen miettiväisenä vaiti.
"Minä vakavasti tutkiskelin syytä, miks'en minä ollut onnistunut",
alkoi hän uudestaan. "Vähän matkaa ylempänä Niilin varrella,
päivänmatkan päässä Aleksandriasta on kylä, jossa asuu karjan hoitajia
ja puutarhan viljelijöitä. Minä vuokrasin veneen ja läksin sinne.
Illan tullen kutsuin ihmiset kokoon, miehet ja naiset, köyhistäkin
köyhimmät. Minä saarnasin heille samaa kuin Brukeionissa. He eivät
nauraneet. Seuraavana iltana minä puhuin uudestaan, ja he uskoivat ja
iloitsivat ja levittivät uutta sanomaa laajalti. Kolmantena iltana
he kokoutuivat rukoilemaan. Palasin sitten kaupunkiin. Lipuessani
jokea pitkin myötävirtaan tähtien valossa, jotka eivät olleet minusta
koskaan näyttäneet niin kirkkailta eikä niin lähellä olevilta, sepitin
itselleni tämän totuuden: Jos tahdot saada aikaan jotakin parannusta,
älä mene ylhäisten äläkä rikkaiden luo; mene ennemmin niiden luo,
joiden ilopikarit ovat tyhjinä, köyhäin ja alhaisten luo. Samalla tein
myöskin työsuunnitelman ja pyhitin elämäni sen toimeen panemiseen.
Ensinnä ryhdyin turvaamaan suurta omaisuuttani, niin että sen tulot
olisivat varmassa tallessa ja aina valmiina kärsiväisten avuksi.
Siitä päivästä saakka minä, hyvät veljet, matkustelin ylös alas
pitkin Niiliä, saarnaellen sen varsilla asuville heimoille Jumalasta,
hurskaasta elämästä ja taivaassa odottavasta palkinnosta. Olen tehnyt
hyvää; minkä verran, minun ei sovi kertoa. Kuitenkin tiedän, että se
maan seutu on valmiina ottamaan vastaan häntä, jota me nyt lähdemme
etsimään."
Puhujan tummat kasvot hehkuivat mielenliikutusta, mutta hän rauhoittihe
ja jatkoi:
"Tätä näin käytettyä aikaa, hyvät veljet, pimitti yksi ajatus, se
nimittäin, mitenkähän käy sille asialle, jonka minä olen valmistanut,
kun minä itse kerran joudun pois? Onkohan itse asiakin minun kanssani
unhottuva? Minä olin nähnyt unta, että työni tuli täydelliseksi, kun
se soviteltiin määrättyyn muotoon, ja minä, puhuakseni kaikki suoraan,
olin tosin koettanutkin, mutta onnistumatta. Hyvät veljet, maailma on
nyt siinä tilassa, että olojen parantajalla täytyy olla suurempi kuin
inhimillinen kutsumus, ennen kuin hän voi uudistaa vanhan Mizraimin
uskon; hänen tulonsa Jumalan nimessä ei yksistään auta, vaan hänellä
pitää olla todistuksia, jotka soveltuvat hänen sanoihinsa; hänen
täytyy todistaa kaikki puheensa, yksin Jumalakin. Järki on niin täynnä
kaikenlaisia ennakkoluuloja, taruja ja järjestelmä, jumala-olennoita,
jotka tungeksivat kaikkialla, ilmassa, pilvissä ja maan päällä, jotka
ovat niin sulaneet yhteen kaikkien asiain ja olojen kanssa, että
palaaminen alkuperäiseen uskontoon voi ainoastaan tapahtua verisiä
polkuja myöten, ketojen poikki, joilla vainoojat piileskelevät, eli
toisin sanoen siten, että kääntyneet ennemmin kuolevat kuin jälleen
luopuvat. Ja kukapa muu kuin Jumala itse voi tähän aikaan kehittää
ihmisen uskon niin korkealle? Lunastamaan ihmiskuntaa -- minä en
tarkoita hävittämään sitä, vaan lunastamaan täytyy hänen vielä kerran
ilmestyä. _Hänen täytyy tulla itsensä_."
Harras liikutus valtasi nämä kolme miestä.
"Mehän olemme matkalla etsimään ja näkemään häntä!" riemuitsi
kreikkalainen.
"Te ymmärrätte, miksi eivät onnistuneet minun kokeeni järjestää
oppisuuntaani", sanoi egyptiläinen, kun innostus vähän tyyntyi:
"minulla ei ollut jumalallista valtakirjaa. Ajatus, että minun työni
menisi hukkaan, teki minut sanomattoman onnettomaksi. Minä vaivuin
odottavaan rukoukseen ja, tehdäkseni huutoni oikein puhtaaksi ja
palavaksi, kuten tekin, veljet, minä poikkesin tieltä, jota ensin
olin astunut; etsin paikan, jossa ihmisjalka ei ollut vielä koskaan
käynyt, jossa ainoastaan Jumala oleskeli. Viidennen kosken yläpuolelle,
ylemmäksi Sennaa, jossa joet yhtyvät, ja Bar-el-Abiadia, kauas
tuntemattomaan Afrikkaan minä asetuin. Vuori, sininen kuin taivaan
kansi, levittää vilvasta varjoansa laajalti pitkin aavikkoa länteen
päin ja pitää sulavilla lumikinoksillaan yllä laajaa järveä, joka
huuhtelee sen juurta itäpuolelta. Se järvi on meidän suuren jokemme
alkukohta. Toista vuotta oli se vuori minun asuntonani. Palmupuun
hedelmät ravitsivat ruumistani, rukous sieluani. Eräänä yönä minä
kävelin metsikössä järven rannalla. Minä rukoilin: 'Maailma on
kuolemaisillansa. Milloin sinä tulet, Herra? Miks'en minä saa nähdä
lunastuksen hetkeä, miksi, Jumalani?' Peilikirkkaasta vedenpinnasta
näkyi toinen tähtitaivas kaikessa komeudessaan. Yksi niistä
tähdenkuvista näytti nousevan vedenpinnan päälle ja saavan loiston,
joka häikäsi silmää. Sitte se hitaasti liikkui minua kohti ja pysähtyi
pääni päälle. Minä laskeuduin polvilleni maahan ja kätkin kasvoni.
Yli-maailmallinen ääni sanoi: 'Sinun hyvät työsi ovat saavuttaneet
voiton. Siunattu sinä, Mizraimin poika! Lunastus on tulossa. Sinä
ynnä kaksi muuta, jotka tulevat maailman etäisimmistä seuduista,
saatte nähdä vapahtajan ja teidän pitää todistaman hänestä. Nouse ylös
huomisaamuna ja lähde tapaamaan niitä toisia. Ja kun kaikki tulette
pyhään Jerusalemin kaupunkiin, kysykää kansalta: missä on äsken
syntynyt Juudan kuningas? sillä me näimme hänen tähtensä idässä ja
tulimme häntä palvomaan. Luota kokonaan siihen henkeen, joka johtaa
sinua'."
"Ja huomatkaa, tähti tuli minulle sisälliseksi valistajaksi,
hallitsijaksi ja oppaaksi. Se johdatti minut pitkin jokea alas
Memfiisen, jossa minä varustauduin aavikko matkalle. Minä ostin kamelin
ja matkustin viipymättä tänne Suetsin ja Kufilehin kautta sekä Moabin
ja Ammonin maan kautta. Jumala on meidän kanssamme, hyvät veljet!"
Hän vaikeni. Ikään kuin sisällisen voiman vaikutuksesta nousivat nämä
kolme miestä seisomaan ja katselivat toinen toistansa.
"Minä sanoin, että varma tarkoitus oli siinä, että me kukin niin
tarkkaan kuvasimme omaa kansaamme ja omaa historiaamme", jatkoi
egyptiläinen. "Häntä, jota me nyt lähdemme etsimään, sanottiin
juutalaisten kuninkaaksi, ja sillä nimellä on meitä käsketty häntä
kyselemään. Mutta täällä yhtymisestämme ja siitä, mitä nyt olemme
toisiltamme kuulleet, voimme kyllä ymmärtää, että hän on maailman
kaikkien kansain lunastaja eikä ainoastaan juutalaisten. Patriarkalla,
joka jäi vedenpaisumuksessa eloon, oli jälellä kolme poikaa ja
heidän perheensä, joiden kautta maailma jälleen tuli kansoitetuksi.
Muinainen Arjana-Vaejo, paratiisin yrttitarha Aasian keskuksessa, oli
se paikka, josta he muuanne levisivät. Intia ja etäisen Idän maat
saivat vanhimman pojan jälkeläiset; nuorimman jälkeläiset levisivät
pohjoista kohti Europpaan; keskimmäisen pojan perilliset levisivät
Punaisen meren ympäri aavikoille ja tunkeutuivat Afrikkaan; ja vaikka
näistä keskimmäisen pojan jälkeläisistä useimmat vielä paimentolaisina
siirtelevät telttojansa paikasta paikkaan, niin osa heistä kuitenkin
pysähtyi ainiaaksi asumaan Niilin varsille."
Ikäänkuin sisällisestä vaistosta ottivat he toinen toistansa kädestä.
"Voiko mikään olla jumalallisemmin järjestetty?" jatkoi Baltasar. "Kun
me olemme löytäneet Herran, niin meidän veljemme ja kaikki sukukunnat,
jotka heidän jälkeensä tulevat, notkistavat samoin kuin me polviansa
hänen edessään. Ja kun eroomme käymään kukin eri tietämme, on maailma
jo saanut oppia uuden totuuden, ettei taivasta saavuteta miekalla eikä
ihmisviisaudella, vaan uskolla, rakkaudella ja hyvillä töillä."
Äänettömyyttä sitte vähään aikaan keskeyttivät ainoastaan huokaukset ja
kyynelet, jolla tavoin heidän rintaansa paisuttavan ilon täytyi päästä
ilmi. Se oli sanomatonta iloa sieluissa, jotka olivat päässeet elämän
virran rannoille ja siellä yhdessä lunastettujen kanssa virvoittivat
itseään Jumalan kasvojen edessä.
Heidän kätensä erosivat, ja yhdessä he menivät ulos teltasta. Aavikko
oli tyyni ja hiljainen kuten taivaskin. Aurinko vaipui nopeasti taivaan
rantaa kohti. Kamelit makasivat.
Hetkisen kuluttua oli teltta jo pois korjattu ja samoin atrian
jäännöksetkin sovitettu tavalliseen säilytyspaikkaan, kamelin selkään.
Ystävykset nousivat itsekin riipputuoleihinsa ja läksivät ratsastamaan
aavikkoa, egyptiläinen edellä, länttä kohti ja kohti kylmää yötä.
Kamelit riensivät tasaista juoksua, pysyen suorassa rivissä ja yhtä
kaukana toisistaan niin tarkkaan, että molemmat jälkimmäiset näyttivät
polkevan kumpikin edellisensä askelille. Ratsastajat eivät puhuneet
sanaakaan.
Vähitellen kuu nousi. Kolme korkeata valkoista olentoa äänettömin
askelin rientäessään eteenpäin kalpeassa kuun valossa näyttivät
hengiltä, jotka pakenivat pois varjojen synkästä valtakunnasta. Äkisti
leimahti liekki ilmassa heidän edellänsä ikään kuin matalaisella
kunnaalla. Kun he sitä katselivat, niin ilmiö kokoontui häikäisevän
loistavaksi tähdeksi. Ratsastajain sydämmet sykähtivät kovasti; heidän
sielussansa tuntui pyhää vavistusta ja he huusivat yhteen ääneen:
"Tähti, tähti! Jumala on meidän kanssamme!"