Liina istui ikkunassa vastapäätä äitiään ja virkkasi valkoisia
tähdenmuotoisia kuvioita. Hän oli aloittanut työnsä silloin kun
Benjamin Laurén pyysi häntä vaimokseen ja nyt kun unelmat omasta
kodista olivat rauenneet, hän kutoi tottumuksesta ja ajatellen
Laurénia. Mitä hän enää tekisi koko työllä — sitä ei hän kysynyt. Hänen
suurin ilonsa oli kutoa, niinkuin silloin, elämänsä onnellisimpana
aikana. Rihma muodostui hänen käsissään tähtikudokseksi ja jotakin
samankaltaista tapahtui hänen sielussaan: halut ja pyyteet pakotettiin
kuuliaisuuteen ja hetkittäin vallitsi hänen rinnassaan hiljainen ilo.
Kuinka elävinä muistot tulivatkaan hänen mieleensä! Hän näki edessään
kadun, portaat, joiden päällä riippui suuri kullattu rinkeli, ja
kilvessä sen takana tutun nimen... Nyt hän juoksee ylös, käy kiinni
lukkoon. Kello rämähtää iloisesti ja makea leivänhaju tulee vastaan.
Hyllyt siellä sisällä ovat täynnä leipää, pöydillä on rinkelejä,
leivoksia, piparikakkuja, kokonaisia läjiä! Nyt alkaa kuulua askelia...
miehen askelia... Ne tulevat nopeasti läpi etuhuoneen... Liinan sydän
sykkii haljetakseen ja veri kohoaa poskille. Hänen täytyy sulkea
silmänsä... Niin, kuinka suloista olikaan elää muistoissa! Kyyneleet,
jotka joskus varkain vierivät tähtikudokselle hänen helmassaan, eivät
olleet katkeria.
— Oi-voih! Oi-voih! äänteli pöydän toisella puolen tuon tuostakin vanha
rouva ja haukotteli, niin että leukapielissä narahteli.
Liina tunsi, että hänen äitinsä oli ikävä. Olisi pitänyt puhua
jostakin, mutta kaikki asiat olivat aikoja sitten puhutut loppuun.
Liina oli tänä kesänä saanut kuulla sellaistakin, jota mamma varmaan
ei alun pitäen ollut aikonut kertoa, muun muassa papasta, että pappa
humalapäissään oli joutunut niihin suuriin takuihin, joista sitten
menivät talot ja tavarat, ja mamman isoisästä, kapteeni Svanbysta,
että hän kyllä oli ollut rikas herra ja hieno herra, mutta sellainen
huono mies, joka ulkomailta toi matkassaan milloin minkinlaisen naisen.
Isoäiti kuoli surusta. Sellaisia olivat miehet.
— Oi-voih! Oi-voih!
Liina hymähti itsekseen. Mamma luuli kertomalla huonoista miehistä
voivansa järkyttää hänen uskoaan Lauréniin!
Niin, ja ne tyttöjenkin miehet — kyllä Valborgillakin oli kestämistä
sen olut-Gunnarinsa kanssa. Sellaisia olivat miehet. Oi voih! Oi-voih!
Liinan mieleen muistui, miten paljon vaivaa mammaparka oli nähnyt,
ennen kuin hän aikoinaan sai Valborgin naitetuksi Gunnar Lindbergille.
Valborgin piti päästä tansseihin eikä hänellä ollut pukua. Sen
täytyi olla hieno, sillä Gunnar Lindberg oli hieno. Kangas maksoi
seitsemäntoista markkaa ja Liina neuloi pukua yhdessä Martinskan kanssa
kaksi yötä ja kaksi päivää. Mutta vaikka muut miehet olisivat olleet
vaimoilleen millaiset tahansa, niin Liina tiesi, että hän ja Benjamin
olisivat olleet onnelliset.
— Ajaai kuinka peitteestä tulee kaunis! huusi vanha rouva, nähdessään
siitä vilauksen, kun tytär liikutteli raskasta tähtikudosta helmassaan.
— Sinä saat peitteestä enemmän kuin sata markkaa, jos myyt. Kukahan
se on niin onnellinen, että saa tuollaisen peitteen parisängyilleen.
Oi-voih!
Liina ajatteli, että pitää olla hätä talossa, ennen kuin hän myy tämän
peitteen. Tätä ei myydä.
Mamman oli ikävä. Pihamaalla ei näkynyt muuta kuin kanat ja silloin
tällöin ne pari naista, jotka kesäksi olivat jääneet taloon. Salmisen
vaimo hoiti rouva Kambergin kukkaset, Liina kävi samoilla asioilla
pastorin herrasväen huoneistossa. Martinin leski tuli kotiin vasta
illalla, hän kävi kaupungin töissä ja kuuli retkillään yhtä toista. Kun
hänelle säästi tilkan kahvia, niin sai hänestä iloisen puhekumppanin.
Miksei mamma lähtenyt Midan luo? Hän olisi matkalla voimistunut kaikin
puolin. Itse oli Akseli kirjoittanut kauniin kirjeen ja pyytänyt
tulemaan. Liina ei tahtonut lähteä, hänen ei tehnyt mieli omaisten
joukkoon, hän syytti sitä, että oli luvannut hoitaa pastorin herrasväen
kukat. Mamma taas sanoi, ettei tahtonut jättää Liinaa yksin. Mutta itse
asiassa kai ei uskaltanut jättää häntä, hän pelkäsi, että Liina vielä
koettaisi tavata Laurénia. Liina aavisti tämän ja se loukkasi häntä.
Olisihan mamman pitänyt luottaa häneen, koska hän jo oli taipunut
Jumalan tahtoon. Niin istuivat siis äiti ja tytär päivästä päivään
ja silmäilivät valkeaa tähtikudosta, joka syntyi tyttären ahkerissa
käsissä.
Eräänä maanantai-iltana tulee Martinin leski uhoissaan kotiin ja alkaa
jo pihamaalla hosua käsillään Karellien ikkunaa kohti.
— No nyt kuulee Liinakin kerran uutisen. Laureeni on mennyt kihloihin.
Ensi sunnuntaina pannaan kuulutukseen. Ja arvatkaa kenen kanssa!
Eukko nauroi ja piti kuulijattaria tahallaan jännityksessä.
— Kyllä se oli hyvä, ettei Liina sille Laureenille joutunut. Nyt sen
näkee, mikä mies se on. Ilmankos postmesterska tunsi sen nenäänsä,
ettei sille pidä mennä. Minä ajattelin silloin keväällä, kun
postmesterska touhusi tätä Liinan rakkautta vastaan, ja kun minäkin
vein niitä kirjeitä postiin, että lieneekö se oikein Jumalan tahdon
mukaan, että estää lastaan menemästä naimisiin. Mutta »nenä on meidän
rouvalla kuin jahtikoiralla», sanoi postimestari-vainajakin. Se
haistoi, mikä tämä Laureeni oli. No, Nupposen Hertan kanssa kuulutetaan
Laureeni ensi pyhänä ja Amaliian ottaa itse pormestari — se on
pakosta se naiminen! Totta? Totta kai tämä totta on, kun Hertta itse
näytti sormuksensa ja käski tuoda Liinalle ne terveiset, että pyhänä
kuulutetaan. Hän olisi itse tullut tänne puhumaankin, mutta vanha rouva
on näyttänyt hänelle nyrkkiä, kun hän on lähestynyt taloa. »Martinska
kertoo nyt, ettei Liina pyhänä pyörry kirkossa, jos yhtäkkiä kuulee
pöntöstä Laureenin ja Nupposen Hertan nimet yksissä.»
Liina kutoi ja kutoi. Hän pisti sormeensa ja lankaan tuli veritahra.
Äiti käski häntä kuumentamaan kahvia Martinskalle. Hän meni portaille
ja veti syvältä henkeään. Ilmassa oli jotakin iljettävän pyörryttävää
lemua: resedat. Hänen sydämensä löi, niin että vasaroi läpi koko
ruumiin. Se täytyi saada tyyntymään. Ja hän otti sen ikään kuin
käteensä ja pusersi sitä.
— Liinaaa! Liinaaa! Kuumenna kahvi — etkö kuule!
* * * * *
Ilta meni. Unetonkin yö loppuu ja sillekin valkenee aamu. Pihamaalla ei
mitään ollut muuttunut. Kaivon vitjat vikisivät, kukko lauloi, kanat
pyrkivät pahantekoon, pastorin herrasväkien kukat piti kastella. Kaikki
oli ennallaan. Kun aurinko helottavimmillaan paahtoi ikkunoihin, istui
tytär taasen käsityönsä ääressä.
— Eikö sinun tule kuuma, sanoi äiti. — Mennään puiden alle. Onhan
siellä lupa istua niin kauan kuin Kambergit ovat poissa. Mamman isä on
omin käsin istuttanut puut. Mennään vain sinne.
— Täällähän on hyvä, sanoi Liina.
Äiti kierteli häntä kysymyksillään, mutta ei uskaltanut tehdä sitä
kysymystä, joka oli hänelle tärkein. Hän puhui taas tyttärensä
käsityöstä.
— Ajaai kuinka se on kaunis. Sinä saat siitä varmaan enemmän kuin sata
markkaa, jos myyt.
— Minun pitäisi saada satakaksikymmentäviisi, sanoi Liina,
nosti päätään ja jäi tuijottamaan ulos. — Lankaankin on mennyt
kolmekymmentakuusi markkaa ja kolme kuukautta minä jo olen sitä
virkannut.
— Ajaai, sataviisikymmentä sinun pitäisi saada! huusi äiti ja ilon
kyyneleet tulivat hänen kurkkuunsa. — Valborgin mies saisi sen ostaa,
ettei se joutuisi vieraille. Sinä olet sitten taitava, kaikkia sinä
osaat. Kuulehan, etkö nyt ole mammalle kiitollinen, että mamma pelasti
sinut Laurénista. Sellainen roisto! Sanoihan mamma, mutta sinä vain
itkit ja nauroit ja vakuuttelit, että me kaikki kolme tulisimme niin
onnellisiksi... Me kaikki kolme — se se olisi ollut! Kolmen hengen
avioliitto! Karell, sinun isäsi, sanoi todella niinkuin Martinskakin
muistaa, että mammalla on vainu kuin jahtikoiralla. Ajattele nyt, että
sinusta olisi tullut rouva Laurén — yhtäkkiä olisi miehesi ruvennut
suosimaan Nupposen Herttaa...
— Mamma, sanoi Liina, — mamma ei puhu, mamma ei puhu!
Vanha rouva näki, että tyttären poskilla paloi kipeät punaiset täplät,
mutta hän oli päässyt vauhtiin eikä voinut pysähtyä.
— Sinä et tiedä, miltä se maistuu, mutta mamma tietää. Ja sellaisia
ovat kaikki miehet. He istuvat korkeissa viroissa ja kuvernööri kutsuu
heidät kemuihinsa mutta nurkissa rakastetaan Nupposen tyttöjä. Sinä et
tiedä, miltä se tuntuu, kun lyödään...
Liina ratkoi neulalla irti sitä tähteä, mihin oli tullut veritahra.
Päästyään päähän tempasi hän tähden eroon peitteestä ja jäi
ajatuksissaan hypistelemään sitä molemmin käsin.
— Minkä tähden mamma sitten meni naimisiin? sanoi hän ja keltainen
kalpeus valui aaltona hänen kasvojensa yli.
— Ajaai, mitä sinä puhut! huusi vanha rouva ja kapusi
kainalosauvoilleen, — Karell oli kaunis mies ja hieno mies! Ajaai,
sellaisia miehiä ei enää ole. Mutta älä toki revi rikki sitä tähteä,
luuletko nyt siihen olevan varaa, vaikka saisitkin peitteestä
sataviisikymmentä markkaa. Voihan veren pestä pois.
Liina puri kokoon huulensa ja jäi painamaan tähtikuviota sormiensa
väliin. Hänestä tuntui siltä kuin veri ei olisi vuotanut yksin hänen
käsistään, vaan hänen sydämestäänkin tuohon pieneen esineeseen, ikään
kuin se olisi ollut sieni. Kului hetkinen, ennen kuin hän muisti, mistä
oli puhuttu.
— Pappa oli kaunis mies, sanoi hän mielenliikutustaan hilliten, — ja
mamma rakastui häneen! Mamma ei kai tietänyt... tai kysynyt, miten
huono mies hän oli.
— Huono, ajaai mitä sinä puhut! Onko mamma sanonut sinun isästäsi,
että hän oli huono? Jumala taivaassa sen tietää, ettei mamma ole
sellaista sanonut! Hyvä hän oli, ajaai mitä lahjoja hän toi mammalle:
villakankaita ja kenkiä ja kahvia ja sokeria. Ei hän kärsinyt sikuria!
Sinun isäsi oli _mies_ — ajaai, mikä mies! Kenen hyvänsä kaupungin
hienoimmista tytöistä hän olisi saanut. Sinä olet hänen näköisensä,
sinä — ajaai!
Vanha äiti sulki silmänsä ja hymyili. Ehkäpä hän näki miehensä.
Liinakin tunsi salaperäisellä kammolla vainajan läsnäolon, hän tunsi
sen omassa ruumiissaan, tunsi, että hän oli isänsä lapsi. Äiti ja tytär
istuivat ääneti. Vihdoin kysyi tytär:
— Ottiko pappa sitten mamman sen vuoksi, että mammalla oli tämä talo?
— Ajaai mitä sinä puhut! huusi vanha rouva ja kaivoi taskustaan esiin
nenäliinansa. — Herra Jumala, luuletko sinä, että mamma aina on ollut
tällainen vaivainen! Mamma on ollut korea ja iloinen, ajaai, mamma
olisi saanut vaikkapa rovasti Grönstrand-vainajan vanhimman pojan,
Harald Grönstrandin, joka sitten meni merille ja hukkui.
Äiti pyyhki silmiään, hänen kyyneleensä olivat päässeet valloilleen.
Tyttären silmät olivat kuivat.
— Onko mamman mielestä mies hyvä, kun hän juo... ja lyö... ja menee
takuihin? kysyi tytär hetkisen perästä.
Vanha rouva istuutui sänkynsä laidalle. Kainalosauvat kolisivat hänen
käsissään.
— Ovatko ne sitten sinun mielestäsi miehiä, jotka eivät osaa juoda
eivätkä lyödä eivätkä mitään? sanoi hän ja hänen äänensä oli niin
voimakas, että tytär vaistomaisesti tuli katsahtaneeksi ulos, olisiko
ihmisiä pihamaalla. — Ne eivät osaa muutakaan. Mikä sinun mielestäsi on
Fransi, ylivahtimestari, sisaresi mies? Tääpäs hän on eikä mikään mies!
Papsi!
Liina katseli äitiinsä silmät suurina päässä. Eikö hän ensinkään
muistanut, että itsehän hän tälle vanhalle miehelle naitti tyttärensä?
— Mutta hänhän on paras mamman vävypojista, aina mammalle röijykankaat
ja esiliinat ja...
Vanha rouva nauroi ja kallistui vuoteeseensa.
— Niinhän hän on, sanoi hän viekkaasti, — mutta en minä hänestä vain
miehekseni huolisi. Ikävä heillä aina onkin.
Liina tuijotti tuijottamalla äitiinsä. Hän ei ole täysin järjissään,
kunhan ei vielä aikaa myöten tulisi raivohulluksi, ajatteli hän.
Hänessä oli tänään jotakin hurjaa, jonka tapaista Liina muisti
kohdanneensa hänessä joskus kaukaisessa lapsuudessaan. Hän muisti, että
hän oli äitiään silloin pelännyt.
— Valborgilla ja olut-Gunnarilla on kai hauskempaa? sanoi hän,
viekastellen osaltaan hänkin, kuullakseen mitä äiti vastaisi.
— On! vastasi äiti ja hymy elävöitti hetkiseksi hänen kasvojaan.
— Gunnar on toki jonkun näköinenkin. Lyseon maisterit hääräävät
Valborgin ympärillä, Gunnar puettaa häntä kuin kedon kukkaa, lapsia
hänellä on. Ajaai kuinka kauniita lapsia hänellä on. Oi voih — että
asuvatkin niin kaukana oluttehtaalla! Ei yhtäkään lapsenlasta mammalla
ole kaupungissa, Ami vain. Hyi mitä pitävätkään — koiraa! Tuolla
kainalosauvallani minä voisin sen lyödä kuoliaaksi.
Kainalosauvat kolahtivat permantoon. Liina oli noussut ja katseli
jännittyneenä äitiään. Häntä peloitti.
— Oi-voih! huokasi vanha äiti kuin sielunsa uumenista ja oikoi itseään
harmaissa pahnoissaan. — Avioliitossa on kaikki sellaista sekavaa. Ei
siinä tiedä, lyödäänkö siinä vai suudellaanko siinä, itketäänkö siinä
vai nauretaanko. Naimisiin pitää kuitenkin vain mennä — sellainen on
Jumalan käsky. Ja kun tulee vanhaksi, niin lapset hylkäävät. Se ei
ole Jumalan käsky, mutta he eivät tottele Jumalan käskyjä. Nuorina ei
totella. Sama on heidän itsensä edessä. Mutta nuorina ei ajatella.
Oi-voih!
Äiti vaikeni ja ummisti silmänsä. Hänen ohuet silmälautansa olivat
sinisen mustat. Sääli ja kammo sekaantuivat tyttären mielessä ja ikään
kuin niiden liitosta taistelihe esiin jokin kolmas tunne, hänelle uusi
ja vastenmielinen, jota hän turhaan koetti voittaa. Hän painoi kädet
rintaansa vasten, sulki silmänsä ja näki edessään pitkän elämän, jossa
viikot, päivät ja hetket kuluisivat täällä ja tällä tavalla. Jumala!
koetti hän kuiskata, mutta hän ei tehnyt sitä uskossa eikä hän saanut
lievennystä. Hän ei ymmärtänyt Jumalaa, syntiset ajatukset iskivät
hänen kimppuunsa.
Pois täältä! Vaikka paeten. Juuri nyt, kun mamma nukkuu! Vaikkapa
jonnekin palkkapiiaksi!
Veri pääsi hänessä liikkeelle ennen tuntemattomalla voimalla.
Toiminnanhalu ja tarmo täyttivät hänen suonensa kuin tulella. Mutta
sitä kesti vain silmänräpäyksen. Silloin hän taasen tapasi Jumalan
nimen ja sai takaisin jotakin uskostaan ja kyyristyi työnsä ääreen.
Valkoinen tähti alkoi taasen muodostua hänen käsissään. Tahto ja tarmo
olivat sammuneet. Äidin sängystä kuului syviä, kuorsaavia hengenvetoja.
Sen päivän jälkeen alkoi Liina ajatella. Mitä oli mies, mitä nainen,
mitä rakkaus, mitä avioliitto, mitä lapset, mitä vanhemmat? Mitä Jumala
tarkoitti? Mitä Jumala tahtoi? Kunhan hän olisi saanut pienen hetken
puhua Laurénin kanssa kysyäkseen, minkä tähden hän oli ottanut Hertta
Nupposen, tunsiko hän häntä kohtaan samaa kuin Liinaa kohtaan, vai
oliko hän Liinan unohtanut. Liina istui ja kutoi valkoisia tähtiään,
hän kutoi tottumuksesta.
Vanhalla äidillä oli hyvä näkö, häneltä ei jäänyt huomaamatta, että
tyttären kasvot ajoittain kummallisesti jäykkenivät. Olisi voinut
luulla näkevänsä edessään kuvan eikä ihmistä. Liina tarvitsi varmaan
huvitusta.
Niin saattoi tapahtua, että äiti nähdessään jonkun talon naisista
astuvan helteisellä pihamaalla, koputti ruutuun ja huusi häntä sisään
juomaan kahvia.
— No Salmiska, mitäs nyt kuuluu? Ajaai kuinka sillä Salmiskalla on
kaunis esiliina — ylioppilasko on lähettänyt?
He johtuivat aina ja heti paikalla puhumaan Salmisen ainoasta
pojasta. Ville luki papiksi, vanhemmat olivat hänen tähtensä tehneet
kuusisataa markkaa velkaa. Joka vuosi piti maksaa korot, he vanhenivat
vanhenemistaan, yhä vaikeammaksi tuli saada kokoon korkoraha. Mutta
Ville vain ei näyttänyt silmiään, siellä yliopistossa luki kesät
talvet, ei yhtä kahvinaulaa lähettänyt köyhille vanhemmilleen. Oli hän
toki vielä pari vuotta sitten käynyt tervehtimässä, mutta nyt ei häntä
kuulunut eikä näkynyt. Ja he olivat kuitenkin papan kanssa uskoneet,
että kun he ovat poikansa kouluttaneet, niin hän pitää heistä murheen
ja maksaa velan ja hoitaa korot. Ja heillä on murheeton vanhuus. Kuinka
paljon vaivaa hänestäkin, tästä Villestä, oli ollut, niin paljon kuin
hän sairasti lapsena. Kuinka monta yötä äiti oli valvonut! Ja näin se
palkitaan. Ja tämä poika aikoo vielä papiksi.
— Ajaai, ajaai! huusi rouva Karell ja pyyhki silmiään. — Onneton
seurakunta sekin, joka sen papin saa! Mutta kyllä Jumala rankaisee
aikoinaan.
Liina oli kuullut Ville Salmisen tarinan ennenkin. Hän oli äitinsä ja
Ville Salmisen äidin kanssa yhtynyt soimaamaan kiittämätöntä poikaa.
Mutta nyt esiintyi asia hänelle toisessa valossa ja hän sanoi:
— Mitäs Villellä sitten on antamista vanhemmilleen?
Molemmat äidit vaikenivat ja jäivät tuijottamaan tyttöä, joka
tuohenpalasen avulla sytytteli käryävää öljykeitintä.
— Mitä antamista? sanoi Villen äiti. — No, aina häneltä nyt riittää
kahvinaulaan tai esiliinaan... Siitä mistä itselleenkin ottaa!
— Velkarahoista kai hän itselleen ottaa, ei kai hänellä vielä mitään
virkaa ole, jatkoi Liina.
— Ajaai kuinka sinä puhut! Söisi vähemmän ja joisi vähemmän ja ottaisi
sen verran vaikkapa silmästään! huusi Liinan äiti.
Liinan olisi tehnyt mieli jatkaa, mutta mitäpä se olisi auttanut,
äitejä oli kaksi ja hän oli yksin. Ja tiesihän hän, että heillä oli
puolellaan Jumalan laki. Mistä nämä syntiset ajatukset tulivatkaan
hänen mieleensä? Ei ole hyvä syntyä lapseksi maailmaan. Mutta jahkahan
kaikki kestää, niin lopulta saa elämän kruunun. Kunhan jaksaisikin olla
uskollinen loppuun asti!
Pastori oli poissa. Jos hän olisi ollut kotona, olisi ollut helpompaa.
Mutta nyt täytyi Liinan ajatella itse puolestaan.
Salmisen vaimon mentyä istui rouva Karell vielä pannun ääressä ja
herutti kuppiinsa, mitä oli jäänyt. Kahvi oli kylmää ja sakeaa ja hän
joi sen paljaaltaan.
