Entinen Kareliin talo oli hajoamistilassa. Maaliskuun ensimmäisinä
helottavina päivinä oli portista ajettu kadulle suuria tavarakuormia,
sekä arvokkaampia huonekaluja, jollaisia nähdään saleissa
ja vierashuoneissa, että romua, jollaista kokoontuu perheen
asuinhuoneisiin ja vinnille vuosien mittaan. Kirkkoherran väki oli
vielä viime työkseen käynyt jäähyväisillä Karelleilla, vanhan rouvan
sairasvuoteen ääressä oli juotu lähtökahvit ja itketty. Rouva Kambergin
nouti tohtori itse omalla hevosellaan, Liina talutti häntä, toiselta
puolelta tukien, alas portaita. Kun rouva Kamberg jo istui vällyihin
peitettynä, pyyteli Liina vielä, ettei tohtori unohtaisi heidän
sairastaan. Hymyillen sitä iloista leveää hymyä, joka hänet oli tehnyt
niin suosituksi kylpyvieraiden kesken, tohtori huomautti Liinalle,
että piti varustautua senkin mahdollisuuden varalle, että... niin,
että loppu ei ollut kovin kaukana. Vanha rouva Karell oli sitkeä,
hän riippui kiinni elämässä kynsin ja hampain, kuka toinen olisi
läpikäynyt mitä hän, aina viime aikoihin asti. Mutta jokin raja oli
hänenkin voimillaan. Oikeastaanhan hän jo viime päivät oli viettänyt
kuin kuolinkamppailussa. Eihän hän enää nähnyt eikä kuullut, tuskia
vain kykeni tuntemaan. Olisihan hänelle vain huojennus päästä pois.
Johan tätä oli kestänyt tarpeeksi. Liina lämmitteli käsiään esiliinansa
alla. Näin ei tohtori koskaan ollut hänelle puhunut. Häntä järkytti
ajatus, että mamma kuolisi. Mitä tekemistä hänellä sitten enää olisi
maailmassa? Hän ei kyennyt mihinkään muuhun kuin hoitamaan mammaa,
hänellä ei ollut mitään muuta maan päällä kuin mamma... Tohtori näki,
että Liinan suupielet alkoivat vavahdella, naurahti taasen ja sanoi,
etteihän hän mitään tiedä, rouva Karell on, kuten sanottu, niin sitkeä,
että hän voi elää kauemmin kuin kukaan heistä.
Se oli leikkiä. Tohtori oli, kun rakennustöistä keskusteltiin
työnjohtajan kanssa ja kun piti määrättämän miten kauan vuokralaiset
saisivat asua talossa, mielipiteenään lausunut, että vanha rouva ei
kestäisi edes huhtikuun ensi päivään asti. Huoleti saattoi antaa
hänelle lupaa jäädä taloon vaikkapa vuodeksi eteenpäin, hän ei eläisi
montakaan viikkoa enää. Ja tämän perusteella oli Karelleille annettu
lupa jäädä taloon kesäkuun ensi päivään asti. Liina Karell oli silloin
heti vuokrannut heille uuden asunnon, hän ei näyttänyt ottavan
lukuunkaan, että äiti voisi kuolla. No niin, parasta antaa ihmisten
elää toiveissaan, olivat ne sitten muille miten käsittämättömät tahansa.
Tohtori ojensi vanhalle neidille kätensä, käski tulla vain niin usein
kuin tarvis vaati hakemaan, ja nousi rekeen. Liina kiitteli ja niiasi.
Rouva Kambergin kalpeat, ankarat kasvot olivat käännetyt autiota
rakennusta kohti, jonka ovet vielä olivat auki. Kylmä viima huiskutti
vanhan tuomipuun latvoja kuistin kattoa vastaan. Jokin kirje lenteli
pitkin likaantunutta ja tallattua pihahankea ja tarttui sitten aitaan,
jääden siihen lepattamaan.
Talonmiehen vaimo tuli kyttyräselkäisenä tyhjästä rakennuksesta ja
sulki oven. Hän oli kuin tonttu. Avaimen kiertäisyt vikisivät ja
kajahtelivat. Kyyneliään kuivaten pisti vaimo avaimen taskuunsa.
— Salmiska ottaa sitten vain, mitä on jäänyt keittiöön ja kellareihin,
sanoi rouva Kamberg.
Salmiska hymyili ja pyyhki kyyneliään. Rouva Kamberg vetäisi nyt
lihavan, paisuneen kätensä untuvapuuhkasta ja ojensi sen Liinalle.
— Terveisiä vanhalle mammalle. Olisin mielelläni sanonut hänelle
hyvästi — me emme suinkaan tässä elämässä enää tapaa — mutta kun ovat
niin huonot nuo jalat. Lähdetään sitten.
— Kuulkaahan, sanoi tohtori samassa, — älkää pitäkö lasta, sitä pientä
tyttöä, siellä sairaan luona. Lapsi on heikko. Pitää lähettää maalle.
Onhan teillä sukulaisia maalla. Muistakaa nyt.
Liina niiasi, hieroen käsiään. Tuuli tarttui hänen hiuksiinsa,
tempoi häntä helmoista ja röykytti vanhaa laatikkoa, joka oli jäänyt
kyljelleen portaille.
— Lähdetään sitten, toisti rouva Kamberg.
Kulkuset alkoivat iloisesti kilistä. Jonkin askeleen kulki Liina
reen perässä. Tuntui kolkolta ja surulliselta. Muutaman päivän
perästä revittäisiin rakennukset ja vuoden perästä seisoisi tässä
viisikerroksinen kivimuuri. Kesäkuun ensi päivään oli heidän lupa olla
paikoillaan. Kuinka kestäisi mamma rakentamisen melun ja muuton? Mamma
oli kyllä sitkeä, olihan hän kestänyt viime aikojen hirveät surutkin.
Kulkusten helinä häipyi jo kuulumattomiin. Pihakoivut vapisivat ikään
kuin ne olisivat aavistaneet mitä oli tulossa. Liinaa paleli. Salminen
tuli hitain, raskain askelin sulkemaan suurta porttia. Romun joukossa
kirkkoherran keittiönportaiden edessä seisoi Salmiska, tarkastellen
vanhaa kenkäparia. Olisivathan ne vielä olleet, jolleivät olisi olleet
niin pienet. Salmiska näytti kenkiä Linallekin. Ei, ei niistä ollut
Liinallekaan. Sen sijaan Liina otti maasta kappaleen punaista ruutua,
joka oli särkynyt kuistin ikkunoista. Lapsena oli ollut hauskaa
katsella niiden läpi. Ajatellen pientä Raakelia hän hymyili ja nosti
päätään. Keltaisen rakennuksen ikkunasta katselivatkin häntä vastaan
kalpeat lapsenkasvot. Rakel, pieni Rakel! riemuitsi Liinan sydämessä ja
hän vilkutteli ilmassa punaista ruudunkappaletta ja kiirehti sisään.
Porraspalkit eivät enää narisseet, laudat hölskyivät raskaasti askelten
alla.
Pieni Rakel oli ovella vastassa. Hän sai lasiruudun ynnä varoituksia,
ettei vahingoittaisi käsiään. Hänen hennot hyppysensä pitelivät
jännittyneinä vaarallista esinettä, ja hän etsi heti valoa saadakseen
katsella, miltä näyttäisi punaisen lasin läpi. Liina meni rauhallisesti
hymyillen äitinsä ääntä kohti, jonka hän oli kuullut jo ulos asti.
Äkkiä hän säpsähti.
Lähettää pois lapsi! Mitä tohtori olikaan sanonut? Ei! Jos hän olisi
kieltäytynytkin ilosta, jonka sen läheisyys tuotti, niin ei hän voisi
tulla toimeen ilman pientä Rakelia. Kuolleen Valborg-raukan tyttärestä
oli tullut valonsäde ja tehoisin apu vanhaan kotiin.
— Liinaaa... Liinaaa... ajaai, etkö sinä jo tule. Tunnin varmaan
mamma on sinua huutanut. Hiero, hiero... ajaai, ajaai! Eihän lapsi
jaksa sellaista. Hiero, hiero... Itkikö rouva Kamberg edes, kun läksi
talosta? Niin, mitäs hän, mitäs tämä talo hänelle on ollut. Mutta
minulle... ajaai, pappa-vainaja on istuttanut koivut... ne ovat nyt
niin suuret ja komeat... Mene sitten nopeasti kirkkoherran puolelle,
muuten Salmiska vie kaikki, vaikka hän saa siistitä rouva Kambergin
keittiön, sellainen hän on, ahne ja nälkäinen. Mene nopeasti. Ruustinna
sanoi, että sinne olisi jäänyt kappale lohta... ajaai, mamma kun niin
pitää lohesta! Paistamme nahan hiilillä. Mene, mene, mutta älä ole
kauan. Onko portti jo kiinni? Käy muidenkin huoneiden läpi, jos olisi
jonnekin jotakin jäänyt. Ottikohan ruustinna mukaansa sen risaisen
harmaan huivinsa, jota hän käytti päänsä ympärillä, kun hänellä
oli hammassärkyä, se olisi mainio mamman päähän. Ajaai — mitä sinä
viivyttelet? Salmiska voi viedä kaikki, hän ottaa lohenkin, jollet
ennätä ennen häntä...
— Mutta rakas mamma, sanoi Liina, — avaimethan ovat minulla.
Pieni Rakel oli polvillaan tuolilla ja katseli ulos.
— Palaa, palaa, iloitsi hän. — Aita palaa, puut palavat, taivas palaa!
— Täytyy vain olla vähän varovainen, jatkoi Liina, kuulematta lapsen
huudahdusta, — ettei mamma tulisi kipeäksi.
— Ajaai, ei sinun tarvitse neuvoa, kuinka paljon mamma jaksaa syödä.
Ajaai, en ole moniin aikoihin syönyt niin paljon kuin olisin jaksanut.
Ei sitä meidän varoillamme syödä liiaksi. Köyhyys on, nälkä on.
Mutta ethän vain ole lainannut keneltäkään — Liinaaa, ajaai, oletko?
Tytöiltä, se on toista, he ovat sukua, mutta ei vierailta. Vaikkei
mamma koskaan näkisi yhtä läskinviipaletta, yhtä voin kipinää, niin
ei lainaksi keneltäkään... Se on toista, jos saa lahjaksi ystäviltä,
niinkuin nyt hyvältä ruustinnalta. Mutta ei toki hänkään ole jättänyt
herkkuja naulakaupalla, ei sinun sitä tarvitse pelätä, että mamma siitä
syö itseään kipeäksi.
