Liina Karell oli nyt rikas, hyvin rikas.
Oliko se todella näin onnellista? Hän ei koskaan ollut saattanut
aavistaa, että se oli tällaista. Ymmärsi todella, minkä tähden ihmiset
ajoivat takaa rikkautta.
Ei huolta huomisesta päivästä. Saattoi tehdä, mitä tahtoi. Olisipa
mamma elänyt, kuinka hän olisikaan iloinnut tästä huolettomuudesta ja
onnesta.
Liina eli lapsuuttaan ja nuoruuttaan, vuoronperään toista ja toista,
aamusta iltaan ja läpi rusottavien suvisten öiden, jotka hehkuivat
hänen aittaansa. Ei, ei hän ollut saattanut aavistaa, että elämä olisi
näin ihanaa ja rikkaus näin iloista. Hänen päivänsä ja yönsä olivat
kuin yksi ainoa loputon ylistyslaulu.
Hän vietti kesää sisarensa Sanny Saarisen luona. Talo oli täynnä väkeä,
nuoria ja vanhoja.
Vallitsi kuumeinen kiire. Nukuttiin aitoissa ja luhdeissa, muualla
ei ollut tilaa. Kullakin oli oma työnsä. Toiset tekivät pelto- ja
puutarhatyötä, toiset olivat keittiössä, toiset kutoivat kangasta,
toiset hoitivat kanoja, toisten hallussa olivat mehiläiset. Ateriat
syötiin yhdessä suurella kuistilla, johon näkyi kirkko, kirkonkylä
ja järvi. Opettajalla oli vuokralla kappale maata ja se antoi tämän
työn. Hänelle itselleen oli välttämätöntä näin kesän aikana uudistua
maatyössä, hänen henkensä kokoontui, hän jaksoi sitten taasen talvella
jakaa varastoistaan. Niin hän sanoi.
Liina oli koonnut ympärilleen kylän lapset ja piti heille leikkikoulua.
Heitä oli yli puolensataa, heillä oli oma kasvitarhamaa, lavoja
kukkineen, vihanneksineen, leikkikenttä, hiekkaläjä, siroja pieniä
työkaluja. Mikäpä oli hankkiessa, kun oli rikas. Kaikki oli käynyt niin
äkkiä ja itsestään, ettei Liina voinut ymmärtää, että se oli totta.
Alussa oli hän illansuussa kertonut satuja vain sisarensa nuorimmille
lapsille. Sitten oli tullut lapsia naapurista ja ennen kuin hän
tiesikään, oli hänen ympärillään monta kymmentä lasta, eri-ikäisiä,
enimmäkseen risaisia, hoitamattomia lapsia, joita alituisesti oli
kotona rangaistu pahanteosta. Mikä lieneekin heti tehnyt heidät tässä
uudessa leikkikoulussa kilteiksi, tottelevaisiksi ja iloisiksi. »Täti»
itse oli kaikista iloisin, hän kertoi satuja, hän lauloi ja leikki, hän
kaivoi maata, kylvi ja kasteli. Hän juoksi kilpaa lasten kanssa, hän
neuloi heille vaatteita, vanhemmat lapset saivat itsekin neuloa. Mikä
oli tätä kaikkea tehdessä, kun oli rikas! Päivät kuluivat tällaisessa
onnellisessa, iloisessa hälinässä ja koko yön sai nukkua. Mamma olisi
varmaan sanonut: ajaai, että viitsitkin, eiväthän lapset ole sukuakaan!
Liinasta tuntui, että he olivat sukua. Eivätkö itse asiassa kaikki,
jotka syntyivät maailmaan ja joiden oli määrä kuolla, olleet sukua.
Mamma ei ymmärtänyt tätä, vaikka hän ymmärsi niin monet muut asiat.
Liina koetti mikäli mahdollista noudattaa mamman tahtoa. Hän ei ollut
antanut rahoja kenellekään, vaikka sisarukset heti hautajaisten jälkeen
olivat niitä pyytäneet eri tarkoituksiin. He olivat suuttuneet, sillä
he katsoivat niitä yhteisiksi, mutta Liina muisti mamman käskyt ja
tahtoi harkita asiaa. Mitäpä hän niillä itsekään tekisi, siltä oli
hänestä kyllä alussa tuntunut, mutta tohtori oli heti lohduttanut
häntä sillä, että rahat löytävät paikkansa, ja nyt alkoi Liina itsekin
käsittää, mihin niitä saattoi käyttää. Hän tahtoi niin monelle lapselle
kuin suinkin tuottaa iloisen, valoisan lapsuuden. Hän oli varma, että
se auttaisi heitä elämässä ja tekisi heidän vanhuutensa helpommaksi
kantaa. Ja vanhoille, heille hän tahtoi toimittaa kodin, jossa he
saisivat hoidon ja kaiken lievennyksen, mitä oli mahdollista antaa
ihmiselle ennen kuolemaa. Harry Tiger oli konsertillaan pannut alulle
vanhojen rahaston, sitä piti kartuttaa, asiasta piti tulla tosi.
Liina kuvitteli, että molemmissa laitoksissa, sekä leikkikoulussa
että vanhojen kodissa, piti olla paljon kukkasia, iloa, hyvyyttä ja
aurinkoa. Ehkäpä säleaita vain välillä, jotta vanhukset saisivat iloita
lasten leikeistä ja lapset tottua näkemään vanhuutta. Ehkäpä vanhojen
kodin saattaisi omistaa Sofia Kareliin muistolle. Sellaistahan oli tapa
tehdä. Siitä mammakin pitäisi.
Onnellista oli olla rikas! Silloin tällöin kesken työtään Liina äkkiä
pysähtyi tämän ajatuksen eteen ja kysyi itseltään, oliko se totta, että
hänen köyhän äitinsä hauta kaupungin hautausmaalla nyt oli kaikkein
kaunein ja parhaiten hoidettu, että hän saattoi tulevaisuudessa
rakentaa kokonaisen kauniin kodin sadoille köyhille äideille ja
leikkitarhan yhtä monelle lapselle. Kun joku oli köyhä tai iloton ja
kääntyi hänen puoleensa, saattaisi hän sanoa: mene sinne ja sinne,
siellä on iloa ja työtä.
Onnellista oli olla rikas!
Illoin, kun rusko hohti sisään aitan harvoista seinistä, yön linnut
kaihersivat ja ääntelivät ja ilma oli täynnä kuivavien heinien tuoksua,
oikaisi Liina työstä ja leikistä väsyneet jäsenensä vuoteelleen,
ajatteli äitiään ja rikkauksiaan ja nukkui rukoukseen. Ja koko yö meni
kiinteässä, keskeytymättömässä unessa kuin lyhyt hetki vain ja kun
aamulla työnsi auki aitan oven, oli silmien edessä kasteinen pihamaa
ja vastapäätä maitohuoneen kuisti ja hylly kuivavine peltiastioineen,
joihin aurinko paistoi. Ja pian alkaisi tieltä kuulua lasten ääniä ja
käsissä olisi uusi työ ja uusi ilo. Tuomas Saarinen tunsi työn, laulut
ja leikit ja auttoi saattamaan ne kaikki järjestelmälliseen kuntoon.
Tuomas Saarinen oli valoisa, tyyni mies, jota eivät ilot eivätkä surut
saattaneet pois tasapainosta. Hän antoi Liinalle hyviä neuvoja kaikin
puolin.
Eräänä sunnuntai-iltapäivänä, kun kylän nuoret olivat leikkimässä
koulun pihamaalla ja opettaja vaimonsa kanssa istui portailla, otti hän
Sannya, vaimoansa kädestä ja pujottelihe siihen riviin, missä Liina
Karell seisoi, päivettyneenä, punaposkisena ja hehkuen leikin kiihkosta
ja innostuksesta.
— Tule juttelemaan, Liina, sanoi hän.
Ja Sanny jäi siihen missä hänen sisarensa Liina oli seisonut ja tähtäsi
silmänsä suureen palloon, joka huutojen ja naurun kaikuessa lenteli
leikkijäin päiden päällä.
Liina seurasi opettajaa, mutta hänenkään silmänsä eivät vielä
voineet kokonaan irtaantua pallosta ja leikkitovereista, jotka
juoksivat edestakaisin. Kun hän näki, että hänen puolueessaan jotakin
laiminlyötiin, lähti hän yhtäkkiä vaistomaisesti juoksemaan takaisin.
Tuomas Saarinen nauroi. Eikö Liina huomannut, että Sanny oli hänen
paikallaan? Eikö hän luullut Sannyn ymmärtävän hänen tehtäväänsä? Sanny
oli tosin kahdentoista lapsen äiti, mutta hän oli samalla leikkimestari
Saarisen rouva ja sellaisena hän kyllä osasi leikkiä. Liina pysähtyi
kuin pyörryksissä ja pyyhki otsaansa. Vihdoin hän tuli järkiinsä ja
asettui portaille vastapäätä lankoaan.
Maisema lepäsi heidän edessään sydänkesän kukkeudessa, kypsytellen
viljojaan ja kasvatellen niitä lukemattomia eläviä olentoja, suurempia
ja pienempiä, jotka oman onnensa nojassa tai emonsa turvissa ottivat
ensi askeliaan tai tekivät ensi siivenlyöntejään. Kaukainen järvenselkä
huokui uneliaassa autereessa, lähimmät rannat kuvastivat muotojaan
oudon selvästi vedenkalvoon. Taivas siinsi lämpöisenä ja lempeänä.
— Katso tuota nientä tuossa, sanoi Tuomas Saarinen siihen hiukan
opettavaan tapaansa, minkä hän oli saanut pitkän opettajatoimensa
aikana, ja ojensi kätensä.
— Niemi on ihana, vastasi Liina.
Hän oli jo tyyntynyt leikistä ja sunnuntai-illan hartaus lankesi
vähitellen hänen mieleensä.
— Minä olen niin ajatellut, alkoi opettaja, — miten sinä parhaiten
hoitaisit ja kartuttaisit sitä Jumalan lainaa, mikä on sinulle uskottu.
— Niin, toisti Liina koneellisesti, — sitä Jumalan lainaa, mikä on
minulle uskottu...
Tuomas Saarinen alkoi puhua siitä, miten kaikki omaisuus, mitä ihminen
eläessään nautti tai hallitsi, — oli katsottava vain Jumalan lainaksi,
lainaksi, joka oli annettu hänelle väliaikaisesti. Jollei ihminen tältä
kannalta ottanut omaisuutta, niin joutui hänen sielunsa vaaraan. Se
oli ainoa tapa säilyttää sydämensä puhtaana ja vapaana. Silloin ei
nurissut, jos toimeentulo oli niukempi, silloin ei niskoitellut, jos
esimerkiksi isänä tai äitinä joutui kokemaan sen, mikä tuntui kaikista
vaikeimmalta: että lapsi tyytymättömänä ja ylimielisenä läksi kodista.
Kun lapsikin oli vain Jumalan laina, niin täytyi olla minä hetkenä
tahansa valmis luopumaan siitä. Silloin ei myöskään paisunut, jos sai
haltuunsa suuren omaisuuden: kun ei se ollut oma, vaan Jumalan laina,
niin tunsi vain vastuunalaisuutta siitä, miten se tuli käytetyksi. Tämä
oli, kuten sanottu, ainoa tapa millä sai sielunsa säilymään puhtaana
ja vapaana. Opettaja puhui katse tähdättynä kaukaisuuteen ja käsillään
muovaillen näkymättömiä mielikuvia, niinkuin hän olisi pidellyt savea.
Hänen edessään tuntui olevan suuri näkymätön kuulijakunta, jolle hän
esitti tärkeää kokemusten summaa, tai oli hän aivan yksin ja toisti
itselleen taasen kerran asiaa, josta hänen sielunsa rauha riippui.
Häntä vastapäätä istuva valkopukuinen tyttö, jonka hiukset olivat
harmahtavat, ilme kuin nuoren tytön ja silmät kuin lapsen, kuunteli
ääneti, hyväksyen joka sanan ja iloiten siitä, että asia tuli näin
täysin selvitetyksi.
He vaikenivat molemmat hetkisen ja katselivat pääskysiä, jotka
lentelivät pesilleen, ja väsymättömiä leikkijöitä pihakentällä.
— Minä olen ehkä liiaksi iloinnut rikkaudestani, sanoi Liina hiukkasen
säikähtäen. — Ehkä minä olen unohtanut, että se on Jumalan laina.
— Älähän nyt, hymähti opettaja. — Etkö olisi ollut iloinen, etkö
olisi ollut kiitollinen! Mutta katsohan nyt tuota nientä tuossa. Se
on totisesti kaunis. Jos ostaisit sen, rakentaisit mökin ja jatkaisit
leikkikouluasi kesät talvet? Sinun oppilaasi tulisivat sitten
kansakouluun, minä jatkaisin sinun työtäsi ja sinä saattaisit seurata
oppilaittesi vaiheita kauas elämään.
Liinan kasvot hehkuivat.
— Niemi on ihana, toisti hän.
— Sinun täytyisi tietysti myöskin rakentaa koulu, jatkoi lanko, — sillä
ei talvella käy pitäminen tunteja taivasalla ja ladoissa. Sinulla
riittäisi työtä yllin kyllin, kylä on niin suuri. Tulet myös pian
näkemään, että tämä työ on kaikkein rasittavimpia. Siitä ei koskaan
saa kiitollisuuden palkkaa eikä myöskään tunnustusta. Mutta kun kerran
väsyt, niin heität, ja asut punaisessa mökissäsi. Tuossa... tuossa noin
se kohoaa. Kolmelta taholta näkyy ikkunoihin järvi. Minä tiedustelen,
saako niemen ostaa.
Niemi kohosi kuin ääretön vihreä koivukimppu keskellä sinistä vettä.
Koivut vanhalla Karellien pihamaalla tulivat mieleen, nämäkin olivat
niin voimakkaat, suorarunkoiset ja sirot. Kuinka olikaan tuo niemi
jäänyt niin yksinäiseksi ja koskemattomaksi keskelle kylää. Liinan
sydän alkoi sykkiä. Jos voisikin tehdä sinne punaisen tuvan, pitää
kissan, koiran ja ehkä lehmän. Vanhan Martinskan hän ottaisi kanssaan
asumaan. Ja kaikki koivut saisivat kasvaa, ainoastaan niin paljon hän
raivaisi peltoa, että saisi perunamaata ja vähän vihanneslavoja. Koulu
olisi täällä ylempänä, sen yhteydessä olisi suuri kasvitarha. Kunhan
mamma eläisi, että hän näkisi, miten onnellinen hänen tyttärensä on!
Mutta sill'aikaa kun Liina Karell vietti myöhästynyttä lapsuuttaan ja
nuoruuttaan kaukana maalla, missä ei hänen rikkauksistaan tiedetty
mitään, antoivat samaiset rikkaudet hänen kotikaupungilleen paljon
päänvaivaa. Liina Karell rikastunut — sekö laiha vanha neiti,
joka asui yhdessä äitinsä kanssa ja joka silloin tällöin kiersi
kaupunkia kauppaamassa joitakin käsitöitään? No, jo nyt olivat
rahat joutuneet vääriin käsiin, mitä sellainen surkea vanha neiti
niillä teki? Se oli toki tottunut kituuttamaan päivästä päivään
eikä edes ymmärtänyt, mitä rahoilla voitiin tehdä. Oliko todella
mahdollista, että Liina Karell oli saanut periä? Sehän oli sen hullun
rouvan tytär, jolle se maailmankuulu hullu taiteilija kerran vuosia
sitten antoi kauneuspalkinnon? Se se sama, kaikki tunsivat Liina
Kareliin, hän oli kaupungin alkuasukkaita niinkuin hänen äitinsäkin.
Vanhan rouvan hautajaisissa se jo nähtiin, ettei enää oltu köyhiä
ja oikein puutarhuri oli sittemmin pannut kuntoon haudan — ei
siinä oltu säästetty. Kuinka paljon tuo vanha neitonen sitten oli
oikeastaan perinyt? Satatuhatta? Kaksisataatuhatta? Puoli miljoonaa?
Miljoonan? Ihmisten hämmästys kasvoi kasvamistaan ja päättyi toisilla
suuttumukseen, toisilla pilantekoon. Taisi siitä laihasta vanhasta
immestä paisua vielä kaupungin tavoitelluin tyttö. Kauneuspalkinnon
saanut ja miljoonan omistaja, eikä mitään halpaa sukuakaan — totta
totisesti, sitä kannatti ruveta ajattelemaan!
Ei ollut kaupungissa sitä ihmistä, joka ei olisi puhunut Liina Kareliin
miljoonasta. Ja jokainen tuli siihen johtopäätökseen, ettei se kuulunut
sellaiselle köyhälle raukalle, joka ei osannut sitä käyttää, vaan
sille, joka ymmärsi panna sen liikkeelle. Jokainen piti tietysti juuri
itseään tuona valittuna, jonka käsiin Liina Kareliin miljoonan täytyi
joutua. Jokainen mietti keinoja, miten saada rahat itselleen tai omiin
tarkoituksiinsa. Kaikkinaiset köyhät vanhat muijat, jotka olivat
seurustelleet Karelleilla, olivat tietenkin itseoikeutetut jakamaan
onnen Liinan kanssa. Hehän olivat niin vanhoja ystäviä, vieneet
vanhalle postmesterskalle ja hänen tyttärelleen mikä luudan, mikä
kimpun katajia, mikä juurimaton, mikä mitäkin. Toki Liina muistaisi
heitä ennen muita. Hehän aina olivat sinutelleetkin Liinaa! Ja Liina
oli aina ollut niin nöyrähenkinen ja hyväntahtoinen — postmesterska se
oli ylpeämpi, se muisti tarkoin ylhäiset sukulaisensa ja niiltä kai ne
olivat tulleet nämä suuret perinnötkin. Mutta Liina, jos hän nyt ketä
muistaisi, niin toki niitä, jotka hänen köyhyytensä päivinä olivat
olleet hänen ystäviään. Kaupungin mahtihenkilöt taas, jotka tohtorilta
olivat onnistuneet saamaan täsmällisempiä tietoja tuosta satumaisesta
rikastumisesta, toivoivat pääsevänsä siitä osallisiksi, jolleivät
juuri mieskohtaisesti, niin kaupunkinsa puolesta. Täytyi saada neiti
Karell ymmärtämään, miten palveltiin yhteishyvää, hänen nimensähän voi
suorastaan tulla kuolemattomaksi, jos hän antoi rahansa sellaisiin
laitoksiin kuin koulut, niin, ja vaivaishoidon uudestijärjestämiseksi.
Täytyi myöntää, että nykyisessä vaivaishoidossa oli toivomisen varaa.
Ne leikkikoulut, joita tohtori puolusti, niistä nyt eivät herrat
olutpatruunat, kauppiaat ja kauppaneuvokset ymmärtäneet sanoa sitä eikä
tätä. Mitäpä kasvattamista lapsissa oli ennen kouluikää, vitsa siinä
oli tehokkain ja sitä hoitivat parhaimmin isä ja äiti. Mutta miksei
sellainenkin leikkikoulu voinut olla kaupungissa, jos sen ilmaiseksi
sai, kai tohtori asian ymmärsi. Itse pormestari, joka selvästi muisti
Liina Kareliin käynnin hänen eteisessään, mietti keinoa, millä
parhaiten saattaisi lähestyä rikasta neitiä. Hänen rouvansa, joka oli
neiti Kareliin vanhoja tuttavia, oli kaiken aikaa suhtautunut häneen
niin ylpeästi, että ehkä oli vaikea yhtäkkiä tekeytyä ystäväksi.
Pormestarinnasta se kuitenkaan ei ollut ensinkään vaikeaa. Hän puheli
oikealle ja vasemmalle »lapsuudenystävättärestään Liinasta» ja odotti
odottamalla tätä palaavaksi kaupunkiin. Hänen oli tätä oikein ikävä,
sellainen herttainen tyttö.
Pahin päänvaiva oli kaupungin hienoimmilla naisilla. Pitikö heidän
tästäpuoleen alkaa lukea neiti Karell kuuluvaksi seurapiiriinsä? Pitikö
heidän pyytää hänet kutsuihinsa? Nimi- ja syntymäpäivänvietoissa
keskusteltiin tästä asiasta innokkaasti, jopa kiihdyttiin ja
kiivastuttiinkin. Mikä oli neiti Kareliin syntyperä? Mikä hänen
sivistyksensä? Kuinka hän käyttäytyi, oliko hänellä tapoja?
Niille rouville, joiden kodissa oli tulossa kuudeskymmenes
syntymäpäivänvietto, tai häät tai hopeahäät, niille oli asia polttavin.
Eräs leipuri oli kosinut neiti Karellia — se ei ollut hänelle eduksi.
Hän oli perheissä kaupannut käsitöitään — se ei myöskään ollut hänelle
eduksi. Muodostui puolueita myötä ja vastaan. Oteltiin myrskyisesti,
niin vilkkaita yhdessäoloja ei ollut kaupungin hienoilla naisilla
ollut sitten, kun he aikoinaan olivat kiistelleet Harry Tigeristä.
Niin, ja se kauneuspalkinto, jonka neiti Karell oli saanut, se nyt oli
suorastaan naurettava. Tohtorinna ajoi kiivaasti Liina Kareliin asiaa,
puhui muistelmistaan jo siltä ajalta, jolloin hän kuuli hänen kertovan
satuja, ja esitti miehensä, tohtorin, mielipiteet kiistanalaisesta
naisesta. Ei voitu päästä yksimielisyyteen. Toiset päättivät alkaa
seurustella neiti Kareliin kanssa, toiset asettuivat jyrkästi tällaista
seurustelua vastaan. Apteekerska ei kahteen kuukauteen puhunut yhtään
sanaa tohtorinnalle. Kaikkein hienoimmat rouvat päättelivät tohtorinnan
puolustuksen johtuneen siitä, että tohtorilla noiden hämäräperäisten
rikkauksien hoitajana nähtävästi oli niistä odotettavissa suuria etuja.
Kirkkoherra Lehto ja hänen rouvansa pitivät itseään ennen muita
oikeutettuina neuvomaan Liinaa, miten Jumalan suuri lahja oli
käytettävä.
— Hän saa lahjoittaa meille sohvamaton saliin, sanoi ruustinna. —
Ja sen hän tekee mielellään. Kyllä minä olen eläissäni niin paljon
auttanut häntä. Se ei hänen nykyisissä varoissaan tunnu ensinkään.
— Mutta, rakas ystävä, sanoi kirkkoherra, — emme saa olla itsekkäitä.
Kirkkoa neiti Kareliin täytyy muistaa. Ja sen hän tekeekin, tunnen
hänet, hän on herännyt ihminen. Aion ehdottaa, että hän lahjoittaa
alttaritaulun, se ei maksa kuin pari tuhatta, hän tulee iloiseksi, kun
saa tämän ajatuksen. Tosin vähän olemme ajatelleet rukoushuonettakin
peräkulmille — sinä tiedät, sinne, missä minä aina käyn silloin
tällöin. Ehkäpä hänen paljon kärsinyt sydämensä voisi löytää
lievennystä siitäkin rakkaudentyöstä. Ja seurakunnan köyhät, ne toivon
voivani sulkea hänen huomioonsa. Voisimme ajatella joulujuhlaa, jossa
jaetaan lahjoja köyhille, rahaa, vaatteita, ruokaa. Kyllä Liina Karell
vielä muistaa, mitä köyhyys on...
— Jaa mutta sohvamaton hän saa antaa minulle joululahjaksi, keskeytti
ruustinna, — kyllä minä niin monta kertaa hyppäsin pihan poikki vanhan
sairaan äidin luo...
— Vaimo, vaimo, naurahti kirkkoherra, — älä päästä tätä ajatusta
pesimään sydämeesi. Jos Liina Karell huomaa, että haluamme jotakin
itsellemme, vetäytyy hän kuoreensa eivätkä yleisetkään asiamme voita
hänen myötätuntoaan.
— On tämä yhtä kaikki ihmeellistä Jumalan johdatusta, sanoi ruustinna.
— Minkä tähden juuri tuollaisen vanhan yksinäisen tytön pitää saada
käsiinsä sellainen summa rahaa! Kun perheellistäkään miestä ei
muisteta. Onhan Liina Karellilla omaisia, on kyllä, ja nehän ne nämä
rahat vievät, vanha rouva oli kovin sukurakas. Kuinka monta kertaa
minun pitikään hänelle muistuttaa, että muutkin ihmiset ovat meidän
lähimmäisiämme. Jos nyt tytär muistaisikin tämän. Ja täytyy minun sekin
sanoa, etten minä sentään ymmärrä, kuinka Liina Karell antaa tohtorin
hoitaa rahojaan. Olisihan hänen pitänyt ajatella, että Lehdon kodissa
ne hänen parhaimmat ystävänsä aina ovat olleet...
Ei, kuten sanottu, ollut sitä kaupunkilaista, jonka ajatukset eivät
olisi askarrelleet Liina Kareliin salaperäisen miljoonan ympärillä.
Jokainen tunsi, että hetki oli tuleva, jolloin hänen oli astuminen
esiin saamaan osuutensa aarteesta, tai paremmin sanoen avustamaan
avutonta naista sen oikeinkäyttämisessä. Liina Kareliin miljoona oli
koko kaupungin miljoona.
Ainoastaan vilkas kylpykausi sai pienen yhteiskunnan kauniiden järvien
varsilla kesäkuukausiksi rauhoittumaan.
Eräänä heleänä syyspäivänä, kun kylpykausi jo oli loppunut, ajoi
niin satumaisella tavalla rikastunut neiti Karell röykyttävillä
maalaisrattailla kaupunkiin. Nyt olisi ollut tilaisuutta yllin kyllin
katsella häntä, sillä pitkillä peninkulmilla väsynyt hevonen kulki
ajomiehen kaikista ponnistuksista huolimatta käyden, vaikka hyvä
maalaistapa vaatii, että sekä kylissä että kaupungeissa on näytettävä,
mihin hevonen kelpaa. Liina oli puettuna vanhoihin tamineihinsa,
jotka kaupunki hyvin olisi tuntenut, jos se olisi viitsinyt aikoinaan
kiinnittää huomiota äitiin ja tyttäreen heidän jokapyhäisillä
kirkkoretkillään. Kaupunki ei ollut käyttänyt hyväkseen tilaisuutta
tutustua tulevaan rikkaaseen tyttöönsä ja niin ei se häntä nytkään
huomannut, kun hän säkkien, pyttyjen ja koppien ympäröimänä kesän
poissaolon jälkeen palasi syntymäseudulleen.
Esplanaadit ja puistikot olivat jo keltaisinaan, pihamailta kallistui
lauta-aitojen yli vaahteroja, joiden oksat olivat sinipunervat kuin
mitkäkin satumaiset hedelmätertut. Kaupunki näytti maalta tullessa
suurelta, kauniilta ja niin ihmeen tutulta. Muistojensa vallassa Liina
katseli milloin talorivejä, milloin kauppoja, milloin kirkontornia,
milloin raatihuoneen muhkeaa julkisivua, milloin hautausmaan
väriloistoa, milloin kylpylärakennuksia. Hän tuskin uskalsi katsoakaan
sinnepäin, missä vanha kotitalo oli, mutta niin paljon hän tahtomattaan
näki, että sieltä kohosivat tiilimuurit, jotka näkyivät yli kaikkien
muiden talojen. Kaikkialla oli muistoja, näitä katuja oli hän koko
ikänsä polkenut, noihin ikkunoihin katsellut. Yhden kesän vain hän
oli ollut poissa, mutta kaikki oli käynyt entistä kauniimmaksi,
rikkaammaksi, tyhjemmäksi ja kaukaisemmaksi. Hänhän oli jo toisella
jalallaan muualla, hänelle rakennettiin omaa punaista tupaa niemelle
koivujen keskelle ja omaa leikkikoulua väkirikkaan kylän laitaan. Hän
palasi kaupunkiin vain siksi kuin hänen uusi kotinsa valmistuisi.
Mitäpä hänellä enää oli tekemistä täällä, mamma oli tuolla heleässä
puistossa, Valborg oli siellä. Laskeva aurinko loi juuri sinne
lämpöisimmän hohteensa. Samassa alkoi raatihuoneen kello lyödä. Liina
ei enää voinut voittaa liikutustaan. Hän painui suurta saaliaan vasten
ja koetti tukahduttaa nyyhkytystään. Kellon lyönnit valuivat kuin
muistojen kyllästyttäminä alas korkeudesta. Kellon sävelissä yhtyi
koko mennyt elämä, niissä oli lapsuus, niissä olivat valvotut yöt,
niissä olivat keväiset päivät sellaisina kuin ne olivat puistojen
vihannoidessa ja lintujen laulaessa hymyilleet kaupungille.
Kenenkään huomaamatta saapui Liina Karell sille uudelle asunnolle,
jonka hän talvella oli vuokrannut äitiään ja itseään varten ja jonne
heidän huonekalunsa olivat äidin kuoltua kuljetetut. Hän pääsi sisään,
vaikka keittiön asujain, Martinska, oli poissa. Siellä oli lämmin,
kahvipannukaan ei ollut ehtinyt vielä jäähtyä. Muut huoneet olivat
lämmittämättömät, matalissa ovissa täytyi astua kumartaen. Toisessa
kamarissa olivat ne huonekalut, jotka Liina itse oli kyhännyt kokoon
omaa vanhaa huonettaan varten, toisessa seisoi vanha lipasto yksinään
keskellä lattiaa, kansi avoinna ja laatikot vedettyinä auki ikään kuin
varkaiden jäljeltä.
Miksi he olivat jättäneet vanhan huonekalun sillä tavalla? Liinasta
tuntui käsittämättömältä, suorastaan pahalta, kiittämättömältä. Kuinka
he olivat voineet? Muut huonekalut olivat poissa, sisaret olivat jo
vieneet osansa. Mutta vanha lipasto, joka aikoinaan oli palvellut
isää ja jossa Jumalan laina sittemmin oli ollut piilossa kuin siemen
maassa...
Liinan tuli äkkiä ikävä kesäistä elämää, opettajaa ja kylän lapsia.
Miksi hän olikaan lähtenyt tänne, mikä häntä täällä odottikaan — tuo
vanha huonekalu avonaisena ja raastettuna vaikutti kuin paha enne.
»Kun Herra mua paimentaa, ei multa mitään puutu», tuli Liinan mieleen.
Opettaja oli viimeisenä iltana lukenut psalmin, ennen kuin erottiin.
Liina purki ajomiehen kanssa kuorman ja keitti kahvia. Hevonen
söi, kaurapussi kiinnitettynä pään ympäri. Ajomies istui sillaikaa
naapuriperheen portailla ja jutteli vaimon kanssa, joka asteli
edestakaisin askareissaan. Kun kahvi oli valmis, kutsui Liina miestä
juomaan. Hän läheni omituisesti hymyillen eikä asettunut pöydän ääreen,
mihin hänelle oli varattu tuoli, vaan ovensuuhun. Keskustelu, jota he
koko matkan olivat toverillisesti ylläpitäneet, ei sujunut ensinkään.
Vihdoin mies, kopeloidessaan lakkiaan tuolin alta ja kiitellessään
virkkoi:
— Kun en minä ensinkään tietänyt... eikä kukaan muukaan siellä meidän
puolella, että... että neiti oli niin rikas. Oikein kuulutte olevan
satojen tuhansien omistaja. Olisihan sitä kohdeltu toisella tavalla,
jos olisi tiedetty...
— Miten niin? sanoi Liina.
— No totta kai.
Liinaa kylmäsi.
— Ei minulla mitään ole, sai hän vaivoin suustaan.
Mies hymähteli.
— Tuolla kertoivat. Ja sellaisessa kaapissa olivat paperit... Kuuluu
käyneen paljon ihmisiä katsomassa sitä kaappia. Onhan se täällä... eikö
sitä saisi nähdä?
Veri nousi Liinan kasvoille.
— Ei siinä ole mitään näkemistä.
Mies ei pyytänyt uudestaan. Kun Liina maksoi matkansa, huomasi hän,
että toinen katui pyytäneensä näin vähän. Hän ei kuitenkaan antanut
enempää kuin sovitun summan. Mies läksi ikään kuin tyytymättömänä, sama
mies, jonka kanssa pitkin matkaa niin hauskasti oli puheltu. Ja siitä
syystä, että hän oli kuullut Liinan olevan rikkaan! Nyt hän menee sinne
kotipuoleensa ja kertoo kaikille, että leikkikoulun neiti on rikas ja
kukaties tulevaisuudessa kaikki muuttavat kohtelutapaansa.
Martinin leski hänelle tiesi kuvata, mikä melu kaupungissa oli noussut.
Sellaisetkin paremmat henkilöt, niinkuin esimerkiksi tuomarin rouva,
olivat pysähdyttäneet hänet kadulla ja kyselleet, oliko se totta, että
Liina oli saanut niin paljon rahaa. Ja sitten he olivat tahtoneet nähdä
kaapin. Alhaisempaa kansaa oli kaiket sunnuntait käynyt sitä katsomassa
ja jotkut paremmatkin, sellaiset kuin ruustinna ja pormestarinna —
vaikkeihän se pormestarinna alkuaan mikään parempi ollut — olivat
käyneet viikolla. Kerran olivat jotkut poikaviikarit särkeneet ikkunan,
kun hänen, Martinskan, poissaollessa olivat nousseet kiville ja
katsoneet ikkunasta. Siinähän se kaappi oli seisonut keskellä lattiaa
kaiken suvea. Hän oli lopulta aivan tuskastunut, hiekkaa olivat
kantaneet huoneisiin, niin ettei muuta ehtinyt kuin siivota, eivätkä
hänen ollessaan työssä hautuumaallakaan antaneet olla rauhassa: aina
tulivat kysymään niitä Liinan rahoja. Ja kaikkien puheista tuntui
siltä, kuin he olisivat katsoneet vääräksi, että Liina oli ne saanut,
ja oikeastaan pitäneet niitä itselleen kuuluvina.
Eivät saa mitään! ajatteli Liina kiihdyksissään. Hän muisti äitinsä.
Mamma oli arvannut jotakin tällaista. Kuinka oikein mamma olikaan
tuntenut ihmiset. Pitikö heitä nauraa vaiko itkeä?
Vohlströmillä tuli sairas pappa hyvin iloiseksi Liinan nähdessään.
— Aijai Liinukka, no _nyt_... nyt sinua vasta kelpaa naittaa! Sinähän
olet kuin viidenkolmatta vanha tyttö... Sinä olet kerrassaan lihava ja
korea, olisipa vanhan mamman kelvannut sinua katsella!
