Rouva Kambergin pihamaalla helähti nauru. Naurua jatkui, puhetta
seurasi välillä ja taas raikui nauru, nuoren miehen ylenannettu,
tartuttava nauru.
Vanhat naiset eri rakennuksissa kiiruhtivat katsomaan. Kuka kumma
se tuolla tavalla nauroi? Vaikutus eri haaroilla oli erilainen.
Salmiskaa, talonmiehen vaimoa, joka oikopäätä kiiruhti portaille, se
suututti: sellainen syntinen, jumalaton mies, mikä lieneekin ollut.
Niitä kylpijöitä tietysti! Liina Karell nosti lieden äärestä päätään —
mahtoipa se olla hyvä, iloinen ihminen, joka ei ottanut tämän maailman
suruja taakaksi hartioilleen. Vanha rouva Karell lakkasi valittamasta,
avasi silmät selkosen selälleen ja huusi tyttärelleen, että tämä
nopeasti menisi katsomaan, kuka nauroi niin heleästi. Ruustinnan kävi
sääli. Varmaan joku maailmanlapsi, sellaisia oli koko kaupunki täynnä.
Ei ollut enää niinkuin ennen, kylpylaitos oli muuttanut kaupungin,
niin ettei sitä tuntenut. Tuollainen naurukin olisi ennen ollut täällä
mahdoton. Rouva Kambergin mielestä oli tapahtunut jotakin sopimatonta
ja hän kiiruhti ikkunaan, minkä huonoilta jaloiltaan pääsi, ja työnsi
ruudun auki.
Mutta joka taholla jäivät naiset sanattomiksi.
Suuri, komea herra seisoi nauraen keskellä pihaa auringonpaisteessa,
Freedi Fors, Hopeisen Ketun omistaja, huitoi käsiään ja puhui hänen
vieressään, kylpylaitoksen renki univormussaan pyyhki käsirattaiden
ääressä hikeä otsaltaan. Hänen rattaansa olivat kukkurallaan hienoja
matkalaukkuja, suurempia ja pienempiä.
— Pitääkö _minun_ asua tuolla? sanoi vieras herra äänellä, jonka
varmaan saattoi kuulla kasinoon asti, ja viittasi luhistuneeseen
keltaiseen rakennukseen pihan perällä. — Minun... asua... tuolla?
Hän nauroi niin, että kajahteli. Rouva Kamberg yskähti varottavasti
ikkunassaan. Vieras herrapa ei pelästynyt hänen ankaria kasvojaan, vaan
nosti kevyttä valkoista huopahattua ikkunaa kohti ja sanoi Freedille:
— Mutta miksikä ei tuolla?
Freedi kävi levottomaksi ja kumarteli.
— Siellä asuu talon omistajatar.
— Entä sitten?
— Hän... hän... hän ei ota vastaan kylpyvieraita. Hän on rikas. Hänen
tyttärensä on naimisissa tohtorin kanssa, kylpylääkärin...
— Aaah! No entä tuolla? jatkoi vieras ja viittasi rakennukseen
vastapäätä.
Ruustinna vetäytyi pelästyneenä pois keittiönsä ikkunasta.
— Siellä asuu kirkkoherra Lehto, kaupungin pappi.
— Aaah! Nooh!
Vieras alkoi vähitellen ymmärtää ja käänsi taasen katseensa takapihaa
kohti.
— Noo, Jumalan nimessä, rohkeasti siis eteenpäin, sanoi hän. — Mutta
luuletteko, että tämän mittainen mies mahtuu sisään ovesta?
— Jaa, sanoi Freedi ja hymyili, — täytyy kumartua.
— Täytyy kumartua, toisti vieras, — ja yleensäkin koettaa tulla
pieneksi. Sitä tietähän sitä päästään taivaaseenkin.
Rouva Kamberg läjäytti mielenosoituksellisesti kiinni ikkunansa. Mutta
vieraan puhe kuului selvään läpi lukittujenkin ruutujen. Tuntui siltä
kuin hän heti olisi aikonut ruveta ärsyttämään ja pilkkaamaan taloa.
Freedi kulki kohteliaasti askelta edellä, vieraaseen päin kääntyneenä,
ja käsirattaat tulla vikisivät perässä. Freedi selitti, miten
rauhallinen talo oli, siellä asui näin kesällä, kun kirkkoherran nuoret
olivat maalla, pelkkää vanhaa väkeä.
— Oo... ooo..., toisteli vieras. — Portti luultavasti suljetaan yöksi
ja pahasti katsotaan, jos soittaa portinvartijan valveille...
Freedi naurahti hämillään.
— Ei voi soittaa, sanoi hän hiljaa. — Kello yhdeksän suljetaan portti.
Mutta... mutta... minä olen kyllä käynyt ikkunasta.
— Aaa! sanoi vieras ja tarkasti yhtäkkiä nuorukaista rinnallaan,
ikäänkuin hän vasta nyt olisi hänet huomannut. — Siis, kun isä on
alkanut turvallisesti kuorsata, niin ylös peitteen alta, johon poika
viisaasti on paneutunut vaatteet yllä, ja ulos ikkunasta — hyit!
Freedi nauroi ja katsahteli levottomasti ympärilleen.
— Ei minun isäni asu täällä, olen asunut vanhan isoäitini ja tätini
luona juuri täällä näin. _Jaa_... he ovat vanhaa väkeä, eivät ymmärrä
nuorta... olisin kuollut ikävään. Ikkuna on matalalla ja pieni se
myöskin on... noo, kyllä minä takaan, että tekin mahdutte. Mutta hiljaa
täytyy olla, kaikki kuuluu huoneesta toiseen.
Vieras tuijotti hetkisen värittömään rakennukseen, joka ontuen kahta
nurkkakiveään oli vetäytynyt hullunkurisesti viistoon. Sitten hän
kiepahti ympäri korkonsa varassa, laski kätensä Freedin olkapäälle ja
sanoi, ettei hän kuitenkaan jäisi tänne. Vanhoja naisia joka taholla,
kanoja, ja pappi lisäksi — parasta oli yksintein koettaa jonnekin,
jossa ei ollut niin kovin hyveellistä. Nuori hotellinomistaja joutui
neuvottomaksi. Tällä hetkellä oli aivan, aivan mahdotonta. Hänellähän
oli itsellään ensi luokan hotelli, Hopeinen Kettu, ja vieressä hänen
veljellään matkustajakoti, yhteensä kolmekymmentäviisi huonetta, mutta
kaikki oli täynnä, täpö täynnä. Hopeisessa Ketussa tulisi viikon
perästä tilaa, sillä silloin matkustaisi paroni, eräs ulkomaalainen
paroni, joka oli ollut hyvin tyytyväinen — mutta nyt aivan mahdotonta!
Viikon perästä, kuten sanottu, hän mitä suurimmalla mielihyvällä
tarjoaisi asunnon Hopeisessa Ketussa. Siellä asui huomatuin osa
hienostoa, muun muassa »Kosmopoliitat», kylpysesongin kauneimmat
ja hienoimmat neitoset, kaikki ulkomaalaisia, rikkaista vieraista
perheistä. Kaikki tahtoivat juuri Hopeiseen Kettuun, mutta ei ollut
tilaa! Tänään oli tullut viisi uutta naista, äitejä ja tyttäriä
niinikään — hajuvesiä, hatturasioita, päivänvarjoja — ja heidät täytyi
sijoittaa matkailijakodin käytäviin, kunnes tulisi huoneita. Se kävi,
sillä siellä asui pelkästään naisia. Mutta... Vieras kysyi, eikö voisi
vaihtaa huonetta jonkun kanssa, joka... jonka olisi hiukkasen helpompi
sopeutua tähän taloon, mutta vihdoin hän sai takaisin äskeisen hyvän
tuulensa, alkoi taasen nauraa ja nosti rengin avuksi matkalaukut
hiekalle.
Freedi karkasi yli vinkuvien portaiden kuin tuulispää.
— Nyt...! kuiskasi hän molemmille naisille, — nyt saatte hienon ja
rikkaan vuokralaisen. Ties mikä kreivi onkaan. Täti ei ensinkään
pyydäkään vähempää kuin viisikymmentä markkaa kuussa. Ja mummo: hiljaa
kuin hiiri! Ei mitään »ajaai» eikä »ojooi», sillä silloin hän menee
tipotiehensä. Ymmärrättekö?
— Ajaai! huusi vanha rouva, — sinä lurjus... sellaisia vuokralaisia
sinä tuot... oi-voih, sellaista minun pitää kuulla... Oi-voo...
Freedi tempasi tuolilta saalin ja paiskasi sen vanhan rouvan kasvoille.
— Sellaista vuokralaista ei tule toista, maksaa, mitä pyydätte.
Juomarahoja sirottelee että hyit! Ja mummo muistaakin...!
Freedi näytti nyrkkiä vanhan isoäitinsä edessä.
