Lukuisat työni pakottivat minut, niinkuin jo edellä olen maininnut,
alituisesti työskentelemään ja estivät minut hyödyttömästä kohtaloni
pahoittelemisesta. Olin jo kauan aikaa sitten lakannut tähystelemästä
sivu kulkevia laivoja, tuskinpa niitä enää milloinkaan ajattelinkaan,
ja lakannut kuvittelemasta vastaanottoani äidinisäni luona. Läksin
harvoin merelle muuten kuin kalastamaan, enkä milloinkaan huolehtinut
muusta kuin tuosta rajoitetusta alasta, joka oli perintöni.
Lukija voi siis kuvitella kummastustani, kun rouva Reichardt eräänä
painostavana päivänä, jolloin jo useita tunteja olin ahkerasti
työskennellyt vehnän korjaamisessa, tuli juosten ilmoittamaan sen
ihmeellisen uutisen että eräs laiva oli ankkuroinut likelle saarta
ja täynnä väkeä oleva vene oli juuri lähtenyt sieltä ja läheni
maata. Tartuin kiireesti kiikariin, jonka hän oli tuonut mukanaan ja
niin pian kuin olin löytänyt sopivan paikan, heittäysin maahan ja
tarkastin kiikarilla tulijain näköä.
Huomasin pian toisten heistä olevan asestettuja ja toisten ei, koska
he olivat köytetyt sillä tavalla, että he eivät kyenneet liikuttamaan
käsiään eikä jalkojaan. Paneuduimme makaamaan korkeaan ruohikkoon,
ettei meitä huomattaisi. Veneen lähestyessä huomasin, että aseettomat
kuuluivat korkeampaan yhteiskuntaluokkaan, jota vastoin useimmat
noista toisista olivat sen näköisiä, että ne eivät herättäneet
minussa ollenkaan luottamusta.
-- Luulen ymmärtäväni tämän, kuiskasi rouva Reichardt, on tapahtunut
joku onnettomuus.
-- Eikö olisi parempi juosta kotiin, hakemaan aseita? kysyin minä.
-- Ei, vastasi hän, mitä se auttaisi? Jos tahdomme saada aikaan
jotakin, on meidän toimittava viekkaasti. Vartioikaamme heidän
liikkeitään ja toimitaan hyvin varovaisesti.
Toverini neuvo oli, kuten pian huomasin, viisain, jota voitiin
seurata. Pysyimme sentähden piilossamme, katsellen tarkasti
vieraitamme heidän lähestyessään. He ohjasivat suoraan kalalahteen,
ja voin silloin jo kuullakin, enkä ainoastaan nähdä. Suurimmaksi
hämmästyksekseni oli John Gough, joka oli tuonut rouva Reichardt'in
saarelle, ensimmäisiä, jotka hyppäsivät veneestä maalle. Hän oli
vanhentunut mutta toverini ja minä tunsimme hänet heti. Toverini
varoittava "hiljaa" esti minut ilmaisemasta piilopaikkaamme ja
suuri oli sentähden kummastukseni, koska olin aina luullut hänen
tovereineen hukkuneen merellä.
Hän oli hyvin asestettu ja oli nähtävästi jonakin päällikkönä,
mutta luulin kumminkin hänen kasvoissaan huomaavani huolestumista,
kun hän auttoi erästä vankia veneestä maalle. Mutta tämä katsoi
häntä halveksien ja hyppäsi avutta maalle, vaikka hänen kätensä
olivatkin sidotut selän taakse. Hän oli käskevän näköinen mies,
pronssin värisine kasvoineen, jotka osoittivat suurta tahdonvoimaa.
Hänen lakissaan olivat kultaiset reunat ja muuna pukunaan olivat
purjevaatehousut, sininen takki ja liivit.
-- Kuulkaa, kapteeni, huudahti John Gough, minulla ei ole mitään
teitä vastaan. Vaikka olette ollutkin ankara meitä kohtaan, emme aio
jättää teitä tänne nälkään kuolemaan.
-- Hän on paljon paremmassa asemassa, kuin hän ansaitseekaan,
huusi eräs mies veneestä; tunsin hänet samaksi, jota olin uhannut
veitselläni, koska hän oli tehnyt Nerolle pahaa. -- Jos olisimme
nakanneet hänet mereen, niinkuin ehdotin, voin vannoa, että se olisi
ollut paljon parempi kuin tuoda hänet suurine muonavarastoineen
tälle saarelle ja antaa hänen upseereineen saada kaikki mukavasti
järjestetyksi loppuelämäkseen.