Äijä hieroskeli paisuneita sinipunaisia käsiään ja siveli pitkää
valkoista partaansa. Rastas hyppeli pienessä häkissään ikkunalla.
Se oli nyt Amin sijaisena, Vohlström kutsuikin sitä Amiksi, mutta
siitä ei Titti pitänyt. Amin nimeä ei saanut antaa kenellekään eikä
millekään. Ami oli ollut sellainen melkein pyhä, parempi kuin lapsi
onkaan. Mutta Vohlströmin mielestä Amiksi täytyi kutsua kaikkea, mistä
piti. Vaikkapa tuota Liinukkaa. Pitää siitä täytyi, kun ei se ensinkään
ollut muuttunut eikä tullut ylpeäksi, vaikka se nyt oli niin rikas,
ettei ihmisille uskaltanut kertoakaan, miten paljon rahaa sillä oli —
olisivat pian tulleet varkaisiin!
— Eihän minulla mitään ole, sanoi Liina ja pudisti päätään.
Oli alkanut tuntua kummalliselta. Koko kesän oli rikkaus ollut suuri
onni, ja nyt... Liina meni häkin luo, avasi oven ja pisti sormensa
sisään. Olikohan lintukin muuttunut! Se ei enää tullut hänen sormelleen
niinkuin ennen. Hän päätti hankkia sille suuren häkin.
Sigrid keitti kahvia keittiössä. Liinaa pelotti mennä sinne, hän
tunsi, ettei Sigrid ollut hänelle hyvillään. Sigrid ei häntä myöskään
kutsunut. Vohlström kuiskasi hänen korvaansa, että Lundin, kauppias,
Almen mies, aikoi nostaa oikeusjutun häntä vastaan, rahat kuuluivat
muka kaikille sisaruksille yhteisesti, vaikka ne olivat pannut
vanhimman nimelle. Flor oli sanonut, että Lundin voittaisi, hän oli
luvannut ajaa asian vaikkapa senaattiin asti.
Kahvi ei maistunut. Puhe sisarusten kesken ei luistanut. Vohlströmin
leikinlasku tukahtui rouva Vohlströmin ivallisiin oikaisuihin ja
opetuksiin. Keittiössä seisoi mamma-vainajan sänky kokoontyönnettynä.
Kun Liina pääsi kotiin, istuivat Freedi Fors ja entinen Hertta Nupponen
Martinskan luona keittiössä. Freedi nousi iloisesti.
— No kas täti, ja noin nuortuneena! Aijai, ollapa nyt poikamies eikä
liian läheistä sukua... Tässä saan esitellä morsiameni... Meidät on jo
kuulutettu.
Liina kalpeni. Hän muisti sunnuntain monta vuotta sitten, jolloin
tämä sama nainen oli kuulutettu toisen kanssa. Rouva Laurén ojensi
hänelle naurahtaen kätensä ja rupesi puhumaan vanhasta tuttavuudesta.
Hänen hampaansa olivat kuluneet tyngiksi. Hänen yllään oli jotakin
tulipunaista.
He olivat kuulleet, että Liina oli tullut ja heti kiiruhtaneet
tervehtimään. Niin, Laurén oli kuollut, eikö Liina ollut sitä kuullut.
Jo kevättalvesta. Hävinneethän he olivat siitä liikkeestä. Mitäs, kun
Laurén oli käynyt sellaiseksi puhumattomaksi ja synkkämieliseksi.
Ei ollut välittänyt puvustaankaan enää. Lopulta oli saanut
sellaisen päähänpiston, ettei leivottaisi muuta kuin limpunkokoisia
piparikakkusydämiä. Niillä pelkästään hän itse eli. Sellaistahan
se sitten oli kuin oli. Freedillä, hänellä oli suuria tuumia. Oli
perustettu uusi laivayhtiö, ja jo ensi kesänä piti laivan välittää
liikettä. Freedi aikoi puhua herroille, että pantaisiin laivan nimeksi
»Sofia», mummon muistoksi. Varmaan ehdotus menisi läpi, jos... No niin,
mitäpä täti siitä ihmetteli, hyvä eukkohan mummo oli ollut. Kai täti
nyt ottaisi yhtiössä osakkeita — varmasti hyvä kauppa. Ja »Sofiakin»
menisi läpi siinä tapauksessa. Noo, eihän sitä nyt sopinut kieltää
läheiseltä yritteliäältä sukulaiselta! Ja lapsuuden leikkitoverihan
Herttakin oli. Hotellia täytyi sitäkin laajentaa. Puolella sadalla
tuhannella toivoi Freedi pääsevänsä. Hopeiseen Kettuun piti tulla
kaikki mahdolliset eurooppalaiset mukavuudet. Kai täti antaisi nuo
rahat — lainaksi, jollei muuta?
Illalla makasi Liina kauan valveilla vanhassa kapeassa sängyssään ja
mietti maailman menoa. Siis oli Benjamin Laurénkin nyt kuollut. Olisiko
suru lopulta vienyt hänet hautaan? Liina mietti ja mietti ja kysyi mitä
Jumala tarkoitti.
Aamulla tuli ruustinna visertäen ja läähättäen ylös mäennyppylää, jolla
pieni puurakennus seisoi. Hän hymyili jo kaukaa ja piteli rintaansa,
hänellä oli niin kova hengenahdistus. Sitten hän karkasi Liinan kaulaan
ja kyseli kymmentä asiaa yhtaikaa. Lehto olisi myöskin tullut, mutta
ei hän voinut, kun piti mennä kansliaan. Mutta hän lähetti terveisiä.
Ja kaikki lapset. Elli oli nyt kihloissa... No, sen valkotukkaisen
maisterin kanssa, joka häntä jo katseli koko viime talven. Ja eikö
neiti Liina nyt heti tulisi heille... kulta rakas neiti Liina, oli
niin hauskaa nähdä, oli niin paljon puhumista. Lehtokin halusi puhua
niin monista asioista. Ensi sunnuntaina olisi heillä raamatunselitys.
Sinnehän kai neiti Liina toki tulisi. Hän, ruustinna oli kuullut,
että aiottiin pyytää neiti Karellia samaksi päiväksi rehtorille
päivällisille, oli rehtorskan syntymäpäivä — vasikka oli juonut
kolmatta kuukautta näitä päivällisiä varten —, hekin, Lehdot olivat
pyydetyt. Mutta Lehto ei koskaan tahtonut laiminlyödä virkatehtäviään.
Eihän raamatunselitys nyt sitä suorastaan ollut, mutta kuitenkin
sinnepäin. Ja neiti Liina, kulta rakas neiti Liina... tulisihan neiti
Liina heille.
— Rehtorille, toisti Liina ja väri hänen kasvoillaan vaihtui, — eihän
minua toki sinne pyydetäkään, mitä minä siellä, enhän koskaan ole ollut
— muuta kuin asialla... eteisessä...
— Niin, pani ruustinna, pää veitikkamaisesti kallellaan ja syleili
häntä, — mutta se on toista nyt! Hopeahäihinkin teidät pian pyydetään!
Ja kuulkaa sitten, te kulta herttainen, Lehto on ajatellut... kai
te nyt tahdotte tukea harrastuksiamme... rahallisestikin. Olemme
esimerkiksi ajatelleet joulujuhlaa köyhille... vaatteita, ruokaa...
Mutta saamme sitten puhua niistä, kun te tulette! Kuulkaa... Liina,
olemme olleet niin kauan tutut: emmekö voisi sinutellakin toisiamme.
Sano Fiina vain... Minä olen sitä jo niin monta kertaa ajatellut...
* * * * *
Tohtorin väet asuivat tutussa paikassa likellä kasinoa. Liina astui
ylös tuttuja portaita ja tuli keittiöön. Syyshämärässä istui rouva
Kamberg lieden ääressä, yllään paksu kudottu villaröijy, ja jutteli
palvelijan kanssa lähestyvistä markkinoista, silakoiden ja voin
hinnasta. Hän katseli tulijaan pitkään ja kun hän tämän tunsi, vetäytyi
pieni ivallinen viiva hänen suupieliinsä.
— Noo... noo... vieläkös... vieläkös nyt kuljetaan keittiönportaista?
Parempien ihmisten kirjoihinhan sitä... kun on rahoja... Menee vain
peremmälle, kyllä siellä ollaan kotona... Tai, kysynhän samalla, mitä
siellä maksettiin voista, siellä missä... oli... oltiin suvea, että
jos rupeaisi hankkimaan jostakin muualta, kun täälläpäin niin ovat
kallistaneet. Eiväthän ne nuoret kysy, mitä maksaa, tohtorinnakin... se
minun tyttäreni... suoraan kouraan vain, mitä pyytävät. Mutta pian sitä
sillä lailla tavaroistaan pääsee, jos niitä vähän onkin saanut kokoon.
Kauankohan — jaa, minä sanon nyt vaan Liinaksi, kun olen ikäni sanonut,
vaikka tulisitte kuinka rikkaaksi — niin, sitä minä vaan, että kyllä ne
vievät rahat Liinankin kynsistä, niitä on niin paljon ottajia. Parasta
olisi, että Liina uskoisi tohtorin taakse. Sen taakse minäkin olen
uskonut ja rehellisesti se on hoitanut, ei yhtään itseensä päin. Vaikka
senhän ne kaikki ovat sitten, kun minä kuolen, mutta niinkauan pidän
itse enkä anna pois, kun en tahdo olla velkaa kenellekään.
Liina oli jäänyt seisomaan rouva Kambergin eteen. Palvelustyttö
mittaili häntä silmillään kiireestä kantapäähän.
— Jos tohtori vain tahtoisi minua auttaa, sanoi Liina ja hänen tummat
silmänsä katselivat kiitollisen odottavina lihavaan vanhaan rouvaan,
joka painui kuin iäksi, siihen mihin hän keppiensä varassa oli
siirtynyt.
— Eiköhän tohtori auta, sanoi rouva Kamberg — mutta täytyy siitä antaa
vähän vaivanpalkkaa, annan minäkin, en minä huoli ilmaiseksi, vaikka
hän onkin tyttäreni mies. En minä tahdo ketään kiittää. Mutta tohtori
tahtoo aina jotakin sellaisiin yhteisiin tarkoituksiin. Minunkin
omaisuudestani menee kymmenentuhatta markkaa sairashuoneelle...
kuolemani jälkeen. Tohtori olisi tahtonut testamenttiin
viittäkymmentätuhatta. Omia rahojaanhan ne silloin ovat! Mutta
sellainen se tohtori on. En minä ruvennut sellaisten summien alle
panemaan puumerkkiäni. Lahjoittakoon hän itse sitten, mitä tahtoo.
Mutta siinä tapauksessa hän kyllä Liinankin rahat ottaa taakseen tai
niihin pankkeihin, että Liina antaa sairashuoneelle tai koululle tai
sellaiselle... kuolemansa jälkeen.
— Minä annan mielelläni eläessänikin, sanoi Liina alttiina.
Rouva Kamberg naurahti.
— Ja joutuu vielä itse näkemään sellaistakin aikaa, että taas pitää
muita kiittää. Minä en kiitä.
Terveet lihavat lapset tulivat keittiöön ja Liinan kädet sujuutuivat
heti niiden pyöreiden käsivarsien ympäri ja hänen äänensä kävi
pehmeäksi. Rouva Kamberg katseli iva suupielissä ryhmää, joka heti
nauraa helistellen muodostui keskelle permantoa. Lapset vetivät
Liina-tädin luokseen maahan, nojautuivat hänen polviaan vastaan ja
kietoutuivat hänen kaulaansa.