Liina oli kiireessä suoristanut pukuaan ja astui portaille. Hän
teki hitaan, väsyneen kädenliikkeen ja vieras tuli häntä vastaan,
tarkaten jokaista parahtavaa askelta, ikään kuin hän olisi pelännyt
porraspalkkien joka hetki pettävän. Liina oli hyvin kalpea, hänen
kätensä oli kylmä. Vieras ikään kuin hiljeni hänet nähdessään ja
tarttui sitten hänen käteensä.
Pian olivat kaupat tehdyt. Liina tuli puna poskilla äitinsä luo ja
laski hänen rinnalleen vieraan nimikortin. Mikä nimikortti — hienoa
valkoista paperia! Siitä levisi suloinen orvokintuoksu. Harry Tiger —
mikä nimi! Oliko se aatelia? Ulkomaalainen kai se oli. Muutenkin hän
käyttäytyi hyvin ulkomaalaisesti. Ja hän maksoi heti koko kuukaudelta,
maksoi tinkimättä. Ja huomasi, että oli pantu uudet seinäpaperit ja
maalattu lattia. Ja mikä oli kaikkein kummallisinta: hän kysyi, oliko
hän, Liina, sen tehnyt eikä ensinkään odottanut vastausta, vaan sanoi:
sehän on suurenmoista! Kyllä hän varmaan oli kreivi tai jokin muu suuri
herra.
Liina auttoi äitinsä istumaan. Nyt saattoi ajatella sitä kallista
parantavaa savea, kun oli saatu tällainen vuokralainen. Tohtorihan oli
niin hyvä, hän kyllä taas antaisi halvemmalla.
Freedi pahoitteli jo, ettei oltu ymmärretty pyytää
seitsemääkymmentäviittä markkaa kuussa, kyllä herra olisi sen maksanut,
hänelle ei raha merkinnyt yhtään mitään. Nuori hotellinomistaja
jäi, kiireestään huolimatta, hetkeksi taloon välittääkseen viestejä
vuokralaisen ja isäntäväen välillä. Vanha rouva kauhistui, kun vieras
rupesi viheltämään.
— Ajaai! huusi hän, — piru tulee taloon, ajaai...!
Mutta silloin heitti Freedi taas saalin hänen päälleen niinkuin
lintuhäkin päälle heitetään vaate, kun tahdotaan, ettei lintu laulaisi.
Vieras siirteli matkalaukkujaan, helisteli jotakin ja rupesi nauramaan.
— Mene Jumalan tähden sinne, Freedi! kuiskasi isoäiti. — Ajaai...
Lurjus! sanoi hän samassa, — häpeä vähän näyttää nyrkkiä vanhalle
mummollesi. Kyllä Jumala sinut rankaisee. Oi-voih, mitä prinssi nauraa?
Freedi laski savukkeen kädestään ja meni vieraan huoneeseen. Naiset
kuulivat kaikki, mitä herra Tiger sanoi. Häntä nähtävästi huvitti katon
mataluus, hän selitti luulevansa, että se jäisi hänen päähänsä, jos hän
nyt liikahtaisi. Mitähän hän tekikään. Freedikin nauroi ja pyyteli,
ettei hän sitä tekisi. Sitten kuului vieras kysyvän jotakin ikkunasta,
mutta Freedi puhui niin hiljaa, ettei voinut erottaa mitään. Vanha
rouva kuunteli ja tukahutti huudahduksensa. Kyyneleet olivat hänen
silmissään.
— Mamma, kuiskasi Liina, — jos minä veisin hänelle takaisin rahat ja
pyytäisimme, että hän hakisi toisen asunnon. Eihän meidän huoneemme voi
tyydyttää kreiviä, tai mikä tämä nyt onkaan, joka tapauksessa rikasta
miestä.
— Ajaai, huonetta ei vaivaa mikään, kuiskasi äiti. — Ja me nyt
antaisimme takaisin tällaiset rahat. Tekisikö mielesi taas ruveta
kutomaan irtopeitettä. Ja kuinka me voisimme loukata kreiviä sanomalla,
ettemme huoli häntä. Ja mitä ihmiset ajattelisivat, jos hän muuttaisi
meiltä? Emme koskaan saisi ketään, emme hyötyisi koko kylpylaitoksesta,
niinkuin kaikki muut. Ajaai kuinka sinä olet ajattelematon... Kerro
mieluummin mammalle, minkä näköinen hän on.
Tytär ehdotti, että hän auttaisi äidin ikkunaan jahka herra Tiger
menisi ulos. Ei, rouva Karell tahtoi kuulla Liinan kertovan.
— Voithan sinä nyt kerran kertoa sadun vanhalle mammallesikin, kun olet
huvittanut kaiken maailman vieraita lapsia, jotka eivät ole ensinkään
sukua.
Liina kertoi, että vieras on pitkä ja voimakas, että hänellä on tummat
hiukset ja tummat viikset. Hän on kalpea, hänellä on tummat, pistävät
ja nauravat silmät, hänen huulensa värähtelevät niinkuin itkevällä
lapsella... Kuinka hän on puettu? Hänellä on tumma, luultavasti
tummansininen puku ja pehmoinen paidankaulus, leveämpi ja avonaisempi
kuin miehillä tavallisesti, valkoinen hattu, valkoiset kengät...
— Valkoiset kengät — ajaai!
Hänen kätensä olivat hyvin kauniit, valkoiset... omituiset. Siniset
suonet näkyivät selvään.
— Liinaaa... Liinaaa...! keskeytti äkkiä vanha rouva, vainuten
ympärilleen kuin koira. — Etkö tunne?
Tupakan ja hajuvesien lemu tuntui selvästi ahtaassa huoneessa. Äiti
hymyili, kaivoi esiin nenäliinansa ja pyyhki silmiään. Hetkisen hän
makasi liikkumattomana, silmät kiinni, ja hänen keltaisille poskilleen
tuli heikko sinertävä hohde.
— Ajaai, kuiskasi hän, — tällainen lemu meillä oli kotona ennen...
ajaai..., kun pappa eli ja asuttiin tuolla, missä rouva Kamberg... Ja
tällainen lemu oli mamman isoisän, kapteenin nenäliinoissa. Hän unohti
yhden... se oli silkkinen. Oi-voih!
Vanha rouva nieli kyyneliään, mutta hän teki sen aivan hiljaa. Hänen
äänensäkin kaikui kuiskatessa ikään kuin se olisi ollut suljettu
johonkin laatikkoon. Äiti ja tytär puhelivat kaiken aikaa kuiskaten.
Freedi tölmäsi nyt, painaen hattua takaraivolle, eteiseen, kaatoi
mennessään pienen kolmijalkaisen pöydän, kumarsi päänsä ja pääsi mamman
kamariin.
— Hyvä on, sanoi hän, — mummo on ollut kiltti: ei mitään ole kuulunut.
Ehkä hänet saa pysymään viikon. Sitten minä otan hänet...
— Mitä? sanoi mummo. — Kenen sinä otat? Prinssinkö meiltä? Lurjus...
eikö sinulla ole hienoja vuokralaisia yllin kyllin, hotellisi ihan
täynnä? Vai haluaisit vanhan mummosi ainoaa vuokralaista ja ainoaa
iloa! Ajaai! Freedi... sinä olet minun lapsenlapseni. Enkö minä
ole sinua ruokkinut ja kasvattanut... Freedi, minun ensimmäinen
lapsenlapseni! Näillä käsivarsillani minä kannoin sinut pyhään
kasteeseen...
— Hssh! sanoi Freedi. — Kun osaisitte pitää suunne kiinni, niin ehkä
hän pysyisi. Kyllä minulla on väkeä Hopeisessa Ketussa, pitäkää te vain
kreivi. Mutta yksi asia on huomattava: en ole sanonut, että mummo on
kipeä. Olen varma, että hän heti paikalla karkaisi, jos kuulisi sen.
Tai jos näkisi mummon tuossa, sillä niin ruma mummo on, ettei pirunkaan
isoäiti voi olla pahemman näköinen. Hssh!
Isoäiti takoi kättään rintaansa vastaan ja pidätti jotakin sanomatonta
tuskaa sihisevien huultensa takana. Liina tarttui Freediä olkapäihin ja
alkoi rukoilla, että hän toki ajattelisi, mitä hän sanoi.
— No, eikö se sitten ole totta? sanoi Freedi ja nauroi. — Ja hyvästi
nyt vain sitten. Ja mummo muistaa, ettei mitään ajaai!-oivooia!
Portaat parkuivat Freedin askelten alla ja hiekka pihamaalla narskui.
Sairas vanhus pusersi kokoon nyrkkejään ja puri yhteen suupieliä.
Tuskan väreet repivät koko ruumista.
— Mamma, kuiskasi Liina ja pyyhki hikeä hänen otsaltaan, — mamma, hän
on nuori, mamma muistaa, että hän on nuori!
Vieraan huoneessa helähti sävel... toinen! Viritettiin viulua. Sairas
avasi silmänsä. Niissä ei ollut mitään ilmettä, ne olivat kuin sekaisin.
