Raatihuoneen tornista helähti viisi lyöntiä. Entisellä Kareliin —
nykyisellä rouva Kambergin pihamaalla tuntuivat siistit puurakennukset,
toinen valkea, toinen vihertävä, vielä olevan unessa. Takapihalla,
vanhassa keltaisessa rakennuksessa sen sijaan jo liikuttiin.
Korkeissa pihakoivuissa kadunpuoleista lauta-aitaa vastaan lauloivat
linnut. Viluisina pidättelivät nuoret lehvät puhkeamistaan. Auringon
kylmänkeltaiset säteet alkoivat vähitellen valaista avaraa pihamaata.
Liina Kareliin piti päivän kunniaksi teurastaa kana. Hän oli noussut
varhain saadakseen pois tuskallisen toimituksen, ennen kuin muut
talossa heräisivät — varsinkin hän toivoi, etteivät pojat heiltä,
Freedi ja Pelle, joutuisi mukaan — ja likeni hitaasti ja vaanien
kanalaumaa, joka rauhallisena nokki nuorta nurmea tai pöyhisteli
hiekassa pihan perällä.
Kuinka tämä tänään olikin niin vaikeaa!
Kun kanat hänet näkivät, karkasivat ne tapansa mukaan häntä kohti,
mutta ne mahtoivat heti tuntea jotakin outoa hänen liikkeissään, koska
ne pysähtyivät ja kukko päästi suuren, varoittavan huudon. Liina
pysähtyi hänkin ja hieroi vilusta sinipunertavia käsiään.
Hänen takaansa portailta kuului tuttua kopinaa, ovi narisi ja läiskähti
samalla kiinni, kuistin siltapalkit vinkuivat ja rämisivät.
— Jos sen kuitenkin vielä säästäisi, sanoi Liina hiljaa, katsomatta
taakseen.
Äiti seisoi ränstyneellä kuistilla. Ensi hetkessä näytti siltä,
kuin hänellä olisi ollut monta paria käsivarsia. Hän oli kuin
harmaa jättiläishämähäkki. Mutta se johtui siitä, että hän käytti
kainalosauvoja.
— Aj aai, huusi hän läpitunkevasti, — mitä siitä surkeilee. Ota kiinni
vain, ei se kuitenkaan enää muni.
Tytär puri kokoon valkoiset huulensa ja alkoi ahdistaa kanoja solaan
aidan ja vihreän rakennuksen välissä missä pastorin herrasväki asui.
Kanat näyttivät jo kokonaan ymmärtäneen, mistä oli kysymys.
— Minä herätän pojat, sanoi äiti, — kaikkea sitä nyt pitää itkeä.
— Ei, ei! pyysi Liina.
— Noita sinä kyllä itket ja suret, mutta äidistäsi ei ole väliä. Olen
koko eilispäivän muistuttanut sinulle, että kainalosauvani ovat terävät
kuin hakkuuraudat, mutta sinä et niitä korjaa.
Liina liukui haalistuneessa hameessaan eteenpäin kalpeana kuin jokin
aamu-unestaan herätetty aave. Puista soivat lintujen riemulliset
laulut, oksien takaa siinsi taivas, siellä oli kaupunki ja kaikki muu...
— Minä herätän pojat, sanoi äiti toistamiseen portailta.
Mutta ennen kuin hän ehti liikahtaa, nostettiin uudin kauniin valkoisen
rakennuksen ikkunasta ja talon omistajatar rouva Kamberg katsoi
suuttuneena, mikä melu herätti ihmiset keskellä yötä. Rouva Karell
tervehti nöyryyttä teeskennellen ja kertoi, että Liina oli saanut
pastorskalta lahjaksi kanan. He tahtoivat paistaa sen päivälliseksi,
he kun odottivat kotiin tyttöjä, Armida Forsia, nimismiehen rouvaa, ja
Sannya, joka oli naimisissa kansakoulunopettaja Saarisen — muuten kelpo
miehen kanssa. Pidellen punaista aamumekkoa kädellään kiinni rinnan
kohdalta rouva Kamberg jäi katselemaan Liinan toimia. Kanat lensivät ja
pitivät kauheaa melua.
— Parasta että Liina menee pyytämään Salmista avukseen, huusi rouva
Kamberg, — heillä ollaan kyllä jo ylhäällä. Ei tuosta näy tulevan
mitään.
— Oi-voih, onhan meidän pojat! huusi rouva Karell vastaan.
Hänen kammertaessaan herättämään poikia tuli pastorska Lehto paikalle,
alushameisillaan, saali hartioilla. Hän tervehti iloisesti joka taholle
ja ryhtyi auttamaan Liinaa.
— En minä ymmärrä, puheli Liina häpeillään, — olenhan minä tämän
ennenkin tehnyt, mutta nyt minä olen ihan taitamaton...
Varokaa, varokaa, etteivät tule takapihalta toiselle puolelle, huusi
rouva Kamberg tuon tuostakin.
Ajaai kuinka ystävällinen pastorska oli, kun antoi Liinalle kanan,
sanoi Liinan äiti, kuistin siltapalkkien vinkuessa ja naristessa hänen
askeltensa alla. — Emmehän me ole _sukuakaan_...
— Kaikki ihmiset ovat lähimmäisiämme, vastasi pastorska iloisesti ja
riipotteli leivänmuruja hiekkaan. — Tipo-tipo, tipo-tipo... Kaikki
ihmiset ovat lähimmäisiämme! Lehto aina sanoo, ettei ihminen saa
kiintyä näihin maallisiin, niinkuin sukulaisiinkaan... Tipo-tipo,
tipo-tipo...
Pojat tölmäsivät nyt ulos pienestä keltaisesta rakennuksesta. Se tuntui
huojuvan ja horjuvan, ovet läiskivät. Hiukset pystyssä, paljasjaloin,
yllään vain paikatut housut ja ahtaaksi käynyt paita, karkasivat
miehenalut isoäitinsä ohitse. Sekunnin ajan portaat ulisivat ja
rämisivät, sitten häärivät pojat jo kanalaumassa ja heidän lasisen
kirpeät äänensä viilsivät keskelle yhä hiljenevää linnunlaulua.
— Täti pois siitä! huusi Freedi ja tuuppasi Liinaa, niin että hän
horjui kaivonkantta vastaan. — Pastorskakin on vain tiellä, jatkoi
poika mahtipontisesi, kaikesta päättäen onnellisena siitä, että kerran,
hänkin, sai tilaisuutta komentaa vanhoja ihmisiä.
— Kyllä me kahden! korotti nyt äänensä nuorempikin veli, Pelle, kuin
vanhemman veljensä kaikuna. — Emme tarvitse mitään apua!
— Mikä kana se nyt on?
— Tuo, tuo, neuvoi pastorska ja viittasi, käsivarsi oikonaan,
kanalaumaan.
— Senhän helottaa harja niin että! sanoi Pelle asiantuntijan
varmuudella.
— Ei, se on jo liian vanha, hymyili pastorska.
Yhdessä kädenkäänteessä oli onneton kana Freedin kainalossa ja nuorempi
veli hyppi vihellellen edellä vajaa kohti talonmiehen huoneiden ja
Karellien asunnon välillä. Kukko ja eloon jätetyt kanat pitivät
vimmattua ääntä. Linnunlaulu oli kokonaan vaiennut.
Rouva Kamberg ja pastorska nauroivat makeasti.
— Mies on aina mies, sanoi rouva Kamberg, — heti tuli toinen ääni
kelloon.
— On se ihmeellistä, säesti pastorska, — että siinä miehessä ja
naisessa pitää olla niin suuri ero. Lehto aina sanoo, että se on
Jumalan erikoinen armolahja luomakunnalle.
Vanha rouva Karell hymyili kuistilla, ilon kyyneliä nieleskellen.
— Miehenalkujahan ne ovat, huusi hän, — jolleivät olisi vähän laiskoja
koulussa ja jolleivät kuluttaisi niin paljon vaatteita. Aina housut
rikki, sukat rikki, kyynärpäät rikki. Ruokahalua ei niiltä myöskään
puutu.
Kaakatus vajassa lakkasi. Raatihuoneen kello löi
puolentunnin-lyöntinsä. Joku ainoa lintu visersi koivuissa ikään kuin
arastellen. Kukko nosti vielä silloin tällöin äänekkään hätähuudon.
Vanha talonmies lakaisi jo portinpuoleista osaa pihamaata, hänen
ketterä vaimonsa nosti vettä kaivosta, rohkenematta sekaantua rouvien
keskusteluun, mutta silti tarkasti sitä seuraten. Vanha Martinska,
joka asui Karellien keittiössä, varustautui koppa kainalossa menemään
kitkijätyöhönsä kirkkopuistoon ja hautausmaalle.
— Kelpasi niitä poikia katsella! kehaisi pastorska vieläkin ja pysähtyi
talonomistajattaren ikkunan alle kysyäkseen, miten rouva Kamberg ja
Aline oikein jaksoivat.
Rouva Kambergin jalat olivat huonot. Aline, hän voi hyvin, hän
nukkui vielä. Rouva Kambergin ankaroille kasvoille ei tullut hymyn
välähdystäkään, kun hän puhui ainoasta lapsestaan. Pastorska vuorostaan
valitti miehensä, Lehdon, vatsakatarria. Sanoivat sen johtuvan
kahvinjuonnista, mutta mahtoiko siinä olla perää. Kun ei hänkään,
pastorska, mitenkään rajoittanut kahvinjuontiaan ja kahvi oli hänelle
suorastaan kuin lääkettä.
Pojat tulivat kovaäänisinä vajasta, retuuttaen veristä kanaa jaloista.
— Ettehän kiusanneet? kysyi pastorska veitikkamaisesti.
— Se kuoli että paukahti, heti paikalla! selitti Freedi.
Rouva Karell oli niin liikutettu, että hän tahtoi astua alas portaita
saadakseen kädestä kiittää pastorskaa. Pastorska riensi kepeästi hänen
luoksensa ja vakuutteli, että tämä oli ollut hänelle vain suuri riemu.
Oliko mitään suurempaa iloa kuin lahjan antaminen!
Pihamaalle tunki jo talon eri keittiöistä kahvin lemua. Rouva
Kambergilla juotiin kolmen markan kahvia, haju oli vieno kuin kukkasen
tuoksu, pastorikin piti talossaan hyvän kahvin, vaikkei se vetänyt
vertoja rikkaan rouva Kambergin kahville. Salmisella tuntui sikuri
ja Karellilla, siellä pantiin milloin ruista, milloin ohraa, milloin
mitäkin kahvin sekaan.
Naiset sanoivat toisilleen hyvästi ja hajaantuivat kukin haaralleen.
Linnut lauloivat taasen ja kukkokin kiekui ikään kuin ei mitään
olisi tapahtunut. Laaja piha vastaistutettuine kukkalavoineen ja
vihannesmaineen lepäsi ystävällisenä odottelemassa päivää, sen askelia
ja askareita. Pastorin puolelle helotti aurinko, välähdellen kuistin
kirjavissa ruuduissa. Rouva Kambergin avonaisen kuistin yläpuolella
kohotti vanha tuomipuu vihreänuppuisia oksiaan. Karellien asunto
takapihalla jäi varjoon. Vanhan rouvan ääni kuului sieltä ulos asti.
