Kolme muukalaista.
Miehellä, jota riipputuolin verhot eivät enää varjostaneet, oli
ihailtava ruumiinmuoto, ei varsin pitkä, vaan voimakas. Päästettyään
auki silkkinauhan, joka piti hänen _kufiyehiansa_ päässä, työnsi
hän rimpsuiset huivin laidat taa päin, kunnes kasvot paljastuivat;
ne olivat tarmokkaat ja melkein ihan neekerin väriset. Mutta matala
ja leveä otsa, kotkannenä, hiukan ylös päin nousevat silmäinnurkat,
paksu, suora, karkea ja metallin tavoin loistava tukka, joka riippui
monina palmikkoina alhaalla olkapäillä asti: nämä merkit selvään
osoittivat hänen kotimaansa. Sen näköiset olivat Faraot ja myöhemmät
Ptolemaiot; sen näköinen oli Mizraim, egyptiläisen rodun kanta-isä.
Hänellä oli yllä _kamis_, valkoinen pumpulipaita, ahdashihainen, avoin
edestä päin ja ulottuva alas nilkkaan saakka, koruommeltu kaulasta ja
ryntäiltä. Sen päällä oli villanuttu, jonka nimi nyt, kuten luultavasti
silloinkin, on _aba_; tämä pitkähelmainen ja lyhythihainen päällysvaate
oli sisustettu pumpuli- ja silkkikankaalla ja ylt'ympäri koristi sitä
tummankeltainen reunus. Jalkoja suojelivat pehmeillä nahkahihnoilla
sidotut sandaalit. Kamis oli vyöllä vyötetty kiinni. Erittäin huomiota
herättävää oli, ett'ei hänellä, vaikka hän olikin yksinään ja vaikka
näillä aavikoilla asuskeli leopardeja, leijonia ja melkein yhtä julmia
ihmisiä, ollut minkäänlaista asetta, ei edes koukkusauvaakaan, jota
käytetään kamelia kiiruhtaessa. Meidän täytyy siis ainakin olettaa,
että hän oli rauhallisilla asioilla ja että hän joko oli tavattoman
rohkea taikka jonkun erityisen suojelijan turvissa.
Matkustavaisen jäsenet olivat jäykkinä, sillä ratsastus oli ollut pitkä
ja vaivalloinen. Hän sen tähden hieroi käsiänsä, polki kovasti jalkaa
ja astuskeli uskollisen palvelijansa ympäri, jonka loistavat silmät jo
olivat vähällä sulkeutua, osoittaen, että eläin levollisesti tyytyi
siihen rehuun, jonka se jo oli löytänyt. Matkustajamme pysähtyi usein
kävelystään ja tarkasteli, kädellään varjoten silmiänsä, aavikkoa
niin etäälle kuin suinkin saattoi nähdä. Tarkastuksen päätyttyä hänen
kasvonsa aina synkkenivät toivon pettymyksestä, tosin vain vähäsen,
mutta kylliksi sen verran, että teräväsilmäinen tarkastelija olisi
saattanut huomata hänen odottavan itselleen seuraa, vaikkapa ei edeltä
päin sovittuakaan. Tarkastelija olisi samalla tullut uteliaaksi
tietämään, mikä asia oikeastaan saattoi matkustajan siirtymään tähän
paikkaan, niin etäälle sivistyneistä seuduista.
Vaikka matkustaja oli pettynyt, hän kuitenkin peittämättä näytti
luottavan, että odotettu seura kyllä tulee. Se näkyi siitä, että hän
ensin meni riipputuolin luo ja sen toisesta puolikkaasta, jota hän
itse oli tullessaan istuimenansa käyttänyt, otti sienen ja pienen
savisen vesipullon sekä pesi kamelin silmät, kasvot ja sieramet.
Samasta säiliöstä hän sitte otti puna- ja valkojuovaisen pyöreän
kangaskappaleen, tukun vapoja ja tukevan kepin. Hänen vähän aikaa
käsiteltyään keppiä näkyi, että se olikin taitavasti ja kekseliäästi
yhteen sovitettu pienemmistä osista, jotka olivat sisäkkäin; niistä
hän teki itseänsä pitemmän tangon. Pystytettyään sen maahan ja
sidottuaan vavat viistoon sen ympärille levitti hän niiden päälle
kankaan ja oli aivan sanan mukaisesti kotonaan; tämä koti oli tosin
paljoa pienempi kuin emirien ja sheikkien teltat, mutta muuten kaikin
puolin samankaltainen. Riipputuolista kävi hän vielä noutamassa
maton ja peitti sillä teltan lattiasta sen puolen, joka oli pois
päin auringosta. Sitte hän meni ulos ja vielä kerran, entistä paljoa
tarkemmin ja malttamattomammin tähysti seutua. Paitsi shakaalia, joka
etäällä juoksi pitkin lakeutta, ja kotkaa, joka lensi Akaba-lahtea
kohti, oli aavikko yhtä köyhä elämästä kuin sininen taivaskin ylhäällä.
Hän kääntyi kamelin puoleen ja puhui hiljaisesti sanoja, joita ei juuri
kuulla aavikoilla: "Olemme kaukana kotiseudulta, ystäväiseni, joka
pystyt kilpailemaan myrskytuulen kanssa, mutta Jumala on kanssamme.
Olkaamme kärsivälliset!"