— Liinaaa! Liinaaa! Mamma koettaa huvittaa sinua kaikin keinoin ja sinä
vain suututat ihmiset. Olisipa pitänyt antaa sinun mennä naimisiin,
niin olisit saanut tietää, mitä ovat tottelemattomat ja kovakorvaiset
lapset...
Kalpeus meni keltaisena laineena yli Liinan kasvojen.
— Kunhan tänne tulisi kylpylaitos, sanoi hän hiljaa, — niin mamma
parantuisi.
Äiti suuttui. Hänen kainalosauvoillansa oli oma erikoinen kopinansa,
kun hän oli suuttunut.
— Ajaai, minun oma lapseni tahtoisi minua kylpylaitokseen ja
sairashuoneeseen, ehkäpä hullujenhuoneeseenkin...
Äiti puhui pitkälti. Tytär kutoi ja kutoi. Hänen ajatuksensa sekaantui,
hänen päänsä kävi tyhjäksi, äidin ääni kuului kaukaiselta ja vain
valkoiset tähdet hänen helmassaan olivat likellä. Ne olivat kauniit ja
puhtaat, ne syntyivät hänen käsissään ja tekivät mielen rauhalliseksi.
Oli perjantaipäivä. Viikko oli loppumaisillaan, pitkä piinaviikko. Ja
ylihuomenna kuulutetaan Benjamin Laurén.
Yhtäkkiä saapui Ville Salminen kotiin, ikään kuin äitien välinen
kiihkeä keskustelu olisi manannut hänet paikalle. Liina kasteli
lauantaiaamuna kukkia pastorin työhuoneen ikkunassa, kun kalpea nuori
ylioppilas pysähtyi kukkalavan eteen ja kysyi, missä Salmiset asuivat.
Liina arvasi heti, kuka hän oli. Olisihan hän voinut puhua hänelle
ikkunasta, mutta hän riensi pihamaalle.
— Laivallako on tultu? sanoi hän, pyyhkien esiliinaan märkiä käsiään ja
tunsi omituista hellyyttä nuorta miestä kohtaan, ikään kuin hän olisi
ollut omainen.
— Niin, vastasi nuorukainen. — Täällä on hyvin kaunista. En ole ennen
käynyt, vanhempani ovat vasta pari vuotta sitten muuttaneet tänne.
— Te olette varmaan nuori pastori, sanoi Liina ja punastui. — Vanhukset
ovatkin teitä kovin odottaneet.
— En minä ole pastori, sanoi ylioppilas, punastuen vuorostaan, — enkä
edes tule papiksi.
Liina katsahti häneen pitkään ja näki jonkin kovan piirteen tulleen
äsken niin hempeille kasvoille. Hiekka narskui heidän askeltensa alla.
Rouva Kareliin kasvot ilmestyivät ikkunaan vastapäätä. Kukko lauloi.
Ylioppilas huomautti, että se oli komea kukko, kiitti ohjauksesta,
siirsi matkalaukun toiseen käteensä, ikään kuin se olisi painanut, ja
astui ylös vanhoja narisevia portaita.
Oli kuin koko laho vanha keltainen rakennus olisi alkanut elää ja
soida. Talonmiehen vaimo huusi ja iloitsi. Hänen onnensa tunki
ulos ei yksin avonaisesta ovesta, vaan suljetuista ikkunoista,
jopa seinänraoistakin. Hän juoksi ja hääräsi. Hän pysähtyi rouva
Kareliin ikkunan eteen ja kertoi hänelle huutaen läpi ruudun, että
Ville oli tullut kotiin, hänen poikansa Ville oli tullut kotiin.
Rouva Karell kammersi portaille, Liina saattoi, pyyhkiessään tomuja
kristuksenkuvasta pastorin työhuoneen nurkassa, kuulla, miten
kainalosauvojenkin ääni oli iloinen. Ja pian kutsui äiti häntä
läpitunkevalla, liikutetulla huudolla. Varmaan kuului kauas kaupungille
asti, että nuori pastori oli tullut kotiin ja että äiti pyysi
Karelleilta lainaksi munia. Ilo tarttui Liinaankin. Tuntui siltä kuin
hänen veljensä olisi tullut kotiin. Jospa se olisikin ollut hänen
veljensä, tuo hento nuori mies, joka nyt istui porraspenkillä ja
kuunteli lintujen laulua.
Kesken ilonsa ja onnensa olivat äidit joutuneet omituiseen työhön. He
seisoivat halot käsissä ruokakaapin edessä ja ajoivat takaa hiirtä.
Se oli se junkkari, joka kävi syömässä kerman maidosta! Eivätkä he
hellittäneet, ennen kuin Salmisen vaimo hännänpäästä nosti esiin pienen
kuolleen hiiren ja nauraen paiskasi sen vasuun. Sitten iloittiin taasen
Villen tulosta.
Naapuriäidin hellyydentarve oli tarttunut Liinankin äitiin ja hän
kierteli tytärtään ikään kuin kerjäten hänestä jotakin ylimääräistä
iloa. Liina oli tavallistakin köyhempi. Kun ei hän mitään keksinyt,
asettui hän työnsä ääreen.
— Oi-voih! sanoi äiti ja istuutui sängynlaidalleen. — Nyt on Salmisilla
iloa. Nyt saa Salmiska esiliinat ja kahvit ja sokerit — ylioppilaalla
oli suuri matkalaukku kädessä. Mitäpä hän olisi ottanut niin paljon
vaatteita mukaansa. Oi-voih!
Äiti kallistui vuoteelleen ja kainalosauvat kolahtivat surullisesti
lattiaan.
— Totta sinä huomenna tulet mamman kanssa kirkkoon? sanoi hän hetken
perästä. — Salmiset menevät tietenkin kaikki, voidaan mennä yksissä.
Sakea kalpeus valautui yli Liinan kasvojen ikään kuin veri hänen
poskillaan olisi hyytynyt.
— Ei, mamma, kyllä minä huomenna olen kotona.
— Aiotko sinä sitten kaikki nämä kolme kuulutuspyhää olla poissa
kirkosta? Ajaai, saisit tulla kiittämään Jumalaa siitä, että hän säästi
sinut onnettomasta avioliitosta. Ihminen vieraantuu kirkosta, jos hän
rupeaa valikoimaan pyhiä. Olisimme kaikki menneet yksissä. Salmiska
pyysi jo heille kirkkokahville. Oi-voih!
Ilo keltaisessa rakennuksessa loppui pian. Äiti ja tytär Kareliin
puolella kuulivat äänten Salmisten puolella käyvän yhä vakavammiksi
ja synkemmiksi. Liina tarkkasi levottomana vuorosanojen sävyä. Hän
pelkäsi ylioppilaan puolesta sitä hetkeä, jolloin isä tulisi työstä ja
kuulisi, ettei poika lukenutkaan pappistutkintoa. Kuinka poika parka
oli mahtanutkaan taistella, ennen kuin hän teki päätöksensä. Ei, ei
ollut helppoa tämä elämä. Liinasta alkoivat hänen omat surunsa tuntua
pieniltä. Eihän hänellä toki ollut velkaa, jokapäiväinen leipä oli,
hyvä toimeentulo oli. Mutta ylioppilaan täytyi lukea velaksi, joutua
riippuvaisuuteen.
Illalla, kun Salmisen vaimo liikkui ulkosalla, koputti rouva Karell
hänet sisään. Naapuriäiti oli itkettynyt.
— Paljasta surua ja murhetta, vaikeroi hän. — Ja niinkuin niitä lapsia
rakastaa, ja paljasta surua niistä saa! Kolmetuhattakahdeksansataa
markkaa velkaa Ville on tehnyt, kolmetuhattakahdeksansataa! Eikä hän
luekaan papiksi, vaan tohtoriksi lukee. Ja se kestää vielä viisi
vuotta. Millä hän sellaiset velat maksaa ja sellaiset korot! Ja koska
hän sen tuhannen markkaa ottaa köyhien vanhempiensa hartioilta? Ei
meille tullut murheetonta vanhuutta: murhetta murheen päälle. Ja
panee vielä rahoistaan sellaiseen kalliiseen kirjaan — niinkuin ei
meillä olisi raamattua ennestään! Kauniin kuvaraamatun toi, sellainen
kultainen risti oli kannessa ja siihen hän on kauniisti kirjoittanut,
että »rakkaille vanhemmilleen Vilhelm». Mutta ei hän sittenkään
vanhempiaan rakasta, se on puhetta vain. Jos rakastaa, niin täyttää
tahdon. Mutta tämä ei täytä! Tohtoriksi lukee, sanovat, että ne ovat
kaikki niin jumalattomia ne tohtorit, ja kun se oppiaikakin on niin
pitkä ja kallis. Vuoden perästä olisi voinut olla pappi ja maksaa
velkojaan... Ja kyllä se sellaista lapsellista on ostaa niin kallis
raamattu, niinkuin ei meillä olisi raamattua. Sanoi maksaneensa
viisikolmatta markkaa — ensin ei tahtonut myöntää, mutta vihdoin
viimein myönsi. Olisi ostanut naulan kahvia ja sokeria, yhtä hyvä olisi
ollut ja helpommalla olisi päässyt. Ja niinkuin niitä lapsia rakastaa!
Ei lapsi ensinkään tiedä, mitä se on se äidinkin rakkaus. Saisi
Liinakin vain ymmärtää ja ajatella, mitä se on kun aina saa olla tässä
oman äidin luona.
— Oi-voih! pääsi rouva Karellilta. — Niin, kun _ymmärtäisikin_...
Molemmat äidit pyyhkivät silmiään. Liinan kurkkua kuivasi. Hän tajusi,
että se tunne, minkä sääli ja kammo hänessä synnyttivät, oli vihaa.
Hän vihasi omaa äitiään, vihasi ylioppilaan äitiä, vihasi kaikkia
isiä ja äitejä! Hänen sydämessään oli tunne, joka paloi sulan raudan
valkoisella valolla. Hän ei liikahtanut, hän ei äännähtänyt, hänen
kätensä kutoivat lakkaamatta ja tuon tuostakin oikoivat sormet
haaltuneelle siniselle hameelle polven päällä siroja tähtikuvioita.
Hän tiesi tekevänsä syntiä, kauheinta kaikista synneistä, hän tiesi
rikkovansa neljättä käskyä vastaan. Sellaiselta syntiseltä sulkee
Jumala taivaansa. Mutta hän ei tahdokaan taivaaseen isien ja äitien
kanssa. Hän tahtoo olla helvetissä lasten kanssa! Lasten vaivat hän
tahtoo jakaa. Ehkäpä Jeesus armahtaa lapsia ja tulee ja kastaa sormensa
pään heitä varten, Jeesus, lasten ystävä!
Isän ja pojan välillä oli illansuussa äänekäs sananvaihto. Vanha rouva
Karell eli sellaisessa jännityksessä, että hän meni portaille istumaan
kuullakseen jotakin. Kun naapurissa se huomattiin, alettiin siellä
kuitenkin puhua hiljemmin. Jännittynyt oli tytärkin. Hän huusi kaikilla
voimillaan avukseen Jeesusta — hän tiesi, että se tapahtui Jumalan
selän takana ja ikään kuin salaa häneltä, mutta jokin vaisto hänessä
sanoi, että hänen piti näin tehdä.
Aurinko laski. Talossa hiljeni. Salminen astui raskaasti yli pihamaan,
porttia kohti. Hänen hartiansa olivat vieläkin kumaraisemmat kuin
eilen ja hän sulki portin hitailla liikkeillä, ikään kuin kaikki olisi
painanut enemmän kun ennen. Palatessaan takaisin ei hän jäänyt puhumaan
Martinskan ja rouva Kareliin kanssa, jotka, istuen portailla, koettivat
pidättää häntä.