Vuoteestaan tai tuoliltaan ikkunan ääressä puhui hän lakkaamatta
tyttärelleen, joka liikkui askareissaan milloin missäkin osassa pientä
huoneistoa tai pihamaata.
— Liinaaa... Liinaaa... missä sinä olet... etkö sinä tule? Ajaai, missä
sinä näin kauan olet ollut? Koska sinä laitat mamman kainalosauvat?
Ajaai, pitääkö minun pitkänäni ottaa vastaan naidut tyttäreni, kun ne
tulevat minua tervehtimään! Katso nyt, röijyni ovat nuo rikkinäiset
kainalosauvat aivan kuluttaneet. Liinaa... Liinaaa... minne sinä menet?
Mammalla on puhumista... ajaai, et sinä kuule, mitä äitisi sanoo...
Tule likemmä... likemmä. Kuule: ovatko pojat tupakoineet. Ne ovat
sellaisia hunsvotteja.
— En tiedä, sanoi Liina ja aikoi mennä.
— Ajaai, et tiedä! Sinun pitää torua heitä...
— Kun en minä luule, että se auttaa.
— Ojooi mitä sinä puhut! Sinä et viitsi, siinä se on, sillä sinun
ajatuksesi ovat muualla.
Liina punehtui. Hänen mustat silmäripsensä painuivat alas ja hän lähti
nopeasti keittiöön.
— Oi-voih! huokasi vanha rouva syvään ja läpitunkevasti.
Vuoteessa, johon hän laskeutui, oli kaikki iänikuisen haaltunutta ja
kulunutta. Laihtunut kellahtava käsi päästi kainalosauvat kolahtaen
lattiaan ja siirtyi sitten hakemaan nenäliinaa tyynyn alta. Tyyny oli
harmaa, nenäliina oli harmaa, kaikki oli harmaata.
* * * * *
Oikeastaan olisi rouva Kareliin talon tänään pitänyt olla iloisen
juhlamielen vallassa: vanha äiti odotti luokseen kaikkia lapsiaan.
Sellainen oli hyvin harvinaista, sillä kaupungissakaan asuvat
tyttäret eivät aivan usein käyneet äitinsä luona, saatikka sitten
pitkämatkaiset. Tänään piti heidän kaikkien tulla. Aihe, minkä vuoksi
äiti oli heidät kutsunut, ei kuitenkaan ollut mikään iloinen. Hänen oli
ollut pakko hälyttää heidät puhumaan järkeä vanhimmalle ja rakkaimmalle
lapselleen, jonka myöskin olisi pitänyt olla viisaimman, mutta jonka
saattoi sanoa suorastaan tulleen hulluksi.
— Oi-voih! oi-voih!
Hän, Liina, joka oli ollut äitinsä turva jo isän eläessä ja sitten
läpi kaikkien vaikeiden vuosien, hän, jonka saattoi sanoa kasvattaneen
nuoremmat sisarensa, hän joka aina oli ollut itse toimeliaisuus
ja tyytyväisyys — hän oli käynyt uppiniskaiseksi äitiään, niin,
itse Jumalaa kohtaan, ja ruvennut pyytämään asioita, joita hänen
oli mahdoton saada. Hän oli aivan niinkuin huonosti kasvatetut
tyttäret naapurissa, Nupposella, kadun toisella puolella, ruvennut
laiminlyömään tehtäviään kodissa ja juoksentelemaan illoin soutelemassa
ja katselemassa kuuta. Äidin nuhteet ja varoitukset eivät enää
merkinneet mitään, hän hymyili kaikelle, lauleli, ruokki pastorskan
kanoja — lisäksi lainkaan katsomatta, antoiko niille sellaista, mitä
olisi voinut vielä käyttää kotona — ja kertoi satuja kaiken maailman
lapsille, joita kokoontui illansuussa Karellien portaille. Niitä tuli
aina kirkon takaa asti, köyhien ihmisten lapsia, ja tuli rikkaidenkin
lapsia; sellaisia kuin itse kauppias Frilanderin Bertta ja Augusti.
Lapset istuivat Liinan ympärillä kuin kananpoikaset emonsa siipien
suojassa eivätkä olisi tahtoneet lähteä kotiin nukkumaankaan. Eihän
hänellä ollut mitään makeisia tai sellaista niille antaa — mistä se
olisi tullut, mutta lapset eivät sitä ajatelleetkaan, he vain tahtoivat
kuulla satuja, he vain tahtoivat riippua tädin kaulassa. Hän, äiti,
olisi kovistanut heitä useamminkin pois siitä portailta meluamasta,
jollei rouva Kambergin oma tytär, niin suuri ja vanha kuin olikin,
olisi istunut kuuntelemassa Liinan juttuja. Äiti luuli saavansa
Frilanderista liittolaisen, kauppias tuli jo kerran julmana pihaan
hakemaan pois lapsiaan. Mutta se toivo oli ennenaikainen: kauppias
kävi, nähdessään Liinan ja lapset, vallan lauhaksi ja istahti vähäksi
aikaa heidän kuistinsa penkille. Ja seuraavalla kerralla lähetti hän
Bertan ja Augustin mukana vesirinkelejä lapsille ja Liinalle. Rouva
Kamberg itse teki vihdoin lopun hullutuksesta: Aline oli saanut nuhan
ja lisäksi oli pelko siitä, että kukkalavat tallattaisiin, niitä kun
jo oli valmistettu keskelle pihaa ja myöskin sivuille, sinne missä
rouva Kamberg kesäisin joi kahvia vieraittensa kanssa ja millä puolella
pastorinväenkin oli lupa oleskella.
Oi-voih, kerran oli kaikki ollut Karellien hallussa, Karellien omaa,
he olivat juoneet kahvia ja totia puiden alla, missä suuret pensaat
keisarikruunuja ja tuulihattuja kukoistivat — nyt oli kaikki mennyttä,
he kituivat talon äärimmäisessä päässä, ulkohuonerivin laidalla,
entisessä vajassa, jossa postimestari Kareliin trillat ja kääsit kerran
kiiltävinä olivat seisoneet ja joka sittemmin oli tehty köyhtyneen
perheen asunnoksi, kun sairas postimestari oli kuollut, kun talot ja
tavarat olivat menneet. Oi-voih, niitä surkeita aikoja! Toki ne kaikki
olivat kestetyt, tytöt olivat onnellisesti naimisissa — olisi luullut
huolettomien aikojen vihdoinkin koittaneen äidille ja viimeiselle
tyttärelle. Heillä oli viidensadan markan eläke — miten hyvin he
kahden olisivatkin voineet elää sillä, kun sillä oli täytynyt tulla
aikaan, vaikka oli syömässä seitsemän suuta. Rouva Kamberg, joka —
tohtorin kehoituksesta — ajatteli uuden suuren talon rakentamista
joskus tulevaisuudessa, oli sanonut, ettei hän rakenna, ennen kuin
rouva Kareliin kuoleman jälkeen, ettei rouva Kareliin tarvitse muuttaa
pois vanhasta kodistaan. »Trillojensa ja kääsiensä kodista», oli rouva
Karell katkerasti ajatellut, mutta sentään samalla ollut kiitollinen,
että rikas rouva Kamberg, vaikkapa leikilläkin, otti lukuun hänenkin
toivomuksensa. Kuinka hyvin olisi voinut olla — ja nyt rupeaa Liina
hulluksi!
Mikäpä vanhalle rouvalle muukaan tuli neuvoksi kuin vedota lapsiinsa.
Maalla-asuvat olivat pääasia, sillä näiden kaupunkilaisten omatunto oli
jotenkuten paatunut Liina vaikutti heihin ja sai heidät puolelleen.
Mutta Armidaan ja Sannyyn saattoi luottaa. Ja niin oli äiti itse
tehtyään kotelot, tuhlannut postirahan kahteen kirjeeseen sekä
kahvikupin Martinskalle, joka Liinan tietämättä vei kirjeet postiin.
Ei heidän, Armidan enempää kuin Sannynkaan ollut helppoa päästä irti
kodeistaan, molempia pitelivät lapset ja miehet — ja entäs matkakulut!
Sannyn kotona elettiin kansakouluopettajan palkalla, se ei tahtonut
riittää, kun lapsia oli niin paljon. Armidan kodissa veivät kalliit
juomatavarat, joita aina piti olla talossa. Nimismiehen koti on hieno
koti, kolmas kuvernöörin kodista lähtien, siellä täytyy olla ruokaa
ja juomaa. Se vei ja maksoi, ja Freedin ja Pellen koulunkäyntikin
maksoi, vaikkei toki mummo ottanut heiltä kuin ne ruokatavarat, jotka
he kuluttivat, mutta koulurahaa meni ja aina vaadittiin uusia kirjoja
ja vihkoja. Niin että Armidankin oli pakko käännellä kolikkoa, ennen
kuin hän päästi sen kädestään. Toki ei tässä kuitenkaan tällä kertaa
auttanut mikään: tyttöjen täytyi rientää tukemaan vanhaa mummoa, sillä
Liinan täytyi tulla järkiinsä!
Oi-voih! Oi-voih!
* * * * *
Sisarukset Armida Fors ja Sanny Saarinen olivat, kumpikin kuljettuaan
hevosella useat peninkulmansa, tavanneet laivalla ja heti alkaneet
udella toisiltaan, mitä kotona oli saattanut tapahtua, miksi mamma
kirjoitti näin salaperäisesti. Pitkin yötä olivat he ärsyttäneet
toistensa uteliaisuutta, peräsalongissa hoidellessaan Sannyn pientä
lasta ja kertoessaan toisilleen kaikkea, mitä viime aikoina olivat
kokeneet. Yhä enemmän he hämmästyivät, kun ei laivarannassa ollut
ketään vastassa: mitä olikaan tapahtunut, missä olivat Titti ja Alme,
jollei Valborg olisikaan päässyt kotoaan asti ja jollei Liina olisikaan
voinut jättää mammaa? Varmaan oli mamma kipeä. Vai oliko Liina kipeä?
Mitä kummaa olikaan tapahtunut?
Raahustaen sylissään ja käsivarsillaan vaatekääröjä, lasta ja
tuliaiskoppia sisarukset hiestyneinä ja hiukan vaivalloisesti riensivät
tuttua tietä laivarannasta kaupunkiin. Viisi kaunista punaista lehmää
kulki rauhallisesti syöden puistikossa pormestarin kulmassa. Sisarukset
naurahtivat. Joka kevät kiellettiin juhlallisesti kuuluttajan suun
kautta sakon uhalla päästämästä lehmiä kaupungin puistoihin tai
istutuksille. Kenenkähän nuo nyt olivat. Kauniita lehmiä. Tiellä
kukoistivat vanhat tutut kevätkukat, joilla ei olisi ollut lupa levitä
tänne kaupungin hiekoitetuille käytäville. Kas, kas, pormestarin talo
oli maalattu, aikoikohan hän naimisiin? Frilander tuli paitahihasillaan
portailleen ja puisteli jauhoista takkiaan. Sisarukset tiesivät,
että rouva talvella oli kuollut, kolme lasta oli jäänyt. Nähdessään
matkustajien nousevan ylös laivarannasta esplanaadin sivua kauppias
meni sisään ja veti oven kiinni, niin että kello rämisi. Se oli vanha
tuttu kello, joka oli rämissyt siinä jo isä Frilanderin aikana.
Frilanderin viereen oli tullut uusi puoti, leipuri, heleänsinisessä
kilvessä luettiin kultakirjaimin Benj. Laurén, yläpuolella oli
kultainen rinkeli. Kuinka hauskaa oli yhtä kaikki taasen nähdä tutut
seudut, kunhan ei olisi ollut tätä levottomuutta.
Vanha kotipiha oli sitten viime näkemän jaettu kahtia uudella aidalla,
joka oli vihreäksi maalattu. Että kuitenkin rouva Kamberg viitsi
työntää talon entisen omistajan tuolla tavalla aitojen taakse! Rouva
Fors tuskin muisti hiljentää ääntään, kun hän sisarelleen teki katkeria
huomautuksiaan. Rouva Saarisen silmiin nousivat kyyneleet. Täällä sitä
lapsina oli leikitty, tuossa sitä keväisin oli hypätty nappikuoppaa...
Kuinka puut olivatkaan kasvaneet... lintuja tuntui olevan vieläkin
enemmän kuin ennen. Mitä... oliko pääskysenpesä hävitetty kuistin
päältä?
Nyt ilmaantui vihdoinkin kasvoja mamman kamarin ikkunaan, ja sisaret,
toinen toisen perästä tulivat portaille. Tervehdittiin äänekkäästi,
suudeltiin ja kyseltiin. Liina otti lapsen, muut sisaret ottivat
mytyt ja kopat. Miten mamma jaksoi? Mitä oli tapahtunut? Mamman
ääni jo kutsuikin saapuneita läpitunkevin huudoin, ja haihatellen
ja voivotellen painuivat he vuoteen yli, missä äiti istui, yllään
vanha, alkuaan sinikirjava pumpulipuku. He suutelivat äitiään
sisäänpainuneille huulille, he taputtelivat hänen laihoja olkapäitään.
Kuumat kyyneleet vuotivat alas äidin poskia, ja hän tarttui tyttäriinsä
liikkein, jotka hellyydessään olivat miltei suonenvedon tapaiset. Mutta
mitä, mitä olikaan tapahtunut?
Kukaan ei vastannut maalaissisarusten kysymyksiin. Titti pusersi
arvokkaasti kokoon huulensa. Valborg hymyili ilkeästi ja Alme
naureskeli huvitettuna. Oliko heidät sitten tuomittu puhumattomuuteen?
Tekivätkö he pilkkaa sisarista, jotka olivat vakavasti levottomat?
Liina oli lapsen kanssa jäänyt keittiöön. Mamma ei vastannut
kysymykseen, jota tytöt ihmetellen toistivat, hän vain piteli heidän
käsiään ja itki pientä onnellista itkua.
— Kuinka te olette kauniit ja lihavat! sanoi hän. — Niin oli mammakin
ennen, oi-voih! Ja te olette kaikki naimisissa!
— Mikä mammaa oikein vaivaa? huusivat sisarukset kymmenenteen kertaan
sillä kalsealla äänellä, joka oli ominainen niinhyvin äidille
kuin kaikille tyttärille. — Mamma nyt sanoisi, mehän menehdymme
levottomuuteen.
— Oletteko te noin levottomat mammasta! sanoi vanha rouva ja yhä
itki ja hymyili. — Jumala siunatkoon teitä. Joka täyttää neljännen
käskyn, hän täyttää kaikki muut. Ovatko teidän lapsenne terveet? Ja
teidän hyvät miehenne — vai lähettivät mammalle terveisiä. Kuinka te
olettekaan kauniit ja hyvät! Liinaaa... Liinaaa! Tuo toki kahvia! Ota
korppuja ja piparkakkuja.
Tyttäret sanoivat juoneensa kahvia laivassa, aamu oli ollut vähän
kolea ja niin he olivat tilanneet kahvia ilman leipää ja syöneet omia
voileipiään.
— Vai tulisitte te mamman luo ettekä saisi kahvia — _Liinaaa_...
Liinaaa! Tuo kahvia, ota korppuja ja piparkakkuja... läkkilaatikosta!
Vihdoin viimein saivat tyttäret tietää, ettei mamma ollut erikoisen
kipeä. Mieliharmista hän kyllä olisi saattanut olla kipeä ja varmaan
hänen hermonsa pilaantuisivatkin kokonaan, jollei muutosta tulisi.
Juuri sen vuoksi hän oli kutsunut heidät tänne. Liina, niin Liina oli
syypää kaikkeen — kuka sitä olisi uskonut! Hänen tähtensä oli tämä melu
ja hälinä ja entäs kustannukset. Ottakoon nyt ja maksakoon Sannylle
seitsemäntoista markkaa — kyllä kai matka siihen nousi niinkuin
ennenkin, ei suinkaan laivamaksuja koskaan alennettu, ylennettiin niitä
aina mieluummin —, ottakoon sen rahan vaikka silmästään, kun kerran on
kaikkeen syypää.
— Mitä Jumalan nimessä on sitten tapahtunut! huusi Armida Fors, joka jo
oli kokonaan tuskastunut.
— Älä turhaan lausu Jumalan nimeä, sanoi äiti. — Ajaai, sinä olet
oppinut sen mieheltäsi, kotona et sinä ole sitä kuullut, Akseli on
hieno mies ja suuri herra, mutta hän ei vielä ole tullut herätykseen.
Mida, lapseni, onko sinulla taas uusi hame? Ajaai, kuinka se on hieno,
kuinka sinä olet onnellinen! Minnekä ne muut tytöt joutuivatkaan?
Sigrid, Valborg ja Alme, minne te jouduitte, tulkaa kaikki tänne,
ette tiedä, kuinka kauan äitinne elää, ei sitä voi kauan elää, kun
on ollut niin suuria suruja ja kun vielä vanhoilla päivillään saa
sellaisen surun... Te olette tietysti katsomassa Liinan kamaria. Kyllä
sitä kelpaakin katsella, kätevä hän on ja tekee tyhjästä. Sohva on
päällystetty tilkuilla — kuka sitä uskoisi! Eikö siinä ole kuin kukkiva
kenttä, ruusut ja liljat ja pionit, ja kaikki pelkistä tilkuista! Mutta
hän ei heitäkään hukkaan mitään, ei yhtä langanpätkää, ei yhtä tilkkua,
ei tyhjää rullaa. Hyllypöytä on tyhjistä rullista, kuka sitä uskoisi,
ja kaikki hän on naulannut omin käsin!
Vanhan rouvan ääni oli kiihtynyt ihastukseen ja ylistykseen, mutta
yhtäkkiä se teki oikullisen kokokäänteen. Se kävi pisteliääksi,
suorastaan myrkylliseksi.
— Siihen hänellä on ollut aikaa, hän on taitanut odottaa vieraita,
mieleisiä vieraita. Mutta minun kainalosauvani ovat täyttämättä, niistä
on kaikki kulunut pois, ne ovat terävät kuin veitset, en voi niitä
käyttää, sen tähden makaan tässä. Mutta hänellä ei ole aikaa, Liinalla
ei enää ole aikaa äitiänsä varten!
Maalaissisarukset, jotka istuivat äidin vuoteen laidalla, vaihtoivat
katseita kaupunkilaissisarusten kanssa. He huomasivat äidin paljon
heikentyneen viime näkemästä. Hän toisteli samoja asioita entistä
enemmän, puhui sekaisin ja äänikin oli entistä särkyneempi.
— Missä kainalosauvat sitten ovat? sanoi Sigrid kuivasti. — Minä laitan
ne kuntoon.
— Ei, ei! Älä sinä mene niihin koskemaan. Ei niitä osaa laittaa kukaan
muu kuin hän. Sen tähdenhän tämä kaikki on niin julmaa ja sydämetöntä,
kun hän tietää miten tärkeä hän mammalle on. Ei, älä sinä, Titti,
yritäkään. Ei, älkää menkö keittiöön, olkaa täällä nyt kaikki, niin
saamme puhua, mammalla on teille tärkeää asiaa. Liinaaa... Liinaaa,
eikö se kahvi nyt valmistu? Ajattele toki, että sisartesi on nälkä,
niin pitkän ja kalliin matkan takaa kun ovat tulleet. Ja sinun
vuoksesi! Ota korppuja ja _piparikakkuja_... läkkilaatikosta muuta ei
tarvita. Ei mitään pehmeää leipää, kuuletko! Vai joko sinä taas olet
juossut leipuriin. Jos sinä menet ulos ovestakaan, jos sinä menet
leipuriin, niin minä... niin minä kuolen...
Vanha rouva oli noussut istumaan sängynlaidalle ja nojasi toisella
suonikkaalla kädellään sen laitaan. Ääni millä hän oli lausunut sanan
»leipuri» oli ollut niin leppymätön, että molemmat maalta tulleet
sisarukset heti yhdistivät kultaisen rinkelin sekä kullatun nimen
heleänsinisellä kilvellä siihen onnettomuuteen, mikä oli tullut taloon.
Mitä oli leipuri tehnyt?
Keittiöstä rupesi kuulumaan lapsen itkua ja Sanny lähti heti sitä kohti.
— Aih, onko sinulla lapsi mukana! huudahti vanhus ja hänen vihansa suli
sulamistaan. — Niin, mitenkäs sinä muuten olisit päässyt matkustamaan.
Tuo, tuo, mummon nähtäväksi — joko se on puolenkaan vuoden ikäinen,
_vai_...? Oi-voih!
Vanha äiti vaipui lumppuläjäänsä ja kaunis hymy kirkasti hänen
kasvojansa niin kauan kuin itkua kuului. Kun lapsi lakkasi huutamasta,
sulkeutuivat vanhuksen silmät ja hänen kasvonsa olivat keltaiset kuin
kuolleella.
Maalaissisarukset katsoivat päätään huojuttaen kaupunkilaissisaruksiin.
Nämä ottivat asiat varsin kylmästi. Alme, istuen ikkunan alla, söi
karamellia, Sigrid silitteli pientä koiraansa, jonka hän, tottuneesti
nostaen rinnan alta ja molempien etukäpälien välitse, oli ottanut
syliinsä. Valborg, seisoen keskellä lattiaa, hypisteli hermostuneesti
pitkiä kultaisia kellonperiään.
— Lopetetaan nyt jo tämä teatteri, sanoi Valborg, suuttumustaan
hilliten, — mamma on, niinkuin tiedämme, sairas ja vanha ja sen
tähden...
Kuolleen näköinen vanhus kimmahti istualleen uskomattoman jäntevänä.