— Mamma, puheli Liina, — mamma herää nyt. Hänellä on viulu... Ehkä hän
soittaa, mamma kun niin paljon pitää musiikista.
Mutta vieraan huoneesta ei enää kuulunut säveliä, ainoastaan askelten
kopinaa. Vähitellen sai vanhan rouvan silmä takaisin värinsä ja
muotonsa. Kyyneleet tulivat, hän haparoi taasen käsiinsä nenäliinan ja
koetti sillä tukahduttaa itkuaan.
— Ajaai, kähisi hän, — kuinka selvästi minä muistan sinun isäsi. Hän
oli kipeä, piti olla niin hiljaista, lapset eivät saaneet itkeä, mamma
ei saanut itkeä, mamma ei saanut äännähtää... En minä äännähtänytkään,
minä purin rikki tyynyn, nenäliinani, sormeni, mutta minä en
äännähtänyt.
Liina tunsi hien puhkeavan esiin ruumiistaan.
— Mamma, sanoi hän ja tavoitteli hymyä, — mamma ei saa kiusata itseään
tällä tavalla! Mamman täytyy saada olla vapaasti. Minä kudon uuden
peitteen, tai pitsiä, tai jotakin muuta, mutta minä vien pois rahat!
Liina suoristi jo kaulustaan ja tarttui seteliin, jonka vanha rouva oli
pannut risaisen raamattunsa lehtien väliin. Äiti hätääntyi.
— Ajaai, mitä sinä ajattelet! alkoi hän unohtaen, ettei hänellä ollut
lupa korottaa ääntään, — olenhan minä sanonut, että hän on minun ainoa
iloni. Hän on mies, minä tunnen seinienkin takaa, että hän on mies.
Ajaai, en ole nähnyt miestä sitten kun isäsi tuli kipeäksi. Miehiä on
niin vähän...
Äiti tempasi raamatun tyttärensä käsistä ja painoi sen rintaansa
vastaan. Seteli oli Johanneksen evankeliumin lehtien välissä, Liina
oli ehtinyt nähdä sen. Häntä kylmäsi. Koskahan äiti tulisi hulluksi?
Kuinkahan kauan tätä kestäisi? Kunhan saisi jonkun sisaruksista tänne
edes vähäksi aikaa, että voisi vähäsen levähtää. Mutta kukaan heistä
ei tahtonut tulla, he eivät edes käyneet tervehtimässä. Eikähän äiti
sietänyt heidän hoitoaan, hän oli tottunut Liinaan. Kunhan Liina
jaksaisi loppuun asti, ei mitään muuta hän pyytänyt. Ja kunhan pääsisi
senkin ajan yli, jolloin vieras herra oli talossa. Liina tunsi, että
hänet oli otettu onnettomalla hetkellä, hänestä tulisi vielä jotakin
ikävyyttä.
Ei enää ollut aikaa ajatella mitään muuta kuin häntä. Äiti oli yhtäkkiä
muuttunut täydelliseksi lapseksi. Sitä oli kammottavaa katsella. Hän
iloitsi hänen tupakansavustaan, hänen hajuvesistään, hänen askelistaan.
Nuoruus palasi hänen mieleensä, kaikki mikä oli ollut ikään kuin
lukossa, avautui. Oli kuin hän olisi löytänyt avaimen johonkin
kallisarvoiseen rasiaan, jossa säilytettiin hänen morsiuskoristuksensa
ja hänelle osoitetut rakkauskirjeet.
Tuli ilta. Talo hiljeni. Auringon rusotus hehkui taivaalla kuin kuuma
purppurankarvainen pilvikerrostuma, joka yön aikana tulee vuodattamaan
sateen yli elämänjanoisen maan. Lehdet olivat vielä nuoruuttaan
ryppyiset ja nurmi nupussa. Ilma tuoksui. Kasinolta kuului soitto.
Liinan silmät eivät enää sietäneet virkkaamista tai parsimista muuta
kuin päivällä. Hän oli nostanut äitinsä keinutuoliin, auttanut häntä
peseytymään, valmistanut vuoteen ja kantanut hänet siihen takaisin.
Kouristuksista, jotka äiti tänä iltana valituksitta kesti, tytär
päätteli, että edessä oli vaikea yö. Kukaties ei loppu enää ollut
kaukana. Liina tuli portaille. Pilvet hymyilivät täällä ulkona. Tuonne
sisään ei tunkenut ainoakaan säde illan ihanuudesta. Ikkunaruutuja ei
oltu avattu kymmeneen vuoteen. Toki kuului soitto, kun ovet olivat
auki. Äiti piti soitosta.
Salmiska tuli lakaisemaan portaitaan.
— Täytyy tässä, puheli hän vuolaasti ja valittaen, — täytyy tässä...
Eihän sitä luonnoltaan saa kärsityksi tuota likaa. Vaan mikä se onkaan
se sellainen, jonka Liina nyt taas on ottanut tänne taloon. Puhuvat
kaupungilla, että se on sellainen teatteriherra tai silmänkääntäjä.
Että mahtaisikohan rouvakaan sallia, että sellaisia otettaisiin, jos
tietäisi.
— Jos rouva vain käskee, niin kyllä me panemme pois, sanoi Liina.
Salminen tuli portaille.
— Kymmenen vuotta minä kohta tulen olleeksi tässä, sanoi hän
vuorostaan, — ja aina on portti suljettu kello yhdeksän ja toinen
avain on ollut minun takanani, toinen rouvalla. Ja lukea saa ne
kerrat, jolloin porttia on pitänyt aukaista yöllä. Vain silloin kun
oli tohtorinnan kihlajaiset ja häät ja pari kertaa kun pappia on tultu
noutamaan sairaan luo. Ja nyt annetaan avain vieraan taskuun. Kuka
hänet takaa, vaikka mitä tekisi. Mutta minä olen edesvastuussa, että
kaikki pysyy järjestyksessä. Niin, ja sellainenkin määräys on annettu,
että portti tästä puoleen kesän aikana suljetaan vasta kello kymmenen.
Mutta kyllä työmiehen pitää päästä makuulle yhdeksältä, ei sitä muuten
jaksa.
Rouva Kamberg tuli, kulkien kahden kepin varassa, yllään pitkä kudottu
villavaippa, portaille. Hän korotti lihavia kalpeita kasvojaan
tuomenterttua kohti, joka riippui katonräystään yli, ja hengitti sen
tuoksua. Hän oli kuullut keskustelun keinutuoliinsa.
— Avain on annettu minun luvallani, sanoi hän, — ja tämän kerran. Mutta
Liina saa valvoa ja odottaa, kunnes vuokralainen tulee. Kaikki on
Liinan vastuulla. Ja tämä on viimeinen kerta. Portti suljetaan kello
kymmenen, tohtorikin tahtoo joskus illalla tulla tervehtimään.
Talonomistajatar nähtävästi aikoi yhtäpäätä palata sisään, mutta
ilta oli niin kaunis, että hän pysähtyi ja asettui porraspenkille.
Ei kestänyt kauan, ennen kuin kirkkoherra ja ruustinnakin tulivat
pihamaalle. He tervehtivät ystävällisesti joka taholle ja pysähtyivät
rouva Kambergin portaiden eteen. He tiesivät kertoa, että herra Tiger
tullessaan oli soittanut laivalla. Hän kuului olevan taiteilija. Kaikki
olivat olleet hurmaantuneet, varsinkin naiset. Väitettiin, että satoja
lokkeja oli kokoontunut laivan ympärille seuratakseen laivaa niin kauan
kuin hän soitti. Olihan se sellainen taito suuri Jumalan lahja, kunhan
se vain tulisi käytetyksi Jumalan kunniaksi.
— Niin, eihän pidä ketään tuomita, sanoi kirkkoherra, — mutta harvat
vain tuntuvat muistavan lahjan antajaa ja palvelevan häntä.
— Omaa itseä palvellaan, sanoi ruustinna.
— En minä muusta, puheli rouva Kamberg, — kun vain jättää rauhaan
minun taloni. Onhan minultakin tahdottu vuokrata, kun nyt on sellainen
huoneiden puute, mutta minä tahdon rauhaa.
— Niin, mitäpä sitä parempaa löytyy...
— Varsinkin niin kauan kuin talo on tässä kunnossa, jatkoi rouva
Kamberg. — Tohtori kiusaa minua joka kevät ja kai minun lopulta pitää
suostua, vaikken pidä kivimuureista.
Puhuttiin kylpylaitoksen nopeasta noususta. Kuka olisi saattanut
aavistaa, että kaupunki näin äkkiä muutti muotoaan. Kyllähän tohtori
oli ennustanut, mutta ei sitä sittenkään olisi uskonut. Kaikki
hienoudet tunkivat tänne — olikin se ihme, kaunista oli ja hyvin
järjestettyä. Ja hyviä hotelleja. Hopeinen Kettu oli kuin ulkomaalainen
hotelli ikään. Mutta samalla oli synti tullut kaupunkiin. Se käveli
hienoimmissa puvuissa ja istui hienoimmissa pöydissä. Alkuasukkaat,
varsinkin vanhempi polvi, tunsivat itsensä syrjäytetyiksi — niin,
mitäpä he olisivat jaksaneet seurata kehitystä, tai tahtoneetkaan.
