AURA (Naurahtaa Lainan mentyä ensin pilkallisen katkerasti, mutta
muuttuu yht'äkkiä vakavaksi, seisahtuu paikalleen ja näyttää siltä kuin
häneltä yrittäisi pääsemään itku. Samalla kuuluu perältä kolinaa,
niinkuin joku ylisen portaita tulisi alas ja)
MANU (Repäisee peräoven auki ja töytää sisään). Vihdoinkin!
AURA (Säpsähtää, kääntyy). Hyi! Sinäkö?! Missä olet ollut, Manu?
MANU: Sama olisi minun kysyttävä sinulta. Olin tässä joutua kiikkiin,
niin että harmitti. Koputin kahdesti seinään, niinkuin oli sovittu, ja
kun et tullut ulos, niin päätin, että olet yksin kotona, vaan kun tulin
sisään, niin olikin Telson Laina täällä.
AURA: Tapasiko Laina sinut täällä?
MANU: Eikös hän sitte sanonut minun käyneeni?
AURA: Ei hiiskunut sanaakaan.
MANU: Valehtelet?
AURA: Mistä syystä sen tekisin?
MANU: Katsos tyttöä!
AURA: Olipas se ovela!
MANU: Vaan miks'et sinä ollut kotona, niinkuin oli sovittu? Oli käydä
ihan saamarin hullusti, ellen olisi hoksannut piiloutua tähän teidän
ylisen portaille oven taa.
AURA: Sielläkö sinä...?
MANU: Kyykin siellä siksi, että ehtisi Laina täältä lähteä. Ja
onneksihan tuo ei täällä kauan viipynytkään. Eikä taitanut arvatakaan
minun piilopaikkaani.
AURA: Anna nyt anteeksi sitte! Minunhan tuo oli syy!
MANU: Minne hittoon sinun sitte juosta piti?
AURA: Sinua tavoittelemaan läksin.
MANU: Kun et malttanut odottaa?!
AURA: En, en malttanut, Manu. Näin sinun Lainan seurassa kulkevan. Se
minuun niin kovasti koski.
MANU: Jokopahan?!
AURA: Et usko? Mutta sanon sen suoraan, valehtelematta. Kysy muuten
Helenalta, ell'et usko. Hän oli täällä silloin: näki kaikki.
MANU (Hellästi, häntä tavoitellen). Että siis todella Manu Tuulensuuta,
tuota, niinkuin vähän rakastaisit?
AURA (Leikillisesti, härnäten). Niinkuin näet: en vähääkään. -- Senhän
sinulle todistaa, että pyyntösi täytin ja sinun tänne sallin tulla.
MANU: Paljonko tuo on?! En minä niin vähiin tyydy. En ole tottunut.
(Yrittää ottaa Auraa käsiinsä.)
AURA: Ei, Manu, anna olla. Ei nyt. Tuonnempana. Toiste.
MANU: Mitä tuo sitte on? Aina vain luotasi lykkäät?
AURA: Minun pitää ensin olla varma sinusta. Minäkään en niin vähiin
tyydy, että ensin saat, minkä tahdot, ja sitte heität.
MANU: Mitä sillä tarkoitat? Olethan toisen. Ja lapsi tuossa kätkyessä
sulla.
AURA: Siinäpä se. Jos se sinulle ei mitään merkitse, niin on se minulle
kahta raskaampi. Ja kovin erehdyt, Manu, jos minun semmoiseksi luulet
ja minun olevan niin helposti otettavissa. Eikä ole tunteesi paljon
väärtti, ell'et minulle sen enempää arvoa anna. Mene vain sitte Lainan
kanssa pelailemaan, jos niin mielesi tekee.
MANU: Vai siitä lähteestäkö nuo sanasi sitte heruvatkin? Kyllä sitte
ymmärrän.
AURA: Jos oikein ymmärtäisit, et näin minua kiusaisi. Pinnalle vain
katsot, et syvemmälle.
MANU: Kovinpa olet tänään tunteellisella tuulella!
AURA: Hetken huviako sinä sitte vain etsit, et vakavampaa? Olet
tottunut minut vain iloisena näkemään, vaan et tiedä, et aavista, mitä
tunnen ja kärsin, kun on erottu, kun olet lähtenyt, kun taas olen tätä
ainaista arkipäiväistä elämääni elämässä, -- tätä täällä miehen
parissa, jota kohta en enää sietää voi. Älä vaadi siis minulta liikoja,
Manu! Ymmärrä kerran jo oikein!
MANU: Voinhan minä sen ymmärtää, vaan minkäpä minä sille nyt mahdan...
AURA: Niinkö? No, kun tuolla lailla puhut, niin kyllä jo näen, etteivät
aikeesi pohjemmalla olekaan.