Kesä oli mennyt, Harry Tigerin piti matkustaa. Kuin unennäöltä
tuntuivat nyt konsertit, veneretket, kävelyt, tanssiaiset. Harry
Tigerin piti matkustaa — saisiko häntä milloinkaan enää nähdä? Ehkäpä
jossakin eurooppalaisessa pääkaupungissa näkisi hänen nimensä suurissa
ilmoituslehdissä kadunkulmissa, ja jos menisi hänen konserttiinsa,
näkisi hänet lavalla vieraan ihmistulvan ihastuksen ympäröimänä eikä
voisi käsittää, että kerran seurusteli hänen kanssansa, kokonaisia
viikkoja, kokonaisia valoisia öitä umpeensa, kaukana, jossakin pienessä
pahaisessa kylpypaikassa. Silloin olisi Harry Tiger yhtä ventovieras,
luoksepääsemätön ja saavuttamaton kuin hän nyt oli kätten ulottuvilla,
oli kesy, oli tuttu. Tämän ainoan päivän hän vielä olisi kätten
ulottuvilla, olisi kesy, olisi tuttu. Tämän ainoan päivän säteilisi
taivas, kimmeltäisivät vedet, kukkisivat nurmet, tämän ainoan päivän
olisi kesä, olisi juhla. Illalla olisi kesä lopussa. Illalla Harry
Tiger matkustaa.
Kosmopoliitat olivat ottaneet kylpyvieraiden puolesta järjestääkseen
juhlahetken poispakenevan kesän kunniaksi. He olivat luvanneet
järjestää pienen juhlahetken, vaikka he mielellään olisivat
järjestäneet suuren. Suurta olisi pitänyt olla Harry Tigerin kunniaksi.
Mutta mitäpä täällä saattoi saada aikaan!
Kaupungin mielestä oli jotakin ihmeellistä joka tapauksessa tulossa,
koska kosmopoliitat olivat liikkeellä. Kosmopoliitat olivat kylpykauden
hienoimmat tytöt, sellaiset kuin Fricca, Beata, Adela, Margareta ja
Trolla. Kaupunki oli koko kesän puhunut heistä pahaa, kaupungin äidit
olivat uhanneet, etteivät he millään ehdolla sallisi tyttäriensä
seurustella kosmopoliittain kanssa, ja kuitenkin: heti kun tilaisuus
saattoi heidän tyttärensä yhteen kylpykauden vaarallisten neitojen
kanssa, olivat he ylpeät ja onnelliset. Sillä pohjaltaan kaupunki
ihaili kosmopoliittoja. He olivat kauniit ja vapaat, he olivat nähneet
maailmaa ja saapuneet idästä ja lännestä. Eipä ihme, että kun he olivat
luvanneet järjestää juhlahetken, kaupunki odotti sitä jännittyneenä.
Kylpylaitoksen kömpelö renki oli auttamassa. Köyhät lapset ja vanhat
vaimot olivat sitoneet köynnökset ja seppeleet. Kauniit kädet eivät
siedä sellaista työtä. Yhden seppeleen tahtoivat tytöt kuitenkin sitoa
omin käsin, yhden pienen kukkakiehkuran. Ja sill'aikaa kun köynnökset
lähtivät kiertämään seiniä ja pylväitä, sill'aikaa kun kattoon syntyi
jättiläiskokoinen, keinuva kukkastähti, istuivat neidot parvekkeella
villin viiniköynnöksen varjossa ja sitoivat tuota yhtä kiehkuraa,
jonka vuoksi he tahtoivat panna alttiiksi ruusuiset kätensä. Aurinko
varastautui lehvien välitse heidän kukoistaville kasvoilleen, heidän
hiuksilleen, jotka olivat mustat, tai kypsyvän viljan väriset, tai
punertavat, tai tuhkankarvaiset. Aurinko liukui yli heidän valkoisten,
rypyttömien otsiensa, joiden ympärillä pienet kiharat leikittelivät,
aurinko leikitteli kilpaa kiharoiden kanssa, se hyppeli huulilla,
hampailla, olkapäillä, käsillä. Pienet kädet eivät olleet ahkerat.
Margareta yksin sitoi seppeltä, hän oli käytännöllisin. Ruusut ovat
arkoja, ne varistavat äkkiä lehtensä, jos niitä taitamattomasti
pitelee. Fricca ja Trolla olivat koettaneet, mutta he olivat
tärvelleet monta ruusua ja pistäneet sormensa verille. Onneksi oli
kukkia tarpeeksi. Mitä ruusuja! Seudun puutarhurit olivat antaneet
parhaansa. Ruusuissa oli iloisen punaisia, verenkarvaisia, ja niissä
oli sellaisia, joiden puna oli sairas ja raskas, miltei musta. Kaikissa
ruusuissa oli jalot, suuret piikit. Niitä täytyi käsitellä varoen.
Margareta teki työtään taitavasti, olisi luullut häntä opinkäyneeksi.
Mutta tällainen taitavuus oli hänessä synnynnäistä. Toiset neidot
ojentelivat hänelle ruusuja. He istuivat jokainen kukka kädessä ja
odottivat hetkeään, sillä he tahtoivat tällä tavalla olla mukana työssä.
— Mutta kuka hänet seppelöi? virkkoi äkkiä Trolla.
Kaikki olivat ajatelleet tätä asiaa, mutta syystä, jota ei kukaan
selvittänyt itselleen, he eivät olleet lausuneet ajatusta ääneen.
Nyt kun se paljastettuna lausuttiin, värähti pieni punastus kaikkien
kasvoille, sillä jokainen neidoista tunsi ajatelleensa itseään siksi,
joka parhaimmin sopisi laskemaan ruusukiehkuran ihaillun miehen
otsalle. Vaikka he olivat ystävät keskenään, eivät he mitenkään
tahtoneet näyttää tätä mielihaluaan edes toisilleen, vaan jokainen
avasi toistaan kohti viattoman, joskin samalla teroitetun silmäparin.
Niin, kuka seppelöisikään Harryn?
— Sinä, Margareta, jatkoi Trolla, — sinä joka olet seppeleen sitonutkin.
Margareta punehtui ja hänen pitkät mustat silmäripsensä painuivat
entistä alemma.
— Ei, ei, ei! huudahti hän ikään kuin säikähtäen sellaista ajatustakin.
Mutta sisimmässään toivoi hän, että ystävättäret pyytäisivät häntä,
kunnes hän suostuisi. Jos he tietäisivätkin, mitä Harry oli hänelle
sanonut, niin he eivät hellittäisi, ennen kuin juuri hän olisi painanut
ruusut noille villeille mustille hiuksille. Margareta koetti hillitä
sydäntään. Syntyi pieni äänettömyys. Tuuli suhisi haavoissa, salista
kuului koputusta ja nakutusta, kun seppeleitä lyötiin kiinni, hiljaa
lipuivat laineet ylös loivaa hiekkarantaa, uimahuoneella kauempana
meluttiin ja pulikoitiin. Kaikki ystävättäret olivat iloiset siitä,
että Margareta oli kieltäytynyt, kukaan ei pyytänyt häntä uudelleen.
Heidän jännityksensä kärjistyi kuitenkin entistä enemmän nyt, kun heitä
oli entistä vähemmän.
— Mutta, sanoi Beata, — entä... entä Adela?
Adela nosti raskaita silmäluomiaan. Hänen silmänsä olivat kuin meri,
milloin vihreät, milloin sinertävät, milloin ilman väriä. Ja muutenkin
hän, siinä laiskasti nojatessaan parvekkeen kaidepuuta vasten, oli
kuin vedenneito, joka tähyilee kaislikon laidasta ihmisten poikia, kun
he askartelevat veneillään. Adelan vastaus viipyi, mutta hän hymyili
tyytyväistä ja kiehtovaa vedenneidonhymyä. Beatan rintaan vihlaisi:
Adela varmaan suostuisi! Beatan mieleen johtui, miten Harry oli
kietonut hänen, Beatan, suortuvia sormiensa ympärille, kerran heidän
istuessaan rinnatusten samalla tuhdolla kukitetussa veneessä. Kuuma
veriaalto läikähti vieläkin ylös Beatan kaulaa, kun hän muisteli, miten
laineet olivat kuvastaneet heidän kasvojaan, vieden niitä vuoroin
yhteen, vuoroin eroon, heidän kumartuessaan veneen laidan yli. Beata
vavahti vieläkin, kun hän muisti, miten Harry oli huutanut kovasti ja
suuttuneesti Trollalle, joka melusi toisessa päässä venettä. Harryn
huulet olivat olleet valkoiset ja pelottavat. Silmänräpäyksessä
kävivät nämä muistot läpi Beatan pienen pään. Adela hymyili vielä ja
ystävättäret katselivat häneen jännittyneinä.
— Ah, jatkoi Beata, ääni pehmeänä ja verhottuna, — kuinka mielelläni
minäkin sen tekisin, mutta varmaan Harry pitäisi siitä enemmän, jos
sen tekisi joku toinen. Esimerkiksi sinä, Adela. Pukeutuisit vihreään
harsopukuusi, panisit lumpeenkukat hiuksiisi, onhan hän aina ihaillut
sinun käsivarsiasi, sinun silmiäsi, sinun...
Fricca keskeytti hänet hiukan malttamattomasti ja pyysi Adelaa itseään
sanomaan jotakin. Adela avasikin suunsa ja näytti hohtavan valkoiset
hampaansa.
— Niin, niin, niin, sanoi hän. — Onhan meidän välillämme ollut yhtä
ja toista. Minun hiukseni ovat olleet punertavia viulunkieliä, minun
huuleni koralleja. Kyllähän sitä luetteloa voisi jatkaa. Ja minä itse,
minä olen viettelevä ja syntinen...
Fricca purskahti nauruun ja Adela itsekin naurahti.
— Ajatelkaa, huudahti Fricca, — minulle hän on sanonut, että olen kylmä
ja synnitön! Kumpiko näistä lausunnoista on katsottava komplimentiksi?
— Mikä psykologi hän on! riemuitsi Trolla ja taputti yhteen käsiään. —
Molemmat lausunnot ovat tietysti olleet yhtä oikeat: voi tietysti olla
yhtä kaunista olla syntinen kuin synnitönkin — miehen kannalta.
— Ah, keskeytti Adela, — miehen kannalta katsoen kai oikeastaan ei
koskaan voi olla kaunista olla aivan synnitön.
— Antakaa minun seppelöidä hänet! huusi Trolla äkkiä. — Minä sanon sen
rehellisesti, että olen häneen rakastunut. Olen sanonut sen hänelle
itselleenkin...
Kukaan ei rientänyt pienen Trollan avuksi. Hänen kuivat,
tuhkankarvaiset hiuksensa tuntuivat räiskyvän hänen ympärillään.
Margareta nosti hetkeksi siniset silmänsä, jotka olivat iloiset kuin
ruiskukat ja sanoi, samassa kätkien katseensa:
— Ajatelkaa, minulle hän kerran sanoi, että tahtoisi nähdä minut kehdon
ääressä hyräillen. Se olisi muka niin kaunis kuva — ajatelkaa!
— No mutta sitten hän pitää eniten sinusta! huudahti Trolla
uhrautuvasti. — Eikö se ole selvää? Mies ihailee aina eniten sitä
naista, jonka hän voi kuvitella äidiksi, se käy selville kaikista
rakkausromaaneista, mitä minä ikinä olen lukenut. Minulle hän on
sanonut aivan toisenlaisia asioita. Minulle hän on sanonut, että
olen mahdoton, ettei minun koskaan pidä mennä naimisiin, että olen
ilkeä, että hän tahtoisi purra poikki kieleni, kun puhun niin paljon.
Eikö tämä nyt ole onnetonta rakkautta? Minä rakastan häntä, kuinka
mielelläni läskisinkin seppeleen hänen päähänsä. Olin jo ajatellut
kaikki valmiiksi: olisin pyytänyt häntä hiukan taivuttamaan päätään,
olisin painanut seppeleen sillä lailla, että hänen itsepintainen
kiharansa, jonka me kaikki niin hyvin tunnemme, olisi jäänyt otsalle.
Mutta enhän minä voi tulla kysymykseen, kun hän Margaretalle on sanonut
sillä tavalla. Minusta se on korkeinta.
— Rauhoitu, sanoi Beata. — Minulle hän on sanonut jokseenkin samaa:
että muistutan madonnaa bysanttilaisessa kirkossa.
Fricca naurahti.
— Mutta onko se samaa!
Neidot vaikenivat. Tuntui käyneen yhä epäselvemmäksi, kuka seppelöisi
päivän sankarin.
— No mutta Margareta tai Beata, jompikumpi heistä! huudahti Trolla
käytännöllisenä. — Heitetäänkö arpaa?
— Fi donc! sanoi Fricca, ja hänen sievän nenänsä ympärille nousi
muutamia rumentavia ryppyjä, — eihän nyt suurta taiteilijaa voi
arvostella niinkuin joitakin perheenisiä. Eihän Harry koskaan mene
naimisiin. Hän tarvitsee taiteilijatoveria, ystävätärtä. Minä en
koskaan ole ollut häneen rakastunut enkä näe unia kehtolauluista. Minä
seppelöitsisin hänet viileästi, ikään kuin kreikkalaisesti, pukeutuisin
valkeaan, ottaisin kultanauhan hiuksiini... Minä seppelöin hänet
mielelläni, jos te suostutte.
Kaikki vaikenivat ja tuijottivat toisiinsa tai eteensä.
— No seppelöi sitten, sanoi Trolla. — Vaikka minusta on hullua,
ettei siinä ole rakkautta mukana. En ymmärrä, kuinka voi laskea
ruususeppeleen maailman ihanimman miehen hiuksille ilman rakkautta!
Asia jäi yhä ratkaisematta. Neidot huomasivat äkkiä, että
seppelöitsemisen yhteydessä miltei täytyi pitää puhe. Se oli heille
jokaiselle epämukavaa ja he keksivät pelastuksekseen, että puheenhan
täytyi tulla kaupunkilaisten puolelta. Puheenpitäjähän jo olikin
valittu. Tohtori tietysti. Kaupungin naiset kuuluivat kukittaneen
laivan, eli oikeammin sen suojan, missä Harryn piti matkustaa. He
olivat hekin kaikki ihastuneet Harryyn. Mutta kenestä hän piti eniten,
sitä olisi ollut hauska tietää.
— Kuulkaa, keksi Trolla äkkiä, — keitä kaikkia meistä hän on suudellut?
Margareta loukkaantui. Kuinka Trolla saattoi sellaista kysyä! Kaikki
muut katselivat jännittyneinä ja uteliaina toisiinsa. Kukaan ei
tahtonut puhua ensinnä. Margareta oli ainoa, joka heti työnsi luotaan
kaikki epäluulot.
— Minun kättäni hän on suudellut monta kertaa, tunnusti Adela vihdoin.
— Se ei merkitse mitään, sanoi Trolla, — sen voi kuka hyvänsä tehdä.
Minuakin hän on tuijottanut syvälle silmiin ja sanonut, että hän tahtoo
saada selville sieluni arvoituksen. Varmaan hän on suudellut sinua,
Beata, koska hän on kietonut hiuksiasikin sormiensa ympäri? No mutta
eikö sinuakaan, Fricca? Eikö ketään edes niskaan, tai kaulalle, tai
jonnekin muualle kuin kädelle? Oih, mitä te sanotte — eikö hän ole
suudellut ketään meistä? Tilaisuutta on ollut yllin kyllin, koko kesän.
Mikä taiteilija hän oikeastaan on, ja mikä mies... Nuoria olemme emmekä
ole rumia! Tämä on kuulumatonta! Tämä on hävytöntä! Tämä on noloa!
Margareta nousi tuliseen puolustukseen. Kuinka saattoi lausua
sellaista? Toki he kaikki olivat käyttäytyneet sillä tavalla, ettei
sellainen olisi ollut Harryn puolelta mahdollista. Siitä syystä he toki
punoivat Harrylle seppeltä, että he häntä kunnioittivat.
Fricca keksi, etteivät he seppelöitsisikään Harry Tigeriä, vaan
uskoisivat Harry Tigerille tehtäväksi seppelöidä sen naisen, jota hän
piti ansiokkaimpana, tai kauneimpana — kuinka hyvänsä. Joka tapauksessa
hänen silloin täytyisi julkisesti näyttää, kenelle hän antoi etusijan.
Neitojen muistoon alkoi tulla joitakin pieniä epämiellyttäviä
asioita, joita Harry kesän mittaan oli sanonut. Hän oli esimerkiksi
sanonut, että nainen on valheellinen, että hän on laskeva, että
itsekkäisyys on hänen pääominaisuutensa, että hän on vain omien ja
pienten harrastustensa keskipiste. Tietysti hän oli tarkoittanut, että
heissäkin, kosmopoliitoissa, oli näitä ominaisuuksia. Kuka tiesi, jos
hän tuli sille tuulelle, niin hän äkkiä kesken kaiken saattoi sanoa
tällaisia ikäviä asioita jäähyväishetkelläkin.
— Ah! sanoi Adela ja vei kasvoilleen viimeisen ruusun, ennen kuin
se kiinnitettiin seppeleeseen, — Harrylle täytyy antaa kaikki
anteeksi. Hän löi minua kerran kädenselällään — ajatelkaa, kädellään
— olkapäähän, niin että siihen jäi mustelma, niinkuin te muistatte,
— sen vuoksi, etten minä hänen kanssaan tullut työntämään jotakin
likaista kuormaa ylös mäkeä. Hevonen ei tahtonut saada sitä ylös ja
Harryn piti tietysti auttaa. Minulla ei ollut halua panna likoon ihka
uusia hansikkaitani. Kävelin tyynesti ja katselin, kuinka hän hikoili.
Ja palatessaan luokseni hän lyö minua, ja löi, niin että tuntui! Niin,
muistattehan te ja muistaa sen koko kaupunki. Ja hän käytti mitä
sanoja hyvänsä, — sanoi laiskaksi ja veltoksi... Mutta juuri siksi
hän on ihana!... Sanon teille suoraan: odotin, että hän joskus olisi
parantanut tuon ruman mustelman, joka viikkokausia oli näkyvissä.
Pienellä suudelmalla hän olisi voinut sen tehdä, mutta ei! Olin hänelle
suuttunut. Mutta nyt, nyt sanon: hän on ihana!
— Niin, visersi Margareta, — hän on niin puhdas mieleltään. Muistakaa
vain hänen suurta konserttiaan: köyhien vanhojen hyväksi hän soitti.
Hän säälii köyhiä ja vanhoja. Siihen vaaditaan puhdasta sydäntä.
Kaikki neidot muistivat äkkiä sen vanhan rouvan, jonka luo Harry oli
joutunut ensinnä asumaan. He olivat kerran nähneet hänen kasvonsa
ikkunassa. Ne olivat kauhistuttavat. He olivat sittemmin nähneet ne
unissaankin. Kuinka voikaan tulla niin hirvittävän näköiseksi! He
olivat kerran varomattomasti tehneet Harrylle tämän kysymyksen ja Harry
oli sanonut: kaikki te tulette sellaisiksi. Pääkalloja te olette kaikki.
