ROSLUND: En ymmärrä.
AURA: Hänellä kun ei ole varoja, niin ei voi omaa kotia perustaa,
vaikka niin tahtoisi morsiamensa kanssa yhteen mennä.
ROSLUND: Vai sillä lailla! Oletpa kovin hellätunteinen, kun niin
toisten onnea ajattelet.
AURA (Kääntyy poispäin ja pyyhkii jälleen silmäänsä).
ROSLUND: Enpä tiedä. En osaa sanoa, millä lailla voisin sen asian
järjestää. En minä voi hänelle palkkaa korottaa hänen nykyisessä
toimessaan eikä parempaa paikkaakaan sillä alalla nyt ole tiedossa
häntä varten. Onhan hän muuten kunnon mies.
AURA (Kääntyen jälleen Roslundiin päin). Jos lainaisitte hänelle
viisisataa markkaa?
ROSLUND (Kummastellen). Viisisataa markkaa?! Lainata? On tuo pyyntösi
hiukan kummallinen.
AURA (Vilkkaasti). Lainatkaa sitte minulle! Sanoittehan äsken juuri
olevanne aina valmis minua auttamaan?
ROSLUND: Sanoin. Ja olenkin -- millä voin -- sinua. Mutta tämähän ei
koske sinua. Itse äsken sanoit, ettette mitään tarvitse.
AURA: Kyllä. Minä pyydän: auttakaa!
ROSLUND: Sinä siis vain et tahtonut suoraan sanoa, vaan näin kautta
rantain koetit sen saada?
AURA (Kuin hämillään, mutta omituisen hehkuvasti). Niin -- ei. Minä
pyydän: lainatkaa minulle!
ROSLUND: Lainata -- sitä en koskaan tee -- tällä lailla. Mutta jos
sinulle annan, niin annan tahtomatta antamaani takaisin.
AURA: Niinkö?! Olkaa niin hyvä! Tiesinhän, että tahdotte minua auttaa.
ROSLUND: Mutta viittä sataa markkaa minulla nyt ei niin vain satu aina
lompakossani olemaan. (Ottaa esille lompakkonsa.) Tuossa: kaksi sataa!
No, ja vielä viisikymmentä! Siinä kaikki. (Antaa setelit Auralle.)
AURA (Piiloittaa nopeasti rahat povelleen). Hyvin paljon kiitoksia!
Tiesinhän, että... (Tehtaan torvi puhaltaa ensimäisen kerran
päivällislomalle.) Tuota! Jokos on päivällisaika?!
ROSLUND: Mutta minulla on sanottava sinulle vielä yksi sana, Aura.
(Helena Häkkinen ilmestyy perälle oikealta iso kori käsivarrellaan,
avaa kojunsa ja asettaa leipiä, limonaatipulloja y.m. esille,
huomaamatta mitä etualalla tapahtuu.)
AURA: Tuossa Helena Häkkinenkin tuli kojuunsa: näkee teidän täällä
kanssani puhelevan.
ROSLUND: Mitä se tekee?! Käydään tänne syrjään sitte. (Menee oikealle
puolelle ulkohuonerakennuksen seinustalle.)
AURA (Seuraa häntä). Että mitä niin tahdoitte sanoa?
ROSLUND: Että semmoisesta, kuin viime sunnuntaina oli iltamassa
työväenyhdistyksen talolla -- ja perästäpäin -- tapahtunut, ei pitäisi
toiste enää tulla korviini kuiskettakaan.
AURA: Mitä insinööri tarkoittaa?
ROSLUND: Sen tiedät kyllä. Totta on, että renkini, joka oli ollut
juovuksissa, oli pääsyyllinen ja sen tautta en ai'okaan häntä enää
kauan palveluksessani pitääkään.
AURA (Hätkähtäen). Minunko tähteni?
ROSLUND: Sinun. Ja etupäässä tehtaan tähden? Ei ole hyvä, että
semmoinen elämä ja elämöiminen pääsee täällä huutoon.
AURA (Naurahtaen). Semmoinen elämä! Kaikki eivät osaa tekojaan yhtä
hyvin salata!
ROSLUND (Joka ei ole huomaavinaan Auran sanojen salaviittausta). Olen
saanut siitä jo kylliksi kuulla.
AURA: Keneltä?
ROSLUND: Eri taholta.
AURA: Roslund:
AURA: Ei. Joku siitä on käynyt teille puhumassa. Taidanpa arvata.
ROSLUND: Minulle suorastaan ei kukaan. Olen saanut kuulla sen syrjästä.
AURA: Pastori Portimolta!
ROSLUND: Se voi olla samantekevä!
AURA: Tietysti pastorilta. Tuossahan kauan seisoitte ja juttelitte. Ja
tietysti siitä. -- Sen kyllä näin kaikesta. (Kuuluu tehtaan toinen
puhallus.)
ROSLUND: Kas niin! Ei siis enempää siitä. Mutta toivon, että se siihen
loppuukin.
AURA: Vai on Reetu siis käynyt pastorille valittamassa?!
(Pilkallisesti.) Ha-ha-ha-ha-ha! Kaikkia sitä kuulenkin!
ROSLUND: Se voi olla samantekevä, kuka sen on puhunut. Minä en sitä
tiedä.
AURA: Mutta minä sen tiedän. Minä olen vissi siitä, että se on hän eikä
kukaan muu.
ROSLUND: Jos niin on, niin lienee hänellä ollut syytä siihen.
AURA: Saattaahan olla. Enhän minä sitä kiellä. Huonohan minä olen vaimo
Reetulle, joka on niin uskonnollinen mies. -- Siksihän he ovatkin
pastorin kanssa niin likeisessä mielipiteiden vaihdossa. -- Mutta miksi
minä Reetulle vaimoksi jouduin, senhän te, insinööri, tiedätte yhtä
hyvin kuin minä. Ja kovinhan minä olen huono ihminen, tiedänhän minä
sen. Vaan siitä minä en syytä ketään muuta, kuin itseäni.
ROSLUND: No, no, Aura! Ei saa tekeytyä huonommaksi, kuin onkaan!
Kelläpä meistä ei olisi vikansa ja suuretkin?! Niin no: hyvästi nyt
sitte! (Ojentaa Auralle kätensä.)
AURA (Tarttuu siihen). Hyvästi!
ROSLUND (Poistuu nopeasti rakennuksen taa vasemmalle).
AURA (Seisoo paikallaan, hänen mentyään). Vai on se vanha raato käynyt
minusta valittamassa?! (Puolikovaan katkerasti ja pitkään nauraen.)
Ha-ha-ha-ha-ha-ha-ha! (Muistaen yht'äkkiä.) Ja Manu joutuu siitä pois
paikastaan! (Hänen kasvonsa vääntyvät itkuun, hän vaipuu halkovajan
kynnykselle istumaan, peittää kasvonsa esiliinaansa ja itkeä nyyhkyttää
hiljakseen. Kuuluu tehtaan kolmas puhallus.)
AURA (Hypähtää istualtaan, kuivaa silmänsä, tunnustelee poveaan, jonne
kätki rahat, koppaa vajasta muutaman puun syliinsä ja rientää pihan
poikki portaita ylös huoneeseensa.)
HELENA (Huutaa kojustaan Auran rientäessä pihan poikki, mutta tämän
siitä välittämättä, pari kertaa). Aura! -- -- Aura!!
VILPPU (Tulee samassa vasemmalta perältä, nopeasti Helenan kojua
kohti).
HELENA: Vilppuko se on? Ensimäisenä ehätit!
VILPPU: On turkasen nälkä.
HELENA: Ruoka on kotona valmista. Käy syömään vain ilman minutta!
Toivon tässä saavani myydyksi vasta uunista ottamiani hiivaleipiä.
Olisin tuossa Aurallekin yhden lämpimiksi antanut, mutta eihän tuo
huutoani kuullut tullakseen hakemaan.
VILPPU: Antakaa tänne! Minä vien hänelle.
HELENA: No, vie! (Valitsee leivän.) Tuossa! Tuohan on hyvin paistunut.
Vie se!