Puhuttiin rouva Kambergin lapsenlapsista. Reippaita lapsia ne olivat,
käviväthän ne usein tervehtimässä. Jokin hymyn välähdys valaisi
rikkaan vanhuksen kuolleita, jähmettyneitä kasvoja, kun hän puhui
lapsenlapsistaan. Kirkkoherran herrasväellä riitti ystävällinen sana
takapihallekin. Kirkkoherra tuli kysymään, miten Liinan äiti jaksoi,
ja lupasi pian tulla häntä katsomaan. Salmiskankin kanssa hän puhui.
Ville-tohtorin äiti valitti, ettei poika taaskaan ollut mitään
kirjoittanut sitten kuin lähetti sen viidensadan markan. Velka oli
kasvanut vuosien kuluessa, poika kuvitteli, että se yhä oli se tuhat
markkaa. Mutta velathan olivat sellaiset, että ne kasvoivat. Pitihän
hänen se tietää, niin suuri velkataakka kun oli hänellä itsellään. Se
siitä tuli, kun luki sellaisen pitkän tutkinnon eikä ruvennut papiksi.
Ja lisäksi hän kuului olevan sellaisessa paikassa, jossa oli niin
paljon köyhiä, ettei saanut niiltä otetuksi maksua niin paljon kuin
olisi pitänyt. Tornikello löi kymmenen heleää lyöntiään, Salminen kulki
kumaraisena porttia kohden ja musiikki kasinolla loppui. Kaikki tämä
tapahtui aivan yhtaikaa. Naapurit sanoivat toisilleen hyvää yötä.
— Hän ei ole tullut! kuiskasi rouva Karell ikään kuin hän tänä yhtenä
päivänä olisi unohtanut puhumisen ja ainoastaan voinut kuiskata.
— Ei ole, vastasi Liina. — Mutta onhan hänellä avain.
— Ajaai, kuinka oudosti mammaa repii tänään. Lieneekö elämäksi vaiko
kuolemaksi. Oi-voih!
Sitä ei liene vaikea arvata, ajatteli Liina. Ääneen hän sanoi:
— Minä menen huomenna tohtorille puhumaan, että hän pistäytyisi taas
meillä, kun käy rouva Kambergilla.
Sekä äiti että tytär olivat vuoteissaan, mutta kumpikaan ei nukkunut.
Silloin tällöin lausui äiti pitkään ja valittavasti kuiskaten
tyttärensä nimen. Ja kun tytär seisoi hänen vuoteensa ääressä, sanoi
äiti:
— Kuuletko sinä soittoa? mamma kuulee. Mutta minulla onkin vainu kuin
jahtikoiralla. Ajaai, jossain soitetaan.
Tai:
— Minä luulen, että minä tulen terveeksi!
Tai:
— Liinaaa, ethän sinä ole tehnyt velkaa puodissa. Mamma ei tahdo olla
velkaa minnekään. Et saa lainata lapsiltakaan, muista se, kun ovat niin
jumalattomia, etteivät itsestään anna vanhalle mammalle.
Tai:
— Liinaaa, mamman rakkain lapsi, sinä luulet, ettei mamma soisi sinun
tulevan onnelliseksi. Tämän vieraan miehen kanssa sinä saat mennä
naimisiin! Ajaai, kuinka hyvin hän sopisi sinulle...
— Mutta mamma... Jumalan tähden, mamma...
— Ajaai, älä sinä turhaan lausu Jumalan nimeä...
— Mamma, emme puhu sellaisia, koetamme nukkua, minä hieron.
— Sinä luulet, että mamma puhuu hullun puheita — ajaai, kuinka
jumalaton sinä olet! Mammalla on tarkka vainu. Ja vanha mamma tulee
vielä terveeksi ja istuu portailla — mitä sanot siihen, ajaai!
Nauru kähisi vanhan rouvan kurkussa. Liinalle kävi yhä selvemmäksi,
että kuolema tekee tuloaan, hän hieroi äitinsä hartioita, hiljaa ja
rauhoittaen. Tornikellon lyönnit palasivat säännöllisesti. Palovartija
ei enää huutanut, äiti ja tytär kaipasivat häntä, kaikki kaupungissa
oli järjestetty niin uudenaikaiselle kannalle. Jossakin tappelivat
koirat. Linnut alkoivat jo havahtua, päivän koi valoi taivaalle
vihertävän kajastuksen, joka vähitellen selkeni ja sai loistoa.
— Nyt hän tulee! sanoi äiti äkkiä ja nosti voihkaisten käsivarsiaan.
Hän ei voihkaissut surusta, vaan ilosta, ja hänen kasvoilleen oli
noussut puna. Hän kuolee! hätääntyi Liina ja nosti häntä hartioista.
— Mene ikkunaan, kuiskasi äiti. — Pane päällesi, ehkä hän tarvitsee
jotakin.
Liina vakuutteli, ettei ketään tullut, olisihan kuulunut, kun avainta
pantiin portin lukkoon.
— Eikö ole hullua, että rouva Kamberg sulkee portin! sanoi äiti
yhtäkkiä. — Hän pelkää, että hänet ryövätään, kun hän on rikas. Muista
sinä, lapseni, kun olet saanut kaikki käsiisi, ettet pidä rahoja
kotona! Ajaai, jos mamma näkisikin sinut rikkaana!
— Kyllä, kyllä, sanoi Liina ja meni ikkunaan.
Hän näki yön tuoreuden kimmeltelevän aamun koissa, näki koivunoksien
liikkuvan aamun tuulessa. Kukkalava hiekkakentän keskellä ikään kuin
värisi. Kuului todella naurua. Se tuttu nauru ja kokonainen kuoro
heleitä naisääniä. Oli kuin jokin kulkue olisi lähestynyt ja pysähtynyt
portin taakse. Avain pantiin reikään. Portti avautui. Valkeapukuinen
tyttö hyppäsi hiljaa kynnyspalkin yli. Sitten tuli sinipukuinen, sitten
punapukuinen, sitten taas valkea, sitten keltainen ja vihdoin herra
Tiger tummassa puvussaan. Tytöt hiipivät varpaisilla — kuinka he olivat
kauniit!
— Mamma! huudahti Liina, — minä autan mamman ikkunaan, että mamma saa
nähdä!
— Ajaai, mitä siellä on? Anna kainalosauvat, anna, anna...
Kainalosauvat...
— Ei mamma kuitenkaan pääse niillä, minä kannan mamman...
Hän toi kuitenkin kainalosauvat ja äiti pääsi pystyyn. Hän käveli,
käveli horjahtelematta.
— Ajaai!
Tytöt hyppelivät varovasti hiekalla, nauroivat varovasti ja
pysähtelivät. Herra Tiger kulki edellä ja houkutteli heitä kuin
lintuja. Oli mahdoton kuulla, mitä he puhuivat. Tytöt olivat oudon ja
ulkomaalaisen näköisiä, heitä oli viisi, toiset olivat vaaleita, toiset
tummia. Heillä oli suloiset pienet kengät, heidän ympärillään oli
harsoja ja heidän käsissään kukkasia.
— Ajaai, noin on ihminen, kun hän on nuori! sanoi rouva Karell ja
kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan.
Tytöt olivat tulleet keskelle pihaa. He ilakoivat huvitettuina, kun
kukko lauloi. Yhtäkkiä joku katsoi suoraan Karellien ikkunaan ja
kirkaisi. Muutkin katsoivat ja kirkaisivat. Kaikki läksivät juoksemaan
porttia kohden. Eräs valkopukuinen tyttö heitti lentosuudelmia herra
Tigerille, hävitessään portista.
Liina kantoi äidin sänkyyn. Kaikki Karellien puolella oli hiljaista,
kun herra Tiger nousi portaita. Molempien naisten sydän löi
väsymyksestä ja mielenliikutuksesta. Kukko lauloi. Lyhyen ajan kuului
vuokralaisen huoneesta liikettä, sitten oli kaikki hiljaa.
— Mamma, kuiskasi Liina, — minä käyn katsomassa, että portti on
suljettu. Sitten voimme mekin nukkua.
* * * * *
Suuresti hämmästyivät naapurit, kun he eräänä päivänä näkivät rouva
Kareliin astuvan ulos porstuastaan ja istuutuvan penkille. Hän ei ollut
päässyt liikkumaan puoleen vuoteen ja nyt hän käveli kainalosauvojensa
varassa! Heikolta hän näytti, mutta ystävällisemmältä kuin moniin
aikoihin. Kaikki iloitsivat hänen kanssaan. Salmiska toi hänelle
teevadilla mansikoita, joita hän oli onnistunut saamaan maalta, eihän
niitä enää kannattanut ostaa torilta, kaikkihan oli niin kallista.