— Miksi sinä olet ollut niin kauan poissa?
— Täti on ollut kaukana maalla. Siellä oli paljon lapsia. Leikittiin ja
laulettiin koko päivä.
— Meidän puutarhassa oli paljon marjoja.
— Vai niin, vai marjoja! Mutta oletteko te nähneet, mitä siellä nyt
on? Kuulkaahan nyt: siellä on tänään jotakin aivan erikoista. Siellä
on suuret, suuret leikit ja tanssit, Tuuli soittaa ja kaikki lehdet
tanssivat. Vaahteranlehdet ovat pukeneet ylleen kauneimmat keltaiset
pukunsa, orapihlajanlehdet ovat vihreät tai punaiset, koivunlehdet ovat
ruskeat. Ne ottavat toisiaan kädestä ja juoksevat, juoksevat pitkin
tietä. Nurmikolla mennään kuperkeikkaa... huppis! Mutta ei ensinkään
itketä. Noustaan ylös ja juostaan taas... suuremmat odottavat pieniä.
Nyt kädestä kiinni taas! Sireenien lehdet ovat vielä puussa. Niistä
olisi kovin hauskaa leikkiä muiden kanssa, mutta niiden pitää suojella
pieniä lintuja. Keltainen talitiainen on jo tullut. Kuinka hänellä on
kaunis valkoraitainen takki! Pian tulee kylmä talvi... on vaikea löytää
ruokaa... Kaikkialla on lunta. Mitä lapset silloin tekevät?
Käsi, joka ei ollut lapsenkäsi, kietoutui takaapäin Liinan kaulaan.
— Tervetuloa! sanoi tohtorinna sydämellisesti.
Kyyneleet nousivat Liinan silmiin, sillä hän tunsi lapsuudentuttavansa
tervehdyksessä vilpittömän ilon. Sen erotti heti kaikista niistä
ystävällisyydenvakuutteluista, joita täällä oli näinä parina päivänä
lausuttu. Tohtorinnan oli ollut Liinaa ikävä. Kun Liina voisikin joka
päivä oleskella joitakin tunteja hänen lastensa kanssa. Saduilla ja
leikeillä niitä täytyy kasvattaa.
— Minähän olin suuri tyttö, kun istuin ja kuuntelin Liinan satuja!
muisteli tohtorinna. — Kuinka se oli kaunis se satu pienestä Matti
Rehellisestä, joka ei suostunut sanomaan väärää sanaa, vaikka olisi
saanut sata markkaa...
Rouva Kamberg naurahti.
— Ajattelin tässä juuri, sanoi hän, — kuinka tuo Liina viitsii pitää
noita vanhoja vaatteitaan, vaikka nyt olisi varaa uusiinkin. Mutta
parhaiksi ovat, koska niillä on määrä rypeä lattioilla.
Aline tulistui.
— Mamma ei ymmärrä mitään, sanoi hän. — Silloinkin ennen mamma
keskeytti Liinan sadut. Muistaako mamma?
— Taitaisi sinulla olla keuhkotauti, jos olisit saanut mielesi mukaan
istua kuuntelemassa Liinan loruja, nauroi vanha rouva.
Tohtori oli hyvin ystävällinen. Liina kertoi hänelle aikeistaan ja
tohtori lupasi ajatella niitä. Omasta puolestaan aikoi hän koettaa
saada kaupunkiin vesijohtoa, muuten ei terveydellisissä oloissa tulisi
tapahtumaan parannusta. Hänen täytyi juuri tämän vesijohtohankkeen
vuoksi tänä syksynä paljon olla matkoilla. Jonkin verran rahaa tahtoi
Liina luovuttaa sukulaisilleen. Äitivainaja oli kyllä ollut sitä
vastaan, mutta hän tahtoi välttää riitaa. Se sisaruksista, rouva
Saarinen, jolle äiti olisi tahtonut antaa rahoista, ei ottanut niitä
vastaan. Eikö se ollut kummallista!
Liina läksi kiitollisena ja iloisena tohtorin talosta. Kuinka oikein
mamma viime hetkessä oli huomannut asian, kun hän muutti edellisen
määräyksensä ja käski pyytää tohtoria auttamaan rahoja nostettaessa,
eikä kirkkoherraa.
Ei, ei ollut rikkaus niinkään huoletonta. Ei ollut koskaan rauhaa
niinkuin ennen, kun eli unohdettuna ja köyhänä. Yhtä mittaa tuli
tuttuja ja tuntemattomia. Mikä tarvitsi ompelukonetta elättääkseen
sillä henkensä, mikä lainaa mennäkseen seminaariin, mikä takuuta
ostaakseen lehmän, miltä oli kuollut hevonen ja täytyi saada toinen,
minkä oli mies sairashuoneella eikä päässyt pois, ennen kuin maksoi
laskunsa. Alituisesti tuli kaupustelijoita. Millä oli kopassaan
villasukkia ja käsineitä, millä vehnäleipää, millä mustia tauluja
hopeakirjaimisine raamatunlauseineen, millä paperia ja kirjekuoria,
millä hiivaleipää, millä esiliinoja ja alusliivejä. He olivat kaikki
tuttavia, joskus oli istuttu samoilla penkeillä Karellien, äidin
ja Liinan kanssa kirkossa, oltu postmesterskalla pyykillä, silloin
kun postimestari vielä eli, tai seisottu monet kerrat Liinan kanssa
maitokuormien ympärillä torilla. Liina ei voinut muistaakaan kaikkia,
ainakaan ei hän vuosikausiin ollut nähnyt näitä ihmisiä, mutta nyt
he tulivat, joivat kahvia ja viipyivät niin kauan, että Liina luuli
heidän aikovan jäädä yöksi. Vihdoin hän painoi pienen rahan heidän
käteensä. Jotkut olivat tyytyväiset ja lähtivät heti, jotkut lähtivät
vitkastellen ja tyytymättöminä. Liinan täytyi jo pyytää Martinin leskeä
auttamaan kahvinkeitossa, sitä täytyi keittää koko päivän, onneksi oli
syksy eikä kaupungin istutuksia enää pidetty kunnossa. Hautausmaalla
täytyi kyllä käydä lakaisemassa lehtiä, mutta Liina kävi vanhan vaimon
apuna, hän teki sen huvikseen, hautausmaalla sai suorastaan levätä,
siellä oli rauhassa vierailta ihmisiltä.
Martinin leski luki heille lakia. Mitä tämä uusi ystävyys oli muuta
kuin halua saada rahaa. Ei kukaan löytänyt postmesterskan luo, kun hän
sairasteli ja mielellään olisi ottanut puhekumppalin. Hävetkööt! Liinan
täytyi rauhoittaa vanhusta. Piti kärsiä ihmisiä. Rikkaus näkyi olevan
sellaista, ettei saanut tehdä mitä tahtoi eikä olla kuinka tahtoi.
Kadullakin ja kirkossa kääntyivät ihmiset katsomaan rikasta ihmistä,
oli hän sitten kuka tahansa.
Tuli kirjeitä. Liina oli huono kirjoittamaan. Hän oli tuskissaan
noiden kirjeiden vuoksi. Joku sanoi, että takuiden tähden myytäisiin
kaikki mitä hänellä oli ja hän joutuisi vaimonsa ja seitsemän lapsensa
kanssa talven selkään. Ensi hetkessä Liina päätti, ettei lähetä mitään
vieraille ihmisille, mitäpä hän tietää, vaikka he valehtelisivat. Ja
voiko hän nyt kaikkia auttaa. Mutta hän ei saanut rauhaa ja hän lähetti
kuin lähettikin vaaditut rahat. Joku tarvitsi matkarahoja Amerikkaan.
Niitä ei Liina lähettänyt. Tarpeita oli monenmoisia.
Eräänä sunnuntaiehtoona tuli muuan mies mustiin puettuna. Eikö neiti
tuntenut häntä? Hänhän oli tehnyt työtä siellä tohtorin työmaalla
keväällä... Hänhän oli antanut neidille linnun, rastaan — missä se nyt
oli, oliko kuollut? Ja hänhän oli tullut auttamaan, kun vanhan mamman
arkkua piti nostettaman rakennuskaivantojen yli. Hän oli tuonut lautoja
lisää, että silta tuli leveämmäksi, siinä olisi muuten helposti voinut
käydä huonosti, eikö neiti muistanut? Kyllä, kyllä hän jo muisti. Lintu
oli jäänyt maksamatta, se oli hyvin paha. Se ei ollut kuollut, se
oli entisellä vahtimestari Vohlströmillä, he kun siitä niin pitivät.
Liina punastui, kun huomasi, että linnusta olisi pitänyt maksaa ja
meni nopeasti lipastonlaatikolleen. Mutta mies ei ollut tullut sille
asialle. Aivan toinen asia hänellä oli. Hän oli jo silloin katsellut
tätä neitiä, kuinka se oli nöyrä ja kärsivällinen. Hänelläkin oli vanha
äiti ja hän tahtoi täyttää neljännen käskyn. Mutta olisi tehnyt mieli
niinkuin naimisiinkin, ja he olivat äidin kanssa yhdessä ajatelleet,
että jos niinkuin tämä neiti _Karelli_...
Neiti oli sen näköinen, että mies-raukka heti huomasi tilansa
toivottomuuden. Neiti oli noussut ja pani kokoon käsityötään.
Pöydänkulmalla oli maksu linnusta.
— Ei neiti tykkää pahaa... Jollei, niin _ei_...
— Ei, sanoi Liina ja meni toiseen huoneeseen.
Jonkin hetken kosija odotti hänen palaavan sanomaan hyvästi, mutta kun
ei häntä kuulunut, mies murahti jotakin, otti setelin pöydänkulmalta,
painoi lakin päähänsä ja läksi.
Rakennusmestari samaiselta työmaalta pidätti Liinan kadulla. Liina
muisti heti sen pulskan ruskeasilmäisen miehen, joka oli toimittanut
hänelle rotista neljäkymmentä penniä. Rakennusmestari pyysi torttuja
syömään konditoriaan. Kun Liina katseli häneen epäluuloisesti, selitti
hän olevan asiaa. Olisi ehkä vaikea puhua täällä sateessa. Liina
punastui muistellessaan rottia. Saadakseen pienelle Rakelille kintaita
hän oli ottanut rahat. Yhtä kaikki oli monessa suhteessa onnellista
olla rikas. Olikohan se punakka, pelottavan näköinen työmies vielä
siellä. Kun rakennusmestari huomasi Liinan aikovan valita sateen
mieluummin kuin kaupungin vastaperustetun ainoan konditorian, jossa
sekä vanhemmat ihmiset että koululaiset niin mielellään istuivat
leivosten ääressä, kumarsi hän mitä kohteliaimmin, mutta hiukan
loukkaantuneesti ja ilmoitti kuulleensa tohtorilta, että neiti Karell
aikoi perustaa kaupunkiin sekä leikkikoulun että vanhojenkodin. Tästä
yrityksestä ja siihen sopivista paikoista hän aikoi puhua. Silloin
Liina astui ylös konditorian portaita.
Hän ei ollut koskaan käynyt tällaisessa paikassa eikä hän tietänyt,
miten täällä käyttäydyttäisiin. Tämä oli aivan toista kuin Laurénilla
ennen. Mutta eikö se ollutkin rouva Laurén, Freedin morsian, joka istui
tuolla takahuoneessa? Liina ei halunnut tavata häntä ja kiiruhti pienen
pöydän ääreen, missä rakennusmestari odotti häntä. Mitä tällaisessa
paikassa oikein tehtiin? Rakennusmestari tiedusteli hymyillen jotakin,
vihdoin viimein Liina ymmärsi hänen kysyvän, halusiko neiti Karell itse
valita leivokset vai soisiko hän hänelle, rakennusmestarille, tämän
onnen. Liina ei vastannut ja rakennusmestari toi hänelle niin paljon
kuin pienelle lasilautaselle mahtui. Liina ei ollut maistanut tällaisia
herkkuja sen jälkeen kuin hän ja Laurén joutuivat eroon. Ei koskaan, ei
koskaan hän unohtaisi Laurénia.