Margareta kiinnitti seppeleeseen viimeistä ruusua ja neidot katselivat
vaieten hänen työtään. Mainitessa Harry Tigerin konserttia köyhien
vanhojen hyväksi olivat he jokainen muistaneet pelottavan vanhan rouvan
ja siitä olivat he muistaneet Harryn julman leikin pääkalloista. Kylmä
oli karmaissut heidän ilosta väreileviä jäseniään, kun Harry keskellä
suvista katua pudotti sanansa suoraan heidän nauruunsa, kuin minkäkin
viikatteenterän kukkamaahan. He olivat miltei suuttuneet Harrylle.
Mutta nyt ei tuon leikin muisto enää pelottanut eikä suututtanut.
Harryn kuva värisi neitojen silmien edessä jäähyväishetken sädekehän
ympäröimänä. Jokainen kantoi sen eteen pienen uhrilahjansa. Viimeisenä
puhui Trolla.
— Harry on niin rehellinen, sanoi hän. — Hän loukkaa juuri siksi,
että hän on niin rehellinen. Hän sanoo kenelle hyvänsä mitä hyvänsä.
Muistatteko, kun hän venetsialaisessa illassamme käänsi selkänsä
pormestarille — ah, mikä hetki! Aina tietää, ettei Harry puhu pahaa
takanapäin, sillä hän sanoo kaiken pahan edessäpäin.
Seppel oli vihdoin valmis. Ihastuttavana lepäsi se Margaretan käsillä.
Ei, ei sitä uskaltanut koettaa päähänsä, se oli niin arka. Nyt vain
viileään kätköön odottamaan juhlahetkeä. Kuinka kaunis se olisikaan
Harryn tummilla hiuksilla.
Hetkiseksi tuli neitojen mieleen, että siihen päähän ruusut kuuluvat!
Mutta samassa he muistivat, että oli mahdoton päättää, kuka olisi
sopivin seppelöimään ihanan pään. Ja vielä tärkeämpää oli tietää,
kenelle Harry antaisi seppeleen. Miten pyyntö kuitenkin oli Harrylle
esitettävä? Hän oli niin viisas! Saattoi olla varma, että vaikka punoi
jonkin juonen miten ovelasti tahansa, niin Harry keksi kaikki, mitä sen
yhteydessä oli puhuttu, jopa ajateltukin. Hän saattoi tässä suhteessa
olla suorastaan harmittava ja inhottava.
— Ja ihana!
— Niin, tietysti ihana!
Neidot olivat yksimieliset siitä, että hän aina oli ihana,
silloinkin, kun hän lausui ilkeitä rehellisyyksiään. He päättivät,
että he yksinkertaisesti odottavat Hopeisessa Ketussa ja saattavat
kunniavieraan juhlaan, sekä matkalla, kaikki yhtaikaa, esittävät
hänelle pyynnön seppeleen jakamisesta.
Salissakin alkoi vähitellen valmistua. Kömpelö mies sai siellä täällä
nousta korjailemaan. Köyhien lasten täytyi tulla sitomaan köynnöstä
hiukkasen lisää. He kyyröttivät jossakin nurkassa laihoina ja
ruskettuneina ja iloitsivat niistä makeisista, joita kauniit neidot
heille antoivat. Neidot itse järjestivät kukkamaljat. He liikkuivat
kuin mitkäkin haltijattaret tai joka tapauksessa yliluonnolliset
olennot köynnöskaarten alla salissa, joka sekään ei enää vaikuttanut
ihmiskätten työmaalta, vaan joltakin satulinnalta. Kaikki siellä
kohoili ja keinui. Lepattavat haavat ja pienet aallot ulkopuolella
soittivat uuvuttavaa säveltään.
— Kenelle hän mahtaa antaa ruususeppeleen? sanoi Margareta.
Niin, kenelle?
— Hän antaa sen Margaretalle tai Beatalle, vakuutteli Trolla.
— Jos minä ollenkaan tunnen hänen makuansa, sanoi Margareta, — niin
Adela saa seppeleen.
— Minä luulen, että hänen päähänsä pälkähtää antaa se jollekin
kaupungin naisista, sanoi Adela.
Se oli mahdollista, myönsivät tytöt. Hänestä ei voinut tietää! Seppel
saattoi joutua jonkun vanhan ruman rouvan päähän...
— Mutta jos se on kauneuspalkinto! huudahti Fricca, — niin onhan hänen
mahdotonta antaa se rumalle vanhalle rouvalle...
Neidot huomasivat, että oli tarpeellista pyytää Harry Tigeriä jakamaan
seppel nimenomaan kauneuspalkintona. Ja silloin, niin silloin sen oli
vaikea eksyä pois tästä piiristä. Mutta kuka sen oli saava? Jokainen
neidoista oli itse asiassa varma siitä, että se laskettaisiin hänen
hiuksilleen. Ah, kuinka ihana olikaan tämä suven viimeinen päivä, ja
kuinka kaihomielinen samalla!
* * * * *
Ilta tuli, varjot kaduilla ja puistikkojen hiedalla pitenivät.
Jotakin lähestyvän syksyn kuulaudesta oli ilmassa, taivas kohosi
korkeana ja sinisenä. Pääskyset, sekä emot että poikaset, lentelivät
vikisten, tornikellon helähdys oli niin kirkas, että se varmaan kuului
taivaanrannasta taivaanrantaan. Loistava pilvisarja purjehti silloin
tällöin läpi ilman. Pilvet olivat kuin mitäkin haaveilevia neitoja,
jotka ajatuksettomina astelevat käsikädessä.
Pilviksi toiselta puolen olisi voinut luulla niitä neitoja, jotka
käsikädessä riidellen astuivat läpi katujen, kasinolta kohti Hopeista
Kettua. Heidän huulensa olivat hiljaisemmat kuin tavallisesti,
heidän silmissään viipyi kaipaus, ja kun he järjestelivät harsojaan
ja suortuviaan, kajahti heidän riemunsa esiin nuoruudestaan ja
kauneudestaan kuin kyynelverhon takaa.
Pihassa seisoi hotellin isäntä hermostuneesti katsoen kelloaan. Herra
Tiger ei ollut kotona. Omituista väkeä nuo taiteilijat. Koko kaupunki,
pormestarit, tohtorit, henkikirjurit, kaikki he odottavat kasinossa
— juhlavierasta vain ei kuulu. Herra Fors saattoi täsmälleen kertoa
nuorille neidoille kaikki, mitä herra Tiger oli tehnyt päivän kuluessa.
