Gaspar Kreikkalainen.
Edellä kerrottu kokous tapahtui, käyttääksemme sen ajan laskutapaa,
vuonna 747 Rooman perustamisen jälkeen. Oli joulukuu ja talvi vallitsi
kaikissa Välimeren itäpuolella olevissa maissa. Ratsastus aavikolla on
erittäin tähän vuoden aikaan omiansa tuottamaan hyvää ruokahalua. Pikku
teltassa istuvat miehet eivät myöskään olleet minään poikkeuksena.
Heillä oli nälkä ja he söivät halukkaasti. Ja viiniä maistettuaan he
alkoivat keskustella.
"Vieraalla maalla matkustajasta ei mikään ole niin suloista kuin kuulla
nimensä ystävän suusta", sanoi egyptiläinen, joka oli ruvennut pitojen
johtajaksi. "Meidän edessämme on monipäiväinen yhteinen matka. Jopa on
aika, että opimme tuntemaan toisemme. Sen tähden, jos teitä miellyttää,
käyttäköön viimeksi tullut ensinnä puhevuoroa."
Kreikkalainen alkoi, puhuen ensin hitaasti, ikään kuin tahtoen
vartioida itseänsä:
"Mitä minulla on kerrottavaa, hyvät veljet, on niin ihmeellistä,
että minä tuskin tiedän, mistä alottaisin ja mitä kaikkea minun
pitäisi kertoa, että asia tulisi selväksi. Minä en vieläkään käsitä
täydellisesti itseäni. Yksi asia minulla kuitenkin on varmana, se,
että minä toimitan Mestarin tahtoa ja että se palvelus on minulle
lakkaamatonta innostusta. Kun ajattelen, mitä tarkoitusta minä olen
lähetetty täyttämään, tunnen itsessäni niin sanomatonta iloa, että
minä tiedän sen Jumalan tahdoksi." Hän vaikeni, kun ei liikutukselta
heti kyennyt jatkamaan, ja toiset, osaaottaen hänen tunteisiinsa,
hillitsivät uteliaisuutensa.
"Kaukana lännessä päin", alkoi hän uudestaan, "on maa, ikuisesti
muistettava, ell'ei muusta syystä niin siitä, että maailma on sille
sangen suuressa velassa ja koska se velallisuus johtuu asioista, jotka
tuottavat ihmiskunnalle sen puhtaimmat ilot. En tahdo puhua taiteesta,
en filosofiasta, kaunopuheisuudesta, runoudesta enkä sotataidosta; ei,
hyvät veljet, vaan sen maan ainiaan loistava kunnia on sen erinomainen
kirjallisuus, jonka kautta Se, jota me nyt lähdemme etsimään ja
julistamaan, on tuleva tunnetuksi yli koko maan piirin. Se maa on
Kreikka. Minä olen Gaspar, atenalaisen Kleanteen poika."
"Minun sukuni", hän jatkoi, "oli innostunut tutkimuksiin, ja siitä
johtuu sama intohimo minussakin. Nyt on siten, että kaksi meidän
etevintä filosofiamme opettavat, toinen, että sielu on joka erityisessä
ihmisessä ja että se sielu on kuolematon, ja toinen, että on olemassa
Jumala, joka äärettömän tarkkaan tekee oikeutta. Niiden monien asiain
joukosta, joista eri koulukunnat kiistelivät, minä valitsin nämä,
koska minusta ne yksin maksoivat vaivaa tutkia, sillä minä ajattelin,
että on yhteys Jumalan ja sielun välillä, vaikkei sitä vielä tunneta.
Tässä asiassa voi järki mietiskelemisellä päästä erääsen paikkaan,
ylipääsemättömän muurin eteen; ja kun siihen on ehditty, ei ole
jälellä muuta keinoa kuin pysähtyä ja kovalla äänellä huutaa apua.
Niin minä tein, mutta ei kukaan vastannut muurin toiselta puolen.
Toivottomuudessani minä kiskasin itseni irti kaupunkilaiselämästä ja
koulukunnista."
Kreikkalaisen lausuessa näitä sanoja kirkasti hyväksyvä hymy
hindulaisen laihaa muotoa.
"Minun kotimaani pohjoisosassa, Tessaliassa", jatkoi kreikkalainen
kertomustaan, "on vuori, kuuluisa siitä, että se on jumalain koto ja
Zeyn asunto, jota minun kansalaiseni pitävät korkeimpana jumalanaan.
Olympos on sen nimi. Sinne minä menin. Löysin kalliosta luolan niillä
tienoilla missä vuori kääntyy kaakkoa kohti; siellä minä elin,
jättäytyen mietiskelyjen valtaan taikka oikeammin en tehnyt muuta kuin
odottelin ilmestystä, jota joka henkäykselläni rukoilin. Minä kun
uskoin näkymättömän korkeimman olennon tosiaan olevan olemassa, katsoin
myöskin mahdolliseksi saavuttaa koko sieluni palavalla ikävöimisellä
häneltä sääliä ja vastausta tuohon avunhuutooni."