— Ajaai, vai olen minä sairas ja vanha! Minä olen tiellä, sinä tahdot
minusta päästä, sinä kiittämätön lapsi, kaikki te tahdotte minusta
päästä! Älkää te kieltäkökään, kyllä minä teidät tunnen! Ja enkö minä
kuitenkin ole kasvattanut teistä kaikista kunnon ihmisiä, kauniita
olette kaikki, miehet olen hankkinut teille kaikille! Ja nyt —
vaivaistaloon te vielä minut toimitatte, hautaan te minut toivoisitte,
oi-voih!
— Rakas, rakas pikku mamma, puheli Mida Fors puhumistaan, — mamma ei
nyt noin kauheasti kiihdytä itseään.
Valborg Lindberg otti pöydältä Liinan työn. Se oli jotain
tähtikuviollista virkkausta, Liina piti sen huolellisesti puhtaassa
vaatteessa, jotta se säilyttäisi sinertävän valkeutensa. Valborgin
ylpeät kasvot olivat kalpeina vihasta.
— Koko tämä hälinä on syntynyt siitä, virkkoi hän, jatkaen äskeistä
lausettaan, — että leipuri Benjamin Laurén on kosinut sisartamme
Liinaa. Näin merkillinen on juttu.
Hän vilkaisi äitiin ja vetäisi virkkauskerästä pitkän mitan lankaa.
Äiti vaikeni, silmät suljettuina, ja vain kyyneleet, jotka pusertuivat
esiin, ja vavahdukset suupielissä ilmaisivat, että hän kärsi
hirvittävästi.
Armida Fors oli noussut seisomaan ja tuijotti suu auki Valborgiin.
Almea nauratti, hän tähtäsi karamellilla koiraa Sigridin polvella.
Pieni eläin koetti asettaa suutaan sen suunnan mukaan, minkä herkkupala
ottaisi lentäessään sen luo. Alme purskahti nauruun.
— Et saa antaa sille karamellia, sanoi Sigrid-rouva kesken kaiken,
— muutenkin lihoo liiaksi ja saa sydäntaudin. Saisit itsekin lakata
syömästä karamellia, hampaasi ovat jo aivan mennyttä.
— Kuka on sitten leipuri Laurén, kysyi Armida. — Hän on kai hiljan
muuttanut tänne. Kilpi minusta ei ollut hullumpi, tuollainen kullattu
rinkelihän on kallis.
Vanha rouva vuoteellaan vilkastui.
— Mikä lieneekään roisto ja maankiertäjä! Emme kukaan tunne häntä. Hän
on hiljan muuttanut ties mistä. Liinaa ei koskaan ole esitetty hänelle,
hän on nähnyt hänet puodissa, kun hän on käynyt noutamassa leipää.
Siinä he ovat tutustuneet — ajatelkaa, kuinka sopivaa seurustelua!
Ei toki minun aikanani sellainen tullut kysymykseen. Nuoret ihmiset
esitettiin kunniallisesti vanhempien läsnäollessa. Nämä ovat siellä
leipuripuodissa puhelleet kahden, ties miten paljon ja — mitä! Minä
kyllä aloin huomata, että hän niin kauan viipyi kun aamulla läksi ulos,
ja sitten rupesin huomaamaan, että kahvileipää tuli niin runsaasti. Kun
ostettiin kymmenellä pennillä pennin piparikakkuja ja minä laskin ne,
niin oli yksitoista ja kaksitoista, kerran oli viisitoistakin. Ensin
olin mielissäni, luulin, minä hullu, että leipurilla oli myyjätär,
joka laski niin huolimattomasti. Joskus toi Liina kotiin korvapuustin
kaupanpäällisiä, joskus torttujakin, ja minä, hullu ihminen, vain olen
mielissäni enkä näe, miten hän pussia avatessaan punastuu ja katsoo
alas. Kunnes kerran joku mieshenkilö saattoi hänet tänne portaille asti
ja siinä ojensi hänelle pussin. Silloin tuli totuus esiin. Ja nyt on
sitten pitkin kevättä käyty soutelemassa ja katselemassa kuuta. Siinä
tulee terveimmistäkin hermoista loppu, kun sellaista katselee, oi-voih!
Vanha rouva vaikeni nääntymäisillään.
— Mamma liioittelee niin kauheasti, sanoi Sigrid pureskellen
karamellia, joka alun pitäen oli tarkoitettu hänen koiralleen.
— Hyviä torttuja häneltä vain saa ja suurta leipää, huomautti Alme,
koettaen tekeytyä arvokkaaksi.
— No niin, sanoi Armida, — ei se nyt mikään hieno tarjous ole,
tietystikään...
Valborg naurahti vihlovasti.
— Hieno tarjous! sihahti häneltä hampaiden välitse. — Ja muut Kareliin
tytöt ovat muka naitetut niin hienojen tarjousten tekijöille...
— Ajaai, huusi äiti, — kuinka jumalaton sinä olet. Valborg, Valborg,
sinun ei käy hyvin. Ajaai, Jumala rankaisee...
Sigrid Vohlström yskähti ja laski koiransa maahan.
— Kyllä minä tiedän, mitä sinä Valborg tarkoitat, sanoi hän. — Te
olette aina, sinä ja sinun miehesi, halveksineet meitä. Vahtimestari
ei ole teidän mielestänne ollut ihminenkään. Mutta viime viikolla,
kun hienolle oluenpanijalle tuli rahasta tiukka, poikkesi hän
raatihuoneelle ja lainasi vahtimestarilta puolisataa markkaa!
Valborg Lindberg paineli punastuen ohimoitaan. Ah sitä Gunnaria, kuinka
hän saattoi...! Hänen, Valborgin, tieten ei se ollut tapahtunut...
Heidän piti ostaa lehmä, se oli hiukan kallis. Mutta olisi saanut jäädä
ostamatta, jos hän olisi aavistanut.
— Oi-voih, keskeytti äiti, — älkää Jumalan tähden riidelkö.
Sisaruksethan te olette, vaikkei sitä teistä uskoisi. Valborg on
kuin riivinrauta, Sigrid kuin koivunvasta. Aina minä olen sen
sanonut, että Vohlström on kaikkein paras minun vävypojistani: aina
vain esiliinakankaat syntymäpäivälahjaksi vanhalle mammalle, aina
röijykangas jouluksi. Ylivahtimestari kuolee vielä rikkaana miehenä.
— Mamma-pikku, puhui Armida ja teki äänensä oudon hiljaiseksi ja
ystävälliseksi, ikään kuin siten koteloidakseen tulevia karvaita
totuuksia, — mamma-pikku, en oikein ymmärrä... Mitä mammalla on tätä
tarjousta vastaan? Meidät kaikki mamma naitti sellaisella kiireellä,
että tuskin olimme täysikasvuisia.
Ilman mitään levähdyshetkeä äiti puuttui heti asiaan:
— Oi-voih — moititko sinä minua siitä? Olisitteko tyytyväisiä, jos nyt
istuisitte naimattomina? Oi-voih, kaikkea minun pitää kuulla! Vai enkö
ole toimittanut teille kaikille hyviä miehiä. Nimismies, eikö hän ole
hieno herra? Mitä sinulta puuttuu, Mida? Teillä on oma huvila, kuin
palatsi, ja hevoset ja lehmät. Ja hienoja juominkeja pidetään Akselin
päivänä — oi voih, kuinka Akseli piti minua hyvänä, kuinka monta
lasia viiniä hän minulle kaatoikaan! Ja sinä sait istua kruununvoudin
vieressä. Mida, Mida, kuinka sinulla on hyvät päivät.
— On kyllä, sanoi rouva Fors, — naimisissa täytyy naisen olla. Mikä
mies tahansa mieluummin kuin naimattomana. Juuri siksihän en ymmärrä...
Äiti ei kuunnellut häntä.
— Sigridin »papsista» toistan, mitä juuri sanoin. Hän on niin rikas,
niin antelias, niin hieno! Henkikirjuri Flor on »sinä» hänen kanssaan
ja kaupungin hienoimpien herrojen kanssahan hän istuu Bouchtilla
juomassa. Mutta eipä koskaan kuulla hänestä, että hän putoaisi alas
portaita, niinkuin Flor ja Salén ja kaikki muut. Ei Titti, kiitä sinä
onneasi: rikkaita ihmisiä te olette, kaksi ihmistä ja vapaat huoneet
raatihuoneella. Ettekä te lapsia kaipaakaan, teillä on Ami.
Ylivahtimestari Vohlströmin rouva pani kädet ristiin yli rintansa,
kainalosta kainaloon, painoi kokoon huulensa, nielaisi ja katsoi ulos.
— Sinä Valborg, alkoi äiti, — olet saanut inhimillisesti katsoen
hienoimman miehen...
Valborgilta vieri kerä permannolle ja lihava pieni Ami karkasi heti
sitä ottamaan. Sen kankeat, lyhyet takakäpälät luisuivat juostessa
niin, että permannolla rapisi. Sigrid riensi pelastamaan valkoista
kerää.
— Mamma ei jatka! keskeytti Valborg kiivaasti, — minä en kärsi sitä.
Tiedän etukäteen kaikki, mitä mamma aikoo sanoa, menen matkoihini, jos
minun taasen pitää kuulla jutut kuvernööristä ja lyseon maistereista...
Valborg vapisi. Hän ravisti rajusti vaaleita kiharoitaan ja paiskasi
työn pöydälle.
— Ajaai, sinä naurat kuin harakka, sanoi äiti. — Ajaai, kyllä sinä sen
saat kärsiä, että mamma sinulle puhuu...
— Ei, minä en kärsi!
Huolimatta tyttärensä vastustuksesta äiti otti puheeksi eräät
kuvernöörin tanssiaiset, missä Valborg oli ollut kaikkein kaunein ja
huomatuin nainen. Koko residenssikaupunki oli puhunut hänestä. Lapset
olivat sairaita, se oli kyllä surullinen asia, mutta kaikki piti ottaa
vastaan mitä Jumala lähetti.
— Ajaai, älä sinä naura! lopetti äiti puheensa — kiitä sinä Jumalaa:
hieno mies sinulla on ja lyseon maisterit kieppuvat vieläkin
ympärilläsi, niinkuin olisit tyttö Eikä sinun tarvitse mitään tehdä,
piikoja saat pitää niin paljon kuin tahdot. Neljättä käskyä ei miehesi
kunnioita etkä sinäkään sitä kunnioita. Sen vuoksi teidän lapsenne
sairastavat...
Valborg läksi huoneesta ja paiskasi oven kiinni jälkeensä. Maalta
tulleet tyttäret koettivat johtaa keskustelua kysymykseen, jonka vuoksi
oltiin koolla, mutta äiti ei hellittänyt. Häntä oli syytetty siitä,
että hän olisi naittanut tyttärensä epäedullisesti. Hän tahtoi vielä
puhua nuorimmasta tyttärestään.
— Sinä Alme — ajaai kuinka sinä olit kaunis ja kaunishan sinä olet
vieläkin! Sinä olisit saanut vaikkapa jonkun lyseon maistereista. Mutta
hyvänäpä tämä Lundinkin sinut pitää. Kuin posliininukke sinä olet ja
karamellia vain syöt. Vanhalle mammalle hän kyllä ei ole antanut yhtä
nappia, ei yhtä kahvipapua, vaikka seisoo Frilanderin tiskin takana
ja kyllä olisi voinut ottaa naulan tai pari, sitä ei kukaan olisi
huomannut.
Alme nauroi ja pureskeli karamellejaan.
— Eihän hän kotiinkaan uskalla tuoda mitään, sanoi hän. — Niin, joskus
jonkun karamellin.
Sigrid katsahti sisareensa.
— Titti muistaa taas sen kukallisen karttuunihameen, sanoi Alme
punastuen, — mutta Kalle osti sen, hän osti sen...
Liina ja Sanny ilmestyivät nyt keittiöstä johtavalle ovelle. He tulivat
onnellisina ja hymyillen kuin muista maailmoista. Ei mutta, kuinka
Liina olikin nuortunut! Midan täytyi lyödä kädet yhteen, hän ei ensi
hetkessä ollut sitä huomannutkaan, Liinahan oli kuin kaksikymmenvuotias
tyttö. Sannyn lapsi oli saanut ylleen ihkasen uuden heleänsinisen
koltun. Liina laski lapsen isoäidin vuoteeseen, keskelle harmaita
peitteitä, kuin kukkasen maantien hiekkaan. Äskeinen kirkas hymy tuli
taasen vanhoille kasvoille.
— Ajaai Sanny, kuinka se on kaunis! Siitä tulee kaunis tyttö, se pitää
naittaa oikein hienolle miehelle!
Näytti tulevan levähdys siihen kiihotuksen mielialaan, mikä oli
vallinnut huoneessa. Vanha äiti ja hänen nuorin tyttärensä hymyilivät
äitien hymyä, tuota hymyä, josta ihmissukukunta elää, ja jokelsivat
karkeilla äänillään lapselle. Ruoanhajukin vaikutti virkistävästi.
Liina nosti pöydän mamman vuoteen eteen ja kattoi siihen aterian.
Siirryttiin puhumaan vuokrien noususta kaupungilla. Kun nyt
mammallekin, niin vanhalle vuokralaiselle, oli rouva Kamberg kehdannut
ylentää kaksi markkaa kuukautta kohti, joten vuokra nyt teki kymmenen
markkaa kuukaudelta. Se oli sentään hirveä summa vanhasta liiteristä,
jossa rotat pyrkivät syömään kaikki käsistä ja jossa oli niin kylmä,
että tahtoi jäätyä. Pojat? — he voivat hyvin, olivat uljaasti tappaneet
kanan tänä aamuna, kaikki olivat heitä ihmetelleet. Kunhan vain
koulussa olisivat olleet vähän ahkerammat.
— Ei mutta kuinka tuo Liina on nuortunut! sanoi Armida varomattomasti.
Silloin vanha rouva yhtäkkiä muisti kaikki huolensa. Ei sopinut juuri
nyt käydä puhumaan pääasiasta, sillä tytöt olivat liian vilkkaassa
keskustelussa, mutta aina kun Liina tuli pöydän ääreen, tyhjensi äiti
hänelle pahaa mieltään. Miksei hän ollut laittanut kahvia niinkuin
mamma käski? Miksi hän oli laittanut aamiaisen? Miksi hän oli paistanut
kalan eikä keittänyt? Miksi hän nauroi eikä antanut oikeaa vastausta?
Liinan kärsivällisyyttä oli mahdoton järkyttää. Hänellä näytti olevan
loppumaton varasto hyvää tuulta. Hänen hymynsä ärsytti äitiä. Yksi
yllätys oli vielä jäljellä. Juuri ennenkuin asetuttiin pöytään, kantoi
Liina Midan ja Sannyn tuliaiskopat äidin sänkyyn.
— Ajaai — minkä tähden sinä nyt vasta näytät tämän mammalle? Ojooi,
tytöt kuinka hyviä te olette, ojooi!
Kaikki häärivät nyt koppien ympärillä. Liina käveli edestakaisin
keittiön ja mamman kamarin väliä. Hänen viimekesäinen sinikirjava
pumpulihameensa oli kaulan ympäri saanut uuden pitsin. Puna läikähti
tuon tuostakin hänen poskilleen ilman mitään järjellistä syytä.
— Odotatko sinä jotakin? kysyi Alme merkitsevästi hymyillen.
Liina punastui.
— Etteivät pastorskan kananpojat menisi meidän istutuksillemme, sanoi
hän nopeasti.
— Ei, huusi äiti ja päästi kolistellen käsistään limput ja paistetut
lampaanlavat, — hän kyllä odottaa jotakin. Katsokaa vain, kuinka hän
on nuorentunut ja kaunistunut! Synti nuorentaa etukäteen, jälkeenpäin
tulevat vaivat ja vastukset. Mutta taitaakin tämä aamiainen olla
valmis. Hän ei antanut kahvia sisarilleen, vaikka he tulevat
niin kaukaa ja hänen tähtensä, ja vaikka mamma käski... No niin,
päivälliseksi saatte kananpaistia. Istukaa nyt, olkaa niin hyvät ja
ottakaa, vaikkei täällä vanhassa kodissa olisikaan niinkuin teillä
on kotonanne. Ajaai, Mida, kuinka hienoa ruokaa teillä oli silloin,
kun kruununvouti oli vieraana Onnelassa. Sellaista kuhaa en minä
koskaan ole nähnyt ja niin sanoi kruununvoutikin. Ja Akseli kaatoi
minulle kaatamistaan portviiniä ja sanoi, että vanhan mamman pitää
vahvistua, minä olin lopulta ihan pyörryksissä... Mutta lapset,
miksette te syö, onhan tässä ruokaa, ottakaa nyt... Älkää pelätkö,
ettei pojille riittäisi, heille on jätetty keittiöön, he saavat, kun
tulevat koulusta. Liina, etkö sinä anna maitoa Sannylle... Syökää
nyt... ottakaa nyt. Minä syön aina kalan pään, se on kaikkein parasta
kalassa...
Maalta tulleet tyttäret halusivat kuulla kaupunginuutisia. He saivat
tietää, että Aline Kambergilla nykyään kävi paljon sulhasia. Koulun
matematiikanmaisteri, se uusi apteekkiherra ja tohtori etupäässä
kilpailivat hänen suosiostaan. Tohtori halusi perustaa kaupunkiin
kylpylaitoksen ja tarvitsi vaikutusvaltaisia ystäviä — sen tähdenhän
hän lienee hypännyt Kambergilla. Alinehan ei ollut kaunis, mutta kyllä
hän saisi miehen, hän oli rikas! Kestikievarin tytöistä oli vaiva ja
vastus, he hakivat Liinan seuraa, äiti oli ikkunasta näyttänyt heille
nyrkkiä. Vanha rovasti yhä eli, olisi ollut kaupungillekin eduksi, jos
Jumala olisi kutsunut hänet pois. Blonda? Hän voi hyvin, oli nuorekas
ja komea kuten ennenkin. Häneen eivät vuodet pystyneet. Paljon hän
oli ansainnut tänä talvena. Jokin rikas kunnallisneuvos — Helin oli
hänen nimensä — oli ostanut talon tässä lähellä. Nyt hän tarvitsi
rouvaa. Väitettiin hänen luvanneen Blonda Bouchtille tuhat markkaa, jos
Blonda toimittaisi hänelle hienon ja sopivan rouvan. Kunnallisneuvos
oli pitkin talvea saapunut kaikkiin hienoihin tansseihin, ja
jälkeenpäin hän aina jäi kaupungin herrojen kanssa juomaan Bouchtille.
Kunnallisneuvos maksoi kaikkien puolesta, hän kuului olevan niin
rikas, ettei sellainen raha kuin sata markkaa ensinkään tuntunut hänen
kukkarossaan.
— Rakentaisivat nyt valmiiksi sen kylpylaitoksen, sanoi rouva Forst
hellästi, — niin mamma voisi siellä tulla terveeksi.
— Mistä ne varat mammalle tulisivat — ajaai mitä sinä puhut! huusi
äiti. — Ja mitäs mammasta, mamma menee pian hautaan, kunhan te vain...
— Ash, että mamma viitsii — minä en jaksa kuunnella! sanoi Valborg ja
kolautti lasinsa pöytään.
Äiti jäi tuijottamaan häneen vihamielisesti ja samalla hellästi. Hetken
vaiettuaan hän sanoi:
— Ajaai, mikä sinä olet, joka et rakasta äitiäsi?
— No kun mamma valehtelee, sanoi Valborg. — Me menemme hautaan ennen
_mammaa_...
Sisaruksilla oli täysi työ saada äitinsä rauhoittumaan. Sellaisia
sanoja ei hänelle toki kukaan ollut koskaan lausunut ja nyt piti hänen
ne kuulla oman lapsensa suusta!
— Mamma, mamma-pikku, kiirehti Sanny tasoittamaan, — eikö mamma
huolikaan minun kuminaleivästäni? Minä kun erikoisesti mammaa varten
aina tiepuolesta kokoan kuminat...
Äiti pyyhki silmänsä ja näki viipaleen, jota tytär ojensi häntä
vastaan. Hän tunsi myöskin sieraimissaan kuminan hajun ja, unohtaen
kokonaan äskeisen mieliharminsa, hän nälkäisesti ja kiitollisesti
hymyillen tarttui leipään.
— Ajaai, kuinka se on hyvää, sanoi hän ja rupesi heti veitsellä
erottamaan pois kuorta. — _Liinaaa_... mene sinä ja liota mammalle tämä
leipä, en saa syödyksi, vaikka se onkin tuoretta... Liinaaa, tässä saat
nämä kuoret, älä vain anna kanoille, syö itse, onhan sinulla hampaat...
Liinaaa, missä sinä olet ja mitä sinä teet?
— Mamma-kulta, minä laitan nyt kuntoon nämä kainalosauvat.
Liina nosti huoneestaan kättään äitiään vastaan ja aurinko sattui
punaiseen samettipalaseen, jota hän piteli.
Äidin koko huomio kiintyi samettiin. Hänen silmänsä tuntui iloisesti
leimahtavan, mutta hänen suunsa moitti.
— Mitä... mitä... oletko sinä ostanut samettia? Uutta samettia?
Herra Jumala kuinka sinä tuhlaat! Mitä sinä oletkaan maksanut tuosta
palasesta? Varmaan kaksi _markkaa_...
— Se oli oikein, hymyili vanhin naiduista tyttäristä, — pikku mammalla
pitää olla!
— Niin pitää, niin pitää! säesti Sanny Saarinen. — Mutta mamma-kulta,
alkoi hän sitten varovasti koettaen päästä asiaan, josta he keittiössä
olivat Liinan kanssa puhuneet, — miksei mamma soisi Liinan menevän
naimisiin?