Aamupäivällä oli pakattu tavaroita. Iltapäivällä oli taiteilija,
shamppanjapullo kainalossa, lähtenyt hyvin omituisille jäähyväisille.
Täällä oli, täällä kaupungissa, kummallinen, puolihullu köyhä vanha
rouva, joka oli saanut sen päähänsä, että hänen piti nähdä kuuluisa
mies, ennen kuin hän lähtisi pois. Hänellä, Freedi Forsilla, oli ollut
täysi työ saada taiteilijaa suostumaan moisen toivomuksen täyttämiseen.
Mutta vihdoin hän oli suostunut ja kasinosta oli hankittu kaikkein
hienointa shamppanjaa, sellaista, jollaista vielä oli jokin määrä
jäljellä kylpylaitoksen vihkiäisistä ja jollaista tohtori joskus käytti
lääkkeenäkin heikoille sairaille. Tällaisen lahjan vei taiteilija
vanhukselle. Neidot arvasivat heti, kuka tuo vanha rouva oli, ja nyt
taas, näin illalla, kun lisäksi pettymys Harryn viipymisestä lamasi
heidän iloisuuttaan, tuntui kaamealta muistaa aavemaisia kasvoja
ikkunassa. Herra Tigerin olisi aikoja sitten pitänyt olla kotona, ties
minne hän olikaan mennyt. Muutenkin hän oli käyttäytynyt omituisesti
tällä samaisella jäähyväiskäynnillään — Hopeisen Ketun omistaja tiesi
sen, sillä hän oli juuri käväissyt vanhan rouvan luona, hän tunsi tuon
vanhuksen, hän oli hänkin puolestaan koettanut auttaa häntä silloin
tällöin, kaikkihan tällaisessa pikkukaupungissa tunsivat toisensa.
No niin, taiteilija oli sattunut tulemaan odottamatta ja joutunut
näkemään tuon köyhän rouvan koko viheliäisyydessään. Hän oli laskenut
shamppanjapullon harmaaseen sänkyyn, seisonut hetken katsellen
ympärilleen ja sitten mennyt, sanomatta sanaakaan. Ja sillä tiellään
hän oli. Hullu vanha rouva oli jäänyt itkemään. Hän olisi tahtonut
puhua taiteilijan kanssa, kiittää taiteilijaa.
Neidot päättelivät keskenään, että pääkalloajatukset taasen olivat
tulleet Harryn mieleen. Hän oli tunteellinen! Ei olisi aavistanut, että
niin voimakas mies saattoi olla niin herkkä. Ei yhdenkään tytön sydän
sulanut niinkuin Harryn. Millä mielellä hän olisi illalla? Ottaisiko
hän jakaakseen koko kauneuspalkintoa? Kukaties koko ruususeppel
menisi hukkaan. Hän olisi ehkä aivan mahdottomalla tuulella. Kaikki
oli mahdollista. Jälkeenpäin saattaisi tämäkin piirre hänessä olla
intresantti, mutta tällä hetkellä tuntui harmilliselta ajatella, että
illan paras numero ehkä menisi hukkaan. Neitojen parvi oli laskeutunut
penkille hotellin autiolla pihamaalla. He eivät suostuneet menemään
huoneisiinsa, vaan tahtoivat odottaa tässä.
Kasinolta tultiin tuon tuostakin kysymään, eikö herra Tigeriä kuulunut.
Herra Fors seisoi portilla, kello kädessä, pukeutuneena juhlapukuunsa,
ja tähyili joka suunnalle, keksiäkseen herra Tigerin helposti
tunnettavaa olemusta. Hän kertoi kaikille, jotka kasinolta tulivat,
samat asiat, mitkä oli kertonut neidoille. Tohtori saapui portille
jonkin verran mahtipontisena, hän oli nähtävästi aikonut koettaa sitä
sävyä taiteilijaoikkuja vastaan, mutta kun hän kuuli, ettei taiteilija
ollut kotona, kohautti hän olkapäitään, naurahti ja meni takaisin.
Pormestari ja henkikirjuri laskivat leikkiä taiteilijatäsmällisyydestä
ja kuuntelivat mielihyvin Freedi Forsin huomioita suuresta
taiteilijasta. Neitojen tuli vilu, he kävelivät edestakaisin
pihamaalla, heidän poskensa kalpenivat ja yhä alakuloisemmaksi ja
levottomammaksi laski heidän mielensä. Juhlasta kohta ei voinut olla
puhettakaan. Hetkeksi he taasen lämpenivät. Pormestarinna ja joku
rouva, leipurinrouva vai mikä lienee ollutkin, tulivat vuorostaan
tiedustelulle. Pormestarinna selitti kovaäänisesti, että hän menee
takaisin kasinolle ja ehdottaa, että alettaisiin syödä illallista.
Olkoon poissa koko juhlavieras, tulevat he toimeen ilman häntäkin.
Hänen äänensä, hänen vaatteidensa kahina, kaikki hänessä ja hänen
toverissaan ärsytti neitoja. He pusertelivat toisiaan käsivarsista
ja purivat yhteen huulensa. Miltei he toivoivat, ettei Harry tulisi
ensinkään, jottei hänen tarvitsisi istua samassa pöydässä tuollaisten
kanssa.
Mutta Harry tuli. Oli jo hämärä ja syksyn ensimmäiset kalpeat pienet
tähdet syttyivät. Silloin hän astui portille ja yritti mennä yksintein
sisään. Fors tervehti ja asettui hänen tielleen.
— No, sanoi taiteilija malttamattomana.
Fors hymyili tuttavallisesti.
— Täytyisi pitää vähän kiirettä, sanoi hän.
— Kuinka niin? Olen väsynyt.
— Vahinko, jatkoi Fors. — Koko kaupunki odottaa teitä.
— Kaupunki — oletteko hullu? Onko minulla ehkä konsertti?
— Ehei. Mutta juhlat. Teidän kunniaksenne vietetään juhlat tänä iltana
kasinolla. Ette taida muistaa? Niin no, arvasinhan minä sen. Mutta
kyllä te vielä ehditte. Minä tulen auttamaan teitä pukeutumisessa,
viidessä minuutissa olemme valmiit.
— Ei ole tarvis. En lähde mihinkään juhlaan.
Harry Tiger astui sisään portista. Silloin ympäröivät neidot hänet.
Hän kuuli, että he olivat koristaneet, että oli niin kaunista! Hän
kuuli, että koko kaupunki odotti. Kaupungin naiset olivat koristaneet
laivankin.
