Keväisenä päivänä astui entinen Liina Karell pitkien vuosien poissaolon
jälkeen taasen kotikaupunkinsa kadulle. Hänen hiuksensa olivat
lumivalkoiset, ja hän kiiruhti eteenpäin vanhan ihmisen lyhyin, hiukan
horjahtelevin askelin. Hänen lapsuutensa tornikello tervehti häntä
helähtelevillä lyönneillään. Ne kutsuivat kuin juhlaan. Ja juhla
olikin. Oli Jumalan juhla: taivas siinsi, puut puhkesivat, nurmet
versoivat, vedet välkkyivät ja leivonen lauloi. Mutta myöskin ihmiset
olivat valmistaneet juhlan. Heidän asuntojensa katoilla liehui lippuja
ja porttikäytävistä kiiruhti ulos juhlapukuisia lapsia, tyttöjä ja
poikia. Heillä oli kiire, he kulkivat lapsen lyhyin, varmoin askelin ja
heidän lasisen kirkkaat äänensä helisivät.
Oli liikkeellä paljon lapsia, köyhempiä ja rikkaampia, pienempiä ja
suurempia. He parveilivat kuin perhoset auringonpaisteessa, milloin
yksin, milloin kaksin, milloin sylikkäin, milloin kädet toistensa
kaulalla. Poikien kasvot hehkuivat, tyttöjen hiukset heilahtelivat.
Liina Tiger tunsi askeltensa käyvän kevyiksi ja voimansa kokoontuvan.
Kuinka hän rakastikaan noita lapsia — kaikki voimansa tahtoi hän heille
antaa! Mikä ilo täyttikään hänen rintansa, kun hän katseli heidän
kauneuttaan, ihmisen kevättä heissä — kuinka hän tahtoikaan halata
heitä, jokaista erikseen, jotta jokainen saisi osansa elämän ilosta.
Leikkikoulunsa hyväksi tahtoi hän elää viime vuotensa. Kuinka hän
ikävöikään työtä. Hänellä oli vielä paljon voimaa ja rakkautta, hänellä
oli elämänsä koko kallis kokemus — kaikki, kaikki hän tahtoi antaa.
Yhtäkkiä ilmestyi kadulle iloinen pieni lippu. Tyttö ja poika pitelivät
tankoa. He tunsivat tehtävänsä vakavuuden ja kantoivat viiriään
innostuneina ja tärkeinä. Muutkin lapset tahtoivat auttaa, pieni parvi
syntyi lipun ympärille. Toinen lippu ilmestyi kadulle, kolmas, neljäs...
Vanha rouva otti muutamia kiiruhtavia askelia ja saavutti lippua
kantavan lapsiparven. Hän kumartui, tarttui pientä tyttöä käsivarteen
ja kysyi, minne he nyt olivat matkalla, mikä juhla tänään oli.
Lapset katsoivat kysyjään kummastuneina ja hiukan ärtyneinä. Heillä oli
kiire.
— Tänään on lastentarhan kymmenvuotis-juhla, vastasi yksi tytöistä
vihdoin, niiasi ja aikoi jatkaa matkaansa.
Mutta vanhan rouvan käsi kiertyi hänen ympärilleen, ja kun lapsi näki
kiiltävän sormuksen rouvan kädessä, jäi hän katselemaan sitä ja pysyi
paikoillaan.
— Lastentarhan kymmenvuotisjuhla? toisti vanha rouva, ja hänen kätensä
hyväili lapsen lämmintä selkää. — Oletteko te lastentarhan oppilaita?
Vieras oli notkistanut toisen polvensa, niin että hänen harmaa päänsä
oli lasten päiden tasalla. He katselivat häneen oudoksuen.
— Emme, me olemme liian suuria, vastasi tyttönen, — me lopetimme viime
vuonna.
— Mutta te olette kuitenkin mukana juhlassa?
— Kaikki ovat mukana juhlassa, vastasi poika reippaasti. — Kaikki
koulut, kansakoulut, tyttökoulu, yhteiskoulu, kaikki koulut,
juhlakulkue alkaa torilla, sitten mennään lastentarhalle.
