Viisi vuorokautta olimme nyt ajelehtineet aalloilla ja kaikki
ruokavaramme olivat lopussa, vaikka olimme säästäneetkin joka
murusen, niinkuin ahne säästää kultaansa. Vieläpä sadevedenkin
ja kaiken sen, mitä meillä oli ollut mukanamme, olimme juoneet
viimeiseen tippaan.
Ilma oli välistä tyyntä, välistä tuulista, joka kääntyi usein, mutta
minulla ei ollut enää voimia purjeen hoitamiseen, vaan vene sai
hoitaa itsensä tahi paremmin: tuuli sai hoitaa venettä. Tyynellä
pysyimme paikoillamme, mutta tuulella kuljimme sen mukana siksi
kunnes se ei enää jaksanut pullistaa purjetta.
Viisi pitkää päivää ja yötä, päiviä täynnä ääretöntä tuskaa, ja
öitä täynnä kuvaamatonta kauhua. Auringon noususta sen laskuun
rasitin silmiäni tähystelemällä taivaanrantaa, mutta muuta en nähnyt
kuin taivasta ja vettä. Pimeän tultua en voinut nukkua, koska olin
kuohuksissani päivillä tuntemastani äärettömästä hädästä. Olin
pimeässä näkevinäni eriskummallisten olentojen pilkkaavan ja puhuvan,
ja korkealla niitten yläpuolella ojentui sen kauhean käärmeen pää,
jonka kanssa olin taistellut "onnellisessa laaksossa". Se aukaisi
hirveän kitansa nielläkseen minut ja kierti auki kauheata ruumistaan
kiemuran kiemuran perästä kääriytyäkseen veneen ympärille ja
musertaakseen sen.
Iloitsin aina päivän valjetessa ja silloin, kun yö sattui olemaan
kaunis ja taivas tähdessä, sillä aaveet katosivat auringon paistaessa
ja tähtien hiljainen kauneus tyynnytti mieltäni.
Riuduin ruoan puutteessa, mutta kärsin enemmän janosta, sillä kuumuus
päivillä oli niin hirveä, että tulin aivan raivoihini, ja ainoastaan
rouva Reichardt'in kehotukset voivat pidättää minut hyppäämästä
mereen ja juomasta kyllikseni suolaista vettä, joka näytti niin
viekoittelevalta ja virkistävältä.
Toverini koetti elvyttää toivoani paljon senkin jälkeen, kun kaikki
toivo oli mennyttä. Sitten saarnasi hän alistumista Jumalan tahtoon
ja valaisi käytännöllisesti oppiaan esimerkillään.
Huomasin hänen äänensä tulevan aina vain heikommaksi ja hänen itsensä
joka tunti voimattomammaksi. Hän ei jaksanut enää nousta paikaltaan
ja pyysi minua viimein auttamaan häntä veneen pohjalle makaamaan.
Silloin huomasin hänen rukoilevan hartaasti ja kuulin hänen usein
mainitsevan nimeäni.
Päässäni rupesi tuntumaan niin kummalliselta ja kieleni kuivui kuin
tikku suuhuni, mutta pureskeltuani paitani hihaa, sain siihen vähän
helpotusta, vaikka pääni tulikin pahemmaksi. Silmäni rupesivat
myöskin valehtelemaan. Olin myötäänsä näkevinäni laivoja purjehtivan
lähelläni ja koetin huutamalla herättää niitten huomiota. Ääneni oli
heikko ja voin saada kuuluville ainoastaan jonkunlaisen puoleksi
tukahtuneen huudon. Sitten luulin näkeväni maata: kauniita metsiä ja
vihreitä laitumia levisi edessäni, loistavia kukkia ja virkistäviä
hedelmiä kasvoi kaikkialla; huusin toverilleni, että hän kiiruhtaisi,
koska lähenimme maata ja saisimme pian noukkia viinirypäleitä ja
levähtää tuoksuavilla kukilla.
Rouva Reichardt raotti silmiään ja katseli minua tuskallisella
mielenkiinnolla. Hän tiesi, että minua ahdistivat nälän ja janon
aiheuttamat harhakuvat, mutta hän näkyi kokonaan kadottaneen
puhekykynsä. Hän kehoitti minua yhtymään rukoukseensa, mutta olin
niin kovin hurmoksissani maihin pääsystämme, etten nähnyt ollenkaan
hänen viittauksiaan.
Tuo loistava maisema katosi nyt, enkä nähnyt muuta kuin äärettömän
ulapan, jonka ääret näyttivät suurenevan ja sulautuvan yhteen taivaan
kanssa; taivas näytti sekoittuvan veteen, niin että ne muutamia
minuutteja näyttivät olevan mitä kummallisimmassa sekasotkussa. Sen
jälkeen olin kai nukkunut, sillä hetken kuluttua tapasin itseni
istumassa muutamassa veneen nurkassa, johon olin pudonnut penkiltä.
Tuijotin hetken ympärilleni, tietämättä oikein, missä olin. Aurinko
paistoi vielä kirkkaasti ja ääretön meri lainehti yhä.
Silmäsin veneen pohjalle ja kohtasin toverini ylöspäin suunnatun
katseen. Kasvot olivat tulleet yhä kalpeammiksi ja ilme hänen
kärsivissä silmissään hämärämmäksi. Minusta oli hän aivan sen
näköinen kuin unissani, jolloin hänen oma olemuksensa muuttui tuoksi
tyttöraukaksi, jonka hautasimme guanoon.
Käänsin pois katseeni, sillä se oli liian surullista nähtävää. Olin
nyt varma siitä, että hän oli kuolemaisillaan ja tiesin, että pian
olin kaikiksi ajoiksi kadottava tuon uskollisen ja hellän ystäväni.
Tein kumminkin vielä viimeisen kokeen. Vaikka olinkin heikko ja
vapiseva, polttavassa kuumeessa ja tuntien itseni kuolettavan
sairaaksi, onnistuin kumminkin ryömimään maston luo; nojaten siihen
toisella kädelläni kohotin kiikarin toiselle ja katselin tarkasti
ympäristöä. Käteni vapisivat kovasti ja silmäni hämärsivät. -- En
voinut nähdä muuta kuin vettä.
Juuri kun olin epätoivoissani vajoamaisillani veneen pohjalle,
pysäytti minut eräs kummallinen näky taivaalla. Niin oudon näköistä
pilveä, joka tuossa läheni, en ollut milloinkaan ennen nähnyt.
Nostin jälleen kiikarini ja katseltuani sitä suurella tarkkuudella
kauan aikaa olin varma siitä, että se, jota olin luullut pitkäksi
pilvimöhkäleeksi, olikin suunnattoman suuri lintuparvi.
Tämä huomio kiinnitti mieltäni. Unohdin kärsimykseni, katsellessani
tuon loppumattomalta näyttävän parven liikkumista. Ensimmäisten
lähestyessä katselin tarkkaan saadakseni selville, mitä lintuja ne
olivat. Taivaan Herra, ne olivat samanlaisia lintuja kuin ne, jotka
pesivät saarellamme!
Ryömin toverini luokse niin pian kuin heikoilla jaloillani pääsin,
ilmoittaakseni hänelle huomiosta, jonka olin tehnyt. Ah, huomasin,
ettei hän minua nähnyt. En voinut vielä uskoa, että hänen jalo
sielunsa olisi jo jättänyt ruumiin, ei, hän liikutti kättään,
mutta hