Sairaanhoitajatar oli mennyt, maalaissisar Sanny oli mennyt, vuode oli
lykätty kokoon ja sairas julistettu terveeksi. Tohtori oli hymyillyt,
taputtanut häntä olalle ja sanonut, ettei häntä enää vaivaa mikään.
Se olikin totta, hän ei enää huutanut eikä pelästyellyt,
suonenvetokohtaukset olivat lakanneet, hänen silmänsä eivät enää
nähneet pelkkää punaista. Kuitenkin oli se side, joka yhdistää ihmisen
maailmaan häneltä poikki. Hänellä oli elämää taaksepäin, hän saattoi
muistaa, mutta eteenpäin ei ollut mitään, hän ei saattanut suunnitella.
Ja elämä takanapäinkin oli joutunut outoon, kaameaan valaistukseen, hän
ei enää nähnyt sitä auringon valossa, vaan oli niinkuin suuri punainen
koura olisi pidellyt jotakin pientä tihruista lyhtyä ja sillä valaissut
menneisyyttä. Edessäpäin ei ollut mitään. Tohtori puhui leikkikoulusta,
hän meni ikkunaan ja näytti mäkeä, jolla vanha maakartano kohosi tumman
puistonsa keskellä. Vuoden perästä siellä vallitsisi ilo ja riemu, sata
lasta, parisataa lasta parveilisi silloin tämän Liina-tädin ympärillä.
Liinan suupielet tavoittelivat hymyä — kun hän olisi voinutkin löytää
entisen ilonsa ja rakkautensa! Oliko hänestä tuona kauheana yönä
kuollut jokin hermo, jolla tunnetaan ja rakastetaan?
Pari kertaa päivässä tulivat tohtorin lapset äitinsä kanssa häntä
tervehtimään. Hyvät tohtorinväet olivat uudessa kivimuurissaan
järjestäneet hänelle kauniin asunnon, kauniimman kuin hänellä
koskaan oli ollut. Hänellä oli suuri kaunis vuode, johon vaipui kuin
unhotuksen syliin, hänellä oli uusi hieno sohva, nojatuoleja, tauluja,
ruokasäiliöt kiilsivät ja hohtivat, kaikki oli uutta ja kaunista,
kaikki vanha oli jäänyt sinne niemelle riippukoivujen alle. Bertta
Frilander uskalsi asua siellä, ei hän, Liina Karell, hän ei milloinkaan
saattaisi palata sinne. Kun hän vain muististaankin alkoi etsiä sitä
nimeä, jonka hän oli antanut kodilleen, niin häneen teki kipeää. Täällä
oli parempi, täällä oli vierasta, hän ei tuntenut seiniä, jotka häntä
ympäröivät, ei vuodetta, jossa hän nukkui, hän ei tuntenut suurta
kaunista peiliä, johon ilmestyi kuva, kun hän läheni. Hän ei tuntenut
kuvaakaan, jonka hiottu peililasi näytti: ne olivat hienohipiäiset
kalpeat kasvot — pitkä sairaus ja työttömyys olivat tehneet hänet
hennoksi ja hempeäksi. Hänen kätensäkin olivat hienot kuin jollakin
ylhäisellä naisella. Täällä saattoi viettää varjoelämäänsä, tässä
asunnossa ei ollut muistoja.
Ja kuitenkin oli hän syntynyt tällä samalla paikalla, missä hänen
vieras kotinsa nyt oli. Täällä oli koko hänen elämänsä kulunut, tällä
samalla kohdalla olivat muinoin heidän pihakoivunsa humisseet. Jossakin
syvällä maan sisässä, kaikkien niiden tiilikerrosten alla, joissa nyt
asuttiin ja elettiin ihmiselämää, kuolivat paraikaa ne hiushienot
juuret, jotka kerran olivat imeneet elinnesteet heidän pihakoivujensa
oksille ja lehdille. Toisenlaista elämää oli kohonnut humisevien
pihakoivujen tilalle: kivistä elämää niinkuin jonkin jättiläismäisen
näkinkengän kuoren elämä, jonka sisäpuolella synnytään ja kuollaan.
Kylmää elämää se oli hänelle, Liinalle, elämää ilman toivoa ja huomista
päivää.
Tuon tuostakin tölmäsivät tohtorin lapset sisään, vaatteissaan lumen
lemu, poskillaan elämän ruusut ja rinnoissaan äänet kuin kevään solina.
He tulivat ja vaativat satuja. Mutta hän ei enää voinut niitä kertoa:
vanhat sadut olivat kuolleet eikä uusia syntynyt. Hän lahjoi heidät
makeisilla. Kuinka rikas hän olikaan ollut ennen köyhyydessään, kun
hän tuhlasi satuja kymmenille lapsille! Nyt miltei vaivasivat häntä
lasten äänet, hänen ruumiissaan jyskytti pieni lähestyvä särky,
jollainen on paiseessa sen ensimmäisellä asteella. Tuntui helpommalta,
kun lasten äänet loittonivat ja vaikenivat. Kerran tulivat lapset
suoraan kelkkamäestä. Oli suoja ilma ja permannolle jäi kokonaisia
lumiläiskiä, joissa oli heidän pienten jalkojensa kuva. Liina muisti
erään pihamaan uuden punaisen rakennuksen edustalla koivujen alla, joka
oli ollut pienten askelten tallaama. Oli kuin hänen paiseeseensa olisi
pistetty neuloilla. Hänen tuli ikävä kyyneliä, omaa muinaista hymyään,
joka paistoi kilpaa lasten hymyn kanssa, hänen tuli ikävä muinaisia
kovettuneita, karkeita käsiään, jotka hän oli kietonut hentojen
pyöreiden lastenkäsivarsien ympärille. Nyt olivat hänen käsivartensa
kuin poikki, hänen hymynsä oli kuollut, hän pelkäsi ihmisiä eikä hän
voinut lähestyä Jumalaa. Miksei hän ollut saanut kuolla tuona kauheana
yönä, miksi oli köyhän, viattoman ihmisen pitänyt heittää henkensä
hänen, rikkaan ja syyllisen vuoksi?
Liina seisoi ikkunassa ja silmäili kivimuurin korkeudesta alas
syntymäkaupunkiinsa. Toinen pää rakennusta vasta oli asuttavassa
kunnossa, toisia osia vielä muurattiin. Näkyi kauas. Teki mieli
levittää siivet ja lähteä lentoon kohti noita lumen peittämiä
järven selkiä. Alhaalla kapusivat kaupungin tutut talot ylös pieniä
mäennyppylöitä ja laskeutuivat varovaisesti alas ahteitaan. Tuolla
puistikossa kirkon ympärillä oli vanhan Martinin lesken elämä kulunut.
Satoja kertoja, tuhansia kertoja, miljoonia kertoja oli hän tuolla
taivuttanut selkänsä ja taas ojentanut sen suoraksi. Hän oli koonnut
jätteitä, mitä ihmiset kulkiessaan viskasivat pois, jokaiselta
savukkeenpätkältä, jonka jokin nuori mies kevyesti heitti kädestään,
oli hänen vanha selkänsä taipunut. Rikkaruohoja hän oli kitkenyt,
tehnyt kaikkein halvinta työtä. Kuka oli koskaan ajatellut, että
hänen työnsä oli jonkin arvoista! Hän ei koskaan ollut pyytänyt
tunnustusta, hän ei koskaan ollut valittanut. Karua, järeää leikkiä hän
oli laskenut. Hän oli naurahtanut, kun hänen kipeät jäsenensä illalla
vuoteeseen mennessä olivat rusahdelleet. Kuka hän oli? Liina muisti
hänet varhaisimmasta lapsuudestaan. Hän oli aina ollut »Martinska» tai
»Martinin leski», hänen miesvainajansa muisto eli tässä nimityksessä.
Kukaan ei tietänyt hänestä mitään. Martinin leski ei ollut milloinkaan
palvellut. Hän oli käynyt auttamassa perheissä, heilläkin, koppa
kainalossa. Hänellä ei ollut omaisia, kaikki hänen tavaransa mahtuivat
siihen koppaan, jonka hän jaksoi kantaa. Kun kajastus lankesi lempeästä
illasta huoneeseen. Tornikellon lyönnit putoelivat ikään kuin
villahahtuviin. Hänen mielensä oli pitkästä aikaa rauhallinen. Hän
ei pelästynyt, vaikka hän kuuli outojen askelten nousevan portaita,
nousemistaan nousevan läpi neljän kerroksen ja hapuillen pysähtyvän
hänen ovelleen. Oveen koputettiin, lujasti ja varmasti.
Liinan ohimoissa jyskytti, kun hän pimeästä eteisestä huusi:
— Kuka siellä on?
— Tuttu vieras, kuului oven takaa. — Kaukaa. Avatkaa ovi, neiti Karell.
Kuuma liekki oli silmänräpäyksessä karannut läpi Liinan ruumiin ja
sielun, hän olisi tuntenut äänen kaikkien muiden äänten joukosta, hänen
kätensä vapisivat, niin ettei hän tahtonut saada tulta lamppuun eikä
ovea auki.
Mies astui sisään. Katto tuntui häntä varten olevan liian matala, hänen
kalpeutensa ikään kuin valaisi. Hän vetäisi päähineen hiuksiltaan ja
tarttui molemmin suurin, lämpimin käsinsä Liina Kareliin käteen. Käsi
oli kylmä ja vavahteleva.
He seisoivat ääneti ja katselivat toisiaan. He tulivat vakaviksi, ikään
kuin he olisivat käyneet läpi joitakin suuria totisia muistoja.
— Herra Tiger, sanoi Liina vihdoin, — kuinka te olette täällä?
— Olen tullut teitä tapaamaan.
— Minua?
Väkivaltainen puistatus kävi läpi Liinan olennon. Hän oli kiitollinen,
että lumilohkarekin samassa vyöryi alas katolta. Harry Tiger vei hänet
ikkunan luo ja, pidellen käsiään hänen olkapäillään, katseli häntä
kuutamon valossa. Molempien kasvot loistivat toisiaan vastaan.
— Minä tiedän kaikki, sanoi Harry Tiger, — kertoivat hotellissa. Te
olette siis sitten viime näkemisemme oppinut tuntemaan kaksi suurta
mahtia, Kuoleman ja Mammonan.
— Niin, sanoi Liina Karell ja hymyili.
Molemmat mahdit, sekä kuolema että mammona tuntuivat hänestä nyt
omituisen pieniltä ja kaukaisilta. Raskaat kokemukset, joiden alla hän
oli huokaillut kuin paasien painamana, missä olivat ne nyt? Menneet
ne olivat, kaukana ne olivat, jossakin siellä, missä isän sairaus ja
kuolema, jossakin hyvin etäällä. Vai oliko niitä ensinkään ollut? Ehkä
ne olivatkin vain unta? Hänen olkapäidensä oli suloisen lämmin, ja
lämpöä vuoti kuin auringon valoa hänen lävitseen. Hän ei voinut muuta
kuin hymyillä.
— Minä toivoin tapaavani teidät köyhänä ja vapaana, sanoi Harry Tiger,
— ja täällä kiiltävät peilit ja kattokruunut.
— Ne eivät ole minun, sanoi Liina Karell, — olen köyhä ja vapaa.
Harry Tiger pudisti häntä olkapäistä, vei sitten kätensä hänen
päälaelleen ja silitti hänen hiuksiaan. Hänen vanha tukkansa oli
sairauden aikana huvennut ja sijaan tullut uutta lyhyttä tukkaa, joka
ei tahtonut pysyä neulojen pitimissä. Harry Tiger etsi Liinan silmiä,
mutta ne olivat peitossa.
— Sanokaa, puheli hän, — ettehän ole minua kokonaan unohtanut,
sanokaa! Minä, minä olen teitä muistellut. Keskellä elämän valhetta
olen ajatellut teitä kuin lapsuuttani. Kun palavimmin olen ikävöinyt
totuutta, olen muistellut teitä.
Liina puisteli säikähtyneenä päätään.
— Se on mahdotonta, mahdotonta, vastusteli hän hiljaa.
— Minä olen ikävöinyt teitä. Yksinäisyydessäni, kodittomuudessani olen
ikävöinyt teitä.
— Ei, ei, ei, älkää pilkatko, sanoi Liina ja kävi yhä vakavammaksi.
Harry Tiger vaikeni ja katsoi häneen pitkään.
— Onko mahdollista, että te olette voinut minut näin kokonaan unohtaa?
Ja minä kun luulin, että olin teille jotakin. Sanokaa...
Liina taisteli itseään vastaan. Toinen ääni hänessä sanoi, ettei ollut
lupa kuunnella tällaista puhetta, toinen sanoi, että täytyi kuunnella
ja totella. Vähitellen hän nosti silmiään ja kohtasi Harry Tigerin
palavan, rehellisen katseen.
— Kuinka minä olisin uskaltanut teitä muistella? sanoi hän. — Kaikkihan
oli vain muutama kerta lyhyenä kesänä. Mikä minä olin? Ja mikä minä
olen: köyhä vanha ihminen. Sellaisia on tuhansia.
Harry Tiger suuteli hänen käsiään.
— Te olette ainokainen, ainokainen, puheli hän, kasvot Liinan käsiä
vasten.
Liinan kyyneleet alkoivat vuotaa. Ne olivat kauan olleet poissa, nyt ne
tulivat. Hän ei voinut niitä kuivata, sillä Harry Tiger piteli hänen
käsiään. Kyyneleet vuotivat Harry Tigerin hiuksille.
— Liina Karell, alkoi Harry Tiger päättäväisenä — minä olen tullut
teitä noutamaan, ymmärrättekö?
Liina kävi hyvin kalpeaksi. Hän pudisti päätään.
— Työntäkää minut pois, jatkoi Harry Tiger, — tehkää se, pelastakaa
itsenne, ehkä minusta tulisi teidän turmionne, mutta minä koetan
onneani, minä turvaudun teihin, minä tarvitsen teitä, en tule toimeen
muuten, menehdyn valheeseen. Ettekö te voisi... ettekö te kuitenkin
voisi?
Liinan kasvot jännittyivät.
— Voisinko minä sitten olla teille jotakin?
Harry Tiger naurahti. Hän alkoi puhua ihmisistä, heidän
valheellisuudestaan ja imartelustaan. Hän tarvitsi Liinaa, juuri häntä,
ei ketään muuta. Liina tunsi vastustuskykynsä heikkenevän. Hänen
kyyneleensä putosivat, hänen huulensa olivat mykät, hän huusi luokseen
äitiään, Jumalaa. Hänen äitinsä vastaus oli valmis. »Tämän vieraan
miehen kanssa sinä saat mennä naimisiin.» Hän kuuli äitinsä äänen
kevätyöstä, vuosien takaa. Mutta Jumala, mitä hän sanoi? Liina ymmärsi
äkkiä, että kuutamo piti häntä sadunomaisten lankojensa verkossa,
hän riistäytyi irti ja sytytti tulta. Hän pani valkean kynttilöihin,
kaikkiin kynttilöihin. Täytyi tulla järkiinsä, täytyi päästä selvyyteen.
Liina ajatteli ihmisiä sellaisina kuin he olivat olleet silloin, kun
hän äkkiä tuli rikkaaksi. Hän ymmärsi, että heidän joukossaan saattoi
käydä hyvin yksinäiseksi. Hänkin oli käynyt yksinäiseksi — entä sitten
Harry Tiger. Ja kun Liina ajatteli suuren taiteilijan yksinäisyyttä ja
sitä, mikä voima hänestä oli virrannut silloin, kun hän tuli hänen ja
hänen sairaan äitinsä kotiin, niin täyttyi hänen rintansa hellyydellä
ja kiitollisuudella. Hän meni Harry Tigerin luo ja tarttui hänen
käteensä.
— Minä en ymmärrä tätä, minä en ymmärrä mitään, sanoi hän, — kaikki
tuntuu niin mahdottomalta. Mutta jos minä voisin teille jotakin olla...
jollette löydä ketään muuta... ketään parempaa... Mutta täytyyhän
teidän löytää, minähän olen vain halpa vanha vaimo...!
Harry Tiger otti hänen päänsä käsiensä varaan ja suuteli kyyneleet
hänen silmistään.
— Sinä suostut, sinä tulet! riemuitsi hän.
Ja hän nosti Liinan syliinsä ja painoi päätään hänen rintaansa vasten.
Sadut olivat kuolleet sadunkertojattaren rinnasta, mutta itse hän oli
joutunut keskelle satua, ihmeellisempää kuin kaikki sadut, mitä hän
elämässään oli kertonut.
— Sinä olet siis todella valmis seuraamaan minua vieraille maille,
sinne minne kiertolaisen elämä vie? kuiskasi Harry Tiger.
— Jos te tahdotte.
— Mutta lapsi, etkö ymmärrä, että minä olen matkustanut päiviä ja öitä
sitä varten.
Harry Tiger päästi hänet maahan. Liina hapuili huoneessa kuin
pyörryksissä, Harry tuki häntä ja nauroi. Yhtäkkiä hän muisti jotakin,
jota hän oli tuonut mukanaan. Se oli kevyt, ohuista laudoista kyhätty
laatikko, kansi ja sivut täynnä lippuja, merkkejä ja kirjoituksia.
Polvillaan kattokruunun alla alkoivat he avata laatikkoa.
Ruusuja! Tummia ruusuja pitkien varsien päässä, varsissa suuret palavat
piikit. Kymmeniä... kymmeniä! Kauan pidätetty tuoksu levisi heti
vapaaksi päästyään ilmaan ja täytti huoneet. Liinalla oli kädet täynnä
ruusuja, syli täynnä, hän ei enää tiennyt, minne olisi niitä pannut.
Hän seisoi kuin lumottuna.
— Ole hiljaa... ole tuolla tavalla! huudahti Harry Tiger. — Sinä olet
kauneus... sinä olet puhtaus... sinä olet hyvyys... anteeksianto...
Miten minä rohkenen sinua lähestyä? Minä olen syntinen, kuuletko,
ei mitään muuta minulla ole kuin syntinen sydämeni. En tiedä mitään
huomisesta päivästä, en tiedä, kestääkö rakkauteni, tiedän vain, että
se on kestänyt siitä asti kun sinut ensi kerran näin. Minun sieluni
hiljeni niinkuin kirkon hämärässä — muistatko. Sinä laskit käteeni
kylmän työkätesi. Ensi kertaa elämässäni kunnioitin naista, näin
naisen, jonka kanssa ei leikitellä. Sanotaan, että kasvilla on yhtä
paljon ulottuvaisuutta ylöspäin kuin alaspäin. Jos minun rakkauteni
siis taaksepäin on niin vanha kuin meidän tuttavuutemme, niin pitäisi
sen kestää eteenpäin niin kauan kuin minä näen sinun puhtaat kalpeat
kasvosi... Tahdotko todella olla minulle koti, ystävä, isä, äiti,
isänmaa, rakastettu, kaikki mitä ihminen voi tarvita? Minä kuljetan
sinun persoonassasi mukanani tätä kaikkea... Kirkkoni, rippituolini,
alttarini... Sinä olet suostunut, sillä sinun armosi on niinkuin meri.
Liinaa pelotti.
— Näin ei ole lupa puhua muuta kuin Jumalalle, sanoi hän vaivoin.
Harry Tiger nauroi.
— No niin, puhukaamme siis Jumalalle!
Hän meni ja työnsi auki ikkunan. Se oli uutuuttaan paisunut ja hän sai
käyttää voimaa, ennen kuin se aukeni. Esikevään tuoksuva ilma tulvahti
huoneeseen. Oli kuin talvi olisi suudellut kesää, kun se syöksähti
ruusujen tuoksua vastaan. Harryn huulilla oli ylpeitä sanoja. Hän
vaikeni kuitenkin, kun näki loputtomat hanget kuutamossa.
— Kevät! sanoi hän vihdoin hiljaa. — Sinä Jumala, joka annat kevään
tulla ja ihmislasten rakastaa, siunaa meidän rakkautemme.
Liina tarttui hänen käsiinsä ja katseli häntä kiitollisesti silmiin.