— Ajaai! parkaisi vanha rouva ikään kuin häneen olisi pistetty
veitsellä.
— Mutta mamma, pikku mamma-kulta, jos Liina nyt rakastaa herra Laurénia
eikä hän ole mikään huono ihminen...
— Ajaai... sitäpä hän juuri on!
Tyttäret vaikenivat ja katsahtivat taas toisiinsa. Valborgin kasvot
leimusivat. Liinan kamarista kuului tyyntä pientä koputusta ja
nakutusta.
— Mamma, sanoi Valborg, koettaen hillitä itseään, — mamma on tullut
niin pahaksi, suoraan sanoen, etten minä Liinan sijassa olisi yhtä
päivää mamman kanssa... Minä naisin vaikka jonkun rengin päästäkseni
pois mamman kynsistä...
— Ajaai, kuuletteko, mitä hän sanoo... että minä olen paha!
Maalaissisarukset koettivat voimiensa takaa saada aikaan rauhaa ja
sovintoa, mutta Valborgia oli mahdoton hillitä.
— Mamma ei rakasta lapsiaan, se on turhaa puhetta! selitti hän.
— Ajaai — ettei mamma rakasta lapsiaan!
— Omia mielitekojaan mamma rakastaa — milloin meitä naitetaan, milloin
emme saa mennä naimisiin...
Liina teki lopun kiistasta laskemalla kainalosauvat voihkivan äitinsä
eteen.
— No mamma, nyt mamma voi nousta.
Tuntui, että Liinan oli vaikea hillitä itseään. Hänen näennäinenkin
levollisuutensa vaikutti kuitenkin rauhoittavasti.
— Ajaai, Liina, lapseni, minun kaikkein rakkain lapseni! puhkesi äiti
puhumaan, silitellen kainalosauvojen punaista samettia. — Varmaan sinä
olet uhrannut kaksi markkaa tähän samettiin, ehkä kolme. Ajaai, kuinka
sinä olet hyvä mammalle! Eikö totta, sinä et heitä mammaa, sinä et
ajattele leipuria! Ajaai, sinä et tiedä, mikä palkka sinua odottaa.
Sinä tulet rikkaaksi, sinä tulet rikkaammaksi kuin yksikään koko
kaupungissa...
Kiitollisina siitä, että mieliala hetkeksi oli käynyt keveämmäksi,
kuuntelivat tyttäret taasen kerran sitä ihmeellistä tarinaa, jonka äiti
joka kerta uskoi heille suurena salaisuutena ja jonka hän luuli heidän
kuulevan ensi kerran. Tämä tarina oli aina pannut heidät epäilemään
äidin järkeä.
Vanha rouva alkoi kertomalla joistakin kaukaisista sukulaisista, sekä
aatelisista että aatelittomista, ja tuli vihdoin isoisäänsä kapteeni
Svanbyhyn, joka oli hyvin rikas ja hieno herra jostakin kaukaisesta
maasta, ja tämä isoisä oli kerran käynyt tervehtimässä heitä, silloin
kun Karell, lasten isä, vielä eli ja talo oli heidän. Pappa oli
trilloilla ollut häntä vastassa. Ajaai, kuinka kauniin hopeamaljan
isoisä oli tuonut — niin, tunsivathan lapset sen, se oli täytynyt
myydä, ja sadasta markasta, vaikka sen arvo oli ainakin kolmesataa.
Blonda Bouchtilla oli ollut sydäntä antaa vain sata markkaa ja hänen
hotellipöydällään se upeili, kaikkien juoppojen herrojen edessä.
Tähän asti oli kertomus varsin todenperäinen, vanhin lapsista muisti
vielä hämärästi tuon ystävällisen isoisän, joka oli silittänyt hänen
päätään, ja malja oli todella rouva Bouchtin kaapissa, sen he kaikki
tiesivät. Mutta sitten seurasi äidin kertomuksessa tuo outo kohta,
joka ei voinut olla muuta kuin sairaan mielikuvituksen tuote: isoisä,
kapteeni Svanby, oli muka johonkin henkivakuutusyhtiöön pannut suuren
summan Karoliina Kareliin nimelle, ja kun Liina täyttäisi viisikymmentä
vuotta, saisi hän rahat ja silloin hän olisi rikkaampi kuin yksikään
tyttö koko kaupungissa. Papan vanhan lipaston salalaatikossa olivat
paperit.
— Minä en koskaan ole koettanut avata laatikkoa, pappa oli ainoa, joka
tunsi tempun, mutta kun Liina täyttää viisikymmentä vuotta, silloin
se avataan, vaikkapa koko lipasto hakattaisiin kappaleiksi. Ja jollei
mamma eläisikään, niin muistakaa avata ja ottaa paperit! Oi-voih! Ei
mammaa silloin ole, oi-voih.
Vanha äiti seisoi postimestari Karell-vainajan lipaston ääressä ikään
kuin suojellen tätä ajan hampaan syömää, mutta sisällöltään niin
kallisarvoista esinettä. Hänen kyyneleensä valuivat vuolaina, hän ei
tuntunut luottavan uuteen aikaan.
— Liina, sanoi hän yhtäkkiä, hengissä nähden ne päivät, jolloin tytär
olisi rikas ja tyttären avulla koko perhe, — kai sinä, jos mamma vielä
siihen saakka eläisi, sitten mamman kuollessa toimitat mammalle kauniit
hautajaiset, kauniin kirstun ja kiven haudalle...
Maalta tulleet sisaret kauhistuivat ja vakuuttivat, että tietysti he
avaavat lipaston ja mamma elää silloin vielä...
— Ei, mamma ei elä ja te, te ette avaa! huusi vanha rouva
epätoivoissaan. — Te teette vain pilkkaa äidistänne. Ja kuitenkin on
lipastossa miljoona! Liina, Liinaaa, mamman kaikkein rakkain lapsi,
etkö sinä nyt voi tyytyä tuohon miljoonaan. Sen sinä saat eikä sinun
tarvitse odottaa kuin muutama vuosi.
Vaivainen äiti oli siinä kuin itse nälkäinen vanhuus, joka rukoili
nuoruudelta verta ja voimaa, tarjoten suurta ostohintaa. Valborg
Lindberg katseli häntä inho suupielissä, alkoi sitten kiertää pientä
huonetta kuin häkkiä ja kuiskaili itsekseen:
— Kuinka kauheaa olisi tulla vanhaksi, kuinka kauheaa!
Kukaan ei häntä kuunnellut. Maalta tulleet sisarukset lohduttelivat
ja vakuuttelivat. He puhuivat äänekkäästi, ja kun melkein kaikki
sisarukset olivat suurikasvuisia, tuntuivat pienet huoneet olevan
täynnä väkeä. Liina, joka oli kanniskellut astioita kaappiin, pysähtyi
äitinsä eteen, tumma puna kasvoilla. Hän pakotti itsensä puhumaan.
— Rakas mamma, mitä minä teen miljoonalla?
Äiti hätkähti.
— Ajaai mitä sinä uskallat sanoa! Mamman isoisävainaja, hieno, hyvä,
ylhäinen vanha herra varaa sinulle sellaisen summan, ja sinä olet noin
kiittämätön! Odota sinä, mamma rikkoo vielä lipaston ja polttaa paperit
etkä sinä saa mitään. Nälkää sinä olet omiasi näkemään, kerjätä sinun
pitäisi, että oppisit tietämään, mitä raha on ja miljoona. Sinulla
on ollut liian hyvät päivät — oi-voih! Mene sinä vain leipurisi luo,
jahka Laurénin kanssa näette vähän nälkää, niin tiedätte, mitä raha on.
Oi-voih!
Maalta tulleet tyttäret rauhoittivat äitiä parhaansa mukaan. Liina ei
ollut liikahtanut paikalta. Nojaten karkeita käsiään pöytään katsahti
hän ulos ikään kuin saadakseen sieltä rohkaisua ja odotti hiljaisuutta.
Kaikki puhuivat yhtaikaa, ylinnä vihloi äidin ääni. Sitten ei kuulunut
muuta kuin pienen koiran käpälien rapina permannolla ja Valborgin
virkkausneulan kilahdus kellonperiin, jotka pitkinä riippuivat hänen
rinnallaan.
— Mamma, sanoi Liina, — minä en koskaan jätä mammaa. Me olemme... me
olemme sopineet, että mamma muuttaa meille ja me pidämme mammaa niin
hyvänä ja...
Vanhan rouvan nyrkki kolahti lipastoon.
— Kuuletteko, mitä hän sanoo! Että minun, hänen äitinsä, pitäisi
muuttaa hänen ja mokomankin sivistymättömän moukan luo, jättää kaunis
kotini, missä minä olen syntynyt ja kasvanut. Täällä on joka nurkka
minulle tuttu, isäni on istuttanut joka puun, ja minun pitäisi lähteä
kiertämään joka kirkonkylään, minne sopii ripustaa rinkeli maantien
laitaan... Ei kiitoksia — mene sinä vain, menkää te kaikki ja heittäkää
vanha äitinne, jos te luulette siitä olevan siunausta. Neljäs käsky
on ainoa, jolle lupaus on annettu. Mutta menkää te vain. Pojat, jos
olisivat eläneet, Torvald, joka oli saanut nimensä kapteeni Svanbyn
mukaan, ja Selim, eivät olisi jättäneet vanhaa mammaa! Mutta he ovat
kuolleet — oi-voih! Kuinka kauniita lapsia he olivatkaan. Viikkoon
ei mamma riisunut vaatteita yltään eikä ummistanut silmiään, mutta
Jumala otti heidät luokseen. Kuinka kauniit he olivatkaan valkoisissa
kirstuissaan. Ne olivat kauniit kirstut, viisikolmatta markkaa
kappale. Tuolla peräkamarissa, missä Aline Kamberg nyt nukkuu, siellä
he makasivat, koko kaupunki kävi heitä katsomassa. He eivät olisi
jättäneet vanhaa mammaa, oi-voih!
Armida ja Sanny ehdottivat heti mitä sydämellisimmin, että hän
muuttaisi heille, sekä Akseli että Tuomashan niin pitivät mammasta.
Pienen hetken tämä tuntui tyynnyttävän äitiä, hän katsahti
vahingoniloisesti vanhimpaan tyttäreen ja rupesi muka suunnittelemaan
muuttoa.
— Ei, sanoi Liina, kääntäen katseensa pois ikkunasta, — ei mamma viihdy
missään muualla kuin täällä, missä on syntynyt. Mamma asuu tässä ja
minä tulen joka aamu mammaa katsomaan ja tulen taas illalla.
Äiti rupesi nauramaan. Se teki Valborg Lindbergiin niin kammottavan
vaikutuksen, että hän pakeni toiseen huoneeseen ja otti hatun päähänsä.
— Ei sinun tarvitse tulla illalla eikä aamulla, huusi äiti, — ole sinä
vain yöt päivät leipurisi luona.
Liina otti tarjottimen pöydältä ja hävisi keittiöön. Hänen omaisensa
olivat äkkiä käyneet hänelle aivan kuin vieraiksi, Sannykin, joka
äsken oli sanonut ymmärtävänsä häntä ja iloitsevansa hänen onnestaan.