— Minä en matkusta, selitti Harry. — Menen nukkumaan, olen sairas.
Neidot huomasivat, että Harry oli aivan kuuma ja heiltä pääsi voivotus
ja valitus. Tietysti, tietysti Harryn täytyi mennä lepäämään! Mutta
ehkei se kuitenkaan ollut kovin vaarallista, ehkä tohtori voisi antaa
jotakin. Kas, kun koko kaupunki-raukka odotti! Ja kun he olivat
koristaneet, ja sitten... sitten heillä oli vielä suuri, suuri pyyntö.
He kuiskasivat toivomuksensa ruususeppeleestä.
— Toisen kerran, toisen kerran, sanoi Harry ja meni huoneisiinsa
yläkertaan.
— Mutta Harry, luuletteko, että ruususeppeleet kestävät toiseen kertaan.
— Meidän on vilu!
— Ettekö näe, että olemme ihan kalpeat!
Harry Tigerin ovi pysyi suljettuna.
Fors ja neidot jäivät pihamaalle. Trolla istuutui penkille itkemään.
No niin, arveli Fricca, jos hän oli sairas, niin mitäpä sille mahtoi.
Mutta Fors ei katsonut asiaa lainkaan menetetyksi. Hän valitsi
näköjään nopeimmat kauniista kosmopoliitoista ja kehoitti heitä
hakemaan paikalle tohtorin. Sitten hän seurasi taiteilijaa ylös hänen
huoneisiinsa ja hankki jäljelle jääneille neidoille luvan päästä
taiteilijan saliin.
Taiteilija raivosi. Matkustakoon kuka hyvänsä tuossa kukitetussa
laivassa! Juhlikoot ihmiset niin paljon kuin tahtovat. Hän vihasi heitä
kaikkia eikä halunnut nähdä ketään. Turhuutta ja valhetta oli tämä
kaikki, sitä oli koko elämä. Fricca rupesi puhumaan katoavaisuuden
kauneudesta. Mitäpä olisi kukkanen, joka ei nopeasti lakastuisi? Beata
tuli hiljaa nojatuolin ääreen, mihin Harry oli vaipunut, ja lyyhistyi
maahan hänen jalkojensa juureen.
— Rakas, rakas Harry, kuiskasi hän, — mikä teitä nyt niin vaivaa?
Emmekö me voi saada sitä tietää?
— Ah, sanoi Harry ja paineli otsaansa. — Mikä teitä huvittaisi paitsi
valkoiset kätenne ja kiharanne ja hiuslaitteenne. Olisin kiitollinen,
jos saisin olla rauhassa.
Neidot vaikenivat ja ajattelivat kauneuttaan, josta he niin olivat
iloinneet ja jonka Harry nyt noin julmasti tuomitsi. Heitä suututti.
— Oi-oi! huudahti äkkiä Adela, joka seisoi ikkunan ääressä, — jollen
erehdy, niin astelee tuolla alhaalla yksi ihailijattaristanne
laivarantaa kohti. Hänellä on kädessään köyhä kukkakimppukin...!
Neidot kiiruhtivat ikkunaan. Heidän naurussaan ja huudahduksissaan oli
puoleksi sääliä, puoleksi pilkkaa.
— Se on sen köyhän vanhan rouvan tytär, sanoi Fors. — Hän menee
laivalle saattamaan suurta taiteilijaa. Kas, kas Liina Karellia, mistäs
hän on saanut sen rohkeuden!
— Tämähän on liikuttavaa! sanoi Fricca.
Yhtäkkiä Harry Tiger nousi.
— Odottakaa minua alhaalla, minä tulen juhlaan ja minä matkustan.
— Sitten täytyy pitää kiirettä, sanoi Fors.
— Kapteeni saa odottaa, huomauttivat neidot.
Hetken perästä he kaikki olivat kasteisella kadulla. Tohtori, Trolla
ja Margareta tulivat vastaan, tohtori tarttui taiteilijaa käsipuoleen.
Aina tottuneena reipastuttamaan kylpyvieraita, tohtorilla nytkin
oli valmiina pieni leikinlasku niistä raukoista, jotka kasinossa
menehtyivät ikävään. Neidot saivat takaisin jotakin iloisuudestaan
ja juhlamielestään. Freedi Fors kertoi heille millaista täällä oli
talvella, miltä tuntui kaupunkilaisista, kun viimeinen laiva lähtee.
Mahtoi heistä, neideistä, tuntua samanlaiselta nyt, kun herra Tiger
lähtee.
Tohtori ja taiteilija astelivat jäljessä. Tohtori oli tullessaan
poikennut apteekkiin ja ottanut pienen pulverin. Hän vakuutti, että
pahoinvointi heti menisi ohitse.
Kesken kaiken Harry Tiger sanoi:
— Minä vien tästä pienestä kaupungista mukanani muutamia voimakkaita
vaikutelmia. Se harmaa vanha rouva — te tiedätte, — häntä en koskaan
tule unohtamaan. Ei voi nähdä erinäisiä inhimillisen elämän puolia
edustettuina intensiivisemmin kuin silloin, kun sattuu tulemaan hänen
loveensa ilman että hän on odottanut ja pannut itseään kuntoon. Ette
aavista, miltä hän näyttää!
Tohtori nauroi.
— Kyllä minä tiedän. Olenhan minä hoitanut häntä. Tytärtä käy sääli.
Niin, ja miksei äitiäkin.
— Olisitte antanut hänelle kerran hyvän unilääkkeen, sanoi Tiger.
— Hän elää hyvin mielellään. Ei hän tahdo sentapaista unilääkettä.
— Sepä se juuri on kauheaa. Vainaja, joka tahtoo pysytellä maan päällä
ja imeä verta elävistä, ylläpitääkseen varjoelämäänsä.
— Kaikella on kai tarkoituksensa. Mutta en todella ihmettele, että hän
oudokseltaan tekee kaamean vaikutuksen. Raihnaus on häneen aivan juurta
jaksain kiteytynyt.
— Äitiys, köyhyys, vanhuus! sanoi Harry Tiger ja syvä kärsimys tuntui
hänen äänessään.
Soiton sävelet juhlatalosta tulvahtivat äkkiä vastaan. Toiset neidoista
kiirehtivät edellä, toiset tulivat puhumaan Harrylle ruususeppeleestä.
Nyt kun oli näin vähän aikaa, ehkei enää voisi jakaa koko
kauneuspalkintoa. Se oli niin kovin ikävää, mutta minkä sille mahtoi.
