Viimeksi tullut oli kaikin puolin erilainen kuin hänen ystävänsä.
Ruumiin rakenne oli heikompi, iho valkoinen; paksu, kiharainen, vaalea
tukka peitti hänen pientä, vaan kaunista päätänsä; hänen lämpöiset,
tummansiniset silmänsä osoittivat hienotuntoisuutta ja sydämmellistä,
kelpo luonnetta. Hän oli paljain päin ja aseeton. Tyrolaisen
flanellipaidan poimujen alta, jota hän kantoi teeskentelemättömän
viehättävästi, näkyi lyhythihainen ja avorintainen ihopaita, joka
vyöllä kiinni vyötettynä ulottui melkein polveen asti ja jätti kaulan,
käsivarret ja sääret paljaiksi. Sandaalit oli hänellä jalkojen suojana.
Viisikymmentä vuotta, ehkäpä enemmänkin oli liidellyt hänen ylitsensä,
vaikuttamatta häneen muuta kuin että hänen käytöksensä oli tullut
vakavaksi ja hän oli tottunut punniten sovittelemaan sanojansa. Hänen
ruumiinsa voimiin ja älynsä terävyyteen aika ei ollut koskenut. Minun
ei tarvitse tarkemmin sanoakaan sivistyneelle lukijalle, mistä hän
tuli; jollei hän itse ollut kotoisin Atenan lehdoista, niin ainakin
hänen esi-isänsä olivat siellä syntyneet.
Kun hänen käsivartensa irtautuivat egyptiläisestä, sanoi viimeksi
mainittu liikutetulla äänellä: "Henki toi minut ensinnä tänne, sen
tähden tunnen minä olevani valittu palvelemaan teitä, veljiäni. Teltta
on pystytetty ja leipä valmiina taitettavaksi. Antakaa minun tehdä
velvollisuuteni!"
Hän tarttui heidän käsiinsä ja vei heidät telttaan, riisui heiltä
sandaalit ja pesi heidän jalkansa, kaatoi sitte vettä heidän käsilleen
ja kuivasi ne liinoilla.
Pestyään viimein omat kätensä hän sanoi: "Pitäkäämme nyt huolta
itsestämmekin, veljeni, kuten jumalanpalvelukseemme soveltuu;
syökäämme, että vahvistuisimme jälellä olevan päivän velvollisuuksiin.
Syödessämme saamme toin-toisellemme kertoa, ketä olemme, mistä tulemme
ja millä tavalla kukin olemme saaneet kutsumuksen."
Hän saattoi heidät atrialle ja asetti heidät istumaan niin, että he
voivat katsella toinen toistansa kasvoihin. He kumarsivat yht'aikaa
päänsä, panivat kätensä ristiin ryntäilleen ja lausuivat yht'aikaa
seuraavan yksinkertaisen siunauksen:
"Kaiken isä, Jumala! mitä me tässä nautimme, on sinun antamaasi. Ota
vastaan meidän kiitoksemme ja siunaa meitä, niin että me edelleenkin
voisimme tehdä sinun tahtosi mukaan."
Rukouksen lopussa he kummastellen katsoivat toinen toiseensa. Kukin
heistä oli puhunut kieltä, jota eivät toiset olleet koskaan ennen
kuulleet; mutta kuitenkin he kaikki ymmärsivät täydellisesti, mitä oli
lausuttu. Heidän sielunsa tuli täyteen pyhää liikutusta, sillä tästä
ihmeestä he huomasivat Jumalan olevan läsnä.