Kun äiti tuli sisään, käski hän Liinaa panemaan pois työn, Jumalan
tähden, silmäthän menivät pilalle. Liina totteli, kääri huolellisesti
tähtikudoksen lakanaan, vei sen lipaston laatikkoon, suoristi
hartioitaan ja meni ulos.
Auringon jättämä punerrus kalpeni kalpenemistaan koivujen takana.
Kukkalavat tuoksuivat voimakkaasti, ikään kuin maa, päästyään
iltaan, olisi huohottanut väsymystään niiden läpi. Keltainen hiekka
yltympärillä oli mennyt pienille punertaville laineille, ja nurmikoilla
kimmelteli kaste kuin hopeinen kuura. Vuoresta kirkon takana soi
yökehrääjän pitkä, värisevä ääni, ulottaen yhtämittaisen tasaisen
valituksensa taivaanrannasta taivaanrantaan. Kuinka olisikaan ollut
suloista vielä hetkeksi jäädä tänne ulos. Mutta mamma koputti ruutuun.
Portti oli kiinni, ikkunat kiinni, ovet kiinni. Tuska, mikä pyrki
särkemään rinnan, oli tukahdutettava peitteillä ja lakanoilla kuin
tulipalon alku. Suljettujen ovien ja ikkunoiden läpi kuului yökehrääjän
pitkä, väräjävä valitus.
Sinä yönä näki Liina Karell ihmeellisen unen.
Hän oli lentävinään läpi pimeän avaruuden ja hänen rinnallaan seurasi
jokin olento, joka samalla oli ja ei ollut, jota hän ei nähnyt ja
jonka äänen tai ajatukset vain hän kuuli. He tulivat jonkin suuren
oven eteen, jonka päällä oli kirjoitettuna RAKKAUS, mutta se kirjoitus
oli tulinen, ikään kuin sadat pienet, lempeät ja punaiset joulukuusen
kynttilät olisivat olleet muodostamassa sitä. Ovet olivat selkosen
selällään ja aukossa vallitsi tungos. Tuskin he pääsivät sisään. He
olivat äärettömässä salissa eli avaruudessa. Seiniä ei näkynyt missään
eikä myöskään loppua. Sali oli täynnä ihmisiä, tuhansia, miljoonia.
Oli hämärä. Kun tottui hämärään, näki, että he olivat miehiä, naisia,
tyttöjä, poikia, lapsia. Aivan pienet lapset ja aivan vanhat ihmiset
olivat ihan toistensa näköiset, toiset suurempia, toiset pienempiä,
mutta kaikki yhtä ryppyisiä ja surkeita. Sekä vanhukset että tytöt,
pojat ja lapset olivat kahlehditut toisiinsa, ryhmittäin, milloin
kaksin, milloin kymmenin. Kaikki tahtoivat eroon toisistaan ja
tempoivat irti kahleistaan. He näyttivät pyrkivän joihinkin toisiin
ryhmiin. Heidän kasvonsa olivat kärsimyksestä vääntyneet.
— Onko tämä helvetti?
— Se on rakkauden maa. Kaikki nämä ihmiset ovat tahtoneet rakastaa,
mitkä miestä, mitkä naista, mitkä isää, mitkä äitiä, mitkä lasta.
Liinasta näytti, että hän tunsi heidät kaikki ja hänen sydämensä oli
kuin suuri, vapiseva liekki, kun hän heitä katseli. Sellainen kärsimys
henki häntä vastaan, että hänen silmissään pimeni. Tuskin hän saattoi
hengittää.
— Eikö meille anneta mitään valoa? sanoi hän.
— Valo on annettu.
Liina avasi silmänsä.
Hänelle näytettiin pimeän avaruuden rinnalla jokin valoisa rauhan
seutu. Heti saattoi nähdä rauhan, joka ikään kuin lauloi ilman värissä.
Sydän hiljeni, kun sinne katsoi. Siellä oli tilavaa, näkyi jokin
huimaava kaukaisuus. Ihmiset kulkivat yksin, vapaina. Oli vanhuksia
ja lapsia, tyttöjä ja poikia. Kukaan ei kantanut kahleita. Kaikkien
kasvoilla oli valoisuus ja rauha.
Liina tunsi liekin sydämessään rauhoittuvan ja alkavan palaa
lämmittävällä valolla. Kiitollisuus täytti hänen sielunsa. Hän ojensi
kätensä laulavaa avaruutta kohti. Koko hänen halunsa veti sinne. Hän
tahtoi levittää siipensä ja lentää...
Silloin hän heräsi. Hänen silmänsä sattuivat johonkin räikeään ja
likaiseen. Nehän olivat tilkkukukkaset hänen oman kamarinsa pienessä
sohvassa, omin käsin hän ne oli tehnyt. Tällaisetko ne olivatkin! Hän
oli istuallaan omassa kovassa, kapeassa vuoteessaan, unen kyyneleet
olivat vielä hänen kasvoillaan. Ulkona säteili jo suuri päivä, kirkas
auringonsäde lankesi lauta-aitaan ja heijastui sisään pienestä ruudusta
suoraan häneen. Hän muisti, että oli sunnuntai, hän muisti Benjamin
Laurénin.
Mutta niin elävä oli uni ollut, ettei hän saanut sitä mielestään. Monet
kysymykset heräsivät. Hän ei enää tuntenut tämän kohtalokkaan päivän
painoa. Äidin monet kysymykset eivät repineet hänen mieltään, hän
odotti vain, että äiti ja naapurit lähtisivät kirkkoon, jotta hän saisi
jäädä ajattelemaan untansa. Jumala oli sen varmaan lähettänyt, Jumala
ei ollut häntä hylännyt, vaan teki yhä työtään hänessä.
Martinin leski oli varhain lähtenyt hautausmaalle. Tällaiset kauniit
kesäiset sunnuntait olivat hänen päiviään, hänen läsnäolonsa
hautausmaalla oli silloin välttämätön, sillä silloin siellä oli sekä
hautajaisia että muutenkin koolla väkeä. Rouva Karell astui portailleen
mustassa hameessaan, mustan hatun nauhat solmittuina leuan alle.
Taskusta pisti esiin suuri puhdas nenäliina. Helmillä ommeltu laukku
riippui kädessä, heiluen pitkien nauhojen päässä ja selvästi näyttäen
virsikirjan, jopa silmälasikotelonkin muodot. Salmisten portaillekin
astuivat kirkkoon aikovat, vaimo mustassa hameessa, päässä musta
silkkihuivi, mies samaten mustissa, hattu painettuna korviin asti.
Aurinko paistoi iloisesti ja tuuli humisi pihakoivuissa. He eivät
olleet iloiset. Liina seurasi äitiään alas narisevia portaita ja
pelkäsi, että äiti kysyi ylioppilasta. Hän tekikin sen jo ojentaessaan
kätensä naapuri-äidille.
— Noo, kahdenkos Salmiselta lähdetäänkin?
Vaimo huokasi.
— Kahdennan me vanhat.
— Antaa nuorten olla! sanoi Salminen vihaisesti.
— Ajaai! Ajaai! Jumalan rangaistus tulee! huusi rouva Karell.
— Jäävätpä he tänne kahden, pitäkööt seuraa toisilleen!
Salmisen vaimo sanoi sen häijysti ja häijyyden alta tuntui onnettoman
rakkauden raskas kärsimys.
He jäivät kahden taloon, Liina Karell ja ylioppilas Salminen. Liina
seisoi pihakoivujen alla, kuunnellen tuulen suhinaa ja odottaen, että
hän tulisi ulos. Liina olisi niin mielellään kertonut hänelle unensa.
Ehkäpä hän, joka oli lukenut pappistutkintoa, olisi voinut sen selittää.
Ylioppilas tulikin. Liinan sydän sykki. Mutta nuori mies vain nosti
lakkiaan ja hävisi portista kadulle. Liina oli yksin.
Hän painoi kädet rintaansa vasten pakottaakseen sydäntään
hiljaisuuteen. Jospa olisikin voinut tavata sen lämmön ja rauhan
tunteen, jota silmänräpäyksen hetken oli tuntenut unessa. Yksin,
ajatteli hän, yksin ja vapaina kulkivat ihmiset kirkkaudessa. Siellä
oli isiä, äitejä, lapsia. Eivät yksin lapset olleet helvetissä. Siellä
oli myöskin isiä ja äitejä. Ei ketään kielletty menemästä valoon ja
vapauteen, sillä eihän ollut mitään seinää erottamassa, mutta mahtoi
olla jokin seikka, jota eivät onnettomat ymmärtäneet. Mitä oli sitten
tuo kirkkaus ja rauha? Mitä oli vapaus? Mitä rakkaus? Mitä Jumala
tarkoitti?
Liina oli suuren kaipauksen vallassa. Hän huusi takaisin untaan, joka
oli katkennut kesken. Hän ikävöi siipiään, jotka hänen piti levittää
juuri kun hän heräsi. Koko hänen olentonsa paloi rukouksessa.
Kirkonkellot alkoivat soida.
* * * * *
Samana iltana saattoi Salmisen vaimo laivaan ainoan poikansa. Isä oli
niin katkeroitunut, ettei hän tullut edes huoneesta.
— Ajaai kuinka matkalaukku on tullut keveäksi! sanoi vanha rouva Karell
ikkunastaan, katsellen naapuriäidin ja hänen poikansa surullista
retkeä. — Olipa se painava raamattu!
Ja hän kertoi Liinalle vielä kerran, millaista kirkossa oli ollut ja
mitenkä ihmiset olivat kuiskailleet, kun nuori neito Hertta Nupposen
ja leipurimestari Benjamin Laurénin nimet oli lausuttu. Liina
kuunteli merkillisen tyynenä. Ei mikään liikahtanut hänen mielessään.
Mutta illalla, kun hän meni puuvajaan, pelästyi hän niin, että oli
pyörtymäisillään. Hän oli vielä aivan valkoinen, kun hän puusylyksineen
pääsi keittiöön. Hän oli pelästynyt rottaa.
— Ajaai, miksi sinä olet tullut! Sellainen on rakkaus, kohta ei sinulla
tee mitään! Tulisipa edes pastori kotiin, että oikaisisi sinua. Oi-voih!
* * * * *
Liina istui ja kutoi valkoisia tähtikuvioitaan. Peite alkoi jo olla
liian suuri ja lanka loppua. Hän ei ymmärtänyt, mitä hän sitten
tekisi. Kun voisi alkaa uudestaan. Mutta langat olivat kalliit, koko
kesän vuokra maksamatta ja mamman turkkiin pitäisi koettaa saada uusi
päällinen. Mamman täytyi päästä edes kirkkoon.
— Mutta neiti Karell — mutta Liina! huudahtelivat vuoronperään talon
asukkaat, kun he reipastuneina ja ruskettuneina saapuivat kotiin
kesälomalta, — kuinka te olette tullut laihaksi ja kalpeaksi!
— Ajaai, huusi vanha rouva vastaan, — jos pastori ja pastorska
tietäisivätkin, kuinka hän on käynyt heikkohermoiseksi. Tässä yhtenä
iltana pyörtyi, kun näki rotan. Ei sellainen ole luonnollista.
Pastorska kurottautui veitikkamaisesti Liinan puoleen, nipisti häntä
leuasta ja sanoi, että pikku Liinan jälleen täytyi tulla iloiseksi. Oli
niin paljon hauskaa tiedossa, hän oli ajatellut, että perustettaisiin
neulomaseura, ja pastori aikoi pyytää rouva Kambergilta, että
pihamaalla puiden alla saataisiin pitää raamatunselitys — vain pienelle
piirille — jonakin iltapäivänä. Kas niin, pikku Liina-neiti, täytyi
saada punaa poskille ja hymyä huulille — kas noin! Ja lapset, kuinka ne
olivatkaan ikävöineet Liina-tätiä. Kai täti jonakin päivänä... joskus
taas ehtisi kertoa niille jonkin pienen sadunkin.
