Erämaassa.
Jebel es Zubleh on vuorenselänne, kuudettakymmentä peninkulmaa pitkä
ja niin kapea, että sen kuva kartalla näyttää etelästä pohjoiseen päin
kiemurtelevalta madolta. Kun seisotaan sen valkopunaisilla kallioilla
ja katsellaan itään päin, näkyy ainoastaan Arabian hieta-aavikot,
joilla Jerikon viininviljelijöitä kohtaan niin vihamieliset itätuulet
ovat leikitelleet aina ajan alusta saakka. Sen juuria peittää Eufratin
hienontama hiekantomu. Tämä selänne on rajamuurina lännenpuolisilla
Moabin ja Ammonin laitumilla, jotka ilman tätä suojamuuria olisivatkin
vain osa noista itäisistä hieta-aavikoista.
Arabialaiset ovat painaneet kielileimansa kaikkeen, mitä on Judean
etelä- ja itäpuolella. Heidän kielellään on Jebel niiden lukemattomain
vesipurojen isä, jotka sateen aikana juoksevat entisen roomalais-tien
-- nyt ainoastaan Mekkaan vaeltajain pölyisen polun -- poikki ja
kuta etemmäs pääsevät, sitä syvemmälle kaivavat vakojansa maahan,
vieden sadeajan kohisevia virtoja Jordaniin tai viimeiseen säiliöön,
Kuolleesen mereen. Eräältä sellaiselta purolta, siltä, joka Jebelin
latvoilta ulottuu koillista kohti ja viimein muuttuu Jabbokin virraksi,
läksi matkustavainen liikkeelle, pyrkimään aavikon ylämaihin.
Kiinnitämme ensin lukijan huomiota tähän henkilöön.
Näöstä päättäen hän oli jo täyttänyt 45 vuotta. Hänen partansa, joka
aikoinaan oli ollut sysimusta, lainehti leveinä aaltoina ryntäillä
ja oli sieltä täältä hopean harmaa. Hänen kasvonsa olivat tumman
ruskeat kuin paahdettu kahvipapu, ja niitä niin paljon peitti punainen
_kufiyeh_ (joksi aavikon asujamet sanovat päähän käärittävää huivia),
että ainoastaan osa niistä oli näkyvissä. Silmät, jotka hän välistä
nosti ylös päin, olivat suuret ja väriltään mustat. Yllä oli hänellä
itämainen väljä puku, mutta sen yksityiskohtia ei käy tarkemmin
kuvaaminen, koska hän istui pienen teltan alla suuren valkoisen kamelin
selässä.
Tuskinpa vain länsimaalainen koskaan voi haihduttaa muististaan
kuvaa, joka siihen jää, kun hän ensi kerran näkee aavikkomatkoille
varustetun ja sälytetyn kamelin. Tottumus, joka niin paljon vaikuttaa
muissa tavattomissa kohdissa, voi tässä tuskin ensinkään muuttaa
tuota ensi vaikutusta. Tehtäköön vaikka monta pitkää päivänmatkaa
sellaisten matkustajain kanssa, elettäköön vaikka vuosikausia yhdessä
paimentolaisten kanssa, sittekin täytyy länsimaalaisen, olkoon hän
missä hyvänsä, pysähtyä katsomaan muhkean matkakamelin ohitse-astuntaa.
Viehätys ei ole sen muodossa, jota ei edes mieltymyskään voi tehdä
kauniiksi, ei myöskään sen liikkeissä eikä äänettömässä käynnissä. Niin
kuin meri on sukua laivalle, samoin on kameli sukua hieta-aavikolle.
Aavikko peittää kamelin salaperäisyyden hunnulla siinä määrin, että kun
katselemme kamelia, johtuu ajatuksemme aavikon salaisuuksiin; se sen
suhteen ihmeellisyys on.
Eläin, joka nyt astui kuivaneen puron uomasta esiin, ansaitsi syystä
kyllä sellaista kunnioittavaa huomiota. Sen karva ja korkeus, sen
ruumis, jossa ei ollut liikaa lihavuutta, mutta sen sijaan runsaasti
jäntereitä, sen pitkä, hoikka kaula, samaan tapaan kaareva kuin
joutsenella, pää leveä silmäin kohdalta ja suippeneva turvaksi, joka
melkein olisi voinut sopia naisen rannerenkaasen; sen liikkeet,
sen pitkät, kimmoiset askeleet, sen vakava ja äänetön käynti:
kaikki ilmaisi sen syrialaista rotua ja Kyron aikaista sukuperää.