Harry Tiger sulki hänet syliinsä. Vedossa lepattivat kynttiläin liekit.
Katolta vyöryi lumi meluten alas. Tornikello löi. Harry laski lyönnit.
— Aika loppuu, sanoi hän, — minun täytyy lähteä. Hän sulki ikkunan.
Liina havahtui. Aavistus sanoi hänelle, että hän oli kihlautunut
kohtaloihin, joiden moninaisuudesta ei hänellä ollut mitään käsitystä.
Ei hän katunut, hän oli valmis kalliisti maksamaan ihanan onnensa.
Harry Tigerin oli mahdoton viipyä. Hän oli tilannut hevosen Hopeisesta
Ketusta. Kaiken aikaa hän oli tietänyt, ettei hän voisi viipyä, mutta
hän oli sittenkin tullut. Hänen oli täytynyt. Ja oikein hän oli
ystävättärensä tuntenut.
Tämä oli kaikki kuin unta, mutta onnea anniskellaan vain hetkittäin ja
olihan heidän onnensa jo kestänyt tunteja. Hän otti esiin sormuksen.
— Se on vain hiiltä, sanoi hän, nähdessään Liinan hämmennyksen.
— Hiiltä?
— Kun hiili joutuu hyvin suuren paineen alle, niin siitä tulee timantti.
— Timantti!
Liina ei milloinkaan ollut nähnyt timanttia, vielä vähemmin ajatellut,
että omistaisi sellaisen. Harry nauroi ja suuteli hänen kapeaa kättään.
— Koska minä sitten saan tulla sinua noutamaan?
— Koska te tahdotte... koska sinä tahdot.
Liina punehtui lausuessaan viime sanat. Harry Tiger toisteli niitä,
ikään kuin ne olisivat olleet se vala, jota hän oli odottanut.
— »... koska sinä tahdot... koska sinä tahdot...» Sanoitko sinä sen
todella! Pian, pian minä tahdon. Kuinka kauan sinulta menee aikaa? Minä
olen ajatellut, että minä puolestani voin palata kolmenkymmenen päivän
ja kolmenkymmenen yön perästä. Siksi puhkeaa etelän kevätkin. Etelän
kevään tahdon yhdessä sinun kanssasi elää.
He tulivat ikkunaan odottamaan. He eivät enää puhuneet. Sormus
kimalteli Liinan sormessa. Paksu jääpuikko riippui räystäässä, sekin
kimalteli, sekä kuunvalo ulkoa että sähkövalo välkkyivät sen pinnoissa.
Kaupungin kadut olivat kuin kuolleet, ei yhtä ihmistä näkynyt, vain
jokunen öljylamppu paloi patsaansa päässä. Hiljaisuus ympärillä
värisi keskeytymättömänä niinkuin ne lumikentät, jotka kaukaisuudessa
yhtyivät taivaanrantaan. Tuntui siltä kuin ihmiset olisivat kuolleet
sukupuuttoon, he kahden vain jääneet. Ja he olivat matkalla johonkin
kaukaiseen, ihmeelliseen maahan. Äkkiä tuli musta piste näkyviin
valkoisen kadun päässä. Kulkusten helinä kajahti hiljaisuuteen. Jota
selvemmäksi piste kävi, sitä lujemmin pitelivät he toisiansa kädestä.
Reki pysähtyi talon eteen. Harry Tiger painoi morsiamensa huulille
suudelman.
Nopeat, kajahtelevat miehenaskeleet nousivat ylös portaita ja
Hopeisen Ketun isäntä tölmäsi sisään entisellä vauhdillaan. Se mitä
hän oli aikonut lausua, ei tullut sanotuksi, kun hän näki huoneen
täynnä ruusuja, palavat kynttilät ja Liinan, puna poskilla, hiukset
epäjärjestyksessä...
— Oletteko te todella kihloissa? toksautti hän tulemaan. — No Herran
tähden, ottaakos nyt herra Tiger tuon minun vanhan tätini...? Teillä
mahtoi kaikki olla valmiiksi puhuttuna jo silloin... No Herran
tähden... Kyllä tälle kaupungille nyt tulee ihmettelemistä. Täti ei
tiedä, mitä lahjalaatikkoja tämä hovisoittaja on tuonut, siellä ovat
Hopeisessa Ketussa... No että tuo vanha Liina Karell nyt vielä meni
kaupaksi...!
— Onneksi ei nuoruutta jaeta yksin vuosien mukaan, sanoi Harry Tiger, —
sitten olisimme me taiteilijat hukassa.
— Niin, mutta kyllä teitäkin mieluummin katselee, kun olette nuoret
ja kauniit! huudahti Hopeisen Ketun isäntä. — Aijai herra Tiger, kun
sattuvat tiellenne sellaiset kauniit kosmopoliitat niinkuin sekin
pulska Adela, tai se...
— Herra hotellinpitäjä saa itse koettaa onneaan heidän joukossaan,
keskeytti Harry Tiger.
Kuin kuvassa astuivat Liinan silmien eteen äkkiä kauniit nuoret tytöt,
hypellen toinen toisensa jäljessä kasteisella pihamaalla. Nuoruus! oli
äiti huudahtanut. Liinaa kylmäsi. Mitä hän olikaan uskaltanut? Silloin
tarttui Harry Tiger hänen käsiinsä ja katsoi häntä silmiin. He olivat
molemmat rehelliset. Ja niin he erosivat.
Reki liukui nopeasti pois ja kun Liina seisoi yksinään ruusujensa
keskellä, katsellen timantin loistoa, kyseli hän itseltään uudelleen
ja uudelleen oliko hän nähnyt unta. Sen hän selvästi tunsi, että sekä
menneisyyttä että nykyisyyttä taasen valaisi aurinko, aurinko ja heleä
kuutamo.
* * * * *
Jos Liina Kareliin rikastuminen aikoinaan oli herättänyt huomiota, niin
vielä enemmän teki sitä tämä kummallinen kihlaus. Olipa sen vanhan
hullun rouvan tytär valmistanut kaupungille monta yllätystä. Olisikohan
tämä nyt viimeinen? Varmaan ei. Satuprinsessan viimeinen ilmestysmuoto
olisi ehkä kerjäläishahmo. Freedi Fors kertoili ravintolassa, klubilla
ja pankissa, kaikkialla missä liikkui, ihmeellisiä juttuja sulhasen
tulosta kuutamoyönä. Niin oli hevonen ollut vaahdossa, että ties
ajetaanko sillä hevosella enää koskaan. Ja kaikkinaisia kalliita
lahjoja hän oli tuonut mukanaan. Kyllä näytti olevan tytöstä varma. No
niin, saattoihan sitä ajatella, ettei sen ikäisellä immellä enää joka
päivä hyppää kosijoita. Ja kai niillä oli asiat valmiiksi puhuttuina
jo silloin, kun hän sen kauneuspalkinnonkin aikoinaan jakoi tälle
Liina Karellille, vaikka sinä kesänä oli koolla kaupungissa kaunista
naisväkeä enemmän kuin ehkä koskaan tulisi olemaan. Herrasväkeä kelpasi
katsella aamupuoleen yötä, kun hän, Freedi Fors, meni tätinsä asuntoon.