-- Suusi kiinni, kurja, kapinallinen roisto! huudahti kapteeni
vihastuneena -- köydenpätkä raa'an nokassa on pian oleva palkkasi!
-- Kiitoksia paljon, kapteeni, vastasi mies, nostaen ilkkuen
hattuaan. Mutta teidän täytyy olla hyvä ja muistaa, etten vielä ole
vankinanne. Aiomme vielä tehdä monta hauskaa matkaa laivallamme
ja koota paljon rahoja, ennenkuin ajattelenkaan loppuani. Sitten
aion kuolla kristittynä, katua syntini ja osoittaa paljon
mieltäylentävämpää esimerkkiä kuin hirressä roikkumista.
Miehet nauroivat, kapteeni mumisi jotain "merirosvoista ja
kapinasta", mutta muut upseerit olivat, viisaasti kyllä, vaiti.
Huomasin nyt muutaman vanhan ja kunnianarvoisen miehen, joka ei ollut
sidottu, niinkuin muut. Hänen hiuksensa olivat aivan harmaat, ihonsa
hyvin kalpea ja hän näytti muutenkin surun ja murheen painamalta. Hän
nousi paikaltaan veneessä ja John Gough auttoi hänet maalle.
-- Mieleni on hyvin paha, herra Evelyn, että olemme pakotettuja
jättämään teidät tänne, mutta niinkuin näette, meillä ei ole muuta
neuvoa. Emme voisi monestakaan syystä pitää teitä luonamme ja
sentähden täytyykin meidän menetellä teidän kanssanne niinkuin muiden
upseerienkin.
-- Ja saatte uskoa, että se on hyvin kiusallista tunteillemme,
herra, sanoi eräs toinen kapinallisista ilkkuen. -- Tulen oikein
surulliseksi ajatellessani sitä.
Taasen nauroivat miehet, mutta puhuteltu henkilö meni kapteeni luokse
tekemättä mitään huomautusta. Muutkin vangit lähtivät veneestä
vaiti ollen. Heitä oli kaikkiaan kahdeksan, mutta neljä heistä oli
nähtävästi puvusta päättäen yksinkertaisia merimiehiä, muut olivat
upseereita. Kaikki olivat väkeviä ja kaunisvartaloisia miehiä.
-- Millaisen suurenmoisen siirtolan te laitattekaan, ystäväni,
sanoi eräs kapinallisista ivaten, auttaessaan muutaman tynnyrin ja
useitten myttyjen maihintuontia. -- On vahinko, ettette saa ketään
naisia toveriksenne, voidaksenne mennä naimisiin, perustaa koteja ja
kasvattaa hurskaita perheitä.
-- Naisista puhuessa, huusi eräs, niin ihmettelenpä, mihin se on
joutunut, jonka jätimme tänne niin kätevästi, kun teimme haaksirikon
täällä läheistöllä kuusi vuotta sitten.
John Gough'ia ei tämä kysymys näyttänyt miellyttävän, lienevätköhän
sitten muistot siitä olleet hänelle vastenmielisiä.
-- Ja pieni metsäläinenkin, jatkoi mies, joka oli vähällä työntää
veitsensä kylkiluitteni väliin jostakin syystä, jota en enää muista.
He ovat kai kuolleet jo aikoja sitten, koska emme onnettomuudeksi
jättäneet heille mitään syötävää.
-- He kuolivat varmaan käsi kädessä, niinkuin lapset metsässä, sanoi
toinen.
Pidin vieläkin silmällä John Gough'ia, joka ei näyttänyt pitävän
aiheesta, johon puhe oli kääntynyt.
-- Kas niin pojat, sanoi hän kiireesti, palatkaamme laivaan. Olemme
tehneet, mitä oli tehtäväkin.
-- Äänestän, että lähdemme katsomaan lähetyssaarnaajan vaimoa ja
pientä metsäläistä, huusi neljäs. Tahtoisin kumminkin nähdä, elävätkö
he vai ei, ja pikkunen kävelymatka ei kai ole meille haitaksi.
-- Jään tänne siksi aikaa, kunnes tulette takaisin, sanoi John
Gough, heittäytyen pitkälleen ruohikkoon, selkä minuun päin ja
ainoastaan muutamien metrien päähän paikasta, jossa olimme piilossa.
Kiinnitettyään veneen, läksivät muut löytömatkalleen vanhaan majaan
päin.