Rakennusmestarin kohteliaisuus ei olisi voinut kohdata
epäkiitollisempaa naista. Komea herra puhui kyllä Niemelän
maakartanosta, jonka vanhojen haltijoiden kaikkien luonnon lakien
mukaan pian täytyisi kuolla, mutta Liina vainusi kaiken aikaa, että
hän halusi päästä hänen onnettomien rahojensa kimppuun. Tuntui niin
vastenmieliseltä, että tuskan hiki pisaroi hänen otsalleen. Ehkäpä
rakennusmestarikin aikoi pyytää häntä vaimokseen. Kylläpä hänet oli
alennettu! Kuinka ylhäinen ja turvattu hän olikaan ollut ennen,
yksinäisyydessään ja köyhyydessään.
— Kas, alkoi rakennusmestari puoliääneen ja taittoi lusikan avuksi
sormillaan leivosta palasiksi, — kas, ensinnä ei sellaista paikkaa kuin
Niemelä ole mailla halmeilla, ilman puolesta ensiluokkainen, lähdevesi
ja siksitoiseksi puisto ja sitten se saamarinmoinen näköala! Ja aivan
kaupungin laidalla — maalla ja siksitoiseksi kaupungissa! Saisi siis
kaikki nämä etuudet, mutta pääsisi irti maista — kas Niemelässä
on saamarinmoiset maat, mutta ne ostaa kaupunki, kun ovat juuri
kaupungin laidassa. Ja vanhukset kuolevat, täytyyhän niiden kuolla...
ja siksitoiseksi koetamme tohtorin kanssa saada kaupungin ryhtymään
kauppoihin nyt jo heidän eläessään...
Rakennusmestari puhui varsin järkevästi. Kunhan hän vain ei olisi
puhunut noin kuiskaten ja painunut yli pöydän. Liina ei päässyt
kauemma, hän istui seinää vastaan.
— No, neiti nyt söisi, nämähän ovat niinkuin siirappia söisi. Eikö
neiti pidä plommoneista... tai manteleista? Ja tämä ruskea velli, mitä
tämä onkaan... suklaata kai... Minun mielikseni...!
Liina punehtui ja laski lautaselle lusikkansa. Hän hämmästeli itsekin
tuhlaavaisuuttaan: rahat olivat maksettavat ja tavara jäisi tänne.
Pianpa tuhlaavaisuus tarttui. Mutta hän ei voinut. Hän rupesi vetämään
kintaita käsiinsä. Takahuoneessa nauroi Hertta. Hän oli ollut mukana
silloin kerran, kun oltiin soutelemassa... Kauan sitten. Silloinkin oli
syöty torttuja, Laurén niitä oli tuonut mukanaan. Liina nousi.
— Niin, sanoi hän, — kyllä kai se Niemelä voi olla hyvä paikka. Minä
lähden sinne katsomaan. Ja puhun tohtorin kanssa.
Rakennusmestari istui vielä, niellen viimeistä palaansa.
— Mihinkäs nyt on sellainen kiire? Miten olisi, jos mentäisiin
katsomaan sitä Niemelää... Emmehän me sateessa sula. Ja siksitoiseksi
taitaa ilmakin kirkastua. Minä vain sitä, että olisihan sitten
nähtynä... Jaa tottakin, maksaa pitää kanssa. Mitäs meillä tässä on?
Kahdeksan leivosta, vaikkeihän niistä tullut puoliakaan syödyksi...
Rakennusmestarin lompakossa oli paksu pinkka setelirahoja. Hän
levitteli niitä ikään kuin tahallaan.
— Täysi arvo niillä on, sanoi hän hymähtäen, kun näki Liinan katseen
tähtäävän rahoihin, — vaikka ovatkin vähän likaisia. Rahat niin
helposti likaantuvat.
Rakennusmestari tuli saattamaan kotiin. Liina ei voinut sitä estää. Hän
kulki katsoen katuun. Rahat niin helposti likaantuvat.
— Kai sitä sitten on jotakin itselleenkin jäämään, vaikka annatte
näihin julkisiin? sanoi rakennusmestari.
— Ei, kävi Liina kiivaasti kiinni, — ei! Minä annan kaikki pois... tai
melkein kaikki. Saanhan sitten asua siinä kodissa, mikä rakennetaan
vanhoille. Lahjakirjat laaditaan niin pian kuin tohtori ennättää.
— Vai niin, vai niin, nauroi rakennusmestari, — ihmisiä on monenmoisia.
Sitten hän rupesi puhumaan tohtorin matkoista ja vesijohdosta. Toimen
mies oli tohtori, siitä täytyi olla yhtä mieltä.
He kulkivat ääneti. Lehdet putoilivat raskaina ja märkinä, liimautuen
maahan. Siinä maatessaan ne muistuttivat vanhoja, mätäneviä setelejä.
Postikonttorin kulmassa sanoi rakennusmestari hyvästi. Liina naurahti
ja polki tukevalla jalallaan suureen lehtiläjään. Hän nauroi. Hetkisen
perästä hänen kuitenkin teki mieli itkeä. Surullisina putoilivat
lehdet, ikään kuin kokonaiset kyynelsateet olisivat painaneet niitä
maahan. Satoi hiljaa tihuttaen. Taivas oli kauttaaltaan harmaa.
Omituisen kihlatarjouksen esitti Liinalle Blonda Boucht, kaupungin
vanha ravintoloitsija. Hän toi muassaan mamman hopeamaljan ja kysyi
jalomielisesti, halusiko Liina ostaa sen, nyt kun on tullut rikkaaksi.
Samalla hinnalla kuin se silloin oli myyty ei hän kuitenkaan voinut
sitä antaa, ravintola kannatti huonosti, Hopeinen Kettu oli tehnyt
suurta hallaa. Kun oli sovittu hopeamaljasta, esitti ryhdikäs vanhus
kauppaneuvos Helinin kosimatarjouksen. Se oli varakas mies, kaikin
puolin kunnon mies, ei liian nuorikaan — kaikenlaiset nuoretkin olivat
kehoittaneet häntä kosimaan Liinaa puolestaan, mutta siihen ei hän
ollut ryhtynyt —, vaan tämä Helin, se...
Nuorin Kareliin sisaruksista, Alme Lundin ja hänen miehensä, kauppias,
saapuivat omalla hevosellaan tervehtimään Liinaa. He toivat mukanaan
kaikenlaisia lahjoja. Oli pari kaunista esiliinakangasta, kalossit,
kuminaleipää ja pieni nelikollinen joitakin erinomaisia silakoita.
Jälleennäkeminen oli mitä ystävällisin. Kaikki ne kovat sanat, mitkä
mamman kuoleman jälkeen olivat lausutut, tuntuivat unohtuneen, mistään
käräjäkäynnistä ei ikinä näyttänyt olleen puhettakaan. Päinvastoin
olivat Lundinit nyt laajentaneet asuntoaan, siellä oli kamari Liinaakin
varten, ja Kalle, hän oli valmis ottamaan hoitaakseen Liinan asiat.
Viisaalla hoidolla saattoi pääoman saada tuottamaan uskomattomia. Nyt
oli kireä aika, saattoi saada hyviä korkoja. Kallella oli valmiina
joukko ehdotuksia. Alme puheli jo sillä tavalla kuin olisi ollut
sovittu asia, että Liina muuttaisi heille. Heidän hevonen saattaisi
tulla noutamaan Liinaa, se oli vahva ja kaunis hevonen. Ja trillatkin
olivat uudet ja mukavat.
Illalla kun oltiin Vohlströmeillä, saivat he kuulla Liinan
suunnitelmista. Lundin nauroi ja läjäytteli kädellä polviaan.
— Se on vanhapiikamaisuutta, sanoi hän, — anna anteeksi, paras käly.
— Se on runoutta! sanoi Vohlström, nauroi hänkin ja veteli pitkää
partaansa.
Ja kun häneltä kysyttiin, mitä tämän viisauden piti merkitä, selvitti
hän tarkemmin, että runous oli sitä mikä ei lyönyt leiville ja
kuitenkin löi, eli toisin sanoen samaa kuin totta puhuminen ja hyvä
tuuli ja muut sellaiset. Kaikki ivasivat tuota ikuisesti nauravaa
pölkkyjalkaa. Mutta pian Vohlström pääsi loistavasti voitolle.
Liina ilmoitti, että hänen tarkoituksensa oli jakaa sisarilleen
melkoinen osa varoistaan. Siitä nousi ilo. Sigrid suli ja toi pöytään
suuren rommipullon. Alme suuteli ja taputteli vanhinta sisartaan,
vakuutellen, että he huomisaamuna vievät hänet mukaansa sinne heille
nummikkoon. Lundin tuprutti suuria sauhuja, läjäytteli polviansa ja
puhui osakkeista ja suurista voitoista. Lintukin rupesi äännähtelemään
räkättirastaan karkealla suulla. Sigridin täytyi paremmin peittää
lintuhäkki. Nyt nousi Vohlström istumaan vuoteessaan. Hän loi
veitikkamaisen silmäyksen kaikkiin läsnäoleviin, kohotti Liinalle
ryyppylasiaan, jossa oli kirkasta rommia ja sanoi:
— Kippis, Liinukka! Se oli runoutta.
Ja hän tyhjensi mielihyvän irvistyksellä lasin ja pyyhki partansa.
Nyt ymmärsivät kaikki runouden ja antoivat sille arvoa.
Lauhana syyspäivänä, kun lehdet jo olivat varisseet, ajoi Liina tuttua
tietä oluttehtaalle. Hän ikävöi sisarvainajansa lapsia ja pelkäsi
heidän isäänsä.
Jo matkan päähän kuului kartanolta posetiivin soitto. Koira ulvoi
ja muutamia lapsia seisoi vanhan etelämaalaisen miehen ympärillä,
ihaillen kuvaa soittokoneen takana ja lintuhäkkiä sen päällä. Siinä
oli pari vierasta lasta, mutta Liinan käsivarret ojentuivat vavisten
niitä kohti, joiden kasvoilla oli Karellien tutut piirteet. Vaivoin
saattoi hän hillitä mielenliikutustaan. Lasten sukat ja kengät olivat
risaiset, heidän takkinsa niin pienet, että kapeaa rannetta oli hyvän
matkaa alastomana hihojen ja kintaiden välillä. Nappeja oli poissa.
Salatakseen kyyneliään painoi Liina kasvonsa lasten olkapäitä vastaan
ja teki siinä joukon kysymyksiä. Lapset saivat kukin rahansa ja
antoivat sen vanhukselle. Lintu hyppeli ahtaassa häkissä ja tarjosi
onnenlehtiä. Niitäkin ostettiin. Kiitollisuudessaan väänsi vanha
etelämaalainen konettaan kauemmin kuin vieras olisi halunnut häntä
kuunnella. Liina paloi halusta sada tietää jotakin lapsista ja suuntasi
askeleensa portaita kohti.
— Ei, Liina-täti, virkkoi vanhempi tytöistä, Ruth, äkkiä ja tarttui
tädin käteen, — täti ei voi tulla sisään. Pappa on suuttunut tädille.