Kerrassaan siellä oli juhlallista: kynttilöitä paloi kymmenittäin ja
punaisia ruusuja oli mätetty kokonaiset vasut täyteen. Hovisoittaja
oli tuonut ruusut mukanaan suoraan etelästä. Se oli hovisoittaja nyt,
Harry Tiger. Kai rouvakin joutuisi hoviin. Ilmankos sulhanen määräsi,
että vaatteet pitää teettää komeat. Ja kolmenkymmenen päivän perästä
tämä Liina sitten viedään, siksi ovat ne suuret konsertit annetut ja
nuori pari voi lähteä häämatkalle. Siksi on kevätkin siellä etelämaissa
ehtinyt panna itsensä juhla-asuun. Kovin se muuten on salaperäistä koko
nuoren parin tulevaisuus. Ei tiedetä, minne asetutaan, taiteilijalla
kuuluu olevan toinen huvila merenrannalla, toinen vuoristossa. Niin
että ainakin näyttää toimeentulo olevan hyvä. Ja hellät olivat sitten
aamulla rakastavaisten jäähyväiset. Ja niinkuin humaus vain ajoi
sulhanen läpi nukkuvan kaupungin. Morsian jäi itkemään ruusujensa
keskelle! Olihan hänellä lohdutuksenaan sormus: timanttia kelpasi
katsella. Morsian katselikin, ikään kuin hänen silmänsä olisivat
jääneet siihen paikkaan.
Vieraat ihmiset laskivat leikkiä ja tekivät pilkkaa. Se oli heidän
huviaan. Omaiset kävivät kiinni kovakouraisemmin. Oliko Liina vanhoilla
päivillään tullut aivan hulluksi? Eikö hän aavistanut, mikä olisi hänen
kohtalonsa? Saattoiko hän ajatella, että hän kestäisi kilpailussa
suuren maailman naisten kanssa? Eihän hän osannut edes niitä kieliä.
Toki hänen täytyi tulla järkiinsä!
— Ja me kun aina luulimme, että sinä olit jumalinen ihminen, sanoi
Sigrid Vohlström. — Ja maailman kunniaa sinä tavoitteletkin! Tuossa
olisi sinulle kyllä työtä, ei kuole tuo Vohlström tuosta, ei ole elävä
eikä kuole. Mikä sinun oli hoitaessa mammaa, mamma puhui ja sanoi,
mitä milloinkin tarvitsi, mutta tuolta on puhumisen lahja mennyt eikä
tulekaan takaisin. Ja tohtori sanoo, että vuosia voi kestää. Mikä se on
minulle koskaan ollut, Vohlström? Te minut mamman kanssa naititte, ota
nyt haltuusi ja hoida!
Liina seisoi halvaantuneen vanhuksen vuoteen ääressä. Hänen silmistään
näki, että hän kuuli kaikki ja ymmärsi kaikki. Hänen osakseen oli
tullut tyhjentää vanhuuden kalkki pohjaan asti.
Alme ja hänen miehensä tekivät erityisen retken kaupunkiin saattaakseen
Liinan järkiinsä.
— Saa hävetä silmät päästään, sanoi Alme, — kun kaikki sinua nauravat.
Aina sinä olet tuottanut häpeää meidän suvullemme. Milloin sinulle
on annettu kauneuspalkintoja, milloin sinulle on pudonnut rahoja
kuin taivaasta. Ajattele nyt toki kerran omaisiasi. Mikä sinun olisi
asuessasi meillä? Mamma kääntyisi haudassaan, jos tietäisi.
— Pidän itsestään selvänä, sanoi Kalle Lundin, — että sinun varasi,
parhain käly, nyt jäävät sukulaistesi käytettäviksi. Olisi toki
suorastaan rikollista viedä varat ulkomaille ja hajoittaa ne tuhkana
tuuleen. Vai ehkäpä herra hovisoittaja haluaakin juuri sinun rahojasi
— oletko ajatellut sitä? No niin, jollei, niin kai hän sitten pitää
sinusta murheen kuolinpäivääsi asti. Mitä taas tulee leikkikouluihin
ja vanhojenkoteihin, niin mitäpä sinä niitä nyt rakennat, kun itse
menet pois? Suoraan sanoen, paras käly, pidän sinun menettelyäsi niin
hupsuna, että olen valmis turvautumaan vaikkapa oikeudenkäyntiin
puolustaakseni vanhaa sukuperintöä joutumasta vieraisiin käsiin.
Sanny Saarinenkin riensi kaupunkiin. Ei hän mitenkään nuhdellut
Liinaa, hän oli ainoastaan huolissaan. Hän tunsi varmasti, etteivät
he milloinkaan enää tapaisi. No niin, kaipa he kohtaisivat toisessa
maailmassa, se ei merkinnyt sen enempää. Mutta että Liinan omasta
vapaasta tahdostaan piti syöstä itsensä sellaisiin suruihin ja huoliin!
Liina sanoi:
— Mitenkä kallis tämä minun elämäni nyt sitten on, etten voisi antaa
sitä, kun joku sen huolii...?
— Lapsilta sinä sen otat, sanoi Sanny, — sadoilta lapsilta, joille
sinun piti valmistaa iloinen lapsuus.
— Mutta Harry Tiger valmistaa ilon tuhansille ihmisille. Hän saattaa
soittaa sairaatkin terveiksi.
— Mamman terveys kesti lyhyen ajan, sitten hän tuli entistä huonommaksi.
— Mutta hän istui kerran portailla, hän näki kerran nurmen ja koivut ja
auringonpaisteen.
Sanny Saarinen itki katkerasti ja heitti sisarensa Jumalan haltuun.
Toisessa elämässä he tapaisivat.
Kun merkillinen huhu Liinan kihlauksesta tuli kirkkoherran ja
ruustinnan korviin, eivät he uskoneet siihen. Ruustinna pisti heti
paikalla lämpimän vehnäleivän kääröön ja lähti liikkeelle. Hän näki
kukat, hän näki Liinan punastuvat kasvot ja kävi sanattomaksi. Sitten
hän rupesi kyselemään, koska Liina oli mennyt kihloihin. Varmaan jo
kesällä... Hän oli sitä kaiken aikaa epäillyt! Eikö Liina ollutkin
rakastunut juuri silloin portailla, kun puhuttiin niin paljon
rakkaudesta? No, saattoihan sen nyt tunnustaa näin vanhalle ystävälle.