Sillä oli tavalliset suitset, jotka peittivät yläpuolen päästä
tulipunaisilla, töyhdön muotoon sovitetuilla rimpsuilla ja koristivat
kaulaa riippuvilla metallivitjoilla, joiden jokaisen päässä oli
helisevä hopeakello; mutta suitsissa ei ollut ohjasta ratsastajalle
eikä marhamintaa ajomiehelle. Eläimen selkään kiinnitetty laitos
oli semmoinen keksintö, joka minkä kansakunnan keskuudessa hyvänsä,
paitsi itämailla, olisi tehnyt keksijänsä kuuluisaksi. Siinä oli kaksi
puulaatikkoa, molemmat lähes neljä jalkaa pitkät ja niin asetetut,
että yksi riiippui kummallakin sivulla; tämän laitoksen sisä-osa oli
peitetty huiveilla ja matoilla ja niin sovitettu, että kamelin isäntä
saattoi istua joko suorana tai puoli-nojallaan; koko laitoksen päälle
oli kiinnitetty vihreä teltta. Leveät mäkivyöt ja satularemmit, jotka
olivat toisiinsa kiinnitetyt lukemattomilla solmuilla ja nauhoilla,
pitivät tätä keksintöä vakavana paikallaan. Sillä tavalla on Kushin
kekseliään pojan onnistunut tehdä mahdolliseksi kulkemisen aavikoiden
auringonpaahteisilla teillä, joille häntä velvollisuutensa kutsuu yhtä
usein kuin huvittelun halukin.
Kun kameli pääsi ylös sadepuron laaksosta, oli matkustaja kulkenut
El Belkan eli muinaisen Ammonin rajan ylitse. Oli aamu. Edessään oli
hänellä aurinko, puoleksi vielä öisten usvien peitossa. Oli edessä
myöskin aavikko, ei lentohiedan alue, vaan se osa, jossa ruoho alkoi
olla lyhytkasvuista ja maanpintaa peittivät granitin sirpaleet ja
muut harmaat ja ruskeat kivet sekä niiden välissä kuihtuvat akaasiat
ja kamelinruoho-mättäät. Tammi, karhunmarjapensas ja arbutti olivat
jääneet hänestä jälelle, ikään kuin ne olisivat asettuneet riviin,
katsahtaneet lähteistä köyhälle aavikolle ja kauhusta kutistuen
pysähtyneet.
Siihen loppui polku eli tie. Kameli näytti entistä enemmän tuntevan,
että sitä huomaamatta kiiruhdettiin; se joudutti käyntiänsä, pää
suoraan kohti taivaanrantaa, suurilla sieramillaan imien ilmaa aimo
siemauksin. Riipputuoli kiikkui, yleni ja aleni kuin vene aalloilla.
Kuivia lehtiä rapisi paikkapaikoin kamelin jalkain alla. Ilmassa
tuntui välistä absintin tapaista tuoksua. Leivoset ja vuoripääskyt
pakenivat nopeilla siivillään ja valkoiset metsikanat juoksivat
viheltäen ja kaakottaen pois matkustavaisen tieltä. Harvinaisemmin
kettu tai hyena joudutti kulkuansa, voidakseen turvallisen matkan
päästä tutkia rauhan häiritsijöitä. Oikealla olivat Jebelin kunnaat
ja niiden päällä liihoittelevana harmaa huntu, välistä purppuraan
vivahtava, kunnes aurinko sille kohta tuotti sanomattoman väriloiston.
Korkeimpain kukkulain ylitse purjehti leveillä siivillä korppikotka,
tehden suuria kierroksia. Mutta vihreän teltan alla lepäävä mies ei
huomannut mitään, ei ainakaan millään tavalla osoittanut tuntevansa
seutua. Hänen silmänsä olivat liikkumattomat ja uneksivaiset. Miehen
samoin kuin eläimenkin ryhti oli kuin sokean, joka ajattelematta seuraa
taluttajaansa.
Kaksi tuntia kameli riensi eteen päin tasaista juoksua suoraan itää
kohti. Koko sinä aikana ei matkustaja muuttanut asentoansa, ei myöskään
katsahtanut oikealle eikä vasemmalle. Aavikoilla ei mitata matkaa
peninkulmittain, vaan mittoina ovat _saat_ eli tunnit ja _manzil_ eli
pysähdyspaikat; edelliset ovat noin viisitoista kilometriä pitkät ja
pysäysvälit kuusikymmentä tai sata kilometriä. Kuormakameli, jos se on
oikeaa Syrian rotua, juoksee helposti kuusitoista tai kaksikymmentä
kilometriä tunnissa. Täydessä juoksussa se kilpailee tuulen kanssa.
Nopeasta rientämisestä eteen päin seurasi, että maan muoto muuttui.
Siellä täällä oli joku _tell_ eli kunnas savea ja kiintonaista
hiekkaa. Basaltti-pylvästen pyöreät päät seisoa törröttivät siellä
täällä korkealla hiedan pinnasta, ikään kuin asetettuina vuoriston
etuvartioiksi tasangolle päin. Kaikki muu oli kuitenkin hiekkaa,
välistä tasaisena kuin aaltojen huuhtelema ranta, välistä kokoutuneena
kaareviksi harjuiksi. Ilman laatu myöskin muuttui. Aurinko, joka nyt
jo oli ehtinyt yletä korkealle, oli imenyt pois kasteen ja sumun sekä
lämmittänyt tuulen, joka suuteli päiväteltan alla lepäävää ratsastajaa;
joka taholla muutti auringon paiste maan värin loistavaksi ja vähän
maidonvalkoiseksi ja saattoi pilvet valosta välkkymään.
Kaksi tuntia kului vielä ilman lepoa ja matkan suunnan muuttumatta.
Kasveja ei enää ollut ollenkaan. Hiekalla, joka oli niin
kuivapintaista, että se joka askeleella särkyi ruskahdellen palasiksi,
oli rajaton valta. Jebel ei enää ollut näkyvissä eikä mitään muutakaan
maan merkkiä näkynyt. Varjo, joka aikaisemmin aamulla oli seurannut
ratsastajaa jälestä, oli nyt siirtynyt pohjoisen puolelle ja pysyi
aina hänen tasallansa. Kosk'ei täällä näkynyt sopivan levähdyspaikan
merkkiäkään, tuli matkustajan eteen päin rientäminen joka hetki yhä
omituisemmaksi ja oudommaksi.
Muistettava on, ett'eipä suinkaan kukaan mielellään valitse tällaista
aavikkoa huvimatkoja varten. Elämä ja liike kulkee hieta-aavikoilla
sellaisia polkuja pitkin, jotka ovat kirjavanaan kuolleiden olentojen
luita. Sellaiset ovat tiet lähteeltä lähteelle, kosteikolta toiselle.
Sydän sykkii nopeammin vanhimmallakin sheikillä, kun hän huomaa
olevansa yksin näissä tiettömissä seuduissa. Siispä se mies, jota
tässä olemme seuranneet, ei suinkaan saattanut olla huviksensa
matkustelemassa; hänen käytöksestään ei myöskään käynyt olettaa
häntä pakolaiseksi, sillä eipä hän kertaakaan katsahtanut taaksensa.
Sellaisella retkellä ovat pelko ja uteliaisuus tavallisimmat tunteet,
mutta häneen ne eivät näyttäneet vaikuttavan. Kun ihmiset ovat yksin,
etsivät he jotakin seuraa; koirasta tulee kumppani, hevosesta ystävä,
eikä niiden hyväileminen ja rakkaasti puhutteleminen ollenkaan
punastuta. Tämä kameli ei saanut osakseen mitään sellaista ystävyyden
osoitusta, ei vähintäkään hyväilyä, ei pienintäkään sanaa.
Juuri puolenpäivän aikaan kameli omasta vaistostaan pysähtyi ja päästi
kuuluviin tosiaankin liikuttavan valitushuudon, jolla tämä eläinlaji
aina vastustaa liian raskasta taakkaa tai välistä vaatii hoitoa ja
lepoa. Eläimen herra heräsi ikään kuin unen horroksista täydellisesti
tajuamaan ulkonaiset olot. Hän veti syrjään _houdahin_ eli riipputuolin
esiriput, tarkasti auringon korkeutta ja katseli joka taholle niin
huolellisesti, että hän selvästi näytti koettavan saada selkoa,
oliko hän päässyt määrättyyn paikkaan. Tyytyväisenä tarkastukseensa
hän hengähti syvään ja nyykäytti päätään ikään kuin sanoen: "no
viimeinkin!" Heti sen jälkeen hän pani kätensä ristiin ryntäilleen
äänettömän rukouksen ajaksi. Suoritettuaan sen hartausvelvollisuutensa
hän varustihe laskeutumaan maahan. Hänen kurkustaan kuului ääni, jota
varmaankin jo Jobin mielikkikamelit olivat kuulleet: ikh! ikh! joka
ääni sisälsi eläimelle käskyn laskeutua polvilleen. Kameli totteli
hitaasti kehoitusta, laskeutuessaan hiljaa ähkyen. Ratsastaja polki
sitte toisella jalallaan eläimen pitkälle kaulalle ja pääsi siitä
hypähtämällä hietikolle.