Näin puheltuaan hän otti kourallisen papuja satulanlaukusta ja pani ne
pussiin, joka oli varta vasten tehty sidottavaksi eläimen turpaan, ja
nähtyään, miten mielellänsä uskollinen eläin otti vastaan ravintonsa,
kääntyi hän taaskin katselemaan hietikkoseutua, joka hehkui pystyisten
auringonsäteiden alla.
"Tottapahan tulevat", sanoi hän levollisesti. "Hän, joka johti minut
tänne, johtaa kyllä heidätkin. Minä laitan valmiiksi virvokkeita."
Pusseista, joita kantolaitoksen sisäpuoli oli täynnä, ja pajukorista,
joka samoin oli osa sen varuksista, otti hän mitä tarvitsi atrian
valmistamiseen: palmun säikeistä kudottuja lautasia, viiniä pienissä
nahkaleileissä, kuivattua ja savustettua lihaa, _shamia_ eli Syrian
perattuja granaattiomenia, El Shelebin taateleja ihmetyttävän
suurissa tertuissa ja _Nakhilissa_ eli Keski-Arabian palmumetsissä
kasvaneita, juustoa, samanlaista kuin Davidin "maitokakut", ja hienoa
kaupunkileipää. Nämä kaikki hän kantoi telttaan ja asetteli matolle.
Viimeksi hän levitti ruokain päälle kolme silkkiliinaa, joita itämaiden
hienotapaiset kansat käyttävät atrioidessaan polvillansa; siitä näkyi,
miten monta henkilöä oli tuleva atrioitsemaan.
Kaikki oli nyt valmiina. Hän astui ulos, ja katso, etäällä idässä näkyi
aavikon lakeudella tumma pilkku. Hän pysähtyi seisomaan, kuin olisi
ollut kiinni kasvanut; hänen silmänsä suurenivat ja hänen ruumiinsa
vavahti kylmästä värähdyksestä, niin kuin siihen olisi koskenut
yliluonnollinen olento. Pilkku kasvoi, tuli kämmenen suuruiseksi
ja viimein sen muoto selveni. Hetken kuluttua näkyi selvästi iso,
valkoinen kameli, selässä _houdah_ eli Hindostanissa matkoilla käytetty
riipputuoli. Egyptiläinen pani kätensä ristiin ryntäilleen ja käänsi
katseensa kohti taivasta.
"Jumala yksin on suuri!" virkkoi hän kyynelsilmin ja sielu täynnä
kunnioitusta.
Vieras tuli lähemmäksi ja pysähtyi viimein. Hänkin näytti juuri nyt
heränneen unesta. Hän näki polvilleen laskeutuneen kamelin, teltan
ja rukoilevan miehen sen ovella. Hän pani kätensä ristiin, painoi
päänsä kumarruksiin ja rukoili hiljaa. Kohta hän sitte hyppäsi kamelin
kaulalta alas hietikolle ja meni egyptiläisen luo. He katsoivat
hetkisen toinen toistansa ja sitte syleilivät, kiertäen oikean
käsivartensa toin-toisensa olkapäälle ja vasemman vyötäisille sekä
nojaten poskensa toisen rintaan ensin vasemmalle, sitte oikealle
puolelle.
"Rauha olkoon sinulle, sinä totisen Jumalan palvelija!" sanoi viimeksi
tullut.
"Rauha ja tervetuloa sinulle, oikeauskoinen veli!" vastasi egyptiläinen
hartaasti.
Viimeksi tullut matkustaja oli pitkävartaloinen ja laiha, kasvoiltaan
kuihtunut, silmät syvällä, tukka ja parta valkoiset ja ihon väri
kanelin ja pronssin välillä. Hänkin oli ihan aseeton. Puettu oli hän
hindulaisen tapaan; pään peitteeksi oli huivi kierretty leveihin
laskoksiin, niin että siitä oli tullut turbaani; hänen muu pukunsa
oli samanlainen kuin egyptiläisellä, paitsi että _aba_ oli lyhempi
ja jätti näkyviin hänen heiluvat, leveät housunsa, jotka olivat
nilkkain kohdalta kiinni sidotut. Sandaalien sijasta oli hänellä
jalassa teräväkärkiset punaiset nahkatohvelit. Paitsi näitä tohveleja
oli puku kiireestä kantapäähän asti valkoisesta palttinasta. Miehen
muoto oli muhkea ja ankara. Hän oli täydellinen kuva itämaisen Iliadin
suurimmasta askeettisesta sankarista, Visvamitrasta. Häntä olisi voinut
sanoa elämäksi, joka on Braman viisauden läpitunkema -- ruumiistuneeksi
hurskaudeksi. Ainoastaan silmistä näkyi, että hän oli ihminen; sillä
kun hän ne nosti egyptiläisen rinnalta, loistivat ne kyynelkosteudesta.
"Jumala yksin on suuri!" huudahti hän syleilyksen jälkeen.
"Ja autuaat ovat, jotka häntä palvelevat!" vastasi egyptiläinen,
kummastellen että toinen kertasi hänen oman huudahduksensa. "Mutta
odottakaamme, sillä katso, kolmas jo tulee tuolla!"
He katsoivat kohti pohjoista, josta päin kameli, karvaltaan valkoinen,
kuten molemmat toiset, jo selvästi näkyi lähestyvän, keinuen kuin
laiva. Vieretysten seisoen odottivat he, kunnes uusi tulokas ehti luo
ja hyppäsi maahan.
"Rauha olkoon sinulle, veli!" sanoi tämä, syleillen hindulaista.