Tuntiessaan, ettei lapsia enää voi pidättää, painoi vieras pienen tytön
rintaansa vastaan. Oli kuin hän olisi syleillyt itse elämää. Siinä oli
hänen oma lapsuutensa, kaikkien niiden lapsuus, joita hän rakasti ja
oli rakastanut. Lapset tervehtivät, niinkuin oli opetettu ja läksivät
menemään. Vanha rouva pääsi hiukan työläästi pystyyn ja jäi katselemaan
heidän jälkeensä. Liput lepattivat pitkin kadun mittaa. Lasten
juhlakulkue muodostui itsestään. Silmä miltei sokaistui, kun tätä
riemua katseli. Se oli miltei epätodellista. Lapset puhelivat, puiden
oksat sanoivat sanansa, kun pienet ihmiset menivät niiden alitse, yksin
tallattu katukin naurahti iloisesti.
Noin mennään elämän juhlaan, ajatteli Liina. Siellä on tarjolla
monenmoista: pöydän nautinnot, rakkauden ilo, kunnian ja maineen
loisto, tiedon ja ajattelemisen onni, hiljaisen työn tai kuumeisen
raadannan sisältö, kieltäymyksen riemu. Jokainen saa valita mielensä
mukaan. Mutta jopa on liikkeellä vanhojakin ihmisiä, siis sellaisia,
jotka palaavat elämän juhlasta. Kysytäänpä heiltä, kenellä on ollut
hauskaa, kenellä ikävää... Heidän kasvoistaan saattaa saada vastauksen.
Vaan eipä Liina ole vielä ehtinyt lukea vastausta kysymykseen, kun
raatihuoneen vanha kello alkaa lyödä ja sekaantuu asiaan. »Hauskaa ja
ikävää», sanoo se ystävällisellä äänellään, »täältä ylhäältä katsoen on
kaikki yhtä hauskaa ja yhtä ikävää. Niillä asioilla ei ole mitään eroa.
Kaikki kestää pienen hetken.»
Vanhan naisen täytyi pidättää ilonkyyneliä. Sadut tulivat itsestään,
leikkien kuin lapset, ilakoiden kuin linnut ja välkkyen kuin aurinko.
Hänellä oli taasen satuja sadoille lapsille.
Mutta mitä tämä olikaan — missä olivat kaikki tutut kasvot? Kokonainen
uusi sukukunta oli tullut entisen tilalle. Se oli tietysti osaksi
tapahtunut uusien kulkuneuvojen vaikutuksesta. Mutta sittenkin oli
mahdotonta, ettei vanhoista kaupunkilaisista olisi ketään jäänyt. Vain
muutamia vuosia, kymmenkunnan vuottahan hän oli ollut poissa. Missä
olivat hänen aikalaisensa? Tapahtuiko sukupolven vaihdos näin äkkiä?
Oliko jokin kulkutauti käynyt kaupungissa tekemässä tuhoa?
Vanhus käveli ja etsi tuttuja kasvoja. Alkoi jo tuntua siltä, kuin
hän olisi ollut jokin haamu, joka ei kuulunut tähän aikaan, jolla ei
ollut kotipaikkaoikeutta täällä. Hän löysi vanhat talot, mutta kun
hän katseli ikkunoihin, oli niissä vieraita kasvoja. Hän meni entisen
kotitalonsa paikalle ja etsi tohtorin ovea. Missä oli nimi Arthur Frang
— tuskin kukaan ennen kysyi tohtoria tällä nimellä, hän oli kaikille
vain »tohtori». Nyt Liina etsi tätä nimeä. Sitä ei ollut. Kun hän tuli
entisen Laurénin liikkeen edustalle, näki hän Frilanderin portailla
tutun ihmisen. Se oli selvästi joku Frilander, nähtävästi poika,
varmaan Augusti, joka oli perinyt isänsä liikkeen ja piirteet. Liina
tuli iloiseksi. Jolleivät kyyneleet olisi täyttäneet hänen rintaansa,
olisi hän tervehtinyt tätä. Ehkäpä poika vielä olisi tuntenut. Ehkäpä
muitakin tuttuja vielä eli, kunhan he astuisivat ulos taloistaan.
Liina tuli hautausmaalle. Siellä olivat tutut. Nimet, jotka ennen
olivat luettavissa ovikilviltä, luettiin nyt risteistä ja kivistä.
Ero ei tuntunut suurelta. »Entinen ylivahtimestari Frans Sylvester
Vohlström... Hänen vaimonsa Sigrid Sofia, omaa sukua Karell...»