Tyttönen oli kääntänyt punaisen lasinpalasensa huonetta kohden.
— Mummo palaa! huusi hän nauraen, — Liina täti palaa, kaikki palaa!
Isoäiti rupesi torumaan häntä tyhmästä leikistä. Eikö Rakel tietänyt,
että se paikka, missä kaikki palaa, oli helvetti ja helvettiin
joutuivat vain pahat ihmiset, sellaiset jotka tekivät Jumalan tahtoa
vastaan. Vanha rouva oli vetäytynyt istumaan nuorien varaan, jotka
riippuivat katosta hänen vuoteensa yläpuolella. Pitäen kiinni tukevista
solmuista katseli hän himmein silmin lapsenlasta, joka nauroi ja
hyppeli hänen edessään.
— Ajaai, ei saa nauraa, kun mummo puhuu, ajaai, Jumala rankaisee. Rakel
antaa heti pois sen lasin.
Tyttönen lakkasi nauramasta ja isoäiti laskeutui nuoraa myöten solmu
solmulta alemma, kunnes voihkaisten vaipui vuoteeseensa. Hän rupesi
huutamaan tytärtään ja kuiskasi, kun Liina tuli, että piti ottaa pois
punainen lasi, sellainen tyhmä leikkikalu.
— Mamma on taivaassa! huusi lapsi äkkiä, pitäen kaikin voimin kiinni
lasista. — Mamma on taivaassa! toisti hän, suupielet väristen.
Liina otti hänet syliinsä, hän ei painanut enempää kuin kolmen vuoden
vanha lapsi. He asettuivat ikkunan ääreen, Rakelin itku taukosi.
— Nyt me katsomme, puheli Liina, — mitä näkyy lasista. Katsopa nyt:
on kesä. Aurinko laskee ja kaikki on punaista. Tuomenkukat ovat
punaiset, koivunlehdet ovat punaiset, ruohossa hyppii sirkka ja sekin
on punainen. Tässä kauniissa punaisessa talossa asuu Rakel. Näetkö,
uutimet ovat vaaleanpunaiset, sellaiset kukalliset. Räystään alla on
pääskysen pesä. »Kvivit-kvivit, kuinka Rakel jaksaa?» »Kiitoksia,
hyvin.» Kvivit-vivit, meillä on jo poikaset pesässä, neljä kaunista
poikasta. Jos Rakel on oikein hiljaa, niin voi nähdä heidät, kun äiti
tuo heille ruokaa. Silloin avaavat kaikki suunsa, nielevät ja sanovat:
suurkiitosta, suurkiitosta...»
— Mamma on taivaassa, keskeytti lapsi itsepintaisesti ja haki
levottomana tädin silmiä.
— On, on, sanoi Liina vakuuttavasti ja hymyili. — Siellä on hyvä,
siellä on vieläkin kauniimpaa kuin meillä kesällä. Siellä...
— Mutta mummo sanoo, ettei sitä tiedä.
Lapsi kuiskasi sanat Liinan korvaan, kädet hänen kaulassaan.
— Mitä Rakel sanoo...?
— Ettei sitä tiedä, missä mamma on.
— Kyllä sen tietää. Mutta nyt... nyt me panemme pois tämän lasin ja
menemme katsomaan, mitä kaikkea me olemme saaneet lahjaksi. Me olemme
saaneet paljon kaikenlaista tavaraa! Rakel tulee mukaan, niin auttaa
tätiä kantamaan. Panemme takin päällemme ja kintaat käteen. Voi voi,
nehän ovat niin rikki ja siellä on niin kylmä.
Vanha äiti ei tahtonut päästää molempia luotaan yhtaikaa. Hän kapusi
istumaan, hänen sumeat silmänsä ikään kuin kokoontuivat ja hän sekä
rukoili että uhkasi. Liinaa pelotti jättää lapsi hänen kanssaan kahden.
Puoliväkisin he läksivät kirkkoherran entiseen asuntoon ja toivat
sisään paljon tavaraa. Rakel kantoi isoäidin sänkyyn silkkihatun,
joka oli kuin savupiippu, ja koreat vanhat tohvelit, ne olivat olleet
kirkkoherran, niissä oli ruusuja ja lemmenkukkia. Liina kantoi
sisään posliineja, joista puuttui laita tai korva, pinkan harmaita
lankavyyhtejä, kellastuneita kuvalehtiä, vanhanaikaisia hameenliivejä,
Alinen, tohtorinnan, tyttöaikaisen ompelupöydän — ajaai, mikä sen
sisässä kolisikaan? Pari tyhjää lankarullaa, kampa, jokin pieni kirja.
Kirjan sisällä oli kiiltokuva, mustakiharainen tyttö, joka kantoi
kukkaruukkua. Ajaai, sehän oli Rakel! Isoäiti ja lapsenlapsi olivat
yhtä onnelliset. Molemmat huusivat ja nauroivat. Molempien äänet
muistuttivat toisiaan niinkuin vanhan ruostuneen ladonoven ja jonkin
salinoven narina muistuttavat toisiaan. Äkkiä vanhus, istuen keskellä
romua, jota oli kasattu hänen ympärilleen, kävi vakavaksi.
— Ajaai, kuinka rouva Kamberg raskii heittää pois sellaisen
muistoesineen kuin kuolleen miehensä hatun. Ajaai, Jumala rankaisee
sellaisesta. Tottahan teidän papan hattu on tallella? Ajaai, pitää
katsoa, että se muutossa vain tulee mukaan. Se oli Karellilla
päässä pormestari Corvinin hautajaisissa. Pappa oli kantajana...
Liinaaa, Corvin oli sinun kummisi, mutta et sinä muista. Hän toi
sinulle hopealusikan. Mutta et sinä muista. Se myytiin. Ajaai — se
täytyi myydä. Ja poikien hautajaisissa oli papalla silkkihattu...
Ajaai, kuinka rouva Kamberg heittää pois tällaiset liivit. Niissähän
on nuoruus. Ajaai, niissä on tanssittu. Liinaaa... onhan mamman
morsiusliivi tallella? Mamma oli paljon hoikempi — miltei saattoi pappa
molemmilla käsillänsä ottaa mamman vyötäisten ympäri. Pappa sanoi
kerrankin, että hän katkaisee mamman poikki niinkuin piparikakkutytön.
Ajaai — pappa oli silloin hiukkasen iloinen. Sellainen oli pappa!...
Liinaaa, mitä luulet, eihän mamma vielä kuole! Kun mammasta tuntuu,
että mamma paranee... Ajaai, ei mamma muusta, kunhan mamma vain näkee
toukokuun kahdeksannentoista päivän. Vain sen päivän yli mamma tahtoo
elää, kun mamman kaikkein rakkain lapsi tulee _rikkaaksi_...
Liina oli uudestaan ja uudestaan päättänyt, ettei hän keskeytä mammaa,
vaikka mamma puhuisi mistä ja kuinka kauan tahansa. Mitäpä siitä mitä
sairas vanha ihminen aikansa kuluksi puhui! Mutta hän joko unohti
päätöksensä tai katsoi olevansa lapsen takia pakotettu johtamaan
mamman sanoja toisaalle. Se ei juuri milloinkaan auttanut, päinvastoin
pahensi. Mamma ei tuntunut huomaavan ikäeroa itsensä ja lapsenlapsensa
välillä.
— Ajaai, sinä et tahtoisi, että mamma puhuisi. Hiero vähän... ei,
tuosta, tuosta... Nosta vähän... Sinä luulet, ettei mamma tiedä, mitä
mamma puhuu. Mutta kun mamma on odottanut neljäkymmentäkuusi vuotta,
niin kyllä mamma nyt tahtoo nähdä sen päivän! Ajaai, sinä pääset
residenssikaupunkiin kuvernöörin tanssiaisiin, sinä...
— Mutta rakas mamma, eihän mamma nyt ole niin lapsellinen, että luulee
minun ihmisarvoni siitä muuttuvan, jos...
— Ajaai, lapsellinen olet itse. Sinun arvosi muuttuu, sitä se juuri
tekee. Kaikki tahtovat olla ystäviäsi. Ajaai, saat nähdä: tuomarin
maisterit tulevat kosimaan sinua, Harry Tiger tulee maailman ääristä!
Kaikki kosivat sinua — ajaai, sinä saat antaa rukkasia oikealle ja
vasemmalle. Anna rukkaset Florille, muista se. Florin isä haki ulos
velkansa heti, kun pappa tuli sairaaksi. Viisituhatta markkaa — ajaai,
hän ei antanut armoa, vaikka mamma itki ja rukoili. Lumessa mamma
seisoi hänen portaidensa edessä. Ehkei olisi tarvinnut myydä kaikkea...
vielä silloin... Anna Florin pojalle rukkaset. Mamma tahtoisi nähdä
hänen menevän talosta häntä koipien välissä kuin piesty koira.
Ajaai, mamma meni hänen isänsä luota kuin piesty koira. Mamma käveli
vielä silloin... Ajaai — luuletko, että mamma vielä kerran kävelee?
Täällä kotipihalla mamma tahtoisi kävellä... pihan poikki, toisesta
rakennuksesta toiseen. Ja koivujen alle! Ja kirkkoon asti. Ajaai, ei
koskaan mamma enää pääse pystyyn! Herra Jumala, ei koskaan mamma enää
näe maata vihreänä eikä koivuissa lehtiä. Te suljette mamman mustaan
arkkuun, ahtaaseen arkkuun. Herra Jumala, jos mamma ei olekaan kuollut,
jos mamma herää haudassa, koettaa pystyyn ja lyö otsansa kanteen ja
nauloihin — ajaai, ajaai!... Liinaaa, toimitathan sinä mammalle kauniit
hautajaiset! Ajaai, everstinna Allenilla oli sellainen arkku, joka
maksoi sataviisikymmentä markkaa. Mutta silloinhan sinä olet rikas!
Sataviisikymmentä markkaa on sinulle niinkuin nyt sataviisikymmentä
penniä... Liinaaa, kaikki neljännen käskyn siunaus on tuleva sinun
ylitsesi, sillä sinä et heittänyt vanhaa äitiäsi, vaan niinkuin
taivaan enkeli olet sinä lievittänyt hänen tuskiansa... Annathan
rukkaset Florille ja Sassu Salénille... Mitä sanot, onko hän kuollut?
Koska hän olisi kuollut? Ei niin paha mies äkkiä kuole. Hän osti
trillat ja hevosen ja kuljetti niissä piikaansa! Ajaai — hän käytti
hyväksensä sinun isä-vainajasi hätää ja maksoi kaiken kaikkiaan
viisisataa markkaa. Piikaansa hän niissä kuljetti! Milloinka hän olisi
kuollut? Älä sinä luule, vaan kun mammaa lähdetään viemään, niin
hän seisoo tuolla vastapäätä porttia ja katselee minkälainen arkku
on ja laskee hevosia ja on iloissaan siitä, ettei häntä haudata...
Katso vain, ettei häntä joskus haudata jonnekin mamman lähellekään.
Papan viereen mamma tahtoo. Oi-voih, onkohan siellä tilaa? Pappa
haudattiin yhteiseen riviin, postimestari Karell ei saanut omaa
hautaa — oi-voih! Mutta hänen tyttärensä tulee rikkaaksi!... Liinaaa
— ajaai, kun mamma näkisikin sen päivän, jolloin sinä istut silkissä
ja sametissa etkä tee mitään, vaan käsket piikoja ja syöt joka päivä
lohta ja juot viiniä — ja kaikki tämän kaupungin ihmiset, jotka ovat
typeriä kuin pässit, tulevat rukoilemaan suosiotasi! Tiger oli mies,
hän antoi heitä nenälle! Vielä jälkeenpäin he ovat uskaltaneet pilkata
sinua ja Tigeriä. Älä anna heille rahaa, kun he tulevat kerjäämään.
Naura heille. Sano, että vanha mamma käski nauraa. Tiger oli ainoa,
joka tunsi sinun arvosi. Jumala siunatkoon Tigeriä. Mamma on häntä
kironnutkin — ajaai, piru ja Jumala tahtoivat alituisesti kumpikin
ottaa valtoihinsa hänen sydämensä, se on niin arvokas sydän, ei
mikään lihakappale niinkuin näillä täällä — ties sitten kuka voittaa.
Mutta siunaan minä häntä vielä kuolinhetkelläni siitä, että hän minun
tyttärelleni antoi ne kukkaset, mutta kaikille pormestarinnoille
pitkän nenän... Liinaaa, saat nähdä, että mamma vielä kuolee täällä
vanhassa kodissaan. Ehkä Jumala tekee lapselleen sen armon... Ajattele,
ettei tarvitsisikaan muuttaa pois. Mamma ei jaksa kestää muuttoa!
Rouva Kamberg lupasi, että... Liinaaa, sinun ei tarvitse antaa
Sigridille eikä Almelle mitään, he ovat pahoja lapsia, eivät mitään ole
lahjoittaneet vanhalle mammalle. Mutta Sannylle anna — hänen miehensä
on vain kansakoulunopettaja, mutta hän on hyvä ja kunnollinen...
Valborgin lapsista pidä murhe...
— Rakas mamma, keskeytti Liina kymmenenteen kertaan, — mamma ei nyt
noin väsyttäisi itseään. Sitten tulee taas niin paha...
— Ei, ei... ajaai, anna mamman puhua loppuun. Missä lapsi on? Rakel,
Raakel, Raaakel, mikset sinä pysy täällä! Ette tiedä, miten kauan mamma
elää... oi-voih! Anna Midalle, Armidalle, sisarellesi... Hän on...
ollut hyvä lapsi... vaikka pojat ovat lurjuksia... Raakel, tule...
Raakel... oi-voih!
Sairas lyyhistyi tukahtumaisillaan vuoteeseen. Hän oli hiestä
läpimärkä. Tytär nuhteli ja viihdytteli. Kunhan ei tohtori olisi
oikeassa niin yhdessä kuin toisessakin suhteessa.
Kauheaa tämä oli. Mamma puhui koko ajan, hän ei tuntenut eroa yön eikä
päivän välillä, hän puhui lakkaamatta. Koko hänen liikkumattomuuteen
kahlehdittu toimintatarmonsa otti oikeutensa tätä tietä. Liinan oli
pitänyt koettaa tukkia ikkunat, ovenraot, jopa seinätkin, jottei hänen
äitinsä puhe häiritsisi naapureja. Vieraita ihmisiä tuli hämärissä
ikkunoiden alle kuuntelemaan outoa saarnaa sairaan huoneesta.
Sunnuntai-illoin tulivat kaupungin palvelustytöt kaksittain tai
joukoissa, niinkuin he menivät katselemaan ruumista, jos naapurissa
tarjoutui tilaisuus siihen. Jos vanha rouva sitten äkkiä rupesi
nauramaan tai päästi valituksen, lähtivät tytöt pelästyneinä pakoon.
Sigrid Vohlström oli tietänyt rouva Kambergin ryhtyvän rakennustyöhön
vain päästäkseen eroon sairaasta vuokralaisestaan, joka teki koko talon
kolkoksi. Niin ainakin kerrottiin kaupungilla. Liina uskoi sen.
Kolme päivää ja kolme yötä oli Karellien vanha talo autiona. Sairas
rouva tahtoi vielä kerran nähdä pihamaan, ennen kuin raa'at miehet
tulisivat hajoittamaan rakennuksia. Pitkät paksut nuorat häälyivät
hänen päänsä päällä, hän kävi kiinni niihin ja vetäytyi istumaan. Tytär
tuli ja nosti hänet käsivarsilleen. Hän huusi. Päivä päivältä kävi
vaikeammaksi tarttua häneen ja löytää kohtaa, joka ei olisi ollut kuin
pakottava paise.
— Ajaai... ei siitä... ei siitä... päästä irti... Ei, ei mamma jaksa...
Vai luuletko, että mamma...? Rakel... auta... ajaai, tässäkö on
pöytä...? No nyt... Mamma ei löydä ikkunaa. Ikkuna! Rakel, missä on
ikkuna?
— Mamman edessä, sanoi Liina ja koetti ottaa kaikki leikiksi. — Mamma
katsoo nyt vain suoraan eteensä. Minä en voi nähdä mitään, sillä mamma
peittää minun kasvoni... Mitä...? Eikö mamma näe?
Sairas itki.
— Ajaai... sänkyyn... sänkyyn... ei mitään... päätä... huimaa. Ajaai...
lumi... päivänpaiste... Rakel... lämmittämään kättä... Tule, tule...
Pian! Mummo kuolee.
Liina sai äitinsä vuoteeseen, talutti lapsen keittiöön ja rupesi
lämmittämään äitinsä käsiä. Hänenkin päätään huimasi. Kunhan hän
kestäisi loppuun asti. Tuntui siltä kuin voimat alkaisivat loppua
kesken.
— Lumi häikäisee, sanoi hän naurahtaen, — me olemme jo maaliskuussa.
Pihalla on kaikki ennallaan. Ei siellä olisikaan ollut mitään
katsottavaa.
— Kirjoita tytöille, läähätti äiti, — että pian tulevat... Mamma ei
näe sinun syntymäpäivääsi... Kuule, kun lipasto on avattu, niin... vie
paperit kirkkoherralle, pyydä, että hän matkustaa ja tuo rahat... ja
panee pankkiin. Älä pidä kotona, varastavat. Ihmiset rakastavat rahaa,
_varastavat_...
— Mutta rakas mamma, sanoi Liina, — voimmehan heti avata lipaston, mitä
meidän tarvitsee odottaa tuota syntymäpäivää...
— Ei! huusi sairas, — vasta sitten! Mamma on odottanut näin kauan ja
mamma odottaa vielä... Et saa koskea lipastoon! Mamma ei ole mikään
lapsi, joka ei voisi odottaa. Ajaai, mamma odottaa. Jumala ei voi olla
niin kova... mamma elää vielä...
Liina antoi hänelle lääkettä, nieli alas kyyneliään ja nauroi.
— Mamma... mutta juuri tuo lipasto tekee meidät rauhattomiksi. Sitten
olemme rauhalliset, kun olemme... kun olemme nähneet, mitä lipastossa
on.
— Ajaai, ajaai, sinä et usko, että siellä on rahoja... Ajaai, jollei
siellä ole... niin sitten...
Sairas tempasi käteensä nuoranpäät ja kimmahti istualleen.
Liina purskahti itkuun. Äiti ei sitä huomannut. Kauhu oli hänen
kasvoillaan. Kunhan ei kävisi välttämättömäksi viedä häntä
vaivaistaloon, jota hän niin pelkäsi. Siellä oli hullujen osasto. Liina
rauhoittui ja alkoi valmistaa äitiään siihen, ettei lipastossa olisi
mitään. Varmaan se olisikin heidän kuolemattomille sieluilleen parasta.
Rikkaus oli vaarallista.
Äiti makasi silmät kiinni, hamppunuorat suurine solmuineen häälyivät
katossa, uudinkin häälyi, tuuli kierteli pitkin pihamaata. Liina
tuijotti tummaan, synkkään huonekaluun nurkassa. Se oli ollut
isä-vainajankin huoneessa hänen sairastaessaan ja hän sairasti näin
kauan kuin mammakin. Aina se oli seisonut nurkassa, harjallaan
lipas peilineen, hiusharjoineen. Liinaa pelotti, vaikka ulkona oli
päivänpaiste. Tuli niin heikoksi, kun nukkui niin vähän. Liina muisti,
että hänen pian täytyi mennä lainaamaan hiukkasen rahaa Vohlströmeiltä.
Kun saisikin jotakin vahvistavaa ruokaa, ehkä mateita, että mamma vähän
voimistuisi.
— Ajaai, kuka niidenkään kuolemattomuuden tietää, sanoi sairas äkkiä
käheästi ja avasi silmänsä.
Liina, joka oli unohtanut, mistä äsken oli puhuttu, kysyi, mitä mamma
tarkoitti.
— Sieluja, ihmisten sieluja — ajaai, mitäs muuta.
Liina tuijotti häneen. Hänen silmänsä olivat oudon kirkkaat ja viisaat.
Oliko kuoleman hetki käsissä? Liina lankesi polvilleen, painoi pään
vuoteen laitaa vastaan ja alkoi kiihkeästi rukoilla.
Keittiössä lauloi pieni Rakel.
Vanhuksen vuoteesta alkoi kuulua onnellisia, epämääräisiä ääniä.
Vihdoin hän huitaisi kädellään Liinan päälakea ja sanoi:
— Ajaai, mitä siinä latelet... Tuo mammalle jotakin syötävää, eikö
vielä ole sitä lohennahkaa... ja kutsu lapsi tänne. Rakel... Raakel...
Raaakel...
Tyttönen tuli, päässään Kamberg-vainajan vanha hattu ja kädessään
punainen ruudunsärö. Isoäiti ja täti hymyilivät häntä vastaan. Hän tuli
nauraen ja hyppien, hattu lyyskähti kokonaan yli kasvojen ja keikahti
sitten kolisten päästä maahan, hän paiskautui tädin kaulaan. Kaikki
kolme he nauroivat, niin että huone täyttyi ilosta.
Elämä oli taas hetkeksi lähettänyt säteensä kuoleman varjojen keskelle.
Vanha rouva oli onnellinen siitä, että kaikki muut nyt olivat poissa
talosta. Oli niinkuin ennenaikaan, kun mamman isä eli. Silloin
ei pidetty vuokralaisia, molemmat rakennukset olivat talonväen
omassa hallussa, toisella puolen asuivat sukulaiset, kun he olivat
vierailulla. Siellä pidettiin myöskin häät ja hautajaiset. Pitkät
valaistut ikkunarivit loistivat vastatusten niin ilon kuin surun
juhlissa. Näitä kaikkia oli hauska muistella. Mutta nythän kaikki oli
luhistuva.
Eräänä aamuna alkoi pihamaalta kuulua miesten ääniä. Vanha rouva kävi
silloin tavallista levottomammaksi. Kun ensimmäisiä hirsiä alettiin
kiskoa seinistä, ja ne ikään kuin parahtaen erkanivat sijoiltaan
ja ryskähtäen putosivat maahan, parkaisi hänkin. Lapsi ei saanut
hetkeksikään liikahtaa hänen viereltään. Hän piteli sen kättä, hän
turvautui siihen. Hän puheli vanhoista ajoista, muisteli, mitä
milloinkin oli tapahtunut missäkin huoneessa. Rouva Kambergin hiiret
pakenivat heille. Liina ei ehtinyt muuta kuin seisoa halko kädessä. Ne
karkasivat tyhjistä kellareista pelästyneinä ja nälkäisinä. Kesyinä
kuin kissat ne menivät Karellien puuvajaan tai nousivat ylös portaita.
Työmiehetkin nauroivat ja ihmettelivät.
— Sehän heiluu kuin kasakka! sanoi joku leikillä, nähdessään solassa
keltaisen rakennuksen ja purettavan talon välillä laihan kalpean
naisen, pitkä puu kädessä.
Itse rakennusmestari meni katsomaan solaan. Hän nosti hiukkasen
lippolakkinsa toista syrjää, hymähti ja kysyi, montako rottaa jo oli
tullut. Kas vain, kokonaista kahdeksan kappaletta. Kaupunki maksoi
niistä nykyään viisi penniä kappaleelta, tällaisista suurista rotista.
Saamarinmoisia rottia! Siinähän oli jo neljänkymmenen pennin saalis,
eihän se ollut mikään hyleksittävä summa. Rakennusmestari oli pulska
nuori mies, yllä lyhyt, sarkapäällyksellä varustettu turkki. Hän laski
leikkiä ja katsahti tuon tuostakin Liinaan.
— Kuulkaas miehet, sanoi hän, — kaipa joku teistä on niin kohtelias,
että vie nämä poliisikamariin ja tuo rahat tänne... tälle. Sillä on
täällä, kuulemma, sairas hoidettavanaan.
Liina kiitti ja viskasi puun kädestään. Hän tunsi rakennusmestarin
vilkkaiden ruskeain silmäin tarkastavan itseään ja punehtui. Pitkä
laiha mies tuli paikalle, painui maata kohti ja otti käteensä puun,
jota Liina juuri oli käyttänyt aseenaan. Hänen kasvonsa olivat punakat,
suurin osa mustan parransängen peitossa. Hartiat olivat leveät ja
käsivarret riippuvat ja pitkät. Kun hän työnsi karvalakkia niskaansa,
näkyi hyvin lyhyt tumma tukka. Etteihän vain liene vasta istunut
vedelläleivällä. Miehet jäivät nauramaan rottien ääreen, Liina meni
pois. »Se se on», sanoi joku katolta. »Vai kauneuspalkinnon», sanoi
rakennusmestari. »Sehän on vanha surkastunut ihminen!» Liina oli
kuullut kaikki. Nopeasti hän kumarsi päänsä puuvajan ovessa ja katosi.
Mummon huoneessa istui pieni Rakel ja itki. Hänen olisi tehnyt mieli
olla ikkunassa, mutta mummo tahtoi, että hän lämmittäisi hänen kylmiä
käsiään. Rakel suuttui ja löi pienellä nyrkillään vanhaa kättä, joka
oli kuin luu ja nahka.
— Ajaai, ajaai, huusi isoäiti, — sinusta tulee samanlainen kuin mammasi
oli. Ajaai, älä sinä ensinkään luulekaan, että hän on taivaassa. Joka
on tottelematon Jumalalle, se joutuu sinne, missä kaikki palaa. Jumala
rankaisi mammaa. Ja Jumala rankaisee kaikkia... lapsiakin...
Tyttönen huusi ja riuhtoi. Isoäiti piteli häntä rautaisella kädellä.
Hän puhui puhumistaan ja joutui aina siihen asti, että Valborg, hänen
tyttärensä, Rakelin äiti, oli tehnyt itsemurhan, sellaisen kauhean
synnin, joka painettiin sanomalehteen ja josta koko kaupunki puhui.
Eihän mammaa haudattukaan kunniallisesti, vaan hiljaisesti, ilman
kellonsoittoa ja...
— Mamma on Jumalan luona! huusi lapsi särkyneellä äänellä.
Kun Liina puusylyksineen astui portaille, kuuli hän kuin toisiinsa
kietoutuneina nuo molemmat äänet, jotka niin muistuttivat toisiaan. Ja
kun hän avasi oven, näki hän lapsen ja vanhuksen täydessä taistelussa.
Lapsi itki ja riuhtoi, isoäiti itki ja piteli kiinni. Nääntyneinä
molemmat oven avautuessa erosivat, toinen vaipuen vuoteeseensa, toinen
lyyhistyen permannolle.
— Rakel, sanoi Liina, — kuulehan, täti kertoo sinulle jotakin. Sinä
saat uudet kintaat, kauniit, uudet punaiset kintaat. Me kudomme ne
yhdessä, täti opettaa sinuakin kutomaan. No mutta... ethän sinä nyt
noin itke. Mennään keittiöön.
Vanha rouva huusi yksinään hyvän aikaa, ennen kuin Liina tuli. Liina
oli niin tahtova ja tarmokas, ettei äiti yrittänytkään häntä vastustaa.
Hän ilmoitti Salmiskan tulevan mamman luo siksi aikaa kuin hän, Liina,
menisi kaupungille lapsen kanssa. Nuori Salminen oli kirjoittanut
vanhemmilleen, Salmiskalla oli paljon kerrottavaa. No... kaikenlaista
hän oli kirjoittanut. Vanhempien velka oli nyt maksettu. Tohtori
Salminen oli kihloissa. Hän oli tehnyt vararikon... Niin, oli joku,
joka hänet otti, vaikka hän oli tehnyt vararikon. Liina huusi niin,
että hän oli tulipunainen. Mamma kuuli joskus niin kovin huonosti.
Hän ei aina kuullut ihmisääntä, vaikka hän kuuli vähimmänkin ryskeen
pihamaalta.
Pieni Rakel oli nukkunut itkuunsa. Liina seisoi ja katseli hänen
käsiään, jotka nytkähtelivät, ja kasvoja, joille kyyneleet olivat
kuivuneet. Valborg tuli hänen mieleensä, lapsessa oli niin paljon
äitiään. Kauhea oli Valborgin loppu ollut — miten kuluisi lapsen
elämä ja miten se päättyisi? Jumala, Jumala...! Ja kuitenkin ymmärsi
Valborgin niin hyvin. He olivat, hän ja hänen miehensä, riidelleet ja
sopineet, sopineet ja riidelleet, kunnes Valborg oli väsynyt perin
pohjin. Hän pani vain nukkumaan vuoteeseensa. Mutta ennen kuin hän
sen teki, sulki hän peltin, puut eivät olleet palaneet vielä kokonaan
loppuun. Hän nukkui. Mies oli poissa niinkuin tavallisesti. Lapset
löysivät äidin aamulla. Liina pusersi käsiään ristiin. Hänen sydämensä
huusi armoa kuolleelle ja eläville, kaikille onnettomille, syntisille
ihmisille, lapsille, jotka eivät omasta tahdostaan olleet syntyneet
elämään...
Pieni Rakel jäi nukkumaan ja molemmat vanhat vaimot puhelemaan
kahvikuppinsa ääreen. Pihamaalla ryski ja paukkui. Täytesammalet ja
tapetinpalaset lentelivät. Eriväriset tapetit, joita oli liimattu
päällekkäin, toivat mieleen eri aikakausia elämästä. Läpi kymmenien
vuosien ne johdattivat muistot, aina lapsuuteen asti. Liina näki senkin
paperin, jota hän oli katsellut papan huoneessa hänen maatessaan
sairaana. Siinä oli sinikukkia. Hän oli aina koettanut laskea, kuinka
monta oli kullakin seinällä. Ei se ollut onnistunut. Työmies tuli
ja toi hänen käteensä neljäkymmentä penniä. Liinaa hävetti, hänen
teki mieli pyytää miestä pitämään rahat, mutta hän oli jo mielessään
päättänyt, mihin hän ne käyttäisi. Ja sitten mies niin oudosti häntä
pelotti, ettei hän tahtonut ryhtyä mihinkään keskusteluun. Mistä hän
oli saanut päähänsä, että se oli vanki, kukaties murhan tehnyt. Mutta
nehän joutuivat elinkautisiksi. Hän otti rahat, kiitti ja kiiruhti
porttia kohti. Rakennuksessa vasemmalla, johon ei vielä oltu koskettu,
helisivät ikkunaruudut. Koivut värisivät.
Liina osti kauppapuodista neljälläkymmenellä pennillä punaista lankaa
pientä Rakelia varten. Oli hauska tulla valaistuun kauppaan ja nähdä
kaikkinaista tavaraa ja rihkamaa. Hän kysyi pilanpäiten jonkin sievän
esiliinan hintaa, kysyipä mitä muuan ristinmuotoinen rintaneulakin
maksoi, ei ensinkään siksi, että aikoi niitä ostaa. Tuosta hän
ennenaikaan oli astellut sydän sykkien ja riemu mielessä. Siinä oli
leipuri niinkuin silloinkin, mutta toinen nimi ja toinen kilpi. Pois
oli Benjamin hävinnyt, ties missä olikaan, ja Hertta Nupponen, hän
vietti syntistä elämää, sellaista, ettei sitä kehdannut ajatellakaan.