VILPPU: Niin hyvältä näyttää, että tekisi mieli puraista siitä
itsenikin pala. (Koppaa leivän ja lähtee tulemaan Ahkion asuntoa
kohti.)
HELENA (Huutaen hänen jälkeensä). Sano, että heti leikkaa Reetulle kun
hän tulee päivällistä syömään!
VILPPU (Taakseenpäin). Kyllä, kyllä! Tietää sen sanomattakin! (Tulee
Ahkion ikkunan eteen.) Onko emäntä kotona? Aura hoi!
AURA (Tulee ikkunaan). Vilppuko siellä?
VILPPU: Helena Häkkinen lähetti lämpimät. Ottakaa vastaan! (Nousee
kiikkulaudalle.)
AURA (Avaa ikkunan). Herranen aika! Ja näin ikkunasta! Kiitoksia
paljon! Eipä ole aikaa sisään tulla. Suuret kiitokset Helenalle!
VILPPU: Käskettiin heti Reetullekin antamaan päivälliseksi.
AURA: Arvaahan sen! Vaikka kaikki syököön -- minun puolestani.
VILPPU (Hyppää alas). Ja morjens sitte taas!
AURA: Vilppu, hoi! Maltahan! Tulehan lähemmäksi!
VILPPU: Mikä on?
AURA: Tulehan ihan tänne ikkunaan kiinni! Tähän, tähän!
VILPPU (Nousee jälleen kiikkulaudalle ihan likelle Auraa). Mikäs
salaisuus nyt?...
AURA (Puolikovaan). Lahja vaatii vastalahjaa. (Ottaa setelit
poveltaan.) Tuossa! Saat ruveta yhteenmenoasi Lainan kanssa
valmistamaan.
VILPPU: Mitä se on? Ja mistä?
AURA: Ole huoleti! Ihan rehellisellä tavalla sinulle hankitut. Ja ehkä
tuonnempana vielä palkankorotuksen saat tahi paremman paikan.
VILPPU: En minä tällä lailla.
AURA: Älä rapeakaan vastustelemaan! Sanoin: siinä ei ole mitään
pelättävää.
VILPPU: Jos lainaksi, niin se on toista.
AURA: Se on oma asiasi. Mutta sinun ne ovat eikä sinun tarvitse niiden
takaisin maksamista ajatella. Hiiskua vain et saa sanaakaan kellekään
ja naimisesi Lainan kanssa sinun on välttämättä toteutettava nyt niin
pian kuin suinkin. Se on ainoa ehto.
(Tällä välin on vasemmalla perältä alkanut tulla tehtaalaisia,
jotka kulkevat tietä myöten oikealle, toiset mennessään pysähtyen
Helena Häkkisen kojun kohdalle ja ostaen häneltä mikä mitäkin.)
VILPPU: Näinkö ihan sitte onni mulle taivaasta tipahtaa?
AURA: Älä nyt joutavia rupata! Pistä rahat taskuusi ja livistä tiehesi!
Mutta muistakin: suu poikki korvia myöten! Jos hiiskut sanankin vain
kellekin, -- äiti puolellesi varsinkin, -- niin hukka perii kaikki ja
koko asiasi on piloilla.
VILPPU: Kyllä minä _sen_ suhteen vaieta osaan, kun näin onnellisesti...
AURA: No, muuta ei tarvita. Muistakin vain se! Hyvästi!
VILPPU (Auran kättä puristaen). Mitenkä minä nyt vain kiittää osaisin
kylliksi?!
AURA (Sysää Vilpun alas). Pois siitä nyt vain ja kotia päivälliselle!
(Vetää ikkunan kiinni, vaan ei pane säppiin.)
VILPPU (Hyppää alas kiikkulaudalla, panee rahat taskuunsa ja lähtee
nopeasti pois, kiertäen ulkohuonerakennuksen taitse oikealle).
REETU (Tulee samalla, puhellen erään toisen työmiehen seurassa
vasemmalta tietä pitkin. Työmies eroaa hänestä ja menee ostamaan
jotakin Helenalta. Reetu aikoo mennä kotiaan päin).
HELENA (Huutaa Reetulle). Päivää, Reetu! Niinkö ylpeästi sitä sivu
mennäänkin meikäläisiä huomaamattakaan?
REETU (Matkan päästä). Päivää, Helena! Aioin kyllä syötyäni tulla kättä
pistämään.
HELENA: Sitähän minä vainkin katselin, että mitä se Reetu noin
alanenänä kulkee! Mitäs häntä muuten kuuluu?
REETU: Yksin päivin ikä kuluu. Mitäpä muuta?!
HELENA: No, Reetu menee syömään sitte! Laitoin sinne pienet lämpimät
pöytäänne. (Panee ostajalleen ostokset paperiin.)
REETU: Joko taaskin?! No, kiitoksia, kiitoksia, paljon! Aina se Helena
muistaa! Semmoinen herttainen ihminen! (Tulee etualalle ja aikoo mennä
kotiinsa portaita ylös.)
AURA (Tulee häntä vastaan lautanen ja läkkituoppi kädessä). No, siinäkö
sinäkin?
REETU (Tyynesti). Siinä. Vaan ei liene sulla ruoka pöydässä?
AURA (Laskeutuen pihaan). Paljonpa noita on laitoksia!! Noudan
kellarista silakat ja piimän. Luukeitos on valmis ja hiivalämpimät sait
Helenalta.
REETU (Käyden kiikkulaudalle istumaan). Jo tuon kuulin ja kiitinkin.
AURA (Pujahtaa vasemmalle rakennuksen päädyn taa).
REETU (Huoahtaa väsyneesti, molemmat kädet lautaan nojaten). Jo tämä on
elämätä! Taivaan isä siunaa! Oikein vaikealta tuntuu kotia tulo. Herra
Kristus, mikä tästä eteen tulee, mikä tästä eteen tulee?!
AURA (Palaa silakkalautanen piimätuopin peittona, mutta ei mene sisään,
vaan astuu Reetun luo). Kuulin minäkin tänään jotakin, josta sinunkin
pitää osasi saada.
REETU: Minkä niin?
AURA: Olet käynyt Portimolle kantelemassa, valittamassa minusta!
REETU: Kah!
AURA (Matkien). Kah! Vai ei muuta sinulla ole siihen sanottavaa?
Senkin ... en tiedä enää miksi sinua sanoisinkaan!
REETU: En jaksanut enää, Aura, yksin kuormaani kantaa, -- niin oli
raskaaksi käynyt elämäni.
AURA: No, onkos se helpompi siitä nyt? Paraneeko se siitä, että pipit
ja papit nyt meidän ja koko tehtaan työläisten sisällisiin asioihin
sekaantuvat?
REETU: Sinä kai siihen itse olet eniten syytä antanut ja asiat sille
tolalle ajanut.
AURA: Vai minä?! Kuormani minä kannan nurkumatta, kärsin kaikki
kellekään sanaakaan hiiskumatta. En juokse juoruja kantelemassa, vaikka
akka olenkin, niinkuin sinä teet. Ei, kyllä ne raskaammatkin asiat
minun hampaitteni takana salassa pysyvät.
REETU: Joll'et sanoin, niin teoin olet sen sijaan sinä paljon pahempia
aikaan saanut, tämän viimeisen pahennuksen, varsinkin.
AURA: Ja siitä sinä ripillä kävit, -- minulle nuhteita toimittamassa,
niinkö?
REETU: Hyvässä tarkoituksessa, Aura! Että elämäsi parantaisit. Ettet
yöt pitkään hypyissä ja iloissa ja, Jumala tiesi, missä juoksisi ja
lastasi ja kotiasi tyysti unhottaisi. Niin, Aura, hyvässä
tarkoituksessa sen vain tein, ettäs oikealle tielle kääntyisit ja
elämäsi parantaisit.
AURA: Saarnaa, mitä saarnaat, mutta sinun kanssasi ei minun elämäni
parane sinä ilmoisna ikänä, se on vissi.
REETU: Hyvä taivaan isä tuota luontoa! (Nousee ja alkaa mennä sisään.)