— Lehto aina teroittaa, miten tärkeät sadut ovat lasten heräävälle
elämälle, sanoi pastorska, yhtäkkiä käyden vakavaksi.
— Koko elämä on kuin lyhyt kaunis satu, huomautti pastori hymyillen
ja katseli vuoroin äitiin, vuoroin tyttäreen. — Senpä vuoksi satu
niin hyvin soveltuukin kirkastamaan elämää. Eikä yksin lapsille, vaan
täysikasvuisillekin. Mikäpä se on ollut teidänkään elämänne, rakas
rouva Karell, muuta kuin lyhyt, kaunis satu.
— Ajaai, sanoi rouva Karell, — julma satu se on ollut, totta puhuen.
Mutta onhan hyvä, jos pastori koettaa sitä vähän kaunistaa.
— Rakas ystävä, sanoi pastori, pudistaen päätään, — ei minun tarvitse
sitä kaunistaa. Ajatellaanhan vain, että teidän nyt juuri pitäisi
jättää elämä tai vaihtaa jonkun toisen kanssa.
Ajaai, kumpaakaan ei rouva Karell tahtonut. Hän nauroi ja myönsi, että
pastori oli oikeassa. Kuinka onnellista sentään oli, että pastori nyt
oli kotona!
Liina iloitsi hänkin pastorin herrasväkien tulosta. Nytpä hän taas,
niinkuin ennenkin, voisi laskea kuormansa pastorin hartioille ja
päästä tästä vaikeasta ajattelemisesta. Pastori oli niin lempeä,
melkeinpä iloinen. Pastorska kuiskasi vuoronperään molempien Karellien
korvaan, että hänen terveytensä oli tullut kylpylaitoksessa niin paljon
paremmaksi, ja sittenhän nyt näytti olevan toivoa siitä, että kaupunki
pääsisi omaksi seurakunnaksi. Vanhan kirkkoherran tauti näytti toki
vihdoinkin kääntyneen loppuaan kohti. Vaikka eihän sitä tietänyt, kenen
kaupunkilaiset sitten valitsisivat. Joka tapauksessa oli ilahduttavaa,
että kaupunki pääsisi eroon maaseurakunnasta.
Miksei Liina voinut päästä entiseen lapsensuhteeseensa pastorin kanssa?
Hänen suunsa oli kuin lukossa.
Talo kihisi nyt elämää ja menoa. Pojat, Freedi ja Pelle, olivat
melkein täysiä miehiä. Heitä ei enää saanut kantamaan keittiöön puita.
Liina ymmärsi sen olevan tyttöjen tähden. Pastorin tytöt olivat
jo suuria, yhdessä ainoassa kesässä oli muutos tapahtunut. Aline
Kambergkin istui nyt usein portailla käsityönsä ääressä, puiden alla,
mietteihin vaipuneena. Pojat tietysti ujostelivat häntäkin. Vaikka
nuoret keskipäivän olivat koulussa, niin tuntui siltä kuin nauru ja
ilo kumminkin olisivat jääneet tänne piiloon jonkin nurkan taakse,
karatakseen esiin heti, kun he kirjat kainalossa palasivat kotiin ja
ikään kuin päästivät ilon vankeudestaan. Heti alkoi nauru helähdellä,
heti lentelivät pallot ilmassa ja pitkin maata. Rouva Kambergkaan,
joka oli niin ankara, ei sanonut mitään, vaan astuessaan yli pihamaan
väisti krokettipalloja, jopa veti suutaan hymyyn, kun Aline kiidätti
apteekkiherran pallon menemään sellaisella voimalla, että se vieri aina
ylös suurta kukkalavaa, joka syksyisessä väriloistossaan oli todellinen
silmien ilo. Näytti siltä kuin ei apteekkiherralla eikä matematiikan
maisterilla olisi ollut mitään toivoa, Alinen sydän tuntui selvästi
valinneen tohtorin. Tohtori puhuikin kylpylaitoksesta kuin päätetystä
asiasta ikään ja ennusti, että kaupungissa kahden vuoden perästä
on sellainen kylpysesonki, että se kilpailee minkä ulkomaalaisen
kylpykaupungin kanssa tahansa. Aina jouduttiin kylpylaitokseen ja aina
huudahti tohtori veitikkamaisesti rouva Kambergille:
— Sitten rakennetaan tähän paikkaan nelikerroksinen kivimuuri! Niin,
niin, tarvitaan kauppoja, tarvitaan huoneistoja — koko kaupungin muoto
muuttuu, tästä tulee pieni Nizza. Ja silloin saavat kaikki työtä ja
tointa ja heräävät eloon.
Rouva Kambergin oikea suupieli nousi.
— Jos minä raaskin uhrata kauniit puuni. Ja rakennukset ovat vielä niin
hyvät, että ne kestävät sata vuotta. Lisäksi olen luvannut, että rouva
Karell saa kuolla syntymäkodissaan.
— Rouva Karell saa kuolla komeassa kivimuurissa! nauroi tohtori ja
viittasi rouva Karellille, joka tavallisesti oleili joko ikkunassa tai
portailla, haaltuneeseen saaliinsa kääriytyneenä.
Rouva Karell hymyili huomaavaisuuden johdosta, mitä hänelle
osoitettiin, mutta hänen hymynsä oli itkun ja naurun vaiheilla ja hänen
tunteensa olivat varsin jaetut. Hän huusi takaisin, että herrasväelle
tietysti oli yhdentekevää, missä hän kuolisi, vaikkapa romuläjässä.
Oi-voih! Mutta sitä ei kukaan kuunnellut.
Eräänä iltapäivänä istuivat Liina ja hänen äitinsä heidän portaillaan.
Hiekkatantereella pelattiin krokettia. Freedi ja pastorin Elli olivat
yhdellä puolella, toisella Pelle ja tuomarin Jenny. Molemmilla
tytöillä oli somat kesäpuvut ja silkkinauhasolmu heilahteli heidän
palmikoissaan. Tuon tuostakin hypähtelivät he iloisesti ilmaan niin,
että heidän pitsitetyt alusvaatteensa lehahtivat. Ei koskaan ollut
Liinan elämässä ollut tuollaisia huolettomia leikin päiviä, eivät
koskaan olleet hänen palmikoissaan punaiset silkkinauhat heilahdelleet.
Hänen varhaisimmassa lapsuudessaan häämötti jokin kaunis nukke, jokin
kaunis esiliina. Sittemmin oli hän istunut papan vuoteen ääressä,
karkottaen pois kärpäsiä. Kärpäset hakivat pappaa eikä hän itse
voinut niille mitään, hän ei voinut liikuttaa kättäkään. Uutimet
olivat alhaalla. Ulkona paistoi aurinko ja lauloivat linnut. Myöskin
lapsia leikki siellä, heidänkin pienempiä lapsiaan. Valborg oli
lapsena häijy, lienee ollut kipeäkin, tyttö-raukka, aina hän itki,
häntä täytyi kanniskella yölläkin. Mamma ei ehtinyt, mamma oli papan
luona. Raatihuoneen kello löi. Yövartijan huudot saattoi laskea
tunti tunnilta. »_Liinaaa_... Liinaaa! Nostetaan pappaa!» Ei koskaan
sellainen mene mielestä... Mitähän tulee näistä lapsista, jotka käyvät
koulua ja leikkivät? Heillä on kerran ollut iloa, vaikka myöhemmin
tulisi kuinkakin paljon surua. He eivät tiedä, mitä on heidän edessään
— hyvä on, etteivät he tiedä, hyvä on, että heillä on iloa. Tämä aika
voi olla korvaus kaikesta siitä, mitä tulee. Ja niin se onkin: lapsuus
ja nuoruus ovat korvaus kaikesta, mitä tulee.
Nyt alkaa rakkaus — noin se alkaa!
Työ oli vaipunut Liinan helmaan. Hän huomasi ensi kerran, mikä voimakas
poika Freedi oli, kuinka rohkean näköinen hän oli, kun suoristi
selkänsä ja painoi lakin takaraivolle. »Nyt tuli retunperäretki!»
huusi hän hihkaisten Pellelle, jonka pallo hipaisematta meni Ellin
pallon ohi, ja silotti jalkansa terällä pienen epätasaisuuden sillä
välimatkalla, jonka Ellin pallon piti kulkea. Elli hypähti ilosta,
heilautti hiukset niskaan ja kävi kiinni nuijansa varteen. Hänen
poskensa hehkuivat, kerran hän kuin tukea kaivaten nosti katseensa
Freedin puoleen, sitten hän iski. Yhteinen vastoinkäyminen liitti
yhteen Pellen ja Jennyn. He halveksivat vastustajiensa voittoja ja
heidän rakkautensa läheni tämän yhteenkuuluvaisuuden turvissa kaukana,
mutta varmasti.
Rakkaus — noin se alkaa, ajatteli Liina ja painui työnsä ääreen.
Hän oli kehruuttanut lankaa koiranvilloista, sellaiset sukat kuuluivat
särkyyn olevan niin hyvät. Mamma kyllä tarvitsi lievennystä. Liinaa
kalvoi paha omatunto. Hän ei ymmärtänyt, mistä hänen uudet ajatuksensa
tulivat, etteiväthän olisi olleet sen jumalattoman kapteeni Svanbyn
perintöjä. Selvää oli, ettei hän voinut puhua pastorille, kun hän
tällaisia ajatteli. Hänen oli vaikea katsoa pastoria silmiinkään. Mutta
pastorskalle hän uskoi osan huoliansa, huolensa valkoisesta suuresta
peitteestään. Hän oli päättänyt myydä sen ja antaa rahat mamman
parannukseen. Jos kylpylaitos tulisi tänne, niin piti koettaa saada
mammalle hoitoa.
* * * * *
Kambergilla oli syntymäpäivät. Liina pääsi auttamaan keittiön puolelle.
Hän oli luullut, että hänen sydämensä jo olisi kuollut, mutta kun hän
näki kauniit kakut, jotka hän tiesi Laurénin omin käsin koristaneen
kermalla ja hedelmillä, niin ratkesi haava taasen auki. Onneksi toki
surun täytyi vaieta sellaisessa humussa, kun viidellekymmenelle
hengelle oli valmistettava kestitys. Liina hioi veitsen kiiltävän
teräväksi ja iski sen tuoreihin, tuoksuviin rinkeleihin ja kakkuihin.
Sydän ikään kuin kuoli siinä.
Aline loisti valkoisessa puvussaan kuin morsian ja morsianhan hän kai
olikin. Tohtori käyttäytyi jo kuin kotiväkeen kuuluva ainakin. Kun hän
oli saanut steariinia hihalleen, tuli hän keittiökamariin ja Liina
repäisi kappaleen imupaperia voileivosten alta ruokasäiliön hyllyltä ja
kuumensi veitsenkärjen. Aline itse otti pois tahran. Aline oli käynyt
kauniiksi. Aline rakasti tohtoria.
— Jahka kylpylaitos tulee, sanoi tohtori ystävällisesti Liinalle, —
niin pidämme huolen siitä, että neitikin saa siellä jotakin työtä. Ja
nuo teidän pitkät poikanne tuolla portailla, Freedi ja Pelle, nekin
voivat saada jonkin toimen. Ei suinkaan niistä lukumiehiä tule.
Liina punastui ja kumarsi syvään.