— Lapset, sanoi Harry Tiger, — pitäkää seppel valmiina, minä noudatan
teidän toivomustanne.
Joku myöhästynyt matkustaja kulki vielä laivarantaan. Toiset raahasivat
myttyjään ja koppiaan omin käsin, jonkun tavarat olivat sälytetyt
hevosten rattaille. Kasinon edustalle oli kokoontunut uteliaita
kuuntelemaan soittoa ja katselemaan komeutta. Joku nainen niiasi,
kun juhlavieras astui ohitse. Hän oli köyhissä mustissa vaatteissa,
kukkakimppu kädessä. Hymy valaisi hetkeksi Harry Tigerin kasvoja.
Portailla seisoi kapteeni, ystävällisesti kumarrellen.
— Vahinko, vahinko, sanoi hän, — täällä on niin kaivattu. Tervetuloa
joka tapauksessa. Pelkäsin, että saisin lähteä viemään kukitettua
laivaani tyhjiltään. Oikeastaan on jo lähdön aika. Mutta puoli tuntia
voin antaa. Vain puoli tuntia.
Soiton räminä salissa lakkasi. Pormestari, tohtorinna ja joukko muita
riensi vastaan. Kaikki olivat viluiset. Näytti siltä kuin nopeasti
olisi noustu ruokapöydistä salin perällä. Tuntui selvästi, että
juhlavieras jo olisi saanut jäädä tulematta, kun ei ollut tullut
aikoinaan. Kaikki kuitenkin hymyilivät ja vakuuttelivat iloaan.
Ah, nyt ei juhlasta tullut ei niin mitään. Kosmopoliitat olivat
murheelliset, heidänkin oli vilu, he olivat koristaessaan salia
nostattaneet suuret ikkunat kokonaan pois, ajattelematta illan
kosteutta. Heidän kauneutensakaan ei voinut heitä lohduttaa. Tuntui
ilmassa ja ihmisten kasvoilla vielä liian selvästi, miten pari hetkeä
ennen juhlavieraan tuloa häntä oli pilkattu ja parjattu. Jokin
valheellisuus särisi salissa kuin epäpuhdas sävel. Lisäksi oli kiire.
Täytyi toimia kello kädessä. Virvokkeita tarjottiin päällekkäin.
Juhlavieras oli väsynyt, sen näkivät kaikki, ja tohtori selitti
minkä jaksoi, että hänellä oli kuumetta. Kapteeni soitatti rannassa
ensimmäisen pitkän lähtösoiton. Tohtori nousi puhumaan juhlavieraalle.
Hän oli leikillinen, sydämellinen ja myöskin juhlallinen. Hän kiitti
sanoin, jotka hänen oli pakko supistaa niukimpaan mahdolliseen,
maailmankuulua taiteilijaa siitä, että hän oli suvainnut viihtyä
hetkisen täällä syrjäisessä pienessä kylpylaitoksessa. Erikoisesti
hän kiitti siitä, että taiteilija konsertillaan oli laskenut
perustuksen niin ihmisystävälliselle laitokselle kuin vanhojen koti.
Sillä lailla oli taiteilija ainiaaksi piirtänyt nimensä kaupungin
historiaan. Niille, jotka olivat mukana konsertissa, puhumattakaan
niistä, jotka olivat saaneet joutua mieskohtaiseen kosketukseen hänen
loistavan persoonallisuutensa kanssa, oli siitä jäänyt muistoja
elinajaksi. Kylpylaitos ja kaupunki toivoivat, että suuri taiteilija ei
voittoretkillään maailmalla kokonaan unohtaisi...
Tohtori suorastaan puhui juhlamielen saliin. Useat naiset itkivät.
Kaikki olivat unohtaneet äskeisen pahan tuulensa, kaikki olivat
lämmenneet. Vasta nyt he tuntuivat huomaavan köynnösten keinuvan ja
kohoilevan ympärillään, vasta nyt he tunsivat, että kukkaset tuoksuivat
huumaten. Harry Tigerin kalpea kauneus oli lumoava. Hän oli tänään
toisenlainen kuin muuten. Yksinäisyys ja luoksepääsemättömyys hänessä
pitelivät jo kaikkia matkan päässä. Konsertissaan hän oli ollut
tällainen. Tänään hän sentään oli väsyneempi, kalpeampi. Olisiko ollut
mahdollista, että hänen oli jonkin verran vaikea erota täältä? Niin
kauan kuin hänet oli nähty kaduilla kauniiden kosmopoliittain seurassa,
oli häntä saatettu arvostella, jopa panetella. Nyt hän oli kaiken
sellaisen ulkopuolella. Juovuttavan kaunis hän oli. Tohtorin puhuessa
irroittelivat naiset vaistomaisesti kukkia poveltaan liittääkseen ne
niiden kukkien joukkoon, joita jo aikaisemmin olivat vieneet laivaan.
Kosmopoliitat kuiskailivat hetken keskenään. Heidän sydämensä sykki
levottomasti.
Laivassa soitettiin toinen lähtömerkki.
Silloin astui Margareta esiin ja vei valkeissa käsissään Harry
Tigerille ruususeppeleen.
Heti kun se oli tapahtunut, tunsivat neidot, että oli tehty tyhmyys.
He kuumenivat, niin heitä hävetti. Seppel olisi pitänyt painaa Harry
Tigerin päähän, mitään muuta mahdollisuutta ei ollut! Kuinka he olivat
saattaneetkin...
Harry oli hyvin kalpea. Punaisten kukkien rinnalla, joihin hänen
silmänsä tähtäsivät, astui esiin jokin kärsimyksen ilme, jota ei kukaan
ennen ollut hänessä nähnyt. Oli niin hiljaista, että haavanlehtien
rapina ulkoa kuului saliin.
— Minäkin, alkoi Harry Tiger, katse tähdättynä seppeleeseen, — olen
paljon velkaa tälle ystävälliselle seudulle, jossa olen viettänyt
kesän. Voin supistaa sanottavani lyhyeen. Olen täällä tänä kesänä
saanut katsella syvälle elämän kasvoihin.
Hän lausui viime sanat hiljaa ja harvakseltaan. Hänen äänessään
oli jotakin, joka hellytti kuulijat ikään kuin he olisivat yhdessä
puhujan kanssa kantaneet jotakin suurta yhteistä kärsimystä. Pienen
äänettömyyden jälkeen taiteilija nosti päänsä.