Mitä minä kuulen, mitä minä kuulen?! Siunaa ja varjele! -- Anna sitte
ruoka ja lähde syömään!
AURA (Työntää hänelle käteen tuomansa piimätuopin ja silakkalautasen).
He! Tuoss' on ruokasi, mene ja syö yksin ja pane sitte levolle,
niinkuin sinun luontosi vaati; ja tapasi on! Minä en sinun kanssasi
enää huoneesesi tule.
REETU (Seisoo kuin puulla päähän lyötynä). Vai et tule?
AURA (Yhä kiihtyen, mutta hillitysti). En. Sillä vaimosi en tahdo olla
enkä tule olemaan koskaan.
REETU: Vai et?
AURA: Enkä oikea vaimosi koskaan ole ollutkaan.
REETU: Sen kyllä näen.
AURA: Ja se sun näkemän olisi pitänyt jo, kun otit minun.
REETU: Niin, niin.
AURA: Mutta maallisissa olit kiinni, vaikka tuommoinen
Jumalaapelkääväinen olet olevinasikin. Rahaa tiesit saavasi, niin
tämmöisen hylynkin otit, kuin minä olen.
REETU: Taivaan rangaistus, näen mä.
AURA: Toisen hylkäämän, niin. Sillä et suinkaan sinä niin sokea ollut,
ettet nähnyt missä tilassa minä jo silloin olin.
REETU: Sokea, sokea olin, se on totta.
AURA: Teeskentelet! Niinkuin muka et sitä olisi tietänyt, että jo
toisen lasta rintani alla kannoin, kun kanssani vihille menit?
REETU (Ei tahdo saada sanaa suustaan). Mitä -- -- sinä -- -- sanot?
AURA: Näet sen! Vieläkin teeskentelee! Koko fariseus! Oikea tekopyhä!
REETU: Sirkkako? -- -- (Tuoppi alkaa vavista hänen kädessään, hänen
täytyy laskea se ja silakkalautanen portaille ja lyyhistyy itse kokoon
istumaan alimmalle asteelle.) Sirkkako? -- --
AURA: Niin juuri Sirkkasi ei ole sinun, vaan toisen miehen lapsi.
REETU (Raskaasti.) Sirkkuseni ei olekaan minun, ei ole minun! Jumalani,
Jumalani! (Peittää kasvonsa käsiinsä.)
AURA: Tuota! Niinkuin minkäkin uutisen olisi kuullut! Laita luusi siitä
ihmisten silmistä sisään ja käy syömään! (Sieppaa tuopin ja lautasen ja
menee sisään.)
REETU: Voi minun, polosen päiviäni! Herra Kriste, siunaa ja varjele ja
auta minua kurjaa raukkaa!
HELENA (Joka kummastellen on katsellut kojustaan jonkun aikaa, tulee,
nähtyään Reetun yksin, juosten hänen luokseen). Mikäs täällä on? Mikäs
Reetua vaivaa? Kuulin voihkinan ja näin Reetun täällä kyykkivän,
niin -- -- -- Voikos Reetu pahoin? Pyörryttääkö? -- --
REETU (Syrjäyttää Helenaa kädellään). Ei, ei! Menkää vain, Helena hyvä!
Antaa olla! Antaa olla!
HELENA: Herra Jesus siunatkoon! Mikä nyt on tullut? (Huutaa ikkunaan
päin.) Aura, Aura, hoi!
AURA (Näyttäytyy ikkunassa).
HELENA: Tulehan ulos! Ukkosi voi pahoin.
AURA (Viittaa vain kädellään siitä enempää välittämättä).
REETU: Ei, ei. En minä voi pahoin. Antaa sen olla. Ei tarvitse.
HELENA: No, en minä nyt sitte tästä ymmärrä tään taivaallista! Eikö
käynyt syönti vai mikä ihme tuli?
REETU (yrittäen nousta). Ei, ei käy syönti, Helena hyvä! Ei nyt käy
syönti.
HELENA: Ja mistä syystä? Mikä nyt tuli? Ja minä kun lämpimätkin
Reetulle laitoin.