»Kirkkoherranrouva Adolfina Lehto... Autuaat ovat puhtaat sydämestä,
sillä he saavat nähdä Jumalan...» »Kauppias Frans Edvard Agaton
Frilander...» Liina kulki täällä kuin kotonaan, täällä olivat hänen
aikalaisensa, tänne hän kuului. Tämä pieni, hiljainen maanalainen
kaupunki alkoi tuntua todellisemmalta kuin tuo suuri meluinen
maanpäällinen.
Vaikea oli vain päästä oikeaan suhteeseen tuohon elävään maailmaan,
johon ei enää kuulunut ja jossa kuitenkin piti olla, ennen kuin aukeni
pääsy tähän hiljaiseen.
Filip Adrian Kareliin ja hänen vaimonsa Sofia Ulrikan hautakivi oli
kallistunut. Sammal oli syöpynyt kultakirjaimiin. Orjantappurat kiven
ympärillä rehoittivat. Liina ajatteli äitiänsä ja hänen kuvansa tuli
niin lähelle, että hän miltei oli kuulevinaan tutun äänen. »Liinaa...
Liinaa... ajaai kuinka sinulla on kaunis sormus! Sinä olet saanut sen
maailman ihanimmalta mieheltä... ajaai kuinka sinä olet onnellinen!»
Mamma oli oikeassa. Hän oli onnellinen ja kiitollinen elämälle.
Kiitollinen mammalle, Harrylle, Jumalalle.
Hänen silmänsä viipyivät autereisessa kaukaisuudessa. Kyyneleet
kuivuivat, näkö selkeni. Aurinko siivilöityi vaaleiden nuorten
lehtisilmujen läpi haudoille, joiden vasta puhdistetuilla kummuilla
nurmi alkoi versoa. Valo ja varjot leikittelivät, keväät ja talvet
vaihtelivat, ihmiset syntyivät ja kuolivat. Auringon armoa riitti
vuodesta vuoteen, sukupolvesta sukupolveen.
Liina astui läpi kirkkopuiston ja nousi ylös loivaa mäkeä, jolla kohosi
kaunis valkoinen, liputettu rakennus. Se oli hänen leikkikoulunsa.
Ovien ja parvekkeiden yläpuolella keinui köynnöksiä, joukko autoja
seisoi portaiden edessä, lasten iloiset liput olivat pystytetyt
ulkopuolelle ja helottivat auringossa. Kadut aaltoilivat täynnä kansaa.
Kuin unessa nousi Liina portaita ja tuli valoisaan, koristettuun
eteiseen, siitä haarautui käytäviä kahden puolen. Seinillä oli
kuvia, lasten päähineet täyttivät matalat naulakot. Ovet juhlasaliin
olivat kiinni, oli aivan hiljaista, yksi ainoa ääni kuului lukitusta
juhlahuoneesta. Pääskyset vikisivät avonaisten ikkunoiden kohdalla,
pensaat rapisivat ruutuja vastaan, kuvassa seinällä piteli suloinen
neitsyt Maria lasta polvellaan. Hetken katseltuaan ympärilleen perältä,
likeni Liina hiljaa juhlasalin suljettuja ovia. Silloin nousi penkiltä
pimennosta nuori nainen, jota ei hän ollut ennen huomannut. Nainen
asettui suojelevasti oven eteen.
— On aivan täyttä, sanoi hän sillä ystävällisen määräävällä äänellä,
jolla opettajatar kohtelee lapsia, — ei mitenkään voi päästä sisään.
Syrjäisille ei ole ollut ajateltavissakaan paikkoja, ei ole riittänyt
lasten vanhemmillekaan. Kysyntä on ollut niin suuri, että kymmenet
äidit ovat saaneet kääntyä takaisin.
Vieras pysähtyi. Hänen huulensa vavahtivat. Paisuvat nuput
seljapensaissa ulkopuolella löivät ruutuun.
— Kuka siellä nyt puhuu? kysyi vieras.
— Se on johtajatar, sisareni. Hän pitää muistopuhetta tämän laitoksen
perustajalle, Liina Karellille, josta ei ole moneen vuoteen tullut
tietoja ja joka kai on kuollut ulkomailla. Hänen kuvansa on suurennettu
seinällemme ja juuri paljastettu.
Vanha nainen katsoi pitkään nuoreen opettajattareen. Pieni hymy alkoi
leikitellä hänen huulillaan.