He pysähtyivät kaikki neljä ja pienemmät lapset katsoivat viisaasti
Liinaan ja toistivat Ruthin sanat. Hetkisen seisoi Liina neuvottomana
hiekalla portaiden edessä, sitten hän alkoi kiertää rakennusta ja
käski lasten juosta edellä puutarhaan, ettei heidän tulisi kylmä. He
tahtoivat häntäkin juoksemaan, ei heidän ollut kylmä, he olivat aina
koko päivän ulkona. Liina tuli hiljaa heidän jäljessään saadakseen
sydämensä rauhoittumaan. Varisseeseen sireenimajaan he asettuivat.
Siinä olivat vanhat penkit, täällä oli usein istuttu, silloin kun
Valborg oli onnellinen nuori rouva.
Liina antoi lapsille makeisia ja levitti käsivartensa heidän
ympärilleen lämmittääkseen heitä. Heidän kalpeista kasvoistaan
katsoivat varhain viisastuneet silmät ja heidän äänensä soivat vuoroin
lapsellisina ja tietämättöminä, vuoroin huolestuneina ja aavistaen sitä
onnettomuutta, missä he elivät.
Ei, täti ei voinut tulla sisään. Pappa oli paraikaa kovin juovuksissa.
Fanni-täti oli mennyt vinttikamariin ja sulkenut oven. Ei heillä enää
koskaan ollut tunteja eikä läksyjä, Fanni-täti oli enimmäkseen papan
kanssa, hän auttoi pappaa, hän oli papan konttoristina. He riitelivät
useammin kuin pappa ja mamma. Ei, Liina-täti ei voinut tulla sisään,
pappa oli suuttunut tädille! Pappa oli sanonut, että täti, nyt kun on
tullut rikkaaksi, luulee, että ihmislapsiakin voi ostaa. Mutta hän
ei luovu lapsistaan, ei vaikka mikä olkoon. Hän ei huoli Liina-tädin
rahoista! Ei, ei pappa ollut heille paha. He eivät menneet lähelle,
silloin kun hän oli juovuksissa. He ottivat keittiöstä voileipiä ja
menivät latoon, jos satoi. Fanni-täti ei ollut hyvä eikä paha. Mammaa
heidän monta kertaa oli ikävä. Kun Fanni-täti oli kerran pannut
rintaansa mamman kauniin kultaisen neulan, jossa on se sininen kivi,
oli Rakel lyönyt häntä ja itkenyt. Fanni-täti oli suuttunut, mutta
pappa pani pois neulan, lipastoonsa kai. Mamman kuva oli taasen salin
seinällä, se oli välillä ollut poissa.
Lapset saattoivat itkevän tätinsä rattaille. Hän sanoi kirjoittavansa
papalle. He saivat kääsien laatikosta kukin käärönsä. Jokainen käärö
oli sidottu erivärisellä nauhalla, Ruthin sinisellä, Rakelin punaisella
ja Selimin keltaisella. Nyt puhkesi lapsi esiin noista varhaiskypsistä
kalpeista olennoista. He hyppelivät ja nauroivat lahjojensa ääressä,
muistamatta sitä, joka läksi talosta. Liina katseli heihin, kunnes
metsä asettui seinäksi väliin. Ja kauan hän itki.
Päivät kuluivat. Hän ei tehnyt mitään ja kuitenkaan ei hänellä ollut
vapaata hetkeä. Hän otti vastaan vieraita, kirjoitti kirjeitä ja kävi
vieraissa. Rahahuolet painoivat häntä lakkaamatta. Ne häiritsivät
unta yölläkin. Nimittäin ei huolet rahojen puutteesta, vaan niiden
olemassaolosta. Hän teki tyhmyyksiä, kun ei saanut tavata tohtoria.
Hänen neuvonantajansa olivat tohtorinna, Bertta Frilander ja Martinska.
Eräänä päivänä tuli tohtori, muassaan kaunis pystykorva koiransa.
— Minä tulen torumaan, huusi hän Liinalle jo ovelta ja nauroi. —
Te lahjoitatte oikealle ja vasemmalle ja saatatte aikaan paljasta
pahennusta. Olkoon vielä menneeksi alttaritaulu, jos luulette sillä
tekevänne Jumalalle palveluksen — minusta suorastaan teemme syntiä,
jos hylkäämme sen iloisen Taivaaseenastumisen, jota montakymmentä
vuotta olemme hartaudella kirkossamme katselleet. Olkoon menneeksi,
että haluatte sisarvainajanne lapsille tai muille varattomille antaa
jotakin. Mutta mitä varten te menitte lainaamaan Hopeisen Ketun
isännälle ja hänen ystävilleen? Kolme päivää ja kolme yötä he nyt ovat
mellastaneet teidän rahoillanne. Henkikirjurilta oli henki mennä,
olivat korttipöydässä riitaantuneet, minut noudettiin keskellä yötä
heitä parantelemaan. Tunnustan suoraan, että olen teihin suuttunut,
neiti Karell. Hyvä sydän on toista, toista raha-asiat. Kuinka monta
kertaa te luulette auttavanne, kun lainaatte rahaa? Niin, niin...
tultiin tänne itkemään, että tehdas on joutunut tilapäiseen pulaan.
Pankit ovat käyneet varovaisiksi eivätkä anna luottoa. Koko työväki,
vaimot ja lapset joutuvat kurjuuteen, jos nyt yhtäkkiä tulee vararikko!
Kun ei onnistuttu saamaan rikasta tätiä ottamaan niitä laivaosakkeita,
niin täytyi ryhtyä muihin keinoihin. Työmiesten vaimoja ja lapsia...
tietenkään ei hyvä sydän voi vastustaa! Ja sellaisen summan te
lainaatte — sehän on kokonainen omaisuus. Menette ja panette nimenne
vekseliin, josta ette ymmärrä mitään. Ja te puhuitte niin kauniisti
Jumalan lainasta — luuletteko te, että tätä lainaa oli käytettävä tällä
tavalla! Menkää katsomaan Hopeiseen Kettuun.
Jollei tohtori olisi pitänyt saarnaansa naurussa suin, niin olisi Liina
masentunut maan tasalle.
— Jumalan laina! puheli hän päätään pidellen. — Silläkö lailla minä
olen käyttänyt Jumalan lainaa? Jumalan lahja, eikö kirkkoherra sanonut
niin? muisti hän samassa, — minä olenkin taitanut viime aikoina
ajatella kaikkea Jumalan lahjana.
Tohtori purskahti suureen nauruun ja taputteli koiraansa.
— Sitä veitikkaa, sitä Lehtoa, sanoi hän, — menee ja sekoittaa
käsitteet »lahja» ja »laina». Ero on varsin tuntuva ja myöskin
seuraukset. Lahjaa käytetään aina kevytmielisemmin, lainasta tunnetaan
sentään vastuunalaisuutta.
— Ei, sanoi Liina, — minä olen lainannut hyvin monelle ihmiselle,
kun he hädässään ovat tulleet luokseni, mutta kukaan ei ole pitänyt
sanaansa.
— Niin, kun olette lainannut sellaista, mikä ei ole omaanne, ja
ihmisille, joita ette tunne, ilman takuita. Varmaan Jumala lainatessaan
teille, neiti Karell, luuli olevansa tekemisissä hyvän tutun ja
luotettavan henkilön kanssa.
Liinakin rupesi nauramaan. Tohtori oli mainio leikinlaskija.
— Varmaan, jatkoi tohtori, — Jumala muisti teidän vanhan äitinne ja
luuli, että tytär on samaa maata. Keneltäkään ei lainattu, velka oli
pelottava ja vakava asia...
Liina oli käynyt totiseksi. Hän oli kuulevinaan äitinsä äänen: oletko
sinä lainannut joltakin — ajaai!
— Ei, lopetti tohtori, — raha on myrkkyä, jota anniskellaan vain
reseptin mukaan. Ja jos te nyt sallitte, niin minä rupean kirjoittamaan
reseptit. Olen riippumaton mies, en tavoittele rahojanne. Yleishyvä on
minun keppihevoseni. Minulle riittää huvi, että saan ratsastaa sillä.
Juuri joulun alla sai Liina maksaa vekselin. Se teki tuntuvan loven
hänen jumalanlainaansa. Hänen viimeinen pettymyksensä kaupungissa oli
se joulujuhla, joka hänen varoillaan pidettiin köyhille vanhuksille
niinsanotussa kunnantuvassa. Oli hänen äitinsä syntymäpäivä.
Muhkea joulukuusi tuikki permannolla, veisattiin virsiä ja kirkkoherra
piti selityksen. Kaupungin köyhimmät, toistasataa henkeä, naisia ja
miehiä, oli kutsuttu. He saapuivat juhlatamineissa, omissaan tai
lainatuissa, ja istuivat kunniasijoilla etupenkeissä keskellä harmaata,
matalaa huonetta. Harmaat ja sammuneet olivat he itsekin, tutisevat,
tihrusilmäiset ja nälkäiset. Siihen kimeään kuoroon, jonka muodostivat
ruustinnan, Kareliin sisarusten, Sigridin ja Liinan, sekä jonkun toisen
naisen äänet, yhtyivät he yskinnällä ja tuhinalla. Kun kahvitarjottimet
alkoivat kiertää, tuli heihin eloa. Suuret vehnärinkilät hupenivat
toinen toisensa jälkeen. Ja kun vanhukset keksivät joululahjakäärönsä,
jotka kuin mikäkin vuori täyttivät yhden kulman huoneessa, tuntuivat
heidän katseensa ja ajatuksensa olevan vain siellä, vaikka he ristissä
käsin olivat kääntyneinä kirkkoherraan päin. Hermostunut elämä tuli
harmaaseen joukkoon, kun kääröjä alettiin jakaa. Kaikki se tuli,
mikä vielä oli jäljellä näissä sammuvissa ihmisissä, leimahti. Ja
kun jokainen sitten oli saanut lahjansa, kerääntyivät he neiti
Kareliin ympärille, kiittivät, siunailivat ja itkivät. Liina muisteli
äiti-vainajansa iloa, kun sisarukset tulivat ja toivat tuomisia —
köyhän, nälkäänähneen ihmisen iloa. Mutta pian alkoi hänen luoksensa
tunkea vanhuksia, jotka eivät olleet saaneet mitään: miksi olivat
he jääneet ilman? Tämä ja tämä olivat köyhemmät kuin tuo ja tuo,
jotka olivat saaneet — miksi heidät oli jätetty ilman? Kirkkoherra,
ruustinna ja poliisi selittivät, ettei heitä oltu tänne kutsuttu, miksi
he olivat tulleet, oli omantunnon mukaan kutsuttu köyhimmät. Syntyi
sanasota. Ovenpuolella sätti joku äänekkäästi sellaisia rikkaita, jotka
tekivät vääryyttä ja ovat olevinaan jumalisia. Joku vanha vaimo itki,
että hänen rahansa oli häneltä varastettu: hän oli laskenut setelin
penkille siksi hetkeksi, kun veti toista kinnasta käteensä ja silloin
se oli viety. Porstuasta kuului täysi tora. Naiset alkoivat, nopean
neuvottelun jälkeen, veisata virttä, jottei joulujuhla toki päättyisi
tällä tavalla. Vain osa vanhuksia kuunteli virren loppuun. Lausuessaan
suloisen joulupsalmin sanoja Liina mietti, mikä oli tämän Jumalan
ihmiskunnan, ettei se onnekseen voinut suhtautua taivaallisen isän
lahjoihin eikä lainoihin.