Ja Freedi Fors — Freedi oli ollut samassa kadotuksessa. Kuinka toisin
olisi voinut käydä, jos heidän, Liinan ja Benjaminin aikeista olisi
tullut tosi. Mutta toisin oli Jumala määrännyt.
Vohlströmit olivat kotona, niinkuin aina. Heillä oli huone ja keittiö
hautausmaan laidassa. Vanha Martinska asui heidän keittiössään. Papsi
rupesi sängyssä paikalla laskemaan leikkiä pattijaloistaan.
— No, Liinukka, luulisitko tätä äijää täällä sängyssä entiseksi
koreaksi ylivahtimestariksi! Niin ovat kävelyneuvot kuin hautakivet.
Raatihuoneen kellarien kylmyys on pesinyt niihin. Meillä olisi hauskaa
mumin kanssa, jos mumi makaisi tuolla toisessa sängyssä, meillä
riittäisi puhumista. Mutta mumi on siellä ja minä olen täällä.
Eikä se ääni täältä kuulu
kultani kammarin sänkyyn.
Enkä minä olisi ennen luullu...
Ylivahtimestarin laulu oli käheää ja särkynyttä. Korkeissa paikoissa se
kokonaan katkesi. Frans nauroi ja Liina nauroi. Sigrid ei nauranut.
Martinska rupesi puhumaan kuolevaisuudesta kaupungilla. Se oli tällä
hetkellä tavaton. Lieneekö liikkunut jokin salainen kulkutauti. Joka
päivä oli sanomissa tuttujen nimien yläpuolella risti. Ihan sitä
kysyi itseltään, vieläkö eli vai joko oli kuollut. Postmesterska se
oli sitkeä, mutta alaspäin oli kuitenkin mennyt. Silmissäkin oli jo
sellainen toisenlainen maku.
— Titti, sanoi ylivahtimestari nöyrästi, — anna pieni konjakkari,
vingerporillinen vain, kun noita hautakiviä taas niin kolottaa...
Ja kuules, pikkuinen puteli pannaan mukaan mumille. Kippis, sinä,
Liinukka! Tahdotkos sinä? Ei se sinulle miksikään pahaksi olisi. Minä
naitan sinut vielä, Liinukka, Frilanderi tässä hiljan kysyi, eikö se
mamma siitä jo kuole, että saisi korjata pois sen kunnon tytön. Mutta
täytyy sinun vähän lihoa ennen sitä, hihi-hihi-hihi-hii.
Liina meni keittiöön Sigridin kanssa. Ei ollut pelkoa, että
ylivahtimestari tulisi perässä. Liina sai Sigridiltä lainaksi kymmenen
markkaa, mamman rohdot maksoivat ja ruokaa täytyi myöskin koettaa pitää
hyvänä. Sitten Liina puhui pienestä Rakelista. Lapsi täytyi toimittaa
Midan tai Sannyn luo. Sigrid tarjoutui heti ottamaan Rakelin. Oli niin
ikävä. Toista koiraa eivät he huolineet, ne elivät niin lyhyen ajan,
aina ne kuolivat sydäntautiin ja sitten seurasi pitkä suru. Mutta
Liina kiihtyi. Sannyn luona oli paljon lapsia, paras oli, että Rakel
tulisi sinne. Eikö Titti muistanut, kuinka vaikeaa oli ollut lapsena,
kun piti olla vanhojen ihmisten kanssa ja teki mieli leikkiä. Kaikki
Valborgin lapset täytyi toimittaa yhteen, kauheaa oli ollut erottaa
heitä. Hän, Liina, oli päättänyt neuloa pöytäliinan ja myydä sen,
ottaakseen osaa lasten elatuskustannuksiin. Kunhan vain olisi saanut
irti niin paljon rahaa, että olisi voinut ostaa tarpeet. Ehkä voisi
saada lainaksi Ahneita. Sigrid esteli. Se oli mennyt tähän asti, kun
Mida oli pitänyt toisen lapsista ilmaiseksi ja he Almen kanssa olivat
maksaneet toisen puolesta viisi markkaa kuussa kumpikin, siis kymmenen
markkaa yhteensä. Mutta pitikö heidän nyt maksaa viisitoista tai
kymmenen — tuskin vähemmästä Sanny kaikkia kolmea ottaisi. Ja sellaista
rahaa Almen Kalle tuskin suostui maksamaan kuussa. Sehän teki vuodessa
yli sata markkaa. Ei kukaan mennyt vieraitten tähden panemaan sellaisia
summia. Heillähän oli omia lapsia eikä se itsenäinen kauppa niin hyvin
kannattanut. Huolettomampaa oli vain ollut Frilanderilla. Ehkäpä
oikeus joskus tuomitsisi rahat Lindbergiltä, lasten isältä. Mutta
siitäkään ei ollut varmaa tietoa, kun isä riiteli lapsia itselleen. Hän
väitti rakastavansa niitä, ikävöivänsä niitä. Ja kai se niin olikin.
Olihan hän kovasti itkenyt Valborgia haudattaessa. Ja kerran hän
oli tullut pihaan ja ottanut lapsen syliinsä ja luvannut pian tulla
häntä hakemaan. Ehkäpä oli paras antaa Rakel isälle? Mutta jos isä
juovuksissa tappaisi hänet? Sellaista oli joskus kuultu.
Liinan piti kiirehtiä. Hänen täytyi koettaa käydä kirkkoherrallakin,
hän oli levoton mamman mielenlaadusta. Sen jälkeen kun kirkkoherra
muutti talosta, oli mamma ruvennut puhumaan sellaisia, että joskus
aivan hirvitti. Ehkä hän silloin oli sekaisin, mutta kuitenkin tuntui
kauhealta, että kuoleva ihminen...
Vohlström lauloi sängyssään.
— Tuollaisia tuokin laulaa, sanoi Sigrid ja paiskeli hellanrenkaita. —
Ne eivät ole virsiä. Ja kuolemaa pitäisi senkin ruveta ajattelemaan.
Johan se oli vanha mies, kun mamma sen minulle naitti. Mikä kiire
minulla oli? Olisin saanut nuoren ja mieleiseni. Mitäs ne ovat
Valborgin lapset, että niitä pitäisi ruveta säälittelemään? Onko meitä
säälitelty? Joka kerta kun tuosta kannetaan kuollutta kirkkomaahan,
minä ajattelen, että... että kuinka mielelläni minä olisin sen sijassa.
Sigrid itki, painautuneena hellan ja ruskean astiakaapin väliin. Liina
seisoi neuvottomana. Mutta Martinska, joka juuri tuli huoneeseen ja
kuuli viime sanat, puuttui puhumaan:
— Ei Sigrid puhu joutavia. Kolkko on kuolema ja kolkoksi on Jumala
sen tarkoittanut ja rangaistukseksi ihmisten synneistä. Kyllä täällä
kelpaisi harjoittaa syntiä, jollei olisi tätä pelotusta. Ei, ei kukaan
siihen mene vapaasta tahdostaan. Ja mikäs Sigridilläkään on hätänä? Ei
yhtä hädän päivää, ei yhtä pahaa sanaa.
— Vapaaehtoisestipa meni sisarenikin, sanoi Sigrid.
— Niin, mutta ei ollut Valpori täydessä järjessään. Ei kukaan täydessä
järjessään tee sellaista syntiä.
Ensi kertaa elämässä Liina palavasti toivoi, että hän tulisi rikkaaksi,
että papan vanha kolkko lipasto sisältäisi rahapapereja. Hän tarvitsi
noita rahoja. Välttämättä! Hänpä tarkastaa lipaston heti paikalla.
Mamman täytyy antaa se tehdä.
— No niin, keskeytti hän, — kun vanhuus on niin vaikea ja kuolema on
kolkko ja keski-ikä on hikeä ja vaivannäköä, niin täytyyhän ihmisen
lapsuudessaan saada korvaus kaikesta tästä. Lasten täytyy saada iloa
ja huolettomuutta ja opetusta hyvään. Vanhoille taas pitäisi toimittaa
huojennusta...
Ja taas Liinan tuli mieleen, että jos hän saisi paljon rahaa, hän voisi
toimittaa lapsille iloa ja vanhemmille huojennusta! Jospa vanha lipasto
sisältäisikin rahaa! Hän tunsi, että häneen tarttui pelottava rahanhimo.
Sigrid naurahti.
— Hyvä sinun on puhua, mutta mistäpä otat ilon ja huojennuksen.
— Jumalan sanasta ne otetaan, sanoi Martinska. — Jumalan sanan
viljelemiseen pitäisi opettaa niin vanhoja kuin nuoria. Silloin voi
ihminen kantaa ristinsä elämässä ja kuoleman hetkellä veisata, että
kuolema, missä on sinun otas, helvetti missä...
Ovi avautui, ja Vohlström seisoi hymyillen ovessa. Hän tuntui hymyllään
heti pyytävän anteeksi, että uskalsi näyttäytyä, ehkäpä hän rukoili
anteeksi koko olemassaoloaan. Hänen yllään oli tanakat villasukat ja
paksut harmaat alusvaatteet ja hartioilleen hän oli vetänyt haaltuneen
karttuunipeitteen.
— Mitä... mi-mi-mitä ne sisarukset... täällä nyt toimittavat? alkoi hän
iloisesti ja nöyrästi. — Kahviako saadaan? Mi-mi-miten olisi... jos
olisi pikkuruikkuiset puolkupposet...?
Hän vaikeni, sillä hänen vaimonsa paiskeli pahasti hellanrenkaita
ja Martinska riensi houkuttelemaan häntä takaisin sänkyyn. Häntä ei
kuitenkaan haluttanut lähteä.
— Ei, sanoi hän, — minä tahdon nähdä Liinukan, minähän olen puhemies.
Kun mumi kuolee, niin minä naitan Liinukan ja tanssinkin niissä häissä.
— Ajattelisit omaa kuolemaasi etkä toisten, sanoi Sigrid.
Vohlström naurahti.
— Mitä siinä on ajattelemista. Nukuinpa omaan sänkyyni tai haudan
poveen — yhtä kaikki!
Valkopartainen mies hymyili lapsellisesti.
— Aijai tuota Vohlströmiä, sanoi Martinska nauraen, — ero sillä on
niinkuin yöllä ja päivällä, nukkuuko hautaan vaiko omaan sänkyynsä.