Milloin tulisivat häät? Täälläkö kirkossa...? Niin pian? Aijai,
ompeluseuran naiset saisivat koristaa kirkon...!
— Mutta kulta herttainen, etkö sinä yhtään pelkää — muistele vain sitä
tyttölaumaa, mikä aina seurasi herra Tigeriä... Kuule, saanko minä
nähdä sinun kihlasormuksesi...! Mutta... hyvä isä...! Onko se timantti!
Tiedätkö, kulta herttainen, on se sentään ihmeellistä, miten paljon
onnea Jumala antaa sinun osaksesi. Ajattele nyt — sinähän olet vanhempi
minua ja vielä saat tällaisen nuoren sulhasen. Se on seuraus neljännen
käskyn täyttämisestä. Usko minua: se se on!
Kirkkoherra oli vakava ja tyytymätön. Tämä ei ikinä ollut Jumalan
tahto. Olisipa hän aavistanut, että Liina todella halusi naimisiin,
niin olisihan hän aikoinaan saanut mennä Laurénillekin. Silloin oli
vielä iänkin puolesta aika.
Tohtorinna tuli yhdessä lastensa kanssa ja kaikilla oli käsissä
kukkasia. Liinalta ei jäänyt huomaamatta, että ystävätär oli
alakuloinen. Tohtori, joka oli matkoilla, tiesi uutisen kotiin
palatessaan. Hän sulki Liinan syliinsä, nauroi ja taputteli häntä, niin
että kajahteli. Tohtori oli kuullut Alinelta, että Liina nyt aikoi
lahjoittaa sukulaisilleen koko omaisuutensa. Se ei saanut tapahtua. Kun
nyt leikkikoulu ja vanhojen koti olivat saaneet osansa, niin ei paljon
jäänytkään. Johan neiti Karell oli ehtinyt hävittää omaisuuttaan kuin
mikäkin mieshuijari — takuita hän oli maksanut ja jos mitä. Lopulta
pyysi tohtori saada puhua hiukkasen järkeä, muutaman sanan vain,
kihlauksen johdosta — ei, ei mitään saarnaa, ei sinnepäinkään...
— No niin, neiti Karell, sanoi hän, — minä olen nyt joka suhteessa
hyvin iloinen teidän puolestanne. Saatte kerrankin elää omaa elämäänne.
Te tiedätte, kuinka suuressa arvossa minä pidän herra Tigeriä. Ihailen
häntä melkein yhtä paljon kuin teidän äiti-vainajaanne. Mutta tahtoisin
sanoa pari sanaa miehestä yleensä. Katsokaas... me miehet... meidät on
taltutettu perheenisän, virkamiehen ja kansalaisen ikeen alle. Mutta
luonnostamme me olemme villejä ja vapautta rakastavia. Nainen se on,
joka alkuperäisten kansojen keskuudessa suorittaa työn, pitää koossa
perheen ja kodin. Mies, hän metsästelee ja käy sotaa — eikä suinkaan
aina perheensä vuoksi, vaan huvikseen. Hän on luonnostaan lurjus. Ei
ole mitään, mistä hän on niin arka kuin vapaudestaan. Naisen osa on työ
ja kieltäytyminen, tahtoisin miltei sanoa, että se on hänen onnensa.
Jos hän voi täyttää suuren tehtävänsä ilomielin ja pystyssä päin,
niin silloin... silloin hän kruunaa itsensä kauneudella. Me olemme,
kuten sanottu, taltutetut ja taivutetut ikeen alle — kyllä, kyllä — me
miehet. Mutta on joitakuita meidän joukossamme, joissa miehen luonne
vielä elää paljaana ja puhtaana. Nämä miehet pitävät huolta siitä,
ettei ihmissukukunta kokonaan unohda, mikä mies on. Suuret taiteilijat
ovat usein tällaisia. Sen tähden on naisen, nykyajan naisen,
yhteiskuntanaisen vaikea säilyttää heidän rinnallaan persoonallista
onneaan. Sellaisen miehen vapaudenrakkaus on aina suurempi kuin hänen
rakkautensa naiseen.
Liina katsoi jännittyneenä tohtoriin. Tuntui miltei siltä kuin hän
olisi kuullut äitinsä puhuvan.
— Minä tiedän, ettei tehtäväni ole helppo, sanoi hän. — Mutta minulla
on hyvin hyvä ojennusnuora. Sen turvissa minä uskallan.
— Vai niin, sanoi tohtori, — uskaltaako olla utelias...
Liina lausui hänelle Paavalin sanat rakkaudesta: rakkaus on
pitkämielinen, rakkaus on lempeä... kaikki se peittää, kaikki se uskoo,
kaikki se kärsii.
* * * * *
Harry Tiger näytti vaimolleen maailman ihmeet. He kiitivät eteenpäin
vauhdilla, joka kilpaili tuulen kanssa. Vuorokausia keinuivat he
loistojunissa, jotka syöksyivät maanosan laidasta laitaan, katosivat
vuorten sisään, kulkivat huimaavissa korkeuksissa laaksojen ja rotkojen
yli, sivuuttivat hymyileviä merenrantoja, kuumeisesti meluavia
kaupunkeja, pieniä hiljaisia asumuksia ja ylpeitä linnoja, kiitivät
vauhdillaan uhmaten ajan ja paikallisuuden mahtia. Kansallisuuksien
rajat kävivät olemattomiksi heidän tiellään, salonkivaunuissa sekaantui
puhe lukemattomien kielten sorinaan. Ja kaikilla, jotka lyhemmän tai
pitemmän ajan kulkivat heidän kanssaan yhtä matkaa, tuntui olevan sama
päämäärä: ehtiä, joutua, kiirehtiä, ikään kuin viekkaasti pettäen
ja yllättäen aikaa, jota kellot heidän taskuissaan saidasti ja
hellittämättä mittasivat. Syödessä ja maatessa, unessa ja valveilla
lennätti tämä ihmisneron keksintö kitiseviä teräsjalaksia pitkin heitä
ja heidän kanssamatkustaviaan.
Liinan korvia huumasi ja hänen aistinsa olivat kuin sekaisin. Ensi
ihmettelyn tasaannuttua ymmärsi hän vähän kaikesta siitä, mikä humisi
hänen ympärillään. Hän näki vain miehensä silmistä ilon, mikä niistä
säteili, hänen saadessaan näin näyttää vaimolleen maailman ihmeitä.
— Katso, sanoi Harry Tiger, — nämä ihmiset kuvittelevat voivansa
pidentää elämäänsä käyttämällä jokaisen silmänräpäyksen, mikä heille
on annettu. He erehtyvät, maailman melu heidän ympärillään kuluttaa
puolestaan heitä, heidän aistejaan ja tunteitaan, ihmistä heissä. Ja se
elämä, jota he ajavat takaa, pakenee heidän edellään vauhdilla, jota ei
nopeinkaan pikajuna voi saavuttaa.