Ei enää tuntunut olevan ketään muuta ihmistä maailmassa kuin Laurén,
Benjamin, joka viime Karoliinan päiväksi oli lahjoittanut hänelle
piparikakkusydämen, suuren kuin limppu, ja käskenyt hänen ajatella,
mitä se merkitsi. Päivä päivältä heidän välinsä sitten oli käynyt
selvemmäksi ja vapunpäivänä Benjamin niin kauniisti oli tarttunut
hänen käteensä ja pyytänyt häntä vaimokseen ja sanonut, että hän pitää
murheen myöskin sairaasta mammasta, jollei Liina voi häntä jättää.
Liina ei kai olisi todenperään kallistanut korvaansa hänen puheilleen,
jollei hän juuri olisi niin kauniisti luvannut pitää murhetta mammasta.
Sitä ei moni mies olisi tehnyt, mutta niin tyyntä ja tasaista ei
ollutkaan toista maailmassa kuin Benjamin. Ei muuta kuin se yksi! Liina
tunsi, että hänellä on voimaa luopua kaikista omaisistaan, kaikista
sisaruksistaan, mammastakin hänellä on voimaa luopua! Benjamin tahtoo
ostamaan sormukset jo näinä päivinä, jo tänä päivänä hän saattaa tulla
puhumaan mamman kanssa. Oi, tällä hetkellä Liina on valmis menemään!
Hän unohti työnsä, hän oli tämän jälkeen haluton kaikkeen täällä
kotona. Vaistomaisesti hän meni kuistille ja jäi siihen katselemaan
taivasta, jota näkyi koivunlehvien välitse. Kuinka häntä näin
ahdistikin! Tuntui siltä, kuin hänet olisi aiottu haudata elävältä.
Sanny tuli hakemaan häntä. Hän vakuutti Liinalle, että kaikki kääntyy
hyväksi, kyllä mamma vielä taipuu, tällä hetkellä ei hänelle kuitenkaan
enää pidä puhua, hän on sairas. Vihdoin viimein hän pitkien pyyntöjen
perästä suostui panemaan levolle, rakas pikku mamma.
— Se on sama, sanoi Liina hiljaa, — minä en välitä! Minä menen
Laurénille.
Sanny vei hänet siihen huoneentapaiseen, missä pojat asuivat. Siellä
seisoi Valborg ja silmäili jotakin kulunutta koulukirjaa.
— Se on sama, minä en välitä, toisteli Liina itkun ja hymyn vaiheilla,
— minä rakastan Laurénia.
— Hän myöskin sinua? kysyi Valborg ja kohotti pilkallisesti
kulmakarvojaan.
— Rakastaa...
— Kuinka kauan?
— Aina. Te ette tunne häntä...
Muut sisaret tulivat varpaisillaan huoneeseen.
— Aiotko sinä, Liina, todella naimisiin? sanoi Mida. — Etkö ole
ajatellut, että sentään olet ikäihminen ja että Laurénin rakkaus voi
sammua?
— Hän on yhtä vanha kuin minä.
— Mamma sanoi, että hän on vasta nuori poika!
— Se ei ole totta.
— No niin. Vaikka mies ja nainen ovat samanikäiset, on nainen vanhempi.
Sinä et tiedä, mitä avioliitto on.
— Mutta, sanoi Liina, taistellen kuin henkensä uhalla, — ettekö
ensinkään muista niitä aikoja, jolloin teillä oli sulhanen?
— Liian hyvin, vastasi Valborg, punastuen ikään kuin häpeästä. — Kaikki
on petosta! Nuoruus pettää, rakkaus pettää, elämä pettää. Minä varoitan
sinua kokemuksesta.
Sannylla oli toiset kokemukset. Hän oli onnellinen. Seitsemän lasta
heillä oli ja köyhyyttä vastaan täytyi taistella, mutta kyllä hän
puolestaan vain kehoitti jokaista naista menemään naimisiin.
Tyttäret unohtivat, että äiti oli levolla ja huusivat täydellä
äänellään. Yhtäkkiä ilmestyi rouva Kambergin palvelustyttö ovelle
ja toi emännältään ne terveiset, että neidillä on vieraita ja että
täältä kuuluu kaikki. Liina heräsi ajatuksistaan lieden ääressä, pyysi
anteeksi, että oli meluttu ja lupasi, että oltaisiin hiljaa. Tyttö
ei heti lähtenyt. Hän katseli tuttavallisesti, kuinka Liina käänteli
kananpaistiaan, ja kysyi, milloin häät tulisivat. Tiedettiinhän se,
että Laureeni kauan oli hakenut uskollista myyjätärtä puotiinsa. Rouva
Lindberg käski ylpeästi tyttöä menemään tiehensä. Hänen mentyään sihisi
pieni keittiö kuiskauksia. Siinä Liina nyt kuuli, mitä tarkoituksia
Laurénilla oli! Parasta oli vain jäädä asumaan mamman kanssa. Ja
mihinkä mammakaan olisi joutunut.
Liina vaikeni. Hän päätti antaa sisartensa olla siinä luulossa, että
hän taipuu, mutta itse asiassa hänen päätöksensä vain vahvistui.
Sisaret, raukat, olivat onnettomat, mitäpä he saattoivat tietää
ihmisistä, jotka omasta vapaasta halustaan menivät naimisiin.
Laurénilla oli kerran ollut morsian, joka oli kuollut, ja tähän asti ei
hän ollut voinut häntä unohtaa, mutta sitten hän oli nähnyt Liinan...
Mamman kamarin ovi avautui äkkiä.
— Ajaai miksi te puhutte niin hiljaa? huusi vanha rouva. — Senkö tähden
ettei mamma kuulisi?
Hän sai tietää syyn. Oi-voih, silläkö lailla rouva Kamberg kehtasi
heitä kohdella! Aidan hän oli pannut keskelle pihaa ja jättänyt
heidät, Karellit, takapihalle yhdessä pastorin kanojen kanssa. Heidän
pienet istutuksensa hän oli työntänyt solaan, minne ei koskaan tullut
aurinkoa, eivät yhtään kunnollista sikurinjuurta he saisi kahviinsa
ensi talvena...
Liina pesi astioita vadissa, joka oli liian pieni. Äiti ja sisarukset
yhä puhuivat. Pojat tulivat kotiin koulusta ja hyökkäsivät äitinsä
tuliaisten kimppuun. Kuin unessa kuuli Liina tuon tuostakin äitinsä
äänen: »Älä nyt siinä viskele niitä astioita, mitäs ne ovat sinulle
tehneet?... Miksi sinä taas olet ottanut uuden pyyhinliinan, ikään kuin
ei niitä vähemmälläkin saisi kulumaan... Heitätkö sinä pois kokonaisen
potaatin — ajaai, kuinka jumalattomaksi sinä olet tullut!... Kylläpä
tämä kana on laiha, ei se mihinkään riitä, täytyy ottaa lihaa lisää.
Se ei ole ensinkään pahentunutta, täytyy hakata hienoksi ja panna
riivileipää... tuokkosesta ruokasäiliössä... mamma on valinnut pois
jokikisen murenen, johon hiiret olivat koskeneet... kautta Jumalan
olen minä sen tehnyt.» Sisaret tulivat sanomaan Liinalle hyvästi. Yksi
pyyteli kahville tänään, toinen huomenna. Valborg syleili vanhinta
sisartaan ja kuiskasi: »Kaikki päättyy kerran — siinä on lohdutus.»
Sitten hän sitoi solmuun pitkän valkean harsonsa. »Kun ei Liina-täti
lukenut minun kanssani läksyjä», sanoi Pelle, »mitenkäs minä olisin
osannut!» »Minä tapoin tänään kanan...» sanoi Freedi, »maisteri pani
nurkkaan ja uhkasi jättää luokalle... Housut, niin housut ovat taas
rikki. Jos täti kerrankin panisi paikaksi nahkaa, etteivät aina menisi
rikki!»
Kissa naukui oven takana. Liina heräsi mietteistään.
— Älä päästä, huusi äiti nopeasti Sannylle, — se on vain sellainen
juoksukissa, Liina sitä on suosinut, se luulee jo, että tämä on hänen
kotinsa.
Veri läikähti Liinan kasvoille ja hän iski hakkuurautaa, niin että se
tarttui pytynpohjaan, jolla lihankappaleet olivat. Hänen kävi kissaa
niin sääli. Olisipa hänellä ollut jotakin sille antaa! Mutta ei mitään
omaa hänellä ollut, ei sen vertaa valtaa, että olisi antanut palasen
nälkäiselle eläimelle. Olikohan maailmassa yhtään niin köyhää kuin hän!
Kissa naukui yhä, venytellen ja nälkäisesti.
— Onko se kaunis? sanoi Sanny ja katsahti ikkunasta.
— Mitä vielä, vastasi taas äiti. — Silmäpuolikin se on, missä lienee
tapellut. Ei sillä ole hätää näin kesällä, syököön lintuja ja hiiriä,
kummastakaan ei talossa ole puutetta. Rouva Kamberg tässä kuului
valittelevan, etteivät saa aamuisin unta sen jälkeen kun ottivat
kaksinkertaiset ikkunat pois, linnuthan alkavat laulaa jo heti
puoliyöstä. Meille ei kuulu, kun emme ota pois kaksinkertaisia.
Olenko minä näin sanomattoman köyhä? ajatteli Liina ja taisteli
tuskaansa vastaan. Mutta jahka minulla on koti, niin on silmäpuolella
kissallakin koti. Ja tätä ajatellessa nousivat kiitollisuuden
kyyneleet hänen kurkkuunsa, niin että hänellä oli täysi työ salata
niitä. Benjamin tulee häntä pyytämään, tällä viikolla oli hän sanonut
tulevansa, ehkä huomenna, ehkä tänään — mamma ei saata kohdella häntä
huonosti.
Ei, mamma ei saata. Kun hän näkee Laurénin, niin hän heltyy. Laurén on
niin hieno ja vakava, suorastaan kaunis!
Jännitys Liinan mielessä kasvoi kasvamistaan. Hänen asiastaan ei enää
puhuttu. Tytöt, Mida ja Sanny läksivät päivällisen syötyä kahville
Vohlströmien luo. Pojat, pelästyneinä maisterin ja äitinsä uhkauksista,
lukivat läksyjään, niin että kumisi. Liina istui keittiössä ja
tuuditti hyräillen uneen Sannyn lasta. Päivän levottomuuden jälkeen
oli hänelle tullut suloinen levon hetki ja hän katseli tuon tuostakin
ulos, ajatellen, että entä jos Laurén jo tänään, juuri nyt, saattaisi
tulla. Hän tunsi käsiinsä voimakkaan lämmön lapsen ruumiista ja jokin
juhlallinen ilo ja mielenliikutus täytti hänen rintansa.