— Olisiko joku niin hyvä, sanoi hän ikään kuin sulkulauseessa, — ja
menisi rantaan anomaan kapteenilta vielä viittä minuuttia.
Tulvahti esiin huutojen ja kättentaputusten myrsky. Puoli tuntia täytyi
kapteenin antaa, tunti! Kokonainen tunti!
Hiljeni taasen. Haavanlehtien rapina tyynestä illasta täytti huoneen.
Harry Tiger hymyili ja katseli vuoroin seppeleeseen, vuoroin yleisöön.
Jännitys salissa kiristyi kiristymistään. Pieni Trolla kamppaili
kyyneliä vastaan. Beatan kyyneleet vuotivat rauhallisesti alas poskia.
— Tämä ruususeppel on oleva kauneuspalkinto, alkoi Harry, — ja minun
tehtäväkseni on uskottu etsiä sopivin pää sitä varten.
Odotuksen kohina vei äänen lepattavilta haavoilta. Nuoret kaunottaret
koettivat salata jännitystään.
— Ensinnä täytyy meidän kuitenkin saada selväksi, mikä on naisen
kauneus. Kuka nainen on kaunis, kuka nainen on kaunein...?
... Mies on kaunein voimassaan, nainen on kaunein rakkaudessaan. Mutta
mitä on rakkaus? Siitä on paljon runoiltu ja kirjoitettu, paljon on
tuhlattu sen takia paperia ja mustetta. Mutta yhdeksässä tapauksessa
kymmenestä kaikki ne, jotka puhuvat rakkaudesta, tarkoittavat jotakin
muuta. Vanha roomalainen Paavali on paremmin kuin kaikki kirkkoisät,
papit ja runoilijat osannut asian ytimeen. »Rakkaus on pitkämielinen,
ja rakkaus on lempeä, rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile,
rakkaus ei etsi omaansa, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse
vääryydestä, vaan iloitsee totuuden kanssa. Kaikki se peittää, kaikki
se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii.» Minun ymmärtääkseni
kuuluu kauneuspalkinto sille, joka pääsee lähimmä Paavalin määritelmää.
Harry Tiger vaikeni, silmät tähdättyinä oveen. Hän oli taasen vakava
ja kalpea. Salissa oli syntynyt levottomuus. Kaikki katselivat
ympärilleen. »Kuka se on? Kuka se on?» kuiskailtiin. Kaunotarten
huulilta oli hymy kuollut. Adelan kasvot olivat niin vaaleat. Fricca
neidon suupielissä väreili pieni iva.
Harry Tiger kääntyi äkkiä yleisön puoleen ja kysyi:
— Eikö se ole oikein?
Kukaan ei vastannut.
— On! huusi vihdoin tohtori iloisesti ja kuuluvasti.
— On! huusi värisevä ääni kosmopoliittain parvesta. — Oikein, mutta
kovaa... kovaa!
Pienen Trollan ääni katkesi itkuun. Harry katsoi kelloaan ja läksi
nopeasti salin läpi portaille. Seurasi melu ja hämmästyksen kohina.
Kaikki liikkuivat levottomasti ja kyselivät toisiltaan, mitä tämä
merkitsi. Äskeinen lämpö ja hartaus olivat poissa. Ihmisten kasvoilla
kuvastui jotakin kavalaa, ilkkuvaa, saaliinhimoista. Uteliaisuus
oli heidät vallannut. Olivathan he tottuneet tältä taiteilijalta
odottamaan mitä hyvänsä kesän mittaan, mutta minkähän yllätyksen hän
heille valmistaisikaan vielä juuri jäähyväishetkellä? Kenen kumman
hän kuljettaisi saliin? Ehkäpä jonkun kerjäläislapsen? Törmättiin
ikkunoihin ja portaille. Ketä kummaa hän siellä aidan takana rukoili.
Kansanjoukko oli viisaampi, se nauroi. Vihdoin viimein suuren
taiteilijan valittu astui esiin. Kuka... kuka se oli? Kaikki päät
kurottautuivat tulevia kohti. Pormestarinnalta pääsi suuri nauru.
Taiteilija talutti saliin solakan mustapukuisen naisen, jonka tummissa
hiuksissa jo oli harmaita suortuvia. Hänen köyhä hattunsa oli
pudonnut jonnekin ovensuuhun, hän tuli pää alas painuneena, puhtailla
piirteillään ihmettely ja punastus. Hän näytti ajattelevan, että
hänestä tehdään pilkkaa tai että hän näkee unta. Keskellä salia, suuren
keinuvan köynnöstähden alla hän nosti silmänsä eikä nähnyt mitään muuta
kuin Harry Tigerin. Ympärillä oli aivan hiljaista, Harry Tiger kumartui
hänen puoleensa, ruususeppel kädessä, ja katsoi häntä silmiin. Molemmat
olivat totiset kuin kuoleman edessä.
— Liina Karell, lausui Harry Tiger yksinkertaisesti, — olen saanut
tehtäväkseni laskea tämän seppeleen kauneimman naisen päähän. Teissä
olen minä nähnyt naisen kauneudessaan, naisen rakkaudessaan.
Hän painoi ruusut syvälle yli harmaantuvien hiusten.
Seppelöity seisoi ääneti, poissaolevana. Hänen hymynsä oli kuin sadun
nöyrän löytölapsen, joka äkkiä havaitaan prinsessaksi ja korotetaan
kuninkaanpojan puolisoksi.
Harry Tiger puhui vielä, puhui järvelle, metsälle, valoisille öille.
Kolmas soitto laivasta katkaisi hänet. Huumauksen vallassa lähdettiin
rantaan. Laulettiin. Itkettiin. Tiellä oli kukkasia. Himmeä ulappa
välkkyi niin kauas kuin silmä kantoi, hiljaa soudatellen tähtivaloja
kalvossaan.
Harry Tiger painoi kymmeniä käsiä. Kymmenet kädet ojensivat hänelle
kukkia, kymmenet huulet lausuivat hänelle kaipauksen sanoja. Hän pääsi
yläkannelle ja työnsi valkoisen hattunsa syvälle niskaan. Kukkasia yhä
sateli. Ne putosivat järveen.
Erillään muista seisoi rannalla seppelpää nainen. Joko hän tunsi, mitä
hänelle oli tapahtunut? Hänen seppeleestään alkoivat lehdet jo varista
— joko hän käsitti, mitä hänelle oli tapahtunut?
Laiva irroitettiin rannasta. Harry Tiger kohotti kerran ylpeästi
lakkiaan. Seppelöity rannalla kumarsi syvään ja nöyrästi.