"Ja hän vastasi, eikö niin!" huudahti hindulainen nostaen kätensä
silkkiliinalta sylistään.
"Kuulkaahan, veljeni", vastasi kreikkalainen, jaksaen itsekin
ainoastaan töin tuskin tyyntyä. "Minun erakkomajani ovi oli Termen
merenlahtea kohti. Eräänä päivänä minä näin, mitenkä ohi purjehtivasta
laivasta mies heitettiin mereen. Hän ui maalle. Minä otin hänet vastaan
ja pidin huolta hänestä. Hän oli juutalainen ja tunsi tarkkaan kansansa
historian ja lait; häneltä minä opin, että se Jumala, jota minä etsin
rukouksissani, tosiaankin on olemassa ja että hän oli pitkät aikakaudet
läpeensä ollut heidän lainsäätäjänään, hallitsijanaan ja kuninkaanaan.
No, sitähän ilmestystä minä olin uneksinut! Minun uskoni ei ollut
turha. Jumala vastasi minulle."
"Niin kuin hän aina tekee niille, jotka sillä tavalla uskoen häntä
huutavat!" sanoi hindulainen.
"Mutta voi", virkkoi egyptiläinen, "kuinka harvat ovat kyllin viisaita
käsittämään, milloin hän heille vastaa!"
"Eikä siinä ollut kaikki", jatkoi kreikkalainen. "Se lähetetty mies
kertoi paljoa enemmän. Hän puhui profeetoista, jotka ensimmäisen
ilmestyksen jälkeisinä aikakausina seurustelivat ja puhuivat Jumalan
kanssa, ja nämä profeetat julistivat, että Jumalan ilmestys on
uudestaan tapahtuva. Hän luetteli profeettain nimet ja tulkitsi heidän
sanansa pyhistä kirjoista. Hän kertoi vielä, että se toinen ilmestys on
juuri nyt tulossa, että sitä Jerusalemissa odotetaan joka päivä."
Kreikkalainen vaikeni ja kirkkaus hänen kasvoistansa katosi.
Hetkisen päästä hän sanoi: "Tosin se mies sanoi, että niin kuin Jumala
ja ilmestys, josta hän oli puhunut, oli ollut ainoastaan juutalaisia
varten, samoin nytkin on oleva. Hän, joka on tuleva, tulee juutalaisten
kuninkaaksi. 'Eikö hänellä ole mitään tekemistä muun maailman kanssa?'
minä kysyin. 'Ei', vastasi hän ylpeästi, 'ei mitään, me olemme hänen
valittu kansansa.' Mutta se vastaus ei kuitenkaan kukistanut minun
toivoani. Kuinka voisi sellainen Jumala rajoittaa rakkautensa ja hyvät
työnsä yhteen maahan ja yhteen sukukuntaan? Minä päätin saada siitä
selkoa. Viimein minun onnistui kukistaa miehen ylpeys, ja silloin
minä huomasin, että heidän isänsä olivat olleet ainoastaan valitut
palvelijat pitämässä totuutta hengissä, että maailma viimein oppisi
tuntemaan sen ja tulisi vapahdetuksi. Juutalaisen mentyä ja yksin
jäätyäni puhdistin minä sieluani uudella rukouksella, että minun
suotaisiin nähdä kuningas, kun hän tulee, ja palvoa häntä. Eräänä
iltana, kuin istuin luolani ovella ja koetin syvällisemmin käsittää
oman olemukseni salaisuuksia sekä saada selville, mitä merkitsee
'Jumalan tunteminen', näin äkisti allani olevasta merestä taikka
oikeastaan pimeästä, johon sen pinta oli verhottuna, nousevan uuden
tähden. Se kohosi hiljaa, läheni ja pysähtyi kukkulan ja minun oveni
kohdalle, niin että sen valo paistoi minuun. Minä nukahdin ja unissani
kuulin äänen sanovan:
"'Gaspar, sinun uskosi on voittanut! Siunattu sinä! Tule sinä ynnä
kaksi muuta maanpiirin äärimmistä seuduista; sinä saat nähdä sen, joka
on luvattu, ja tulla hänen todistajaksensa ja todistukseksi hänestä.
Nouse aikaisin huomis-aamuna, lähde matkalle kohtaamaan toisia ja luota
henkeen, joka sinua opastaa.'
"Minä heräsin seuraavana aamuna, sisälläni henki, jonka valo loisti
kirkkaammin kuin aurinko. Minä riisuin erakonpukuni ja pukeuduin
kuin ennen muinoin. Piilopaikasta otin aarteen, jonka olin tuonut
muassani kaupungista. Kohta sen jälkeen tuli laiva. Huusin sitä,
minut otettiin laivaan ja laskettiin maalle Antiokiassa. Sieltä ostin
kamelin, valmiiksi varustettuna. Kukoistavien ja viheriöitseväin
seutujen kautta, jotka koristavat Oronteen rantoja, matkustin Emesaan,
Damaskoon, Bostraan ja Filadelfiaan; sieltä tulin tänne. Sellainen,
veljet, on minun historiani. Nyt kuuntelen teidän kertomuksianne."