— Kun minut kerran nuorena miehenä tuomittiin leikkauspöydälle, sanoi
entinen vahtimestari, — niin minä pelkäsin. Aijai kuinka minä pelkäsin.
Ihan minä huusin, kun hoitajatar pani sen sellaisen kuonokopan suuni
eteen. Puhumattomaksi ne minut tekivät, mutta ei tunnottomaksi...
— Martinska auttaa Vohlströmin sänkyyn, sanoi Sigrid tiukasti. — Kaikki
ovat kuulleet nuo jutut... moneen kertaan.
Ukko hymyili ja heilautti turvonnutta kättään.
— Kun tohtori pisti veitsen nahkaani, niin oli minulta kaikki pelko
poissa ja minä ajattelin, että niinhän se ratkoo auki mahaani kuin
mitäkin vanhaa takkia. Ja minua nauratti, vaikka teki niin kipeää, että
purin hampaani poikki. Se vain kalisi suussa, hyvä oli, etten niellyt.
Mutta sen leikin jälkeen minulle on yhtä kaikki, nukunko sänkyyni vaiko
haudan poveen, niinkuin jo sanoin.
— Ja uskottele sinä vain, että olet niin valmis, sanoi Sigrid.
— Kuolema pelottaa etukäteen, hymähteli Vohlström, — mutta kun se
tulee, niin ei se ole sen kummempi kuin maatameno illalla. Siunaan
minä itseni aina ennen maatamenoa ja heitän minä itseni Herran haltuun
kuollessanikin.
Sigrid polki jalkansa maahan. Martinska talutti vanhuksen sänkyyn.
Liinan silmissä hän oli ikään kuin kasvanut. Kahvi juotiin hänen
vuoteensa ääressä. Puhuttiin Valborgin lapsista ja kipeistä jaloista.
Jalkatauti ja sydänvika näyttivät olevan useimpien vanhojen ihmisten
risti.
* * * * *
Karellien vanhalla pihamaalla ryski ja paukkui. Muutamat varhaisemmat
muuttolinnut palasivat pesilleen pihakoivuihin ja saivat peloissaan
lähteä hakemaan uutta asuinpaikkaa. Jokin rastas jäi, se oli sellainen
rohkea ruskea lintu. Tohtorin ennustus joutui vallan häpeään: vanha
rouva eli yhä. Olisi pitänyt päästä purkamaan rakennusta. Salmiset,
talonmiehenväet muuttivat, Karelleilla oli lupa asua kesäkuun ensi
päivään.
Vanha rouva makasi ja laski sormillaan päiviä. Ruokatunnillaan miehet
joskus kuuntelivat hänen pitkiä hulluja puheitaan, ajaai'taan ja
ojooi'taan. Kaikki he saivat tietää, mitä halusivat. Yhteen aikaan äiti
ja tytär riitelivät pikkutytöstä, jonka tytär tahtoi lähettää pois ja
jota äiti ei olisi päästänyt. Itkettyneenä tytär pujottelihe puuvajaan.
Eukossa oli sisua. Hän luki lakia kaikille, jotka kävivät häntä
tervehtimässä. Oliko heillä odotettavissa joitakin suuria perintöjä?
Eukko puhui tuhansista ja miljoonista. Hourupäissään kai puhui.
Ihmettä se oli, että tytär pysyi pystyssä. Hän kuului nukkuvan yötkin
lattialla äitinsä sängyn vieressä, ollaksensa aina saapuvilla. Lattia
oli kuin seula, hiiret kuuluivat kapuavan olkapäille. Oli siinä tytössä
uhrilampaan kuuliaisuutta.
Tyttönen, se pieni Lea tai Rakel, tai mikä se oli, joutui kuin
joutuikin pois. Isä sen haki, se olutmaisteri. Pulska herra se oli
ja kai sen asiatkin taas olivat hyvällä kannalla. Hyvissä vaatteissa
se oli ja hyvä hevonen seisoi portilla. Ei olisi voinut oma äiti sen
hellemmin erota lapsestaan kuin täti, laskiessaan tyttösen sylistään
rekeen. Ja katkeamaisillaan hän itki koivujen alla, ennen kuin sai
voimia mennä sisään. Ei taitanut olla niin hauskaa nyt kohdata vanhaa
lohikäärmettä. »Ajaai... ojooi... Nyt olet saanut tahtosi perille...
nyt on lapsi poissa! Isä on korea katsella, sen me kaikki tiedämme,
mutta jos hän tappaa lapsen, niin se on sinun syysi — vastaatko Jumalan
edessä siitä? Ajaai... ojooi!»
Rakennusmestari meni tohtorin puheille. Nyt olisi pitänyt päästä
purkamaan hökkeliä ja vanha rouva yhä eli. Tohtori istui puolen
tuntia hänen pesässään ja koetti vakuuttaa hänelle, että sairaan oli
mahdoton kestää sellaista ryskettä ja pauketta, mikä talossa tästä
puoleen tulisi vallitsemaan. Pihakoivutkin täytyy kaataa, tulisi
niin ikävän näköistäkin. Sairashuoneessa olisi paljon parempi. Eikä
neiti Karelikaan jaksaisi ilman levähdystä valvoa tällä tavalla,
hänestä täytyisi tulla loppu. Tohtori lupasi toimittaa hyvän huoneen
sairaalassa. Mutta vanhus tuli aivan onnettomaksi. Työmiehet, jotka
jännittyneinä ja huvitettuina seurasivat tohtorin käynnin tuloksia,
purskahtivat suureen nauruun, kun he kuulivat melun ja itkun, minkä
vanha rouva päästi. »Ajaai, ojooi.» Tohtori tuli päätään pudistaen
alas portaita. Rakennusmestari meni häntä vastaan ja he puhuivat
hiljaa. Kaikki nuijat ja vasarat seisoivat hetken, miesten odottaessa
neuvottelun tuloksia. Koko ajan kuului vanhan rouvan läpitunkeva,
itkunsekainen valitus. Sanat »vaivaistalo» ja »hullujenhuone»
toistuivat tuon tuostakin. »Jumala rankaisee!» vihlaisi tuon tuostakin
räystäitten säännölliseen helähtelevään juoksuun huhtikuun harmaudessa.
— Hän on parempi, sanoi tohtori kohauttaen olkapäitään. — Hän voi elää
kauemmin kuin me!
— Vapunpäivään asti hän saa elää, mutta ei sitten...! sanoi
rakennusmestari. — Tai muuttakoon muualle.
— Koetetaan tarjota hänelle jokin summa rahaa, keksi tohtori, — niin
hän lähtee. Jokin satanen!
Seuraavana aamuna alettiin hakata koivuja. Kirveeniskut kajahtelivat
kirkkaassa ilmassa. Työmiehet löivät kirveenterän puuhun kuin
vahingonilossa, kiusatakseen vanhaa rouvaa, joka ei väistynyt heidän
työnsä tieltä. Kalpea neiti-raukka juoksi portaille ikään kuin
anoakseen armoa. Painaen kädet poskiaan vasten hän katseli, kuinka
puut huojahtelivat ja vapisivat. Ne olivat täynnä paisuvia nuppuja.
Hän karkasi sisään, ennen kuin ne kaatuivat. Pian oli hän kuitenkin
taas portailla. Suuri kappale sinistä taivasta oli tullut lisää
näköpiiriin. Oli paljasta ja autiota. Kuin muurahaiskeossa hyörivät
ihmiset ja hevoset muuriruukin, tiilien ja kaikkinaisten koneitten
keskellä. Ihmisten huudahdukset hevosille, koneitten poljento, ja
kaatuvien puiden ryske täyttivät ilman. Taivas oli sininen, kaupungin
katot kimmeltelivät sulan lumen vallassa. Paksut jääpuikot räystäissä
valuivat. Joku hidas, tasatukkainen mies, nähtävästi maalainen, joka
hakkasi pienemmiksi koivuja, kuljettaakseen ne pois, tuli suoraan
työmaan poikki kalpeaa naista kohti, jonka edessä portailla räystäs
vuolaana tippui. Hän kantoi jotakin molemmissa kourissaan. Liina näki,
että hän jo oli vanha. Oliko hänellä jotakin sanomista?
Hänen käsissään oli lintu, rastas, joka ei päässyt lentämään. Sen
siipi oli nähtävästi katkennut. Liinan sydän hypähti säälistä ja
ilosta. Vanhat puut lähettivät hänelle ja hänen sairaalle äidilleen
viime hetkellä tällaisen lahjan, pienen kipeän linnun, joka oli voinut
lentää ja laulaa ihanilla oksilla ja joka nyt tarvitsi heitä! Liina
otti linnun hellästi käsiinsä ja painoi sen huuliaan vasten. Vanha mies
näki, miten iloiseksi hän tuli, vaikkei hän osannut paljon kiittääkään.
Linnun sydän sykki ja läähätti.
Taasen kerran oli elämä lähettänyt ilonsäteen ihmisten luo, joita
kuoleman varjot ympäröivät.
Eräänä iltana pistäytyi kirkkoherra heillä yksinään Kun ruustinna
oli mukana, puhuttiin kaikenlaisista kaupungin uutisista ja muista
maallisista. Kirkkoherra puhui pelkästään hengellisistä asioista. Hän
veisasikin sairaalle jonkin virren ja polvistui lopulta rukoukseen.
Hyvästi jättäessään painoi hän moneen kertaan sairaan kättä ja heitti
hänet Jumalan haltuun. Rouva Karell nyyhkytti ääneensä. Eteisessä
kuiskasi kirkkoherra Liinalle:
— Suotta te surette äitinne mielentilaa. Hän on valmis astumaan
Herransa eteen.
Yöllä kesken tuskiaan sanoi äiti äkkiä tyttärelleen:
— Ajaai... kauniisti kirkkoherra veisasi... ajaai! Mutta mitä hän aina
siitä kuolemasta kaunistelee. Ajaai, kauhea se on. Nuoret eivät sitä
muista, se on niin kaukana silloin... Mutta vanhalla se on aina silmien
edessä. Ja sen mamma sanoo, että pahinkin päivä elämässä on parempi
kuin päivä haudassa. Ajaai, minä en kärsi sellaista kaunistelemista!
Liinaaa... Liinaaa... mamma pelkää!
Tytär, joka nukkui lattialla vaatteet yllään, pääsi pystyyn. Hän oli
niin väsynyt, että hän huojui. Hän toisteli ääneen äidin sanoja, ennen
kuin käsitti ne.