He tulivat suuriin kylpypaikkoihin, missä hotellirivit silmänkantamiin
asti kohosivat sinisen meren rannalla. Ne olivat talven nukkuneet ja
heräsivät eloon luonnon kanssa, avaten peilisalinsa ja pelipankkinsa
rahaylimystölle, joka maanosan kaikilta ääriltä saapui ostamaan niitä
iloja, mitä kullalla saa. Tämä ylimystö siirsi huvituksensa milloin
auringon paahtamalle hiekalle, missä ruokopillit lahosivat myrskyjen
sirottamassa vaahdossa, milloin meren haaleiden aaltojen syliin,
milloin rantapenkereiden valkeihin kävelypilarikkoihin, milloin taas
peilisaleihin, jotka pimeän tullen sytyttivät sähkönsä ja loistivat
kauas merelle.
Outona kulki Liina komeissa vaatteissaan uuden ympäristönsä keskellä.
Onnellista oli, jos Harry muisti luoda häneen silmäyksen, jos hän
hetkiseksi edes sai painaa hänen kättään.
Etelän kevät oli lumoava. Kaikki siinä loisti, hehkui ja henki
satumaisella voimalla. Lihavasta mullasta herätti aurinko eloon suuret,
kylläiset puut ja kukkaset. Ja öitä, jotka huokuivat ilmaan juovuttavia
tuoksujaan, valaisivat lempeät tähdet.
Suurten kaupunkien valtasuonet sykkivät yötä ja päivää. Kilpajuoksu
kunniasta ja maineesta, rikkaudesta ja vallasta ei lakannut
silmänräpäykseksikään. Olemassaolon taistelu jännitti joka jäsenen,
pingotti lihakset ja kiristi hampaat. Hätä irvisti esiin loiston takaa.
Kirkkojen edustalla ja häikäisevässä katuvilinässä ajelehti ihmisiä,
joiden silmistä näkyi nälkä. Sädehtivien näyteikkunoiden edustalla
kaatui kuormansa edessä eläin ja korjattiin pois kiireen jaloista.
Liina sai, mitä hän tahtoi. Jos hän ihaili korua ikkunassa, niin
se oli hänen. Jos hänen silmänsä kyyneltyi, kun hän näki köyhän
vanhuksen, niin tämän haltuun joutui suuri lahja. Jos hän näki
kärsivän eläimen, niin tapahtui kaikki sen kohtalon lieventämiseksi.
Ne olivat Liinan onnellisimpia hetkiä, niiden tähden hän oli valmis
jälkeenpäin kärsimään paljon, ja kun he Harryn kanssa kadulta tulivat
hotellihuoneisiinsa ja olivat kahden, suuteli Liina miehensä käsiä
onnellisena ja hartaana.
He joutuivat kuuluisiin salonkeihin, missä neron ja valtioviisauden
maailmat kohtasivat toisensa. Permannot kuvastivat siellä
loistopukuisia ihmisiä, miehiä ja naisia, ja seinien peileissä
kertautuivat heidän sulavat liikkeensä, heidän kumarruksensa ja heidän
hymynsä. Heidän vuorosanansa kimaltelivat kilpaa kristallien, helmien
ja timanttien kanssa. Pehmeiden ripsien alta tekivät silmät salaisia
tunnustuksia. Harry Tigerin ympärillä vallitsi alituinen leikki ja ilon
kimmellys. Liina ei tuntenut häntä. Hänen liikkeensä olivat omituisen
pehmeät ja mitatut, hänen hymynsä saattoi kokonaisen pitkän yön viipyä
kasvoilla ikään kuin jähmettyneenä, hänen naurahduksensakin oli ikään
kuin sidottu nuoraan, joten se pääsi juoksemaan vain määrätyn lyhyen
matkan.
— No nyt näit elämän naamiohuvit! naurahti Harry heidän kulkiessaan
hotelliin, ja teki liikkeen, ikään kuin hän olisi paiskannut jotakin
kädestään katuun. — Naamarit ovat puoli ihmistä, usein enemmän. Riisu
seuramaailman ihmiseltä naamari, niin sen alta löydät tyhjyyden. Siellä
missä turhamaisuus käy ilosta ja leikittely rakkaudesta, ei ihmisillä
ole kasvoja — vain naamareita.
He etsivät erästä Harryn vanhaa ystävää, kuuluisaa professoria,
jonka luentosalissa Harrykin kerran yhdessä mitä erilaisimpien
tiedonjanoisten ja uteliaiden kanssa oli tungeskellut. He eivät
löytäneet häntä hänen vanhasta asunnostaan huvilakaupunginosasta,
missä hänen suuret vastaanottonsa kerran olivat olleet. Pitkän
hakemisen jälkeen tapasivat he hänet pienestä huoneistosta
pilvenpitelijäkivimuurin katonrajassa. Kirjat piirittivät häntä siellä
joka taholla, ikkunalaudoilla, pöydillä, tuoleilla, permannoilla.
Kirjalajien lomitse häämötti loputon näköala suurkaupungin mustia
kattorivejä ja savupiippuja. Entisen loistavan maailmanmiehen asemesta
tapasivat he ärtyneen, hermostuneen, huolimattomasti puetun ukon, jonka
koko ajatustoiminta kiersi yhden ainoan asian ympärillä: sen vääryyden,
joka oli häntä kohdannut. Hänen monikymmenvuotiset tutkimuksensa,
hänen elämäntyönsä, hänen maineensa ja asemansa, kaikki oli romahtanut
yhtenä ainoana päivänä — eräänä aamuna, kun tieteellinen aikakauskirja
toi mukanaan tiedon hänen kaukaisen merentakaisen kilpailijansa
tutkimuksesta. Oliko se oikeus ja kohtuus, oliko se kiitos hänen
työstään ja vaivastaan, että hänen oppilaansa ilkkuivat virhettä, josta
saattoi sanoa, että se punnuksilla mitaten oli pienempi kuin yhden
tomuhiukkasen paino? Ja kuka oli tuo hänen merentakainen mestarinsa,
joka muutamalla kynänvedolla teki tyhjäksi hänen nimensä, hänen
tieteellisen maineensa? Nuorukainen, tuskin mies, onnensuosikki, joka
kokeellisen tutkimuksen arpapelissä sattumalta, niin, sattumalta, oli
voittanut täyden numeron. Tuijottavin silmin kiersi vanhus huonettaan,
hänen kasvojensa uurteet kävivät hetki hetkeltä syvemmiksi, ja
hänen sydämensä paloi katkeruuden tulessa kuin hiili, joka ei enää
milloinkaan voi leimahtaa liekiksi, ainoastaan hehkua, kunnes sammuu.