Silloin tuli mamma keittiöön ja yllätti hänet keskellä hänen
ajatuksiaan. Mamma katsoi häneen pitkään, ei auttanut, että hän loi
silmänsä maahan, että hän painoi kasvonsa lapsen kasvoja kohti — mamma
oli arvannut kaikki tyynni. Hän sanoi:
— Ajaai, vai luulet sinä, että sinäkin lapsistasi voit saada iloa ja
siunausta. E-ei! Kirousta ja surua ne tulevat sinulle tuottamaan, jos
sinulla niitä tulee olemaan. Oi-voih, oi-voih!
Mamma ei sanonut mitään muuta. Mutta mitenkä hänen sanansa lienevätkään
musertaneet tyttären. Mamma ei suorastaan kironnut, mutta oli kuin
elämisen idut olisivat tukahtuneet tyttären povessa. Liina viipyi vielä
hetkisen painuneena lasta vastaan. Sitten hänestä rupesi tuntumaan
siltä, että hän oli jokin kirottu olento, joka saastuttaisi viattoman
lapsen. Nopeasti hän nousi ja nosti pienen olennon sängylleen, jossa
vielä oli syvennys sen jälkeen kuin lapsi viimeksi oli siinä maannut.
Se heräsi ja rupesi huutamaan, mutta hän pakeni sen luota. Tämä oli
jotakin hermoheikkoisuutta, hän tiesi sen, ei olisi ollut lupa tehdä
tällä tavalla. Mamma torui ja se oli aivan oikein. Liinan teki mieli
karata kotoa, karata vaikkapa kaivoon, vaikkapa järveen. Mamma kopisti
nyrkillään pöytään, hän kuuli sen, mutta hän ei totellut, hän ei
voinut, hän juoksi pihamaalle ja paineli käsiä rintaansa vastaan.
Yhtäkkiä hän muisti pastorin. Pastorin luohan hän voisi mennä ja kysyä
neuvoa! Pastori tietää, miten hänen on meneteltävä, pastori on aina
ollut niin ystävällinen, niinkuin pastorska. Ehkei Jumala vielä ollut
häntä hylännyt, kun lähetti tämän neuvon hänen suureen hätäänsä.
Ja Liina meni keittiön oven ohitse, missä äiti seisoi punainen sametti
helottaen kainaloista, eteisen matalalle ovelle ja nousi vinnille,
missä hänen musta pukunsa riippui lakanan sisällä. Hänestä tuntui siltä
kuin täytyisi pukeutua näin ikään kuin ripille mennessä. Niin pian kuin
hän koiruohojen ja paikatun lakanan sisältä sai käsiinsä tutun puvun,
lankesi hänen mieleensä jotakin siitä rauhasta, mitä hän niin monta
kertaa oli tuntenut tässä puvussa. Hän oli kuulevinaan rippivirren
ylhäältä lehteriltä ja näkevinään pappien juhlallisina astuvan
alttariympyrää kohti, kalkki ja öylättiastia kädessä.
Missä synnin ja vihan maailmassa hän tänään olikaan elänyt! Omaa
äitiään vastaan hän oli kantanut vihaa — oih, mitä veriruskeita syntejä
hän olikaan kasannut omalletunnolleen! Voisiko Jumala milloinkaan antaa
hänelle anteeksi?
Alhaalla parkui lapsi ja isoäiti huusi kilpaa sen kanssa. Liina kopeloi
alas äkkijyrkkiä tikapuita lauhana, nöyränä, katuvana. Oli itse asiassa
turhaa enää mennä pastorin luo: hän tiesi jo Jumalan tahdon. Mutta
kun hän oli aikonut ja pukeutunutkin, niin hän kuitenkin meni. Äiti,
nähdessään hänen aikomuksensa ei häntä pidättänyt. Hän tiesi, että
pastori kyllä tuli oikaisemaan neljännen käskyn rikkojan.
Pastorille tarvitsi tuskin mitään kertoa, hän ymmärsi kaikki ja oli
kuullutkin kaikesta. Kyllähän koko kaupunki tunsi, että Laurén katseli
Liina Karellia. Pastori pyysi häntä peremmälle, mutta Liina oli
pysähtynyt tuolille ovensuuhun ja hypisteli siinä suurta nenäliinaansa,
joka oli ollut mustan puvun taskussa sitten viime ripilläkäynnin ja
hajusi koiruohoilta.
— Niin, tämä on vaikea asia, sanoi pastori ystävällisesti.
Hän nousi, meni salin ovelle, kuiskasi ovenraosta rouvalleen, että hän
hetken perästä tulee kahville, ja sulki oven.
— Niin, tämä on vaikea asia. Oletteko te vakavasti neuvotellut
omantuntonne kanssa? Te olette, niinkuin äitinnekin, herännyt ihminen.
Teissä pitäisi omantunnon puhua.
— Niin, nyyhki Liina, kierrellen nenäliinaa käsissään ja niellen
katkonaisia sanoja, — se on sanonut niin monella lailla. Se on sanonut
senkin, että miehen pitää luopua isästänsä ja äidistänsä ja... että jos
me... minä ja se toinen... otamme mamman luoksemme... Mutta mamma ei
tahdo...
Liina puhui ja puhui. Paperiveitsi kolahti pastorin kädestä pöydälle.
— Tutkikaa tarkoin, onko se tunne, jonka perusteella te ajattelette
avioliittoon menoa, Jumalasta vai onko tämä vain kiusaajan ääni, joka
houkuttelee synnin teille. Ehkä te tahdotte päästä siitä rististä, mitä
vanhan äitinne sairaus teille tuottaa? Te tunnette ikään kuin kahleet
käsissänne ja jaloissanne — mutta näiden kahleiden kautta voi kulkea
tie vapauteen.
Liinaa puistatutti. Pastori puhui niin että meni läpi luiden ja
ytimien. Milloin oli hänen äänensä lauha ja ystävällinen, milloin se
jyrisi kuin tuomarin ääni. Pian tulivat he yksimielisiksi. Liinan
omantunnonääni sanoi jo selvästi: ei sinun pidä jättämän vanhaa
äitiäsi, ja samaa sanoi pastori. Liina aukaisi polvellaan nenäliinan,
jonka hän oli kiertänyt nuoraksi, ja hänen kyyneleensä vuotivat
helpommin.
Pastorska oli kai oven takaa kuullut, että puhe pastorin kamarista
alkoi loppua, koska hän tuli sisään ja kutsui Liinaakin kahville.
Kun ei Liina sanonut jaksavansa, huomautti hän, että totta kai Liina
taas tänä kesänä, kun he matkustavat kylpylaitokseen, hoitaa kukat
ja käy tuulettamassa huoneet ja ruokkii kanat, niinkuin ennenkin.
Maksusta kyllä taas sovitaan. Liina niiasi ja kiitti. Pastori painoi
osaaottavasti hänen kättään ja sanoi eteisen ovella:
— Minä luulen, että omatunto pian tulee palkitsemaan teidät tästä
päätöksestä. Menkää Jumalan nimeen.
Liinaa pyörrytti, kun hän astui alas portaita. Veripunainen iltarusko
hehkui lauta-aidan takaa puiden oksien välitse. Ulkoilma selvitti hänen
päätään. Kirkkopuistossa kukkui käki, heillä kotona itki pieni lapsi.
Silmänräpäyksen Liina viipyi portailla ja hengitti. Silloin astui
portista kuin Jumalan lähettämänä se ihminen, jolle hänellä oli asiaa
tällä tärkeällä hetkellä.
Liina katsoi häneen hetkisen, ennen kuin pääsi liikahtamaan. Ja tuona
lyhyenä silmänräpäyksenä näki hän hänet kokonaan: näki, kuinka hän oli
kaunis ja verevä, kuinka hän oli hienoissa mustissa vaatteissa, uusi
musta hattu päässä, kädessä suuri pussillinen torttuja.
Ja hänestä täytyy erota!
Liina nieli alas hätänsä, sai jalkansa liikahtamaan ja seisoi pihamaan
hiekalla. Leipuri nosti lakkiaan ja hymyili, niin että leveät hampaat
tulivat näkyviin viiksien alta. Hän oli ajanut sileiksi poskensa.
Kuinka nuori hän oli!
Liina seisoi kädet ristissä hänen edessään ja sanoi, ettei se ollut
Jumalan tahto... että heidän täytyi erota... olisi ollut suuri synti
jättää äiti, sellaista syntiä ei olisi annettu anteeksi... siitä olisi
seurannut paljon kirousta... Ei ollut Jumalan tahto.
Benjamin Laurén oli aivan hämmästyksissään ja kysyikin jotakin.
Liina hoki itkunsa lomassa yhtä ja samaa ja rutisti käsissään märkää
nenäliinaansa. Hän näki, että Benjamin loukkaantui. Hän ei voinut sille
mitään.
Ei mitään hän voinut, vaikka olisi henkensä heittänyt!
Laurén sanoi hyvästi ja hänen äänensä oli närkästynyt ja jyrkkä. Liinan
sydäntä vihloi, hän ei tuntenut Benjaminia, hän pelkäsi häntä, hän
kutsui häntä takaisin. Jäähyväishetkellä hän rukoili häneltä armoa,
yhtä silmänräpäystä vielä.
— No niin, mitäs minä... mitäs minä asettuisin sinun ja Jumalan tahdon
väliin.
— Eikös tämä sitten... sinun mielestäsi... ole Jumalan tahto?
— Ei.
— Oi! vaikeroi Liina ja piteli päätään.
— Hyvästi sitten vain ja hyvää voimista.
Liina otti häntä kädestä ja katseli häneen niinkuin katsellaan
kuolleeseen, ennen kuin arkku naulataan kiinni.
Laurén painoi hatun päähänsä, litisti leivospussin kainaloonsa ja
meni yskähdellen porttia kohti. Silmänräpäyksen Liina seisoi keskellä
pihamaata pääsemättä paikaltaan. Hän heräsi siihen, että jossakin
naurettiin ja näki Kambergin palvelijan keittiönikkunassa vastapäätä.
Aline ja rouva Kamberg taas olivat ruokasalin ikkunassa. Ja kun Liina
kääntyi mennäkseen kotiin näki hän talonmiehen ikkunoissa ihmisiä ja
mamman-kamarin ikkunassa tutut kalpeat kasvot.
Liina riensi kaikkien näiden silmien nuolten satuttamana eteenpäin
kuin haavoitettu otus, joka etsii lymypaikkaa kuollakseen. Kuin hiiri
hän sujahti sisään solasta pienen keltaisen talon ja rouva Kambergin
rakennuksen väliin. Siellä hän lyyhistyi multalavojen ääreen seinää
vastaan ja purskahti itkuun.
Hänen sydämensä oli halkeamaisillaan.
Oli hyvän aikaa koputettu seinään, ennen kuin hän sen huomasi.
— Liina, _Liinaaa_... kitketkö sinä nyt niitä sikurejasi ja sipulejasi
parhaimmassa mustassa hameessasi? Oivoih! Tule heti sisään. Oi-voih!
Liina sävähti pystyyn, nielaisi muutaman kerran ja noudatti äitinsä
käskyä.