Rouva Kamberg avasi ikkunansa ja kyseli sieltä, mitä lääkettä rouva
Karell oli käyttänyt, ja ruustinna riensi ystävällisenä pyytämään
kahville aamupäivällä. Lehtokin arveli, että täytyisi ensi pyhänä
pitää selitys täällä vanhojen tuttujen koivujen alla, jollei rouva
Kambergilla ollut mitään sitä vastaan. Tohtorinnakin tuli, itse
työntäen lapsenvaunujaan. Ajaai, kuinka kauniit peitteet ja tyynyt
hänellä oli. Niin, ja lapsi oli myöskin kaunis. Poika se oli, lihava ja
tyyni.
— Jaa, jaa, sanoi tohtorinna, — kylvyt auttavat aina jälkeenpäin.
Mieheni sanoi jo silloin, kun te aloitte, että kestää, ennen kuin te
huomaatte vaikutuksen. Minun äitini tahtoo tuskastua, kun ei hän näe
tuloksia, mutta ne kyllä tulevat aikoinaan.
Tohtorinna oli lihonut. Rouva Karell aikoi sanoa hänelle suoraan, ettei
hänen parantumisellaan ollut mitään tekemistä tohtorien kanssa, mutta
miksikäs hän olisi loukannut tohtorinnaa. Tohtorinna olisi nauranut
häntä, jos hän olisi sanonut, että hän oli parantunut siitä lähtien kun
vieras herra tuli heille asumaan. Hän ei ollut tätä koskaan nähnyt,
mutta hän käveli kuin kaverikin!
Herra Tiger nukkui kauan. Karelleilla ehdittiin syödä vanhan hyvän
tavan mukaan aikainen päivällinenkin, ennen kuin hän nousi. Vanha
rouva, puettuna uuteen pumpulipukuun, jonka Liina oli kiireesti
neulonut, odotti häntä portailla. Muissa perheissä valmisteltiin
vasta nyt päivällistä, paistetun lihan haju tuntui sekä kirkkoherran
keittiöstä että rouva Kambergin puolelta. Vihdoin tuli herra Tiger.
Rouva Karell nousi ylös, kumarsi syvään ja ojensi kätensä.
— Varmaan neiti Kareliin rouva-äiti?
— Jaa-a. Minulla on kunnia kiittää teitä, _herra... kreivi_... tai
herra Tiger, miten sanoisin. Te nauratte... no niin, antakaa anteeksi,
en tiedä teidän arvonimeänne. Tahtoisin kiittää kauniista soitostanne.
Se on tehnyt minut terveeksi.
Vuokralainen katseli emäntää kiireestä kantapäähän.
— Hyvä rouva, alkoi hän hämmästyneenä, mutta rouva Karell keskeytti
hänet.
— Niin, olen pystyssä, kuten näette — ajaai, kuinka olen kiitollinen.
Liinaaa... Liinaaa... tuo kahvia, toivon, että herra Tiger ei halveksi,
meillä ei ole parempaa.
Turhaan vuokralainen selitti, että häntä odotettiin, että hänen
piti mennä. Se ei merkinnyt mitään. Rouva Karell katseli häntä
ihastuksissaan ja vakuutteli, että juuri tällaiseksi hän oli häntä
ajatellut, noin kauniiksi ja pulskaksi, sanalla sanoen mieheksi. Ja
miehiä oli maailmassa vähän.
— Todella? sanoi herra Tiger ja istuutui.
Vanha rouva puhui unettomista öistä, särystä ja suruista. Ja miten
ihanaa nyt oli, kun oli ulkona. Ja tämä kaikki oli herra Tigerin
ansiota. Nuori herra tuijotti vanhaan rouvaan puoleksi kummastuneena,
puoleksi huvitettuna. Oli kuin hänen edessään olisi ollut jokin
salakirjoitus, josta hän koetti päästä selville. Se ei ollutkaan
vaikeaa, sillä vanha rouva puhui koko ajan itsestään ja kertoi
lapsistaan, ketkä elivät, ketkä olivat kuolleet. Nuori herra tuijotti
tuijottamistaan hänen keltaisiin, rypistyneihin kasvoihinsa, joissa
silmät paloivat elämänhaluisina ja vilkkaina, ja käsiin, jotka
suonenvedontapaisella himolla tarttuivat ruokaan ja juomaan.
Neiti oli tuonut kahvia. Vieraan katse siirtyi äidistä tyttäreen ja
tyttärestä äitiin.
— Oletteko te hiljan kirjoittanut äidillenne? sanoi rouva Karell.
Nuoren herran pää heilahti närkästyneenä, mutta samassa hän hymähti ja
vastasi lyhyesti kieltäen.
— Ajaai... Tai ehkä hän on kuollut?
— Ei. Kyllä kai hän elää.
— Kyllä kai... Ajaai... niin kaunis kuin te olette ja kuinka te puhutte!
— No niin, vanhempani ovat saattaneet minut maailmaan ja antaneet
minulle terveen ruumiin. Se oli heidän velvollisuutensa. Itse
olen poikasesta lähtien ansainnut leipäni. Se on ollut minun
velvollisuuteni. He eivät ole minulle mitään velkaa enkä minä heille,
me olemme kuitit.
— Ajaai, ajaai! vaikeroi vanha äiti, — ettekö te ole velkaa
vanhemmillenne? Ettekö te ole saanut opetusta kristinopissa? Ajaai,
tuli yhtäkkiä rouva Kareliin päähän, — kun kirkkoherra pitää
selityksen, niin teidän täytyy tulla kuulemaan. Te olette niin hyvä,
herra Tiger, ajaai, kuinka suuresti minä olen teille kiitollinen,
tulettehan! Pyydän, että kirkkoherra selittää meille rakkauden, mitä
rakkaus on. Ette koskaan saa rauhaa, jollette sitä ymmärrä, ajaai,
teillä tulee aina olemaan paha omatunto...
Rouva Karell puhui kyyneleet silmissä, ikään kuin pelastaakseen
lähimmäisen ikuisesta kadotuksesta. Harry Tigerin nauru keskeytti hänet.
— Minä ja paha omatunto, me emme tunne toisiamme! huudahti hän. — Paha
omatunto on kuin kuollut ruumis, joka heti aina on kuopattava. Kuka
meistä ottaa ruumiin selkäänsä ja alkaa kantaa sitä, vaikka vainaja
olisi ollut kuinka hyvä ystävä tahansa.
Liina nosti päätään työstä ja loi Tigeriin pitkän tyynen katseen.
— Vai kuinka, neiti Karell? sanoi Tiger.
— Älkää kysykö häneltä! kiirehti äiti sanomaan, — lapset ovat aina
samalla puolella vanhempia vastaan.
Harry Tiger yhä katseli Liina Karelliin.
— Enhän minä... ymmärrä näitä asioita, väitteli Liina, mutta vieraan
naurahdus pakotti hänet esiin kuorestaan. — Niin, sanoi hän, — teidän
on helppoa, sillä paha omatunto on vaikea asia. On ihmisiä, jotka ovat
yhtä pahan omantunnon kanssa ja jotka eivät milloinkaan pääse siitä.
— Tyhmyrit! sanoi Harry.
— Ajaai, kuinka kauniisti sinä puhuit, lapseni! huudahti äiti. — Siinä
kuulette, herra kreivi. Sen vuoksi on hyvä, että järjestää omantuntonsa
asiat.
Vieras katsoi läpitunkevasti vanhaan rouvaan ja nousi.
— Liinaaa... Liinaaa... Tuo kahvia... lisää kahvia, joudu... Ajaai,
teillähän oli kiire!
— Paha omatunto, alkoi Tiger, — se on edellisten sukupolvien perintö
nykyiselle. Mutta onko se katsottava perinnöksi, josta ei voi
kieltäytyä? Minä puolestani olen sitä mieltä, että voi. Minusta saattaa
nykypolvi vaatia edellisiltä onnellisempiakin perintöjä.
Vanhan rouvan ajatus ei enää jaksanut seurata. Hän puhui jotakin siitä,
että rakkauden aina täytyi vallita vanhempien ja lasten välillä.
Vieras oli jo sanonut hyvästi, mutta kun äiti lakkaamatta pyyteli
häntä jäämään, eikä kuitenkaan ymmärtänyt hänen puhettaan, vetosi hän
tyttäreen:
— Miksi kaunistellaan asioita? Kun vanhemmat antavat elämän lapsilleen,
niin lapsienko onnea he ajattelevat? Itseään he ajattelevat! Jos
he voisivat nähdä lastensa elämän päästä päähän, niin ehkäpä he
kavahtaisivat. Mitä se kiitetty äidinrakkaus on? Itsekkyyttä
äärimmäisessä huipussaan. Äiti valvoo, äiti uhraa — ilokseen hän
sitä tekee. Ja mitä tulee hänen kärsimyksiinsä, niin ne ovat
yksinkertaisesti seuraus hänen nautinnoistaan ja iloistaan tai —
hairahduksistaan. Ah, neiti Karell: paha omatunto, se painolasti on
heitettävä mereen!
Liina oli noussut ja tuijotti puhujaan. Oli kuin jokin olisi alkanut
hänelle valjeta.
— Minä olen kerran nähnyt niin kummallisen unen, sanoi hän. — Jos te
voisittekin sen selvittää minulle.
— Tulkaa, sanoi Tiger, — lähdemme kävelemään, niin te kerrotte...
— Hyvä herra! huusi rouva Karell entisellä läpitunkevalla äänellään, —
teillähän oli kiire.
Liina ja herra Tiger olivat hyvin vakavat. He eivät kuulleet äidin
huutoa. Vaikkeivät he mitään sanoneet, tuntui siltä, kuin he olisivat
kertoneet toisilleen jotakin tärkeää, jotakin jota eivät muut saaneet
kuulla. Rouva Karell huusi ja huusi, hän moitti Liinaa siitä, ettei
Liina ollut kertonut untaan hänelle, omalle äidille, ja aikoi nyt
kertoa sen ihmiselle, joka ei ollut edes sukua. Hän soimasi vierasta
siitä, että tämä tahtoi tulla ja asettua äidin ja lapsen väliin. Mutta
Liinapa ei menisi kävelemään, äiti ei päästäisi häntä! Äkkiä Tiger
heräsi ajatuksistaan ja huomasi vanhuksen.
— Sukua ja sukua! sanoi hän ja tunki silmänsä vanhan rouvan silmiin.
— Tunnustatteko te Kristuksen joksikin? Sanokaa, onko hän teille
auktoriteetti?
Rouva Karell tuijotti häneen ymmällä.
— Ajaai mitä te kysytte — tunnustanko minä Kristuksen. Vapahtaja hän
minulle on, toki minä aina olen ollut hänen lapsensa. Ajaai — Liina,
sano... nouda kirkkoherra...
— No niin, sanoi Tiger, — muistatteko, kun Kristuksen omaiset tulivat
sukulaisvaatimuksineen, mitä Kristus vastasi?
— Ajaai, herra Tiger, kyllähän te olette lukenut raamattua, mutta...
omalla tavallanne...
— Hän sanoi: jokainen joka tekee minun isäni tahdon, on minun äitini ja
minun veljeni.
— Ajaai Liina, nouda kirkkoherra, hän voi selittää... Sinähän et mene?
Liina, ajaai, sinä tottelet vierasta etkä omaa äitiäsi!
Liina astui likemmä äitiään ja huomautti, että hänen nyt oli paras
lähteä lepäämään. Piti muistaa, että hän puoli vuotta oli maannut
vuoteen omana ja tänään ensi kertaa oli pystyssä.
— Te ette siis tule kävelemään? sanoi vieras.
— Kiitoksia, en. Minun on sääli äitiäni.
— Sääli — no niin, se on varsin luonnollinen tunne vanhan äidin ja
vanhan lapsen kesken. Tässä tapauksessa se ehkä on hiukan pitkälle
mennyt sääli.
Rouva Karell oli pyyhkinyt silmiään suureen puhtaaseen nenäliinaan. Kun
hän nousi, törrötti uusi kankea pumpulihame hänen ympärillään kaikissa
niissä monissa laskoksissa ja rypyissä, jotka hänen kiihtyneenä
käännellessään olivat syntyneet. Hän teki syvän kumarruksen.
— Te olette mies, herra Tiger, — mutta hirmuinen ja armoton mies.
Teille voi kuitenkin antaa paljon anteeksi. Ja minä annan teille kaikki
anteeksi, sillä te olette soittanut minut _terveeksi_...
Harry Tiger nauroi. Hänen naurunsa oli sellainen, että Liinan ja rouva
Kareliinkin täytyi naurahtaa. Mutta tuskin olivat he joutuneet hänen
iloisuutensa vireeseen, kun hän pisti tulemaan:
— Vai niin, vai niin, te vanha velho, varokaa te, etten soita teitä
kuoliaaksi, sillä sen minä mieluummin tekisin, jotta tämä lapsi pääsisi
vapaaksi.
Vieras hypähti pihamaalle ja läksi taakseen katsomatta. Vanha rouva
voivotteli portailla, nauroi ja pyyhki kyyneliään.
— Ajaai... ajaai... mies, mies, kauhea mies! kuiskasi hän.
Tytär ehti parhaiksi häntä auttamaan, sillä hän oli pyörtymäisillään.
Koko talo oli kuullut keskustelun ja kaikki olivat kuohuksissaan.
Ruustinna tuli oikopäätä rouva Kareliin vuoteen ääreen hautomaan hänen
päätään kylmällä vedellä ja puhui hänelle lohdutuksen sanoja. Hyvä
oli, että ruustinna ehti hiukkasen viipyä, sillä rouva Kamberg lähetti
samassa noutamaan Liinaa. Hän ilmoitti, ettei hän tule sallimaan
mokoman herran asua talossaan. Tämähän yökaudet kävelee pitkin
kaupunkia, seurassaan kokonainen lauma tyttöjä, mitä ulkomaalaisia
lienevätkään. Kosmopoliitat — ihailkoon kaupunki näitä Kosmopoliittoja
miten paljon tahtoo, olkoot ne omasta ja muiden mielestä miten hienoja
tahansa, puhukoot vielä useampia kieliä kuin puhuvatkaan — rouva
Kamberg ei kärsinyt nähdä heitä pihamaallaan. Herra Tigerin täytyi
muuttaa. Mutta keskellä rouva Kambergin puhetta saapui tohtori,
hiestyneenä ja kiireestä kuumeisena. Oli tapahtunut sellainen erehdys,
että tänne taloon, Karellille oli eksynyt asumaan maailmankuulu mies,
suuri taiteilija, joka oli tullut lepäämään ja viettämään kesää tässä
syrjäisessä seudussa. Hän ei ollut saanut huonetta ja hän oli joutunut
sellaiseen — sellaiseen loveen asumaan, että hän tuskin saattoi
oikaista itsensä suoraksi. Oli kunnia koko kylpylaitokselle, että hän
oli tullut, se saattoi suorastaan tehdä sen tutuksi ympäri maailman.
Mutta niin täytyikin katsoa, että kuuluisa vieras sai kunnollisen
asunnon. Aline oli luvannut järjestää, vieras saisi heidän salinsa,
siellä oli soittokonekin, hänelle täytyi heti ilmoittaa, kun vieras
palaisi kaupungilta.
Sill'aikaa kun tohtori kuunteli anoppinsa sairaskertomusta ja Liinan
esitystä äitinsä ihmeellisestä parantumisesta vieras saapuikin.
Tyttöjen nauru helisi portin takana ja heidän vaaleat pukunsa liehuivat
edestakaisin. Kaikista ikkunoista Kambergin pihamaalla katseltiin ulos
ja nähtiin, kuinka itse tohtori, hattu kädessä, kumarteli Karellien
vuokralaista, tarjoten hänelle omaa saliaan ja heti luvaten lähettää
noutamaan hänen tavaroitaan.
— Tuhannet kiitokset, sanoi Tiger, — olisipa tällainen tarjous tullut
minulle pari päivää aikaisemmin, niin olisin ollut erinomaisen
kiitollinen. Nyt — minä kieltäydyn.
— Mutta, herra Tiger, vakuutteli tohtori, — te ette mitenkään loukkaa
ketään. Nämä hyvät naiset, joilla on ollut onni kattonsa alla pitää
nykyajan ehkä alallaan suurinta taiteilijaa, ovat yksinkertaista väkeä,
joilla ei ole mitään vaatimuksia. Vanha rouva on tullut ihmeteltävän
reippaaksi savikylpyjen vaikutuksesta, joita hän sai keväällä. Katsomme
taas, että hän saa hiukkasen savea, niin hän...
Tytöt portin takana pistivät esiin päitään. Heidän naurunsa suli
yhteen lintujen laulun kanssa. Tohtori kumarsi heille, hymyillen ja
rakastettavasti.
— Tulen heti, huusi Tiger heille. — Ei, katsokaas tohtori, minä
olen tuossa viistossa laatikossa tuolla tutustunut kahteen hyvin
intresanttiin naiseen, äitiin ja tyttäreen, enkä tahdo muuttaa. Aion
soittaa kuoliaaksi toisen ja vapauttaa toisen. En muuta.
Taiteilija astui pihamaan poikki ja tytöt ottivat hänet vastaan
riemuhuudoin. Oli kuin ilon kulkue olisi kääntynyt takaisin vanhojen
portilta ja lähtenyt valloittamaan maailmaa. Kosmopoliitat olivat
hurmaavat ja pelottavat, mutta pelottavin kaikista oli Harry Tiger.
Siinä sitä oltiin. Tohtori, ruustinna ja Liina Karell pitivät
neuvottelua rouva Kambergin keinutuolin edessä. Naiset olivat kaikki
sitä mieltä, että vieraasta täytyi päästä, hinnalla millä hyvänsä.
Liina Karell vakuutti vieraalla olevan sellaisen vaikutuksen hänen
äitiinsä, että vieras saattaisi tehdä hänet mielipuoleksi, jopa todella
suorastaan tappaa. Mutta sitä ei auttanut ottaa lukuun. Tohtori sanoi,
ettei heidän kaupungissaan sopinut loukata maailmankuulua taiteilijaa,
joka oli hänen potilaanaan. Saattoi kuitenkin olla varma siitä, että
tämä oli jokin oikku — taiteilijoilla oli niitä niin monenmoisia — ja
että hän muuttaisi, ehkäpä hyvinkin pian ja vapaaehtoisesti.
* * * * *
Rouva Karell ja ruustinna punoivat salaisen juonen. Oli vaikea
saada asianomaisia henkilöjä heidän mitään aavistamattaan yhtaikaa
koolle. Sillä kirkkoherra oli aamupäivisin kansliassa ja taiteilija
vietti illat ja puolen yötä muualla. Iltapäivän taitteessa, kun
aurinko kääntyi kattojen taakse, naiset vihdoin saivat taiteilijan
pysähdytetyksi juuri kun hän oli menossa ulos. Ruustinna näki
suurimman vaivan, hän puheli, selitteli ja nouti neuvokkaasti paikalle
miehensäkin. Taiteilija ja kirkkoherra eivät tietäneet juonesta mitään,
taiteilija aavisti hyvin pian kaikki tyynni, mutta kirkkoherra pysyi
viattomana. Hän lausui julki ilonsa siitä, että sai tutustua suureen
taiteilijaan ja kiitteli onnea, että oli saanut kuulla hänen soittavan.
Ruustinna toi heidän puoleltaan Karellien portaille sokerikakun ja
kaikkinaisia muita herkkuja. Portaille oli kannettu pöytä. Taiteilija
hymähti ja odotti suuttuneena ja huvitettuna, mitä tulisi. Tytär oli
kalpea kuten tavallisesti ja liikkui katsettaan nostamatta, hänellä
oli yllään jotakin haaltunutta mustaa, vaikka oli kuuma. Äiti eli
jännityksessä, puhui ja kehoitteli ottamaan ruokaa ja juomaa. Hän
säilytteli jotakin mustaa kirjaa vieressään, mikäpä se muu saattoi olla
kuin raamattu. Tytär ei nostanut vahingossakaan katsettaan, hän näytti
häpeävän jotakin.
Puhuttiin kylpylaitoksesta ja vaivaishoidosta. Taiteilija huomautti
kiivaasti, että täytyisi perustaa vanhojen koteja, hyviä laitoksia,
joissa ihmisten kärsimyksiä lievennettäisiin, mikäli mahdollista.
Siihen huomautti kirkkoherra yksinkertaisesti, että kaikki tällaisissa
laitoksissa riippui siitä, saiko sopivia henkilöjä niiden johtoon,
kaikki riippui siitä, löysikö kristillisen rakkauden läpitunkemia
ihmisiä. Nyt katsoivat ruustinna ja vanha rouva Karell hetkensä tulleen.
— Ajaai, huusi vanha rouva sinertävä hohde kasvoillaan, — jos
kirkkoherra olisikin niin hyvä ja pitäisi meille pienen selityksen.
Ajaai, kuinka se tekisi hyvää meille kaikille...
Kirkkoherra punastui. Myöskin Liina Karell punastui. Ruustinna riensi
rouva Kareliin avuksi.
— Mutta Malakia, voisithan sinä lukea jonkin pienen palasen raamatusta
ja puhua sen johdosta — minä luulen, että rouva Karellilla on tässä
raamattu käsilläkin, ja katsokaa, kuinka se on kulunut!
— Niin, ajaai... jos kirkkoherra olisikin niin hyvä ja puhuisi
neljännestä käskystä ja Jeesuksen suhteesta vanhempiinsa, kuinka hänen
äitinsä nuhteli häntä ja kuinka hän meni heidän kanssansa ja oli heille
alamainen... ajaai...
— Niin, lisäsi ruustinna, — ja omastatunnosta ja rakkaudesta. Minä
luulen, että sitä rouva Karell tarkoittaa.
Hän pelästyi, että heidän pieni viaton juonensa mahdollisesti oli
paljastunut liian alastomaksi, sillä taiteilija loi häneen ilkeän,
suorastaan pirullisen silmäyksen ja katsahti sitten rouva Karelliin.
— Ajaai, juuri sitä! huudahti vanhus kyyneleet silmissä eikä huomannut
taiteilijan murhaavaa katsetta.
Kirkkoherra yskähteli hämillään. Oli kiusallisen hiljaista. Pääskyset
lentelivät iloisesti pesilleen, valkeat rinnat välähdellen auringossa.
Kahvikupit kilisivät. Yhtäkkiä rupesi taiteilija nauramaan ja käänsi
ivalliset kasvonsa vanhaa rouvaa kohti. Saattoi epäillä, oliko hän
sivistyneestä kodista, hän käyttäytyi pahemmin kuin kadun lapsi.
— Vanha velho, sanoi hän, — nyt minä noudan viuluni ja soitan teidät
oikopäätä helvettiin.
Kuppien kilinä vaikeni. Ruustinna ja kirkkoherra katselivat
täynnä ihmettelyä ja loukkautumusta nuoreen mieheen. Rouva Karell
pelästyi ensin, mutta koetti sitten ymmärtää, että tämä oli pelkkää
leikkiä. Liina Karell oli laskenut käsityön viereensä ja tuijotti
mielenliikutuksissaan eteensä, ikään kuin aikoen jotakin sanoa.
— Ei voi tyrkyttää Jumalan sanaa ihmisille vastoin heidän tahtoaan,
sanoi kirkkoherra.
— Mutta, Malakia, jokin siemen voi sentään langeta hyvään maahan...,
alkoi ruustinna.
— Ajaai, keskeytti rouva Karell, — hän on soittanut minut terveeksi.
Eivät ne olleet savikylvyt, vaan sellainen ihme tapahtui...
Liina Karell nousi ylös ja astui muuta seuraa lähemmäksi. Suuri
jännitys ja mielenliikutus kuvastui hänen kasvoillaan.
— Jos minä saisin vähän kysyä, alkoi hän katkonaisesti ja ääni
väristen. — Ei, ei, hyvä kirkkoherra, älkää menkö pois, minä olen niin
paljon ajatellut erästä untani ja muutenkin sitä, että... että...
kaikki me näemme unta rakkaudesta, kaikki me tahdomme rakastaa...
eivätkä yksin nuoret, vaan vanhatkin, äidit ja isät. Mutta on niin
paljon onnetonta rakkautta. Me emme _saa_ rakastaa, vaikka me itkisimme
silmämme sokeiksi... ja ne toiset menehtyvät ilman rakkautta eivätkä
saa sitä, vaikka he sitä kuinka pyytäisivät. Pitääkö olla näin? Eikö
löydy mitään keinoa, täytyykö näin kärsiä?
Harry Tigerin silmät iskivät kipunoita. Hän näytti hiovan kynsiään.
— _Ajaai... ajaai_... Liinaaa, Liinaaa! huusi äiti, — mitä sinä
tarkoitit, etkö sinä sitten todella rakasta äitiäsi, enkö minä ole
rakastanut sinua niinkuin vain äiti voi rakastaa... Kirkkoherra...
ajaai, kuulitteko, kuinka hän puhui — hän puhui onnettomasta
rakkaudesta. Mitä se on? Sitäkö, ettei lapsi olisi velvollinen
rakastamaan äitiään — Herra Jumala, oi-voih!
Harry Tigerin silmät räpyttivät ja hän puri suupieliään. Ruustinna
koetti lausua jotakin rauhoittavaa, mutta näki parhaaksi vain vetäytyä
syrjään.
— Pappiko puhuu ensin vaiko minä? sanoi Tiger.
Hänen kysymyksensä vaikutti kuin piiskansiiman vingahdus. Kirkkoherra
yritti nousta ja painoi hattua päähänsä.
— Ei minulla ole täällä mitään sanomista. En luule, että minulla ja
herra... herra Tigerillä — vai kuinka oli nimi? — on mitään yhteistä.
— Älkää menkö, kirkkoherra, rukoili Liina ja meni vaistomaisesti
äitinsä ja taiteilijan väliin.
Kaikki tunsivat, että jotakin pelottavaa oli tulossa. He olivat sen
itse kutsuneet esiin ja he olisivat mielellään peräytyneet, mutta
se ei enää näyttänyt olevan mahdollista. Ruustinna ojensi Tigerille
kahvikuppia ja tarjosi hymyillen kakkua, ikään kuin lepyttääkseen häntä.
— Te kurja vanha äiti, sanoi Tiger hilliten itseään, — te puhutte
rakkaudesta! Olen teitä katsellut näinä päivinä enkä vielä koskaan ole
nähnyt yhdessäkään äidissä itsekkyyttä niin paljaana kuin teissä. Koko
sana »äidinrakkaus» on valhe. Verta te aina pyritte imemään lapsistanne
— siinä teidän rakkautenne!
Ruustinna oli ojentanut kätensä rouva Karelliin päin ikään kuin
rientääkseen hänen avukseen. Mutta se oli aivan turhaa. Vanha rouva
näytti kasvaneen ja kohtasi, silmät terävinä ja pieni hymy suupielissä,
rohkeasti nuoren miehen katseen.
Syntyi lyhyt, täydellinen äänettömyys.
— Mistä me sitten eläisimme? sanoi rouva Karell käheästi, — jollemme
lastemme rakkaudesta. Ajaai, se on se hunaja, jonka me olemme koonneet
talveksi.
Hän hymyili viisaasti ja ikään kuin tuntien hunajanmakua suussaan.
Harry Tiger katseli häneen ihaillen. Harry Tiger oli käynyt
sanattomaksi.
— No niin, puhui hän vihdoin, — olemme siis yhtä mieltä: vanhemmat
ajattelevat itseään ja omaa talveaan.
Se viisauden välähdys, joka äkkiä oli leimahtanut vanhassa rouvassa,
sammui nopeasti. Hän oli samassa sekapäinen ja puhui uudelleen ja
uudelleen unettomista öistä, joita äiti viettää lasten tähden, vetosi
tyttäreensä ja kysyi, eikö äiti ollut häntä rakastanut, eikö äiti ollut
pitänyt huolta siitäkin, että hän tulisi rikkaaksi ja että hänellä
olisi huoleton vanhuus. Ruustinna puhui kasvattajan kannalta. Minne
jouduttaisiin, jollei lapsia kasvatettaisi kurissa ja vaadittaisi
heiltä kuuliaisuutta ja armeliasta sydäntä. Hän puolestaan vetosi
mieheensä. Mutta kirkkoherra pysyi vaiti. Minne jouduttaisiin, jos
lasten herkistä mielistä hävitettäisiin kaikki hellemmät tunteet!
Kun vieras taas otti sananvuoron, ei hän vastannut suoraan
lausuttuihin väitteisiin. Hän nähtävästi lausui jotakin, joka oli
häneen kokoontunut. Kun hän oli puhunut vähän aikaa, leimusi hänessä
sellainen tuli, sellainen kipeä palo, että olisi luullut hänen puhuvan
mieskohtaisten kokemusten perusteella ja aikovan polttamalla polttaa
sanansa kaikkien vanhempien rintaan.
— Ei ole vanhemmilla oikeutta pyytää mitään lapsiltaan — ei mitään!
Velkaa he ovat heille, velkaa koko ikänsä. Eivät lapset ole pyytäneet
heiltä elämää, vanhemmat ovat sen omalla vastuullaan heille antaneet,
heiltä suostumusta saamatta ja sen tähden voidaan oikeastaan puhua vain
heidän velvollisuuksistaan. Ketä ovat vanhemmat ajatelleet pimeydestä
kutsuessaan lapset elämään? Itseään! Mitä takeita lapsilla on ollut
ilosta ja onnesta? Epävarmuus heitä on ollut vastassa. Eikö heillä niin
ollen ole yllin kyllin huolta itsestään. Ihmisellä on velvollisuuksia
vain eteenpäin, elämää kohti, ei taaksepäin, ei sitä kohtaan, jonka
luonnon järjestyksen mukaan pitää kuolla. Luonto ei tunnusta mitään
lasten kiitollisuutta synnyttäjiään kohtaan, sen ovat vanhemmat
keksineet, koska he lastensa kautta yhä haluavat riippua kiinni
tulevassa sukupolvessa, toivoen, että se lahjoittaisi heille jotakin
nuoruudestaan. Aina ovat vanhemmat vaanimassa lapsilta korvausta
vaivoistaan. Mutta luonnon talous ei tunne mitään sellaista korvausta.
Äidin- ja isänrakkaus, sellaisena kuin sitä saarnataan kirjoissa ja
kirkoissa ja kouluissa, on naimattomien kamariaivojen tuote. Missä
tämä pakolliselle velvollisuudentunnolle perustettu rakkaus pääsee
myrkyttämään nuorten elämää, siellä se voi tehdä heistä henkisesti
vaivaisia, kyttyräselkäisiä koko elämäksi. Minun vanhempani? En tiedä
heistä mitään enkä tahdo tietää. En tunne mitään heitä kohtaan, en
rakkautta enkä vihaa. He ovat minulle vieraita niinkuin tuolle taimelle
tuossa se puu, josta sen siemen on peräisin. Jokainen uusi sukupolvi
kasvaa omalla varrellaan eikä se voi tukea sitä, mikä on lahoa ja
kukistuvaa, ellei se tahdo itse ennen aikaansa lahota ja kukistua.
... Rakkaus on ennen kaikkea vapauden lahja. Siitä ei koskaan saada
mitään palkkaa, eikä sitä koskaan pidä harjoittaa minkäänlaisen palkan
toivossa. Se kantaa itsessään koko ilonsa, koko nautintonsa. Se on
kaikkein hauraimpia, epävarmimpia asioita maailmassa — ei mitään voi
vannoa rakkaudesta, elääkö se yli huomispäivän, lakastuuko se jo
tänään. Jokaisen joka rakastaa on otettava tämä lukuun ja toimittava
sen mukaan — muuten hän aina tulee pettymään. Te, jotka sanotte
rakastavanne, älkää pyytäkö mitään, sillä jos te jotakin pyydätte,
niin ette mitään saa ja ehkäpä sekin mikä teillä on, otetaan teiltä
pois. Jollette mitään pyydä, silloin voi sattua, että jotakin saatte.
Vaatimukset ovat syvin rikos rakkauden luonnetta vastaan. Se voi elää
yksinomaan vapaudessa.
Vieras lopetti. Kului silmänräpäys, ennen kuin hän muisti, missä
oli. Hän etsi hattuaan. Joku hänen ympärillään itki. Liina Karell
katsoi häneen suurin kiitollisin silmin. Kirkkoherra yskähti ja nousi
pidättämään vierasta.
— Valitettavasti... valitettavasti, sanoi hän yskähdellen, — on kaikki
ihmistyö epätäydellistä ja myöskin ovat meidän tunteemme synnin kautta
soaistut. Arvoisa puhuja iskee kauas yli maalin, se on ilmeistä, mutta
kuitenkin on myönnettävä... myönnettävä... että kaikki ihmistyö on
vaillinaista. Tämä rakkauden vapaus... tämä rakkauden vapaus, sehän on
meidänkin kristittyjen kalleimpia pyrkimyksiä. Ihanimpia totuuksia mitä
raamattu tuntee ovat Paavalin sanat juuri rakkaudesta:
»Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei
kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei
katkeroidu, ei muista kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan
iloitsee totuuden kanssa; kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se
toivoo, kaikki se kärsii...»
Kirkkoherra seisoi kädet ristissä ja katseli ylöspäin. Vieras keskeytti
hänet.
— Lopettakaa siihen, sanoi hän. — Te olette aivan oikeassa: ne sanat
sisältävät rakkauden luonteen. »Rakkaus ei etsi omaansa.»
Ääneti jäi seura katsomaan hänen jälkeensä. Pääskyset lentelivät
ilakoiden, valkoiset pilvet purjehtivat taivaalla, joka jo alkoi
rusottaa illan purppurassa.
— Ajaai! voihkaisi rouva Karell äkkiä, — Liinaa... vie mamma sänkyyn.
Liina ja ruustinna tukivat häntä. Hän tuntui olevan aivan sekaisin.
* * * * *
Samana iltana tuli Freedi Fors kylpylaitoksen rengin kanssa noutamaan
Harry Tigerin tavaroita. Hopeisessa Ketussa oli äkkiarvaamatta tullut
huone vapaaksi. Yhdessä Liinan kanssa pannessaan kokoon taiteilijan
hienoja tavaroita Freedi kertoi hänen sanoneen, että hän lopulta oli
ollut täällä tukahtumaisillaan. Omasta puolestaan Freedi huomautti,
että mitä tuotiin pappi saarnaamaan hänelle, eihän hän ollut mikään
sellainen, olisihan sen pitänyt näkyä päältäkin.
Niin, tottakin, hän lähetti kesäkuukausien vuokran. No, mitä siitä nyt
rupesi itkemään! Sellainen summa ei nyt hänellä tuntunut ensinkään.
Liina oli lyyhistynyt pienelle sohvalle ja itki.
* * * * *
Entinen hiljainen harmaus palasi taloon.
Luhistuvasta rakennuksesta takapihalla kuului nyt lakkaamatta, läpi
öidenkin, vanhan äidin valitus.