Kiittämättömyys, se oli se raha, millä ihmiskunta maksoi.
He tulivat yksinäiselle vuorijärvelle, missä hiljaisuus muurina
vartioi maailman ja sen pienen huvilan välillä, missä he asuivat.
Vain paimenten huudot tuntuivat mittailevan vuorokausien levollista,
lauhaa kulkua, joiden vaihteessa vuodenajat sulivat yhdeksi ainoaksi
pitkäksi paratiisilliseksi kevääksi. Täältä oli maailma kaukana,
täällä oli lepo ja rauha, aistit tuntuivat painuvan viihdyttävään
puoliuneen, ei mikään äkkiyllätys, ei mikään sorahtava ääni särkenyt
luonnon ja sielun lepoa. Mutta tänne eksyi ikävä, paahteisten päivien
ikävä, kun lyhyet varjot tuskin liikkuivat esineiden ympäri, pitkien
iltojen ikävä, jolloin aurinko kaihomielisellä palollaan punasi vuorten
taustoja tai sadekuurot rapisivat katolla ja pilvet riippuivat kiinni
vuorten kyljessä. Keskikesän pilvettöminä päivinä tuntui vesi imeneen
taivaan, sen värin itseensä, vihertäviin syvennyksiinsä, minne se
oli jähmettynyt liikkumattomaksi niinkuin iäisyys. Tänne ei löytänyt
ihmisten viha, ei kateus, yksin suru ja tuskakin tuntuivat täältä
karkotetuilta, mutta ikävä, se löysi tänne.
Liina näki sen miehensä silmistä, näki sen kohoavan sielun hämärästä,
kiteytyvän ja muuttuvan lasittuneeksi tuijotukseksi, tunteeksi, joka
muistutti tuskaa. Täällä ei enää ollut hyvä.
— Harry, sinä kaipaat maailmaa, sanoi Liina, — lähtekäämme.
Ja he läksivät.
Siitä ihailijattarien parvesta, joka ympäröi Harry Tigeriä, kävi
vaaralliseksi muuan tumma nainen. Liina oli valmistautunut kaiken
varalta eikä säikähtänyt kirjeitä, kukkalähetyksiä tai salaperäisiä
vierailujakaan. Eräänä päivänä tuli Harry hänen luokseen, laski kätensä
hänen olkapäilleen, katsoi häntä silmiin ja sanoi:
— Liina, minun sydämeni on ollut uskoton. Sinä ymmärrät, minä en voi
tehdä sille väkivaltaa tappamatta taiteilijaa itsessäni.
Liina katsoi häneen pitkään.
— On hetkiä, puhui Harry, — jolloin meidän sydämemme on liian paljas ja
altis. Hän käsitti minun syvimmän, salaisimman ajatukseni tuollaisena
hetkenä, ja sen mukana jouduin itse hänen haltuunsa. Hän löysi minussa
jotakin, jota vasta hänen löytämänään tiesin omistavani. Mutta sinä,
sinähän olet sitä myöskin tehnyt, myöskin sinua tarvitsen — vai
tahdotko minut nyt jättää?
Liina ymmärsi miehensä jo täydellisesti. Hänen sydämensä hiljeni ja hän
silitti rauhoittaen Harryn hiuksia.
— Tietysti minä jään, puheli hän, — olen luonasi niin kauan kuin
tahdot. Olen niin onnellinen, että puhuit minulle. Katso, silloin
minä olen hiukan onneton, kun en tiedä, missä sinä olet ja mikä sinun
on. Olen levoton... ihmisten joukossa on pahoja, sinäkin lähdet usein
sellaisten kanssa, jotka eivät tarkoita hyvää. Olen niin kiitollinen,
kun puhuit minulle, kun annat minun olla uskottusi. Ja ehkä tämä pian
menee ohitse... Ei, ei, en minä sitä vaadi, kestäköön vain niin kauan
kuin kestää.
Tunne ei mennyt ohitse. Liinan sydän joutui kovan paineen alle. Hän
kamppaili kaikella tahdollaan tunteita vastaan, jotka häntä sitoivat.
Hän kävi läpi mustasukkaisuuden, katkeruuden ja vihan tulipätsien.
Koti-ikävä iski häneen pitkinä yksinäisinä öinä ja päivinä, jolloin
hänen ja Harryn yhteinen koti tuntui autiolta kuin erämaa. Hän
sairastui. Harry toimitti huolestuneena kotiin lääkärit. Tuntui ivalta
lääkitä häntä kivuista, jotka eivät häntä vaivanneet.
Liina käsitti, ettei hän saanut olla riippuvainen ulkonaisista
olosuhteista. Hänen sisällisen ihmisensä täytyi päästä vapauteen.
Hänen syvimmässään täytyi löytyä pyhäkkö hänen sielunrauhaansa varten,
pyhäkkö, jota ei mikään järkyttänyt. Olisikohan mahdollista saada
puisevasta ihmissydämestä jotakin niin sädehtivää kuin timantti? Hän
katseli sormustansa ja rukoili.
Liina jäi pitkäksi aikaa yksin sydämensä ja timanttinsa kanssa.
Timantti oli koulumestari ja sydän uppiniskainen ja kovakourainen
oppilas. Hän keskusteli niiden kanssa ikään kuin ne molemmat olisivat
olleet hänen kädessään rinnan. Sydän sai katsella, miten täydellisyys
voitetaan, timantti oli ihana, säteilevä, vapaa. Olisi saattanut uskoa
sitä yhdeksi niistä kyynelistä, jotka Kristus oli itkenyt syntisen ja
kärsivän ihmiskunnan vuoksi.
Paine pusertui lujemmalle. Tumman naisen tilalle tuli vaalea. Harry
kirosi heidät kaikki, mutta he olivat häntä väkevämmät.
— Sinä annat minulle anteeksi niin paljon kuin minua rakastat, sanoi
Harry, pää vaimonsa helmassa.
Liina silitti hänen hiuksiaan, joihin alkoi sekaantua harmaita
suortuvia.
— Minulla ei ole mitään anteeksiantamista, vastasi hän ja katseli
timanttia, joka kimmelsi hiusten välissä. — Rakastan sinua aina. Sinä
olet täyttänyt minun elämäni onnella. Mitä olisi minun elämäni ollut
ilman sinua!
* * * * *
Kuolema toi Harry Tigerin kokonaan takaisin Liinalle. Se teki hänet
taasen uskolliseksi. Hän vietti ankaran tautiaikansa siinä kodissa,
missä Liina oli ollut niin paljon yksin. Niinä lyhyinä hetkinä, jolloin
kuume hellitti, etsi hän vaimonsa katsetta tai tapaili hänen kättään.
Ei vesipisaraakaan hänelle voinut toinen ojentaa kuin hänen vaimonsa.
Ja vaimonsa syliin hän kuoli.