Pari päivää ennen jouluaattoa jätti Liina Karell syntymäkaupunkinsa
asettuakseen Rauhalaan, vastavalmistuneeseen kotiinsa koivujen
varjostamalle niemelle. Vanha lipasto ja muut tavarat olivat lähteneet
aikaisemmin. Lyhdyn valossa kannettiin viimeisiä kapineita rekeen. Oli
onneksi tullut lunta, ei enää ollut niin pimeäkään. Kissa oli köytetty
vaatteen alle koppaan, koppa liikkui itsestään pitkin autiota keittiön
permantoa ja epämääräinen mourunta kuului silloin tällöin. Naiset,
Liina ja Martinin leski, juoksivat edestakaisin rekien ja tyhjentyvien
huoneiden välillä.
Huolimatta varhaisesta aamuhetkestä saapuivat muutamat ystävät
sanomaan hyvästi. Ruustinna tuli tuoden sokerikakkua, jonka hän oli
illalla leiponut, kun oli sattunut saamaan munia. Se ei ollut oikein
onnistunut, uuni oli ollut nähtävästi liian kuuma.
— Ja kuule nyt, sinä rakas herttainen: mikä pitkä suuri käärö se on
ilmestynyt meidän eteiseemme? Siinä on minun nimeni ja »avattava
jouluaattona». Mitä sinä nyt ajattelet! Sellainen kallis lahja...
ja sinä kun kuulut saaneen maksaa niin suuria takuitakin. Minä
aavistan, että se on sohvamatto, jota minä niin kauan olen tahtonut,
mutta eihän siihen ole ollut varaa. Minä tyhmä ihminen kun silloin
raamatunselityksessä tulin siitä maininneeksi — enhän minä voinut
ajatella! Lehto on minua niin torunut. No, joka tapauksessa, sinä rakas
herttainen: kiitos ja Jumala sinua palkitkoon...
Bertta Frilander toi ystävättärelleen pienen kukkasen. Ruukku oli
kääritty niin hyvin, että kukkanen varmasti säilyisi. Heti joulun
jälkeen piti Bertan tulla perässä, heidän piti yhdessä tehdä työtä
leikkikoulussa, Liina toivoi Bertasta leikkikoulun johtajatarta tänne
kaupunkiin, sitten kun koulu täällä Niemelässä valmistuisi. Keväällä
piti ruvettaman rakentamaan.
Tohtori ja tohtorinnakin tulivat. Tohtori toi Liinalle rahaa ja nuoren
koiran, jota hän talutti nuorasta. Se oli Vahti, heidän koiransa
pentuja. Se kyllä menisi, kun hän sille sanoisi, että oli mentävä,
se oli ihmeen viisas ja tottelevainen koira. Aluksi oli paras pitää
sitä reessä, sitten se kyllä juoksisi perässä. Tunsihan se jo uuden
emäntänsä. Se tulisi hyvään tarpeeseen siellä Rauhalassa, Vahti. Ja
tohtori piti sille, etusormi pystyssä, varoituspuheen.
— Minun tulee sinua äärettömän ikävä, sanoi tohtorinna, itki ja syleili
Liinaa. — Uskon, että sinäkin vielä kaipaat takaisin tänne vanhaan
kotikaupunkiisi ja että tahdot johtaa tätä leikkikoulua täällä, jahka
se valmistuu. Kuinka minä olisin iloinen — ja entä lapset!
Lapset olivat lähettäneet kukin pienen joululahjansa, eilen illalla
ne juhlallisesti oli pakattu. Onneksi eivät lapset tänään olleet
heränneet, muuten kaikki olisivat tahtoneet mukaan.
Täytyi kiirehtiä, päivänvalo taivaanrannassa alkoi jo tuntua.
Martinin leski asettui kissakopan kanssa toiseen rekeen. Hän nauroi
ja viihdytteli kissaa kuin lasta. Liina astui alas portaita, yllään
äitivainajansa turkki ja kädessään hänen kainalosauvansa, huolellisesti
köytettyinä papereihin ja kankaisiin. Tohtorinna piteli lyhtyä, tohtori
auttoi isällisesti Liinan istumaan ja kääri hyvin tottuneesti hänen
jalkansa rekipeitteihin. Kainalosauvat olivat reen pohjalla vieressä.
Tohtori tuuppasi vällyt laidoilta syvälle heinien alle, hän oli mestari
siinäkin taidossa. Onneksi oli lauha ilma, juuri sen verran pakkasta,
ettei lumi sulanut. Tohtori komensi koiran Liinan viereen ja antoi
nuoranpään hänen vasempaan käteensä. Naiset syleilivät toisiaan ja
itkivät. Valo lyhdystä lankesi suoraan Liinan kiitollisille, hartaille
kasvoille.
— No niin, neiti Karell, sanoi tohtori ojentaen kätensä — ei, älkää
toki ottako kinnasta kädestänne! — te olette nyt nähnyt, kuinka ihmiset
seisovat lakki kourassa pokkuroiden mammonan edessä. Toivottavasti te
siellä maalla näette ihmisten lähestyvän ihmistä. Ja kun teidän tulee
ikävä vanhaa kotikaupunkia, niin tervetuloa. Älkää hukatko mammonaa,
jonka teille äsken ojensin. Onko hyvässä turvassa? Hyvästi, hyvästi.
Tohtori painoi hänen kättään. Seisoen takana reen jalaksilla tohtorinna
syleili Liinan hartioita. Viisaana ja valppaana nousi koiran pää hänen
viereltään. Kyynelten tukahuttamina kuuluivat Liinan viime sanat,
sitten liukui reki pois ja sitä seurasi heti toinen, jossa vanha vaimo
nauraen viihdytteli kissaa.
* * * * *
Oli mahdoton kuvitella mitään kauniimpaa kuin Rauhala riippukoivujensa
keinuvan katoksen alla. Jäätä ei vielä ajettu, eheänä ja valkoisena
riitti sen pintaa niin kauas kuin silmä kantoi. Rauhalaan ei kuulunut
mitään muita ääniä kuin kellonsoitot kylästä ja kirkolta. Kellot
kylällä kutsuivat ihmisiä työstä levolle ja kirkonkellot kokosivat
heitä Jumalan huoneeseen. Sielunkelloilla oli oma aikansa, ja niiden
läppäyksestä tiesi heti mies vai nainenko oli jättänyt kauniin, lumen
peittämän maan.
Vanhat huonekalut alkoivat jo sopeutua yhteen uusien kanssa, joita
oli tehty täällä tai tuotu kaupungista. Isän lipasto seisoi Liinan
makuuhuoneessa. Se sisälsi taasen rahaa, työpalkkoja ja muita menoja
piti pian suorittaa. Martinin leski nukkui keittiössä kissan kanssa.
Koira oli ulkona. Se kaivautui lumeen ja vartioi uutta kotiaan. Se
kuuli hienolla korvallaan kylältä ääniä, joita eivät ihmiset Rauhalassa
erottaneet. He kuulivat enimmäkseen vain kellonsoitot.
Pian alkoivat kuitenkin lasten äänet yhtyä kellonsoittoihin, jotka
kantoivat Rauhalaan. Pian tallattiin koululta alas mäkeä kiinteä polku
niemelle koivujen suojaan. Polku oli lasten jalkojen tallaama.
Eräänä pakkasaamuna, kun lapset punaposkisina saapuivat, huomasivat
he lumessa suuret miehen jäljet, jotka kiersivät kulman ja palasivat
rakennuksen toiselta puolen.
— Täti, täti, kuka setä täällä on käynyt?
— Suuri setä!
— Sedällä on ollut naulat saappaissa!
— Se on ehkä ollut joku setä, sanoi Liina, — joka on luullut, että tätä
tietä pääsee kylään. Vahti kovin haukkui yöllä.
Vahti haukahteli vieläkin, nuuskiskellen jälkiä. Lapset ilakoivat
niiden ääressä ja koettivat, miten monta heidän jalkaansa mahtui
suuriin jälkiin.
Seuraavana yönä alkoi Vahti taasen haukkua niin äkäisesti, että naiset
heräsivät. He vaihtoivat keskenään pari sanaa keittiöstä kamariin ja
Martinska nousi varovasti vuoteestaan. Kissa nukkui hänen jalkapäässään
eikä sitä saanut häiritä. Hän katsoi ikkunasta, mutta ei nähnyt mitään.
Koiran haukunta oli edennyt toiseen päähän rakennusta. Äkkiä se katkesi
ikään kuin koiraa olisi lyöty. Martinska otti tulta kynttilänpätkään
ja tuli kamarin kynnykselle. Liina nousi istumaan sängyssään. Molemmat
kuuntelivat. Selvästi saattoi erottaa liikettä ikkunoiden alla. Koira
haukahti ja vingahti samassa surkeasti. Ruudun taakse ilmestyi varjo.
Liina voihkaisi ja veti peitettä kireämmin ympärilleen, mutta Martinska
kiirehti hakemaan asetta. Ruutu helähti rikki, myrttiruukku putosi
ja mies kapusi sisään. Hän oli nähtävästi haavoittanut sormensa, hän
kirosi.
— Hyvä ihminen, huusi Liina, — mitäs te tahdotte?
Silloin kuului vanhan vaimon ääni miltei leikillisenä keittiöstä:
— Kyllähän sen tietää, mitä tahdotaan, kun keskellä yötä tullaan
ikkunasta...
Hän pääsi kynnykselle, toisessa kädessä halko, toisessa kynttilänpätkä.
Ulkoa tulvi huoneeseen kylmä yöilma.
Särkyneestä ikkunasta nousi taasen käsi ja sitten mies. Hänellä oli
lyhty. Liina tunsi hänet heti, hän oli punakka ja mustapartainen.
Kauhu, joka teki liikkumattomaksi, oli vallannut Liinan. Hän pusersi
peitettä käsissään, ikään kuin hänen suontaan olisi vetänyt, hampaat
kalisivat suussa. Martinska ei saanut häntä nousemaan. Halko pystyssä
hän asettui hänen eteensä. Kiroten kohotti punakka mies kirveensä häntä
kohti. Vanhus sai halon eteen.
— Vai täällä sitä nähdään, huusi hän kimeästi heidän kamppaillessaan, —
muistanhan minä teidät, sieltä tohtorin työmaalta. Taidatte toimittaa
minut pikakyydillä toiseen maailmaan.. Kuolisinhan minä muutenkin
pian... Mitäs sillä on väliä...
Liina tahtoi rukoilla, etteivät he tappaisi... saisivathan he rahat
muutenkin... Jumalan tähden!
Mutta hänen kielensä oli jäykistynyt eikä ääni lähtenyt rinnasta. Hikeä
vain pisaroi otsalta.
Taistelevat olivat joutuneet nurkkaan. Vanhan vaimon sanoja ei enää
voinut ymmärtää. Vihdoin kuului raskas isku ja jysähdys.
Liina ei sittenkään päässyt paikalta. Hän näki liikkumattomin silmin,
miten lipasto kirveen terällä murrettiin auki ja miehet häärivät
sen ympärillä. Hänen päässään kumisi ikään kuin se olisi ollut
halkeamaisillaan, koko maailma oli halkeamaisillaan. Äkkiä alkoi koira
ulvoa ikkunan alla. Liina vavahti. Sen luo hän tahtoi paeta! Hänen
elämänvaistonsa kerääntyivät, hän pääsi pystyyn ja juoksi keittiöön.
Koira parahti ja ulvonta siirtyi kauemma. Liinan kaikki vaistot
riippuivat kiinni tuossa ystävällisessä äänessä, hän pyrki kaikin
voimin sitä kohti. Ääni läheni taas, hänen voimansa kasvoi. Hän löysi
ovelle ja sai kätensä lukkoon. Silloin tarttuivat lujat kourat hänen
hartioihinsa ja paiskasivat hänet maahan.
Kaikki vaikeni.