REETU: Lopussa taitaa olla elämäni kohta.
HELENA: Sanoohan Reetu toki, muutenhan tässä arvaillessani ihan päästä
sekaisin menen!
REETU: Semmoisen sain tänään tiedon kaikkien entisten lisäksi, että
maailma mustenee silmissäni.
HELENA: Minkä niin? Sanoo Reetu mulle! Minulle kaikki voi puhua,
tietäähän sen. No?
REETU: Onko se totta, Helena?
HELENA: Mikä? Mikä? Sanon, jos tiedän.
REETU: Onko se totta, että Sirkka -- -- että Sirkka -- -- (Ei saa
sanotuksi, vaan hyrähtää hiljaiseen itkuun.)
HELENA: Herra Jesus siunatkoon! Taaskin! Kuka sen nyt? -- Mistä sen
Reetu -- --?
REETU: Se on siis totta? Helenakin siis sen tietää?
HELENA: Mistä minä? En minä -- -- Enhän minä ymmärrä, mitä Reetu
tarkoittaakaan?
REETU: Kyllä, kyllä. Jo minä sen näen ja kuulen kaikesta. Se on totta.
Pikku Sirkkuseni ei olekaan minun, ei olekaan minun Sirkkuni! (Itkee.)
HELENA: Kuka sen sanoi, kuka?
REETU: Kuka? Hän itse, -- äiti!
HELENA: Ehkä valehteli vain. Ehkä sanoi sen muuten pikapäissään, -- ja
piloillaan?
REETU: Ei, ei. Kyllä se niin on. Kyllä hän sen tiesi, miksi sen nyt
sanoi. Ilkeydellään hän sen nyt teki. Ennen ei ilmaissut, mutta nyt:
puukon iski viimeiseksi sydämeeni!
HELENA: Ei saa Reetu sitä nyt noin sydämelle ottaa, jos se olisikin
totta. Parasta on välittää vähät koko asiasta.
REETU (Kuin itsekseen). Semmoinen ihminen! Nyt minä vasta näen, mikä
ihminen se on!
HELENA: Sitähän minä, että onhan niitä maailmassa muitakin ihmisiä.
Mitä siitä noin välittää! Löytyy ehkä toinen, joka paremmin ymmärtää,
säälii ja osaa arvoa antaa.
REETU: Petosta on maailma täynnä! Ketään ei voi uskoa, ei kehenkään
luottaa.
HELENA: Kuka sen tietää?! Antaa ajan kulua: lohduttaikse Jumalan
sanalla ja jos millä! Reetu menee nyt syömään ja panee sitte levolle!
Tulee sisään: minä saatan!
REETU (Nousten). Sisään? Kotiin? Mikä koti se minulle enää on? Ei nouse
jalka portaita ylös.
AURA (Tulee portaille). Ruoka on aikoja sitte pöydässä! Mitä siinä
kuhnailee?!
REETU (Hätkähtäen Auran tullessa ja lausuessa ensi sanansa). Oikein
pahalta tuntuu kuulla tuota ääntä!
HELENA: Miksi, Aura, miksi tuon teit?
AURA: Siksi, että hänenkin piti kuulla, missä minun kärsimykseni juuret
piilevät. (Reetulle.) Monastiko sitte vielä käskeä pitää?
REETU: Kuin hautaan käsket! Koetanpahan mennä.
AURA: Helena saattaa. Hän sulle paremmin osaa seuraa pitää.
HELENA: Niin, niin, minä saatan, minä autan.
REETU (Nousee portaille). En minä syödä jaksa. Sohvalle, levolle panen.
HELENA (Saattaa Reetun sisään). No, levolle kuin levolle! Ehkä parasta
onkin, niin rauhoittuu. (Menevät sisään.)
AURA (Näyttää kovin levottomalta, katse vilkkuu sinne tänne, hän
katsahtaa rakennusten taa, kuin odottaisi jotakin). Ei, ei näy. Hänhän
lupasi tähän aikaan poiketa. (Katsoo halkovajaan.) Ei. (Kääntyy ja
samassa tulee aittarakennuksen takaa)