— Kuka oli Liina Karell?
Kun hän lausui tämän nimen, tuntui hänestä siltä, kuin hän olisi
puhunut ihmisestä, joka kerran, kauan sitten oli hetkeksi sattunut
hänen tielleen ja kulkenut hänen kanssaan kappaleen yhdessä.
— Se oli... se oli, vastasi nuori neiti asiallisesti, — hyvin
lämminsydäminen nainen, joka uhrasi suuren omaisuutensa yleisiin
tarkoituksiin. Paitsi lastentarhaa on hänen varoillaan rakennettu suuri
laitos vanhuksia varten.
Hetkisen perästä kysyi vieras arasti:
— Ottaisitteko te hänet tänne mukaan työhönne, jos hän haluaisi?
Nuori neiti naurahti.
— Hänhän on kuollut.
— Mutta jos hän eläisi... ja haluaisi tulla...
— Tjaa... siihen on hiukan vaikea vastata. Jos hän kykenisi opettamaan.
Täytyy olla sama metodi kuin se, jota me noudatamme. Tällaisessa
suuressa laitoksessa... Sisareni on jonkin verran ankara...
Hän vaikeni. Puhujan ääni salissa suli liikuttavan hartaaksi. Kuului
nyyhkytystä.
— Muistopuhe loppuu, kuiskasi nuori opettajatar, — sitten seuraa vain
hiukan laulua ja sitten tulee täällä käytävässä hyvin ahdasta. On ehkä
viisainta, että lähdette... Lapset pääsevät ajamaan autoilla. Voitte
nähdä sen ulkonakin.
Vanha nainen nyökytti päätään, kääntyi ulko-ovea kohti ja päästi mustan
harsonsa alas.
Omenapuut vanhan kartanon puistossa olivat kukassa. Heleällä nurmella
niiden alla kävelivät vanhainkodin holhokit. Nurmi oli täynnä suuria
kullanvärisiä kukkia. Ne loistivat jokainen kuin pieni aurinko.
Omenankukat keinuivat niiden yläpuolella kuin valkeat ja purppuraiset
pilvet. »Hauskaa ja ikävää», ajatteli Liina, kerraten sanat, jotka
tornikello hänen sadussaan oli lausunut, »täältä ylhäältä katsoen on
kaikki yhtä hauskaa ja yhtä ikävää, niillä asioilla ei ole mitään
eroa.» Liina hymähti ja astui alas portaita. Olisi ollut mukavaa nähdä
tohtoria ja tohtorinnaa ja ehkä muitakin, jotka vielä elivät. He
mahtoivat elää, koskei hän tavannut heidän nimiään hautausmaalla. Mutta
ehkäpä hän vielä tapaisi heidät. Nyt hän saisi nähdä lasten ajelevan.
Hän kuuli leikkikoulusta laulua, heleiden lastenäänten laulamaa,
ja kulki ihmisvirrassa alas aurinkoista katua. Pian alkoivat autot
toitottaen ja pauhaten humista ohitse. Ne olivat täynnä lapsia, jotka
huusivat ja riemuitsivat. Elämän juhlaan, elämän juhlaan! Autot ajoivat
kilpaa. Ne suhahtivat kuin loistavat jättiläishyönteiset esiin milloin
mistäkin kadunkulmauksesta.
Liina seisoi sen rakennuksen edustalla, missä Laurénin puoti muinoin
oli sijainnut ja katseli iloa. Hän oli juuri astunut kadulle
mennäksensä sen poikki, kun hänen eteensä syöksähti, kuin maasta
kasvaen, kukitettu auto, ohjaajanaan etuistuimella Freedi Fors. Augusti
Frilander huudahti portaillaan ja juoksi alas. Se oli liian myöhäistä.
Liina tunsi tärähdyksen eikä sen jälkeen enää mitään.
Kun hän viimeisen kerran avasi silmänsä, oli hänen ympärillään kasvoja,
jotka kerran olivat olleet hänelle läheiset. Nyt oli hän irti niistä,
irti maasta. Keskellä kuolinkamppailua tunsi hän kahleiden putoavan
käsistään ja naamarin elämän kasvoilta. Valhe lahosi tomuksi, vapaus
koitti.
Raatihuoneen tornista helähti yksi ainoa lyönti. Se oli kuin kyynel.