— Kun minun äitini vain tulisi siellä terveeksi, sanoi hän. — Kuinkahan
paljon sellainen hoito tulisi maksamaan?
— No-no, no-no, nauroi tohtori, — koetamme sovittaa, että vanha rouva
pääsee halvalla. Mutta kivimuurissa hänen täytyy taipua kuolemaan.
Hahhahhahhah...
Keittiön puolella oltiin varmoja siitä, että kihlaus tänään
julkaistaisiin. Silloin, kun se kallis viini oli tarjottavana. Ja
niin kävikin. Pastori teki ilmoituksen rouva Kambergin puolesta.
Kaikki nousivat seisomaan, ei voinut kuulla eikä nähdä, mitä salin
keskilattialla tapahtui, oli täysi työ päästä viemään viinitarjottimia
läpi ihmisjoukon, joka oli kuin seinä. Sen jälkeen ilo varsinaisesti
alkoi. Aline pyöri lakkaamatta tanssissa, kun toinen jätti, niin toinen
otti.
Hyvä pastorska ajatteli keskellä soittoa ja juhlailoa Liinaa.
Salaperäisenä hän, eroten humusta, toi keittiökamariin tuomari Salénin
rouvan ja apteekerskan ja kuiskasi Liinalle, että hän menisi noutamaan
sen kauniin peitteensä heidän nähtäväkseen. Liina pelkäsi, että rouva
Kamberg tulisi ja suuttuisi — tee kun juuri piti vietämän sisään.
Mutta samalla hän tuli kovin iloiseksi ja ymmärsi, että tilaisuus oli
hänelle erinomaisen edullinen, sellaista ei tulisi toista, oli mahdoton
vastustaa kehoitusta. Kun hän juoksi ylös narisevia kotiportaita, oli
hän sellaisen huumauksen vallassa, ettei hän huomannut Freediä ja
Pelleä, jotka istuivat penkillä, sieltä käsin nauttien juhlista. Hän
parkaisi, kun pojat yhtäkkiä nousivat.
— No, kyllä nyt pitää olla kana! sanoi Freedi naurahtaen ja astui
sisään kovin askelin.
— Onkos mitään tuliaisia? sanoi Pelle.
Äidin huoneesta kuului tuttu voivotus. Tähtitaivaan himmeässä
kajastuksessa häämötti pöytä posliinituoppineen, lipasto, keinutuoli,
vuode ja ikkuna vastapäätä Liinan kamarissa.
— Oi-voih, oi-voih! Junkkarit, oi-voih, jätätte mummon tänne yksin...!
Eikö tätiänne jo kuulu... Oi-voih, kyllä Jumala teitä rankaisee, kun
tekin tulette vanhoiksi...
— Mamma, minä se olen, sanoi Liina ja hänen iloisuutensa tuntui heti
tässä ympäristössä väärältä. Hänen sisässään hiljeni ja tukahtui, ikään
kuin jokin käsi olisi painautunut hänen suutaan ja sieraimiaan vasten.
— Ajaai, sinäkö, mamman lapsi! Tule hieromaan, tule. Junkkarit, siellä
niiden pitää istua ja katsella, ja kallis öljy palaa huoneessa!
Etteivät vain tupakoisi... Mummosta tuntuu, että tulee tupakalta, ja
tuleekin... Jaa, tätihän se tulee tupakalta. No niin, vanhat herrat
saavat polttaa. Huomenna täytyy panna kuntoon hiirenloukku, muuten ne
vietävät syövät kaikki käsistä... Ajaai — Liinaaa, etkö sinä jo tule?
Ajaai, eikö siellä vielä loppunutkaan? Mikä sen Martinskankin nyt piti
panna menemään kylään juuri kun sitä olisi tarvis. Oi-voih!
Liinan oli vaikea päästä odottavien rouvien luo. Äiti sanoi, ettei hän
enää elä, kun kylpylaitos tulee eikä hän tarvitse sellaisia rahoja.
Mutta nyt hän tarvitsisi hierontaa ja muutenkin lastensa rakkautta.
Turhaan Liina selitti, että häntä odotetaan, että tee on lähetettävä
sisään, hän puhui sellaisessa hädässä, että hiki pisaroi esiin. Hän
koetti reipastuttaa äitiä kertomalla, että neiti Kambergin kihlaus
oli julkaistu ja että hän toisi mammalle kaikkea mitä pidoissa
tarjotaan, viiniäkin. Pienen hetken vanha rouva kallisti korvansa
näille iloisille asioille, mutta sitten hän taasen alkoi tuskitella.
Liinan täytyi pakenemalla paeta, hän pelkäsi, että äidin huuto kuuluisi
kihlajaistaloon. Portailla hän rukoili poikia, että he toki silloin
tällöin kävisivät katsomassa mummoraukkaa, ja lupasi heille palkinnoksi
makeisia.
— Emme me vain mene sinne, sanoi Freedi ja viha kiilui hänen
silmissään. — Siellä läkähtyy.
— Mene itse! sanoi Pelle ja sylkäisi.
Heidän palavat savukkeensa kiiluivat penkin alla piilossa. Hieno sauhu
tuntui ilmassa. Olivatkohan pojat todella ottaneet sen viisikymmentä
penniä, joka oli kadonnut mamman kukkarosta viikko sitten?
— Puhu kauniisti tädille, rukoili Liina, käsivarrellaan lakana
kallisarvoisine peitteineen, ja kiirehti varovaisesti alas narisevia
portaita.
Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin jättää peite rouvien käsiin. Hänen
kai täytyi mennä kotiin. Rouva Kamberg oli suuttunut — sellaista se
oli, itse rouva Karell pyysi, että Liina saisi tulla auttamaan ja nyt
hän vaati hänet pois keskellä kiirettä. Apuihmisistä ei ollut puutetta,
olisihan niitä saanut, mutta kun hän itse pyysi, ja niin pyytämällä
pyysi, olisihan saanut paljon tottuneempiakin kuin Liina. Kyyneleet
tulivat Liinan silmiin. Mitäpä auttoi, että pastorska ja muut rouvat
kehuivat peitettä, rouva Kamberg tempasi suuttuneena teekannun Liinan
kädestä! Nousevien kyynelten läpi näki Liina tanssivat parit salin
lattialla, täydet tarjottimet ruokasalissa ja palvelustytöt hellan
ääressä keittiössä. Soitto pauhasi, permannot paukkuivat, ikkunoissa ja
kattokruunuissa helisi. Ihmiset nauroivat. Liina painoi kiinni keittiön
oven ja jäi hetkeksi portaille odottamaan, että hänen sydämensä
lakkaisi takomasta. Hän pani kätensä ristiin valkoisen, tärkätyn
esiliinan alle. Oli kolea ilta. Lehdet kahisivat osaksi puissa, osaksi
jo maassa. Tähdet vilkkuivat. Huusiko mamma? Vai juhlatalostako ääni
kuului? Molemmilla tahoilla huudettiin eikä ero tuntunut suurelta.
Tässä ilon ja kärsimyksen välillä, tähtitaivaan alla, kävi kaikki
kumman yhdenarvoiseksi. Ilo kestäisi pienen ajan, tuskin aamuunkaan.
Kärsimys — se kestäisi kauemmin. Kuinka kauan? Liina astui portaille.
Ne parahtivat hänen askeltensa alla.
* * * * *
Pari päivää myöhemmin asteli hän pitkin katuja, käsivarrellaan mamman
morsiuslakanaan kääritty valkoinen irtopeitteensä. Alme oli luvannut
olla mamman luona kunnes hän palaisi. Ensin tuntui vaikealta, Liina ei
kuukausiin ollut käynyt pääkaduilla, hänellä oli se tunne että kaikki
ihmiset katselivat häneen. Rouvien neuvoa noudattaen suuntasi hän ensin
kulkunsa varakkaiden kihlattujen luo. Hän ei ollut voinut selvittää
itselleen kysymystä, pitikö hänen kulkea isoa tietä vaiko keittiön
portaista. Hän ei ollut kehdannut kysyä sitä pastorskalta. Äiti
piti heitä yhä hienoina herrasväkinä, hän olisi tietysti suuttunut,
jos olisi aavistanutkaan postimestari Kareliin tyttären ajattelevan
keittiön portaita. Liina oli pukeutunut kuin kirkkoon, hän tuijotti
maahan eikä uskaltanut kääntää päätään, astuessaan kadun poikki
Laurénin puodin ohitse pormestarille. Kun tämä tuska oli voitettu,
ei enää tuntunut vaikealta soittaa pormestarin ovikelloa. Liina oli
laskenut kantamuksensa pöydän kulmalle eteisessä, kun pormestari astui
hänen eteensä. Pormestaria mainittiin kautta kaupungin kohteliaaksi
mieheksi, mutta Liina pelästyi niin, että hän tuskin sai sanan
suustaan. Pormestari ei tahtonut voida käsittää hänen asiaansa. Hän
kangersi kangertamistaan, että pastorska Lehto oli arvellut, että ehkä
pormestari... ostaisi peitteen... kun oli kihloissa. Ja Liina avasi
vapisevin käsin lakanan, josta tuli näkyviin valkoinen tähtikudos.
Pormestari suuttui, hän oli kuitenkin kaikin puolin kohtelias,
mutta hänen kasvonsa kävivät punaisiksi ja Liina ymmärsi, ettei hän
halunnut kuulla puhuttavan siitä, että hän oli kihloissa. Hän pani
siis nopeasti kokoon käärönsä, pyyteli nöyrimmästi ja tuhansin kerroin
anteeksi, ja poistui porraskäytävään. Seisoen alhaalla punajuovaisen
karvamaton päässä hän korjaili kääröään. Häntä hävetti, että oli mennyt
pormestarille. Mutta Amalia-raukka, ei ollut hänkään onnellinen, ei
pormestari rakastanut häntä. Se oli pakosta. He joutuivat siihen
rakkauden maahan, missä temmotaan kahleita ja pyritään irti.
* * * * *
Liina käveli päämäärättä eteenpäin, onnellisena siitä, että toki oli
päässyt pois pormestarilta. Hänen ei enää tehnyt mieli kihlattujen
luo, ei, parempi oli koettaa muualla. Hän huomasi olevansa Allenin
koululla ja poikkesi pihamaalle. Se oli niin suuri, kaunis pihamaa,
täynnä ikivanhoja puita, jopa siellä oli huvimajakin, sellainen
vanhanaikainen, jollaisia näki kuvissa.
Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että täällä täytyi mennä sisään
keittiön tietä. Hän yritti isolle ovelle. Vanhemman neiti Allenin
kasvot ilmestyivät silloin matalalla olevaan ikkunaan ja käsi viittasi
tulemaan keittiöön. Molemmat neidit ja heidän vanha Stiinansa, kaikki
kolme olivat siellä vastassa. Liina niiasi syvään. Neidit taivuttivat
koko päänsä, niin että pitsimyssyt heilahtivat. Stiina ei kumartanut
vähääkään, kysyi ainoastaan tiukasti, mitä oli asiaa, ikään kuin hän
olisi pelännyt, että vieras tulisi kerjäämään. Paljoa paremmaksi ei
Stiina tuntunut häntä arvostelevan senkään jälkeen, kun kuuli hänen
asiansa. Täällä talossa oli käsitöitä niin yllin kyllin, sukulaiset kun
niitä aina lähettelivät ja neiti Brita kun koulutyönsä lomassa aina
ehti niitä tehdä.
— Antaa hänen nyt näyttää se, sanoi vanhempi neideistä.
— Oi ei, sanoi nuorempi, — mitä se kannattaa, mitä me sillä! Ai, sehän
on neiti Karell. No, kuinka mamma jaksaa?... Te onnellinen, kun teillä
on äitinne. Oi, se on sellainen menetys, ettei sitä koskaan voi unohtaa!
Molemmat neidit menivät ja hakivat silmälasinsa. Sill'aikaa punnitsi
Stiina käsissään peitettä. Olipa siinä lankaa! Ja painoa! Sen peseminen
ei ollut mitään leikintekoa. No niin, eihän sitä usein tarvitsisi
pestä, mutta toki kerran vuodessa. Keittiö oli häikäisevän puhdas,
suuri kuin sali ja valoisa. Joitakin prinssien kuvia oli seinillä,
kiiltävien kattiloiden yläpuolella. Sisähuoneista kuului pianonsoittoa,
luultavasti siellä harjoitteli joku niistä koulutytöistä, jotka asuivat
johtajattarien luona.
— Jahah, sanoi vanhempi neiti, — katsotaanpa nyt. Jahah, se on kaunista
työtä. Mutta paljonko te nyt tahdotte tästä?... Satakaksikymmentä viisi
— hahhahhah, luuletteko myöskin, että sen saatte!... Niin, kyllä ne
lankaa vievät nuo tuollaiset työt ja paljon niissä on tekemistä, mutta
mutta —
Nuorempi sisar kehoitti Liinaa istumaan ja istuutui itsekin.
— Mitä sinä kiusaat neiti Karellia, sanoi hän Brita—neidille, —
emmehän me tarvitse tuota työtä. Mitä me sillä tekisimme. Oi, jos te
tietäisitte, mitä se merkitsee kun äiti kuolee! Sitä olentoa, joka on
minut synnyttänyt, ei enää ole! Ketju on katkennut... Hän olisi vielä
voinut elää jonkin vuoden, eläväthän ihmiset sadankin vuoden vanhoiksi,
olen kuullut eräästä rouvasta, joka oli täyttänyt satakaksi vuotta, ja
mamma oli vasta yhdeksänkymmentäkaksi...
— Niin, keskeytti vanhempi sisar malttamattomasti, — me nyt emme
tarvitse tätä peitettä, mutta jos te tahdotte luovuttaa sen sadalla
markalla, niin otamme. Meidän täytyy antaa morsiuslahja eräälle
sukulaiselle. Mutta emme mitenkään kehoita teitä. Jos te saatte
paremman maksun, niin myykää vain.
— Se on pestessä raskas käsitellä, huomautti Stiina, — eikä se tuo
malli ole kauneimpia... Mutta hieno lakanapa sen on ympärillä!
Kaikki tarkastivat lakanan koruommelta ja ihmettelivät sitä. Liina
kertoi, että se oli hänen äitinsä häälakana. Johtajattaret kutsuivat
koulutytötkin katselemaan ja kehuivat sekä lakanaa että Liinan
peitettä. Sillä lailla piti ommella! Tytöt, yllään mustat esiliinat,
jotka kuuluivat Allenin koulun pukuun, koskettivat käsitöitä ja
ravistivat ihmetellen päitään. Niiaten he sitten johtajattaren
kehoituksesta läksivät. Liinakin läksi. Nuorempi neiti lähetti mammalle
terveisiä.
Onpa siinä ollut suuri rakkaus äidin ja tyttären välillä, ajatteli
Liina. Hän muisti vielä varsin hyvin sen hienon vanhan rouvan, jonka
aina näki kirkon etupenkissä ruotsalaisessa jumalanpalveluksessa. Viisi
vuotta sitten oli everstinna Allen kuollut yhdeksänkymmenenkahden
vuoden vanhana ja yhä suri tytär häntä niin, ettei löytänyt lohdutusta.
Olipa se Jumalan lahja sellainen rakkaus!
Liinalla ei enää tahtonut riittää rohkeutta jatkaa kiertoretkeään. Hän
pysähtyi, punnitsi, levähti ja kulki taasen. Hyvin hiljaa hän vihdoin
soitti rehtorin ovikelloa. Hän miltei toivoi, ettei soitto olisi
kuulunut, ja katui, ettei ollut mennyt keittiön tietä. Mutta hänet
päästettiin sisään ja pian olivat sekä rehtorska että lapset hänen
ympärillään.
Jaa, niin, kyllä pastorska oli puhunut. Kyllähän he tarvitsivat
sellaisen peitteen, kun heiltä viime vuonna vahingoittui koko
makuuhuoneen kalusto, heillä kun silloin syksyllä oli tulipalonalku.
Kartiini syttyi, lapset olivat yksin huoneessa, onneksi eivät he
vahingoittuneet. Mutta huonekalut menivät pilalle.
Rehtorska kertoi pitkälti. Kun kahvi juuri sattui olemaan ruokasalin
pöydässä, pyysi hän Liinaakin juomaan. Liina huomasi hämärän jo
lankeavan ja teki lähtöä. Silloin toi rehtorska hänelle kädessään
kahvikupin, teevati kukkurallaan korppuja. Ja Liinan juodessa meni
rehtorska neuvottelemaan rehtorin kanssa.
Niin, kyllähän se oli suuri työ ja kyllähän he juuri tarvitsivat
tällaisen peitteen. Mutta eivät he voineet päättää asiaa näin yhtäkkiä.
Satakaksikymmentä markkaa oli sentään suuri raha — olisi ollut edes
sata. Ei, ei, ei se ollut paljon tuo satakaksikymmentäkään... Eikö nyt
rouva Kamberg ostanut.
Liina tuli kadulle. Peite painoi hänen käsivarrellaan. Hän tunsi, ettei
enää jaksaisi tänä päivänä. Raskaasti hän asteli raatihuonetta kohden,
poikkesi pihamaalle ja astui alas portaita kellarikerrokseen.
Ylivahtimestari lepäsi keinutuolissa ja haukotteli, Ami polvellaan.
Sigrid istui lampun ääressä, silmälasit vajonneina syvälle nenänpäähän,
ja kutoi harmaita rannikkaita. He tulivat iloisiksi. Amin piti näyttää
temppujaan ja vihdoin Vohlström nosti sen niskanahasta ilmaan.
— Ohhohhohhoh, puhkui hän, — pääset tädin syliin. Ohhohhoh kuinka sitä
nyt läähätetään. Kyllä se on sydänvikaa. Mutta Ami ei voi parantua,
mami aina täyttää Amin sokerilla. Sokeri kuuluu olevan vihoviimeistä
myrkkyä sydäntautiin.
— Vai minä sitä täytän, sanoi rouva Vohlström Karellien läpitunkevalla
äänellä ja sanoja venytellen. — Kukas se omalta teevadiltaan syöttää
poika-paralle sekä kermat että vehnäleivät: papsi se on.
— Ohohohohohoho, ähki ylivahtimestari ja ilveili koiransa edessä,
joka suurin, ulkonevin silmin Liinan polvelta tuijotti isäntäänsä.
— Kysytäänpäs nyt tädiltä, miten mumi jaksaa. Mumilla on särkyä
ja hengenahdistusta aivan niinkuin Amillakin. No kuulepas sinä
Liinukka, kyllä kai sinä jo olet heittänyt sen Laureenin mielestäsi?
Ehehehehe — varo, varo, ettei veri poskiltasi tipahda syliisi. Ohohoho
Liinukka-tätiraukka, hän on rakastunut! Mutta Laureenipa otti toisen.
Kas, suoraan sanoen, hän pelkäsi mumia. Ei sellainen yksoikoinen
mies kuin Laureeni olisi osannutkaan olla mumin kanssa. Mumia pitää
kieputella ja pyöritellä — kas noin, kämmentensä välissä, että luut
ja kepit kolahtelevat. Mutta Laureeni, hän läksi suoraan niinkuin
virstantolppaa päin ja pelästyi lyövänsä puhki päänsä. Itse minulle
puhui, että pelkäsi mumia. Se Hertta, onhan se semmoinen. Onhan se
vilkas ja ystävällinen puodissa. Taitaa olla liiaksikin.
— Ja aina ikenet taikinassa! keskeytti rouva Vohlström. — Kyllä se on
sopimatonta, että leipurinrouva aina syö.
Sisarukset löysivät yhtäkkiä Liinan valkoisesta peitteestä tahran.
Mitenkä se oli tullut? Liina oli suojellut työtä kuin silmäterää.
Mitenkä hän nyt voisi sitä enää kaupata!
— Ihmisten käsistä jää tahroja, sanoi Vohlström syvämietteisesti. —
Tuolla ylhäälläkin kun joskus pyytävät päästä näkemään istuntosalia,
niin aina niiden pitää päästä kapineihin koskemaankin, hehhehhehheh.
Rouvan keittäessä kahvia istui Liina keittiössä. Titti kehoitti häntä
koettamaan myydä peitettä Valborgille, Valborg tuhlasi muutenkin.
Ettei tarvitsisi kiertää kaupungilla. Vohlström oli seurankipeä ja
tuli perässä keittiöön. Hänellä oli sellainen salaisuus takanaan, että
se mitä suurimmassa määrässä tuli huvittamaan Liinaa, mutta hän oli
luvannut, ettei kertoisi sitä. Oliko se hyvää vaiko pahaa? Koskiko se
mammaa? Saisiko Liina sen joskus tietää? Vohlström nauroi äänekkäästi
hahattaen, kun näki Liinan pelästyksen ja uteliaisuuden. Hänen oli
vaikea salata asiaa, kun Liina kysyi. Aina kun sisarukset rupesivat
puhumaan muusta, rupesi Vohlström ärsyttämään kälyään. Ja vihdoin
viimein salaisuus pujahti esiin. Frilander oli käskenyt kuulostella,
vieläkö Liina suri Laureenia. Frilander tiesi ja tunsi, että Liina oli
kunnon ihminen, ja hän ajatteli Liinaa. No eukoksi, eukoksi, miksikä
muuksikaan. Lapsetkin olivat kuunnelleet satuja siellä Kareliin
portailla ja pitivät tädistä, Bertta ja Augusti. Niin, että nyt oli
tilaisuus päästä rikkaan Frilanderin rouvaksi.
— Hehehehehehe! pääsi vahtimestarilta, kun hän näki Liinan kasvot. —
Silmät kuin tulipuntit! Katsos, katsos Titti, se on jo rakastunut,
tuo Liinukka. Niin, mikäs Frilanderissa on vikana, Fransi on niinkuin
minäkin.
— Paras on, että Liinan kosijat kääntyvät suoraan mamman puoleen, sanoi
Titti, — sieltä ne tulevat sekä rukkaset että kukkaset.
»Rukkaset annan muutamalle
kosijalle, katsojalle.
Sää olet miinun armahaisen...»
lauloi Vohlström, jännittyneenä seuraten, paljonko hänen säästäväinen
rouvansa pani kahvin joukkoon sikuria.
— Noo mami, vielä yksi hyppysellinen puhdasta kahvia! pyysi hän
nauraen. — No noin! Saadaan oikein juhlakahvit. Kas, ei se juo tuo
Amikaan, jos vain on väkevä sikurinmaku.
— No siinäpä nyt itse tunnustit, kuka se on, joka Amia täyttää!
tiuskasi hänen rouvansa.
— No niin, no niin, papsi se on, papsi se on! Mutta kyllä me tuon
Liina-tädin vielä naitamme. Minä rupean puhemieheksi!
Vohlström riisui takkinsa ja istuutui Amin viereen kannelliselle
puusohvalle. He olivat kaikki kolme hyvin toistensa näköisiä,
Vohlström, Titti ja Ami, Vohlström vanhin ja paksuin, Titti pisin ja
Ami pienin, mutta kaikki muistuttivat Amia, ikään kuin Ami olisi ollut
määräävin tekijä talossa.
— Että Fransi viitsii pilkata, sanoi Liina.
— Ja minä nyt rupeaisin pilkkaamaan vanhaa ihmistä! huudahti Fransi ja
ryhtyi valmistamaan Amin kahvia. — Minä naitan sinut, Liinukka! Mami
saa taipua. Minä tulen ja trillaan ja trallaan ja nähdäänpäs vain, että
ennen pitkää Liina Karell on rouva Frilander.
Liina vakuutteli, ettei hän tahdo enää ketään, hän ei rakasta ketään,
Fransi ei saa puhua.
Mutta hän ei saanut mielestään, mitä ylivahtimestari oli sanonut.
Kaiken aikaa astuessaan kotiin päin hän sitä ajatteli, ja kun mamma
illalla oli suuttunut, rupesi hänestä tuntumaan, että hän menee
vaikkapa Frilanderille, kunhan pääsee pois kotoa.
Seuraavana päivänä hän taasen käveli katuja, astuen sisään vuoroin
keittiönportaista, vuoroin isoista portaista. Seisoessaan apteekkarin
eteisessä hän sisältä kuuli rouvan äänen, joka varomattomasti huudahti:
»Ai, se on nyt se neiti Karell sen iankaikkisen peitteensä kanssa!
Tuliko se nyt meillekin, vaikka minä käskin sen mennä kihlattujen
luo!» Liina läksi nopeasti apteekkarinrouvan luota. Blonda Bouchtille
hän vielä uskalsi mennä. Lyyhistyen tuolille, jota Blonda-täti
hänelle osoitti, hän kysyi, eikö täti tahtoisi ostaa peitettä
seitsemästäkymmenestäviidestä markasta. Blonda-täti tunsi tietysti
tarinan Liina Kareliin peitteestä, koko kaupunkihan sen tunsi. Hotellin
ruokasalissa oli vieraita — muiden muassa rikas kunnallisneuvos
Helin — ja tädin täytyi itsensä valvoa, että herrat saivat, mitä he
tarvitsivat. Liinan piti hiukkasen odottaa. Mutta heti kun Blonda täti
avasi lakanan, huomasi hän tavaran arvon ja läksi hakemaan rahoja. Niin
pian kuin Blonda kuitenkin oli poistunut huoneesta, Liina säikähti.
Seitsemänkymmentäviisi markkaa: mitä hänelle jäisi päiväpalkkaa, kun
tarpeet olivat lasketut pois? Ehkä viisikolmatta penniä — eikö se ollut
sentään vähän? Blonda-täti oli hyvä ihmistuntija. Hän huomasi heti,
kun oli laskenut rahat Liinan eteen, että Liinan oli vaikea luopua
työstään. Hän rupesi nauramaan ja sanoi, että Liina vain koettaisi
saada työstään enemmän muualta. Jollei kukaan muu ostaisi, niin kyllä
hän.
Blonda-täti oli yhtä vanha kuin mamma, mutta Blonda-täti hallitsi
taloaan kuin kenraali. Hän seisoi lakkaamatta lautasliina kädessä ja
valvoi vateja, joita vietiin vieraille. Ja vuoroin hän lautasliinalla
pyyhki vadin laitaa, vuoroin hän antoi sillä piikoja korville. Liina
sai häneltä kokonaisen aterian. Sellaista ruokaa! Blonda-täti oli aina
kuin juhlapuvussa, korkea kampa hiuksissa, valkea kaulus kaulassa ja
sormukset sormissa. Hän pani Liinan mukaan vanhalle mammalle pussiin
namusia ja puheli mamman ymmärtämättömyydestä. Eihän siinä ollut mitään
järkeä, ettei Liina ollut saanut mennä Laurénille. Kaupungilla oltiin
keväällä asiasta eri mieltä, toiset pitivät oikeana, että Liina jäi
hoitamaan vanhaa äitiä, toisten mielestä se oli hullutusta! Asia oli
kuitenkin päivänselvä.
— Onhan minullakin ollut lapsia, mutta ovat saaneet mennä, minne
tahtovat. Ja kiltisti he kirjoittavat kotiin silloin tällöin. Minä olen
ottanut oppia meidän kanoiltamme tuolla pihamaalla. Eläimet voivat
paljon opettaa. Minulla on siellä välistä montakymmentä kananpoikaa
ja silloin tällöin minä katselen niiden menoa. Saattaa tapahtua, että
kanaäiti tänä päivänä täynnä huolenpitoa kantaa jyviä poikastensa
eteen — huomenna se nokkii niitä ja ajaa ne luotaan. Ne ovat silloin
täysikasvuiset! Silloin minäkin tiedän, että nyt voi panna kaulan
pölkylle. Se on opettavaista.
Seuraavana päivänä ei Liina enää kiertänyt kaupunkia. Hän läksi heti
aamusta oluttehdasta kohti, missä Lindbergit asuivat. Hän toivoi, että
Valborg ostaisi peitteen sadalla markalla. Tienhaarassa, juuri ennen
kuin tultiin perille, tapasi hän Valborgin vanhimmat lapset, Ruthin,
Rakelin ja Selimin. He olivat viluiset ja oudon ymmärtäväisen näköiset.
Hetkeksi he iloisesti kiersivät kätensä tädin kaulaan, mutta sitten
palasi varhaisvakava piirre ja he kertoivat odottavansa mammaa. Heidän
piti kaikkien tulla kaupunkiin Alme-tädin luo, mamma oli itse tulossa
perässä. Mamma oli itkenyt koko yön, mamma oli suuttunut täti Fannille,
heillä ei tänään ollut tuntia ensinkään. Täti Fanni pakkasi tavaroitaan
ja mamma pakkasi tavaroitaan. Mamma sanoi, ettei pappa enää välittänyt
heistä. Mutta eihän se ollut totta, eihän? Pappa oli hiljan tuonut
Ruthille ja Rakelille nuket ja Selimille sapelin — eihän se ollut
totta, eihän?
Liina koetti hieroa lämpimäksi lasten käsiä. He juoksivat, mutta ei
kotiin päin, sillä mamma oli käskenyt mennä niin pitkälle kuin suinkin,
että he ennättäisivät pois, jos pappa tulisi. Pian Valborg saapui,
ajaen työhevosella ja linjaalittomilla rattailla. Pienin lapsi oli
hänen sylissään. Hän ajoi itse. Hän tuli iloiseksi, kun näki Liinan.
Kaikki mahtuivat rattaille. Liina otti syliinsä lapset ja Valborg ajoi.
Liinan kallisarvoinen peite makasi lakanassaan rattaiden pohjalla.
Kuiskaten Valborg kuvasi sisarelleen, että hänen kärsimystensä mitta
nyt oli tullut täyteen, hän ei enää jaksanut. Hän aikoi koettaa saada
puhtaaksikirjoitustyötä, toki Salén ja Flor hänelle sitä antaisivat.
Jos Lindberg yrittäisi tulla heitä noutamaan takaisin, niin hän ei
menisi, ei vaikka mikä oli.
Heidän oli kaikkien kylmä. Hevosta ei saatu juoksemaan. Pilvet
riippuivat raskaina, lehdet putoilivat.
Noin se loppuu, rakkaus! ajatteli Liina ja hänen mieleensä johtuivat
päivät, jolloin hän neuloi Valborgille vaaleansinistä tanssipukua ja
Valborg oli seitsemäntoista vuoden vanha ja rakastunut — ja noin se
loppuu.
* * * * *
Hyvä pastorska keksi uuden keinon Liinan peitettä varten. Kun hän
kuuli, miten typeriä kaupungin rouvat olivat olleet, sätti hän heitä,
vaikka Lehto vieressä kielsi ja sanoi, että sellainen oli syntiä.
Niin kaunis peite eivätkä he ymmärrä ostaa! Kyllä hän olisi ostanut,
jos vain olisi ollut rahaa. Liina ehdotti jo, että hän ostaisi sen
lankojen hinnasta — ei hän mitään muuta tahtonut. Mutta silloin rupesi
pastorska nauramaan. Ei, ei toki — mitä Lehto olisikaan sanonut. Vaan
keksitäänpäs viekas keino! Pannaan toimeen arpajaiset. Laitetaan
esimerkiksi sataviisikymmentä arpaa ja ne myydään kaupungin rouville.
Ähäh — täytyypäs heidän se sittenkin ostaa! Nyt vain lista nopeasti
liikkeelle!
Eräänä iltana ennen joulua tuli pastorska hämärissä, saali hartioilla,
Karellien puolelle. Hän otti esiin kokonaisen nyytillisen rahaa ja
päästi sen kolahtaen pöydälle.
— Ajaai, ajaai, riemuitsi rouva Karell vuoteestaan, — Liinaaa! Tule
toki pian! Ajaai, pane kahvi tulelle! Kuka on voittaja?
Ennen kuin Liina ehti paikalle, sai rouva Karell rahanyytin sänkyynsä
ja punnitsi sitä kädessänsä. Nenäliinan sisästä tuntui sekä kupari-
että hopea- ja setelirahan lemu. Pastorska tavaili talviehtoon niukassa
valossa ikkunan ääressä likaisesta, risaisesta listasta nimiä. Hän piti
veitikkamaisesti vanhaa rouvaa jännityksessä, ennen kuin hän ilmaisi
voittajan nimen.
Kohtalokkaan numeron, numero kolmekymmentäseitsemän oli _saanut_... oli
_saanut_... no pormestarinna!
Sekä äiti että tytär vaikenivat eikä hetkiseen kuulunut muuta kuin
syyssateen rapina katolla ja portailla. Sitten rupesi rouva Karell
harmittelemaan. Kaikille muille hän olisi voinut suoda tyttärensä
kauniin työn, muttei Nupposen tytöille. Mokomakin pormestarinna!
Ajaai, eikö sitä voinut mitenkään muuttaa? Liina tuli kuitenkin heti
rauhalliseksi: yhdentekevä, kenelle se joutui. Hän sytytti lampun,
keitti kahvin ja iloisesti puhellen alkoivat he pastorskan kanssa
laskea rahoja. Pian oli vähäinen pöytä täynnä pieniä rahatorneja.
Satakaksikymmentäviisi markkaa — mikä omaisuus! Satakaksikymmentäviisi
markkaa — mikä raha! Äiti Karell toivotti kyynelsilmin Jumalan
siunausta hyvälle pastorskalle. Tytär nouti laatikostaan
tähtikudoksensa. Laatikon pohjalle jäi yksi tähti, jossa oli pieni
haaltunut veritahra. Kun hän oli luovuttanut pastorskalle peitteen,
tuntui hänestä siltä kuin hän olisi luovuttanut kappaleen elämäänsä.
Hän jäi katselemaan pastorskan jälkeen kaiken aikaa, kun tämä kulki
pihamaan poikki, jolla seinät, aita, portaat, katot tihkuivat harmaata
sadetta. Suuri valkea täplä loisti itkevästä harmaudesta, se oli hänen
työnsä ja se eteni etenemistään.
Liina köytti lujasti kiinni rahanyytin ja laski sen vuoteeseen äitinsä
rinnalle.
— Ajaai, ajaai, mammako tämän nyt saa. Ajaai, sinä rakas lapsi! Mutta
kyllä mamma palkitsee, jahka vanha lipasto avataan... Kuulehan...
Liinaaa, Liinaaa! Tule tänne.
Tytär palasi ja katsoi kysyvänä äitiin. Hän oli kalpea. Äiti nousi
istumaan, kädessä rahanyytti.
— Kuule, sanoi hän, luoden tyttäreen epäluuloisen katseen, — älä sinä
kuitenkaan luulekaan, että tällä ostat itsesi vapaaksi neljännestä
käskystä. Mamma ei tahdo rahaa, vaan rakkautta, ymmärrätkö. Oi-voih!
oi-voih!