— Liinaaa... ajaai... kuuletko sinä? Valvo vain, kyllä saat nukkua
jahka... Kuule... älä kutsukaan tänne kirkkoherraa, niinkuin mamma
käski... Hän nylkisi sinut puhtaaksi. Pakanoille menisivät rahat ja
kaikenlaisille kristiveljille, jotka eivät ole mitään oikeaa sukua
meille... Meille itselle Svanby on rahat tarkoittanut. Muistatko?
Nukutko sinä? Tohtori on ehkä sittenkin... kuuletko sinä: tohtori!
Toh-to-ri! Ajaai, jos mamma näkisikin sen päivän.
* * * * *
Äiti laski päiviä. Hän sekosi laskussaan eikä muistanut kaikkia lukuja.
Hän ei jaksanut köysienkään varassa päästä istumaan. Hän kuunteli
tyttäriensä nimiä ja muistutteli mieleensä kaikkien syntymäpäiviä.
— Ajaai... Liinaaa, mamman rakkain lapsi, onhan sinun syntymäpäiväsi
toukokuun kahdeksantenatoista päivänä... Mida on syntynyt tammikuun
kymmenentenä. Selim on syntynyt tammikuun viidentenä. Se oli
sunnuntai, Selim on sunnuntailapsi. Mutta mikä on kesäkuun ensimmäinen
päivä...? Joku minun lapsistani on syntynyt silloin, mutta kuka? Missä
minun lapseni ovat...? Eikö kukaan ehdi? Sannyyy...! Onko Sannylla
kaksitoista lasta vai onko niitä kolmetoista. Ajaai, Jumala on
siunannut Sannya, hän on aina ollut hyvä tytär... Muista antaa Sannylle
rahoista!
Lipasto törrötti nurkassa kuin aave. Se ei äidille ja tyttärelle enää
ollut tavallinen kuollut esine. Sillä oli sielu, se kätki salaisuuden.
Se pelotti ja kammotti.
Liina etsi koolle eri avaimia, joita oli kokoontunut laatikkojen
pohjille ja vanhoihin kätköihin. Hän päätti koettaa niitä kaikkia
saadakseen auki vanhan lipaston. Mamman täytyi kärsiä pettymys, jollei
löytynyt mitään salalaatikkoa ja hänen täytyi saada kokea ilo, jos
hänen kummallisessa kuvitelmassaan oli jotakin perää. Talossa löytyi
paljon pieniä avaimia, jotka kulkivat laatikosta laatikkoon kuin
mitkäkin isännättömät koirat. Liinaa huvitti koota ne kaikki. Tuntui
siltä kuin hän olisi elänyt toukokuun kahdeksannettatoista päivää
varten, jolle ei hän itse puolestaan antanut mitään arvoa, vaan joka
oli määrätty joksikin kohtalokkaaksi rajapyykiksi sekä hänen että
mamman elämässä. Siihen saakka kuluisivat vuorokaudet samaan tapaan
kuin tähän asti. Sen takana ei hän nähnyt mitään. Oli kuin elämä siinä
olisi katkennut. Ei, muutto tietenkin seuraisi sitten.
Kevät tuli humisten. Työmiehet hikoilivat paitahihasillaan
auringonpaisteessa. Silloin tällöin tulvahti parvi lintuja
rakennusmaalle. Ne kiertelivät levottomina sinisessä ilmassa ja menivät
sitten menojaan. Pääskyset istuivat pitkässä rivissä puhelinlangalla,
joka kulki portin sivu pääkatua kohti, ja vikisivät ikään kuin olisivat
pitäneet neuvottelua. Kirkkopuiston latvat olivat käyneet punertavista
vaalean harmaiksi, kaadettujen koivujen rungoista tulvi mahlajaa pitkin
maata. Silloin tällöin tulvahti yli savisen työkentän suloinen vihreä
tuoksu, ikään kuin tullen niityistä, joilla pajut kukkivat ja villit
mehiläiset heräsivät eloon. Luhistuvan keltaisen rakennuksen laidalla
versoi vihanta. Nokkoset nostivat voimakkaita punertavia päitään,
uhmaten häviötä. Joskus tuli rankka sadekuuro. Iltaruskot olivat
lempeät ja suloiset. Aamuisin helisi kiurujen ääni kaikilta kulmilta.
Ensimmäisellä laivalla saapuivat vanhan rouva Kareliin tyttäret.
Midalla oli mukanaan suuri poika ja Sannylla rippikoulun käynyt
tytär, paksut vaaleat palmikot niskassa. Äidit alkoivat jo kadulla
valituksensa, portilla se kiihtyi ja täydessä itkussa syleilivät he
portailla vanhinta sisartaan. Liina oli kuin haamu, se oli aivan
kauheaa. Nuoret tulivat perässä, iloiten uusista vaatteista, jotka
he olivat saaneet ylleen matkalle, eivätkä ymmärtäneet, miksi heidän
äitinsä itkivät. He kursailivat ovessa — nuori Fors löi kantansa
yhteen, kun serkku, nuori neiti Saarinen, astui sisään ovesta. Molemmat
hymyilivät ja olisivat mieluimmin jääneet portaille keskustelemaan
kahden. Sisällä oli tukahuttavaa... kauheaa. Kaikki taistelivat
kyyneliä vastaan, paitsi mummi itse, joka jo oli kuin kuollut. Hän itki
ääneensä ja tarttui kylmin, kankein käsin jokaiseen käteen, joka tuli
hänen läheisyyteensä.
— Ajaai, onko tämä _Saimi_... ajaai kuinka sinä olet kaunis. Onpa
sinulla _tukka_... ajaai! ja vaalea niinkuin isälläsi! Suutele
mummoa. Ja tämä on Torvald? Oletko sinä jo viidentoista vanha? Siinä
iässä melkein oli enosi Torvald, joka kuoli. Annahan kun mummo
koettaa käsivartta — onpa se väkevä, ajaai. Osaatko sinä jo ampua...
jäniksiä...? Mitä... mitä te olette tuoneet, tytöt? Mitä te itkette?
Ajaai, ei mamma nyt kuole! Mateita! Ajaai — Liina, mateita — keitä,
laita! Kuminaleipää... juustoa! Ajaai...! Siikaa. Kuinka te olette
hyviä tyttöjä. Liinaaa... tuo kahvia! Korppuja... onko sinulla leipää?
Ajaai, te ette usko, kuinka hyvä hän on ollut... Jumala siunaa häntä...
teitä kaikkia. Kuinka teidän miehenne _jaksavat_... ja lapset...?
Ajaai, minne ne menivät... Saimiii! Torvaaald...! _Raaakeeel_...!
Nuoret istuivat portailla, nauroivat ja katselivat rakentamista. Mummon
talo oli niin hullunkurisen viisto ja portaat surkean rikki. Jahka
vielä oltaisiin vähän aika?, niin ehkä voitaisiin lähteä kaupungille
kävelemään. Torvaldin piti ostaa uistin.
Alme tuli maitse. Sigridkin saapui, ja niin olivat taasen kaikki koolla
vanhassa kodissa. Valborg, niin, hän oli poissa. Liinasta ei enää
näyttänyt olevan hoitamaan mammaa. Hän nukkui istualleen lieden ääreen,
keittäessään kahvia. Vuoronperään tulivat sisaret ja ravistivat hänet
hereille, saadakseen kuulla häneltä mamman voimisesta.
— Lopun täytyy pian olla käsissä, kuiskasi Mida itkien, — näkeehän
sen... mamma on jo kuin ruumis!
— Kuinka sinä, Liina, aiot järjestää, kun mamma nyt on kuollut? kysyi
Alme.
— En minä ole mitään ajatellut, sanoi Liina, — ei mamma kuole vielä. Me
muutamme kesäkuusta uuteen asuntoon.
Liina selitti hajamielisenä, mitä asunto maksoi, mitä etuja siinä oli
ja mitä varjopuolia.
— Minusta, sanoi Alme edelleen, — olisi hyvä tietää, kenen meistä pitää
sinut ottaa. Et suinkaan sinä aio asua yksiksesi. Meille ei sovi. Juuri
oli siitä puhetta Kallen kanssa — meille ei sovi.
Liina nosti väsyneitä silmiään. Mamma huusi häntä, mutta hän ei
jaksanut nousta. Sanny kiirehti heti äitinsä luo.
— Niin, sanoi Sigrid, — kyllähän Liina saisi olla meillä... pienestä
maksusta... mutta siitä tulisi kai sellainen nauraminen Vohlströmin
kanssa, ettei sitä jaksaisi katsella.
Mida ei puhunut mitään. Sanny tuli hetken perästä keittiöstä, kiersi
kätensä Liinan ympärille ja sanoi sydämellisesti, että heillä kyllä on
tilaa sekä hänelle että Valborgin lapsille. Mutta hänkin toivoi, että
mamma vielä eläisi.
Vanha äiti huusi heitä. Hänen äänensä oli pelottavan rasittunut.
Torvald Fors tuli ilmoittamaan äidilleen, että he Saimin kanssa
aikoivat lähteä kaupungille. Hänenhän piti ostaa se uistin. Vain
vähäksi aikaa.
— _Ajaai_... huusi mummo, — älkää olko kauan... minne te menette?
Liinaaa... anna lapsille kahvia! Kyllä te jaksatte... Ajaai, ette saa
mennä mihinkään, ennen kuin olette juoneet! Ottakaa nyt, olkaa niin
hyvät.
Torvald meni portaille. Hän poimi käteensä Saimin palmikkonauhan, joka
oli tarttunut kahden lahon nurkkauslaudan väliin. Kun Liina astui
portaille kahvitarjotin käsissä, näki hän Saimin sitovan nauhaa, posket
aivan hehkuvina. Torvaldinkin kasvot hehkuivat.
Kuinka hyvä, ajatteli Liina, että Saimilla on palmikoissaan punaiset
nauhat.
Päivälliseksi oli mateita. Sairas hämmästytti kaikki tyttärensä
ruokahalullaan. He tulivat kuin tulivatkin vakuuttuneiksi siitä, että
mamma vielä paranee, eihän hän oikeastaan ole mikään vanha. Aijai, ehkä
mamma voisi viettää kesän maalla, Akselin ja Midan luona!
Liinan piti saada nukkua seuraava yö. Sanny ja Alme jäivät mamman luo
ja Liina läksi lasten ja Midan kanssa Punaiseen Kettuun. Freedi oli
siellä pitänyt luonaan sitä hulttiota, sitä leipurin rouvaa, sitä
entistä Hertta Nupposta. Mutta toki hän ymmärtäisi nyt lähettää hänet
pois ja huomispäivänä aikoi äiti etsiä tuon syntisen olennon ja panna
toimeen tarpeellisen puhdistuksen.
Liina nukkui kuin kivi. Kuoleman uni tuskin on syvempää. Se oli ihanaa,
virkistävää unta. Häntä ei aamulla tahdottu saada valveille.
Kun hän keväisessä sateessa kiirehti läpi kaupungin kotia kohti, hän
päätteli, että tänään kun tytöt kaikki ovat koolla, hän avaa lipaston.
Hän tekee sen, estelköön ja kieltäköön mamma miten paljon hyvänsä.
Alme tuli kadulla häntä vastaan. Heillä oli ollut kauhea yö. Ei yhtä
hetkeä mamma nukkunut eikä antanut toisten nukkua. Eikä mitään läpeä
saanut avata, vaikka kaikki olivat tukahtumaisillaan. Mamma oli koko
yön huutanut Liinaa ja tahtonut, että mentäisiin häntä noutamaan. Ei
Sanny enempää kuin hänkään, Alme, kelvannut mihinkään. Hän löi heitä,
suorastaan, kun he häneen koskivat. Ja juuri hän oli pyytänyt hieromaan
tai nostamaan! Ei, ei yhtä hetkeä hän, Alme, olisi sellaisen ihmisen
kanssa. Häntä inhotti, kun hän ajattelikin, että se oli hänen äitinsä.
— Hautajaisiin en minä tule, lopetti hän kotiportilla, — älä minua
odotakaan. En ole koskaan nähnyt ruumista enkä tahdo nähdä. Kaikkein
vähimmin mammaa!
Liina kääntyi sisään portista ja Almen vaalea hame jäi välähtelemään
puhkeavien puiden alle.
Kun Liina astui huoneeseen, avasi sairas silmänsä ja hymyili avuttoman
onnellisena. Liina näki, että hän tässä yhdessä yössä oli tuntuvasti
heikentynyt.
— Liinaaa... _ajaai_... mamman rakkain _lapsi_... tulitko sinä! Ajaai,
mamma kuolee ilman _sinua_... Ethän enää koskaan heitä _mammaa_...
Jumalan siunaus lepää sinun _päälläsi_... Herra siunatkoon sinua ja
varjelkoon _sinua_...
Hän itki. Hän ei jaksanut kuivata kyyneliään. Liina siveli hänen
kasvojaan kostealla vaatteella.
— Ajaai kuinka sinun kätesi on suloinen... sinä Jumalan lahja...
Liina rupesi iloisesti puhumaan, kuinka virkistynyt hän oli, kuinka hän
nyt taas jaksaisi. Siipirikko-lintu tuotiin esiin suuresta kopasta,
missä se oli ollut yötä. Se istui Liinan kädellä, viserteli ja hyppeli
pitkin permantoa. Auringonsäde sattui seinään, kevätsade rapisi vielä
katolla. Sairas sai lääkettä ja vaipui horroksiin.
Liina hiipi varpaisillaan huoneeseensa, haki esiin avainkimpun, joka
oli sidottu kokoon punaisella langalla ja viittasi veitikkamaisesti
Sannyn luokseen.
— Nyt, kuiskasi hän, — me avaamme tuon vanhan lipaston, että saamme
tietää, mitä siinä oikein on. Kun lintu visertää, niin mamma ei kuule,
mitä me teemme. Ajattele, jos siellä olisi rahaa!
Sanny Saarinen oli käynyt aivan vakavaksi.
— Mitenkä sinä noin puhut? sanoi hän nuhdellen, — mitä siellä olisi?
Jumala varjelkoon siellä olemasta mitään. Pane pois nuo avaimet. Emme
koske koko kapineeseen. Syntiä se on.
Liina nauroi ääneti. Yhden yön uni oli merkillisesti virkistänyt häntä.
Hän avasi lipaston.
Levyllä, joka aukeni heidän eteensä, oli tuttu, iänikuinen mustepullo
ja kynä. Pienten laatikoidenkin sisällön he tunsivat, niissä oli
vanhoja kirjeitä, se rikkinäinen kukkaro, missä Liina säilytti mamman
eläkkeen, kun se vuosineljänneksittäin maksettiin, ja hiuksista tehty
rannerengas. Se oli mamman hiuksista, tehty hänen nuoruudessaan, ja
Liina oli sen saanut. Liina aukaisi pienen oven taustan keskellä.
Veitikkamainen hymy ei väistynyt hänen huuliltaan. Lokerossa olivat
mamman morsiussukkanauhat, hyvin sirot, siniset, helmillä ommellut
silkille. Ne oli mamma määrännyt Midalle. Tämä kaikki oli tuttua. No
_nyt_... Liina veti lokeron takaa auki pienen laatikon. Se oli tyhjä.
Tätä laatikkoa ei hän enää tuntenut. Eikä sitä pientä lukkoa, joka
tuntui olevan tämän laatikon takana. Hänen sydämensä alkoi kiivaasti
lyödä. Hänen kätensä vapisi, kun hän avainkimpusta koetti löytää
sopivaa avainta. Sanny katsahti kalpeana vuoroin nukkuvaan äitiinsä,
vuoroin sisareensa ja huojutti moittien päätään. Hänkin oli kuitenkin
tullut uteliaaksi. Lintu viserteli ja nokki rauhallisesti lattialla
siemeniä. Avainkimpussa ei ollut ainoaakaan niin pientä avainta.
— Eivät ne sovi, kuiskasi Liina, tuntien hien nousevan otsalleen. —
Mitä me nyt teemme?
Sanny työnsi vuorostaan kätensä pieneen aukkoon. Hänenkin kätensä
vapisi. Molemmat olivat yhtäkkiä varmat, että heidän edessään oli
salalaatikko ja salaisuus.
— Kun auringonsäde tulee mamman kasvoille, niin hän herää, kuiskasi
Sanny. — Pannaan kiinni. Minusta on niin kauheaa. Annetaan olla koko
rahojen.
Mutta Liina tunki uudelleen kätensä aukkoon ja hypisteli voimakkailla
kynsillään lukkoa. Se risahti tuskin kuuluvasti, pieni puulevy lensi
syrjään ja hänen kätensä joutui johonkin lokeroon ja tarttui paperiin.
Liina kalpeni. Hiki pisaroi hänen otsalleen.
— Minä en uskalla, sanoi hän. — Se on siinä nyt!
Hän otti sen kuitenkin samassa esiin. Se oli kirje.
Suuri kellastunut kirje lepäsi sisarusten edessä. Päällä oli sirolla,
selvällä käsialalla: Karolina Kristina Karell.
Äiti äännähti. Sisarukset seisoivat kuin permantoon naulittuina. He
pelkäsivät, että heidän sydäntensä lyönnit kuuluisivat. He hiipivät
Liinan kamariin, avasivat kuoren ja tutkivat papereita.
He luulivat näkevänsä unta. Kaikki oli selvästi kirjoitettuna ja
kuitenkaan eivät he voineet uskoa, että se oli totta. He itkivät ja
nauroivat ja alkoivat uudelleen lukea papereita. Se oli totta! Mamma
oli ollut oikeassa ja he kun kaikkina näinä vuosina olivat luulleet
hänen puhuvan mahdottomia! Mutta nyt piti hänen heti saada tietää,
mitä oli tapahtunut. Heti piti toimittaman mamman tahdon mukaan.
Kirkkoherralle piti lähteä viemään sanaa. Ei, vaan tohtorille! Ja
pyytää, että hän heti tulisi tänne.
Sisarukset syleilivät toisiaan ja Sanny läksi menemään.
Liina tuli vanhan lipaston eteen ja sulki kannen. Kuinka uskollisesti
se oli säilyttänyt salaisuuttaan ja hän kun oli sitä pelännyt ja
pilkannut. Ilo, jollaista ei hän milloinkaan ollut tuntenut, nousi
hänen rinnassaan. Hän muisti hetken unessa, kauan sitten, jolloin hän
oli halunnut nostaa siipiään lentääkseen. Ei, täytyi antaa mamman
nukkua. Hän asettui lattialle linnun viereen ja ajatteli, mitä kaikkea
hän nyt tekeekään. Lintu asettui kesynä hänen kädelleen. Nyt mamman
pitää saada savikylpyjä ja viiniä ja sitä hienoa juomaa, mitä Harry
Tiger toi, shamppanjaa — niin paljon kuin mamma tahtoo! Ja Valborgin
lapset, oi kuinka hyvä niille pitää tulla ja...
Auringonsäde oli jo aivan likellä mamman kasvoja. Oliko paras peittää
ikkuna, vai... Liina ei jaksanut enää. Hilliten sydämensä lyöntejä
laski hän kätensä mamman kädelle. Hän koetti olla aivan levollinen.
— _Ajaai_... äännähti äiti, — onko mamma nukkunut? Paistaako aurinko?
Onko kevät?
— Mamma, alkoi Liina, — nyt mamma saa kuulla jotakin _hauskaa_...
oikein _hauskaa_... Ei, ei sitä pidä _pelästyä_...
— _Liinaaa_... mamman rakkain _lapsi_... sinun kätesi vapisee... mamma
tietää: sinä olet avannut lipaston... Oletko...? Ja sinä olet nyt
rikas? Sinä olet rikas!
Liina painoi äitinsä kättä ja nyökäytti päätään. Hänen teki mieli
pyytää anteeksi kaikkea epäuskoaan vuosien mittaan, kaikkea surua
mitä sillä oli tuottanut, mutta kyyneleet tukkivat hänen suunsa. Äiti
tuijotti häneen selkeällä pitkällä katseella. Ikään kuin sininen pilvi
tuli hänen kasvoilleen. Liina pelästyi, koetti nostaa äitiään ja rupesi
puhelemaan kaikesta, mitä he nyt tekisivät.
— Nyt..., sanoi äiti soinnuttomasti, — minä kuolen... Se ei ole
_vaikeaa_...
Sanat kuuluivat aivan selvästi. Kun aurinko tuli vuoteen kohdalle,
lepäsi vanha äiti liikkumattomana. Siniset poimut hävisivät hänen
kasvoiltaan vähitellen. Hän näytti nukkuneen.
Liinan sydänkin hiljeni vähitellen. Vähitellen hän alkoi ymmärtää, että
kuolema, jota he niin kauan olivat odottaneet, oli tullut. Näin helppoa
se oli ollut. Kuinka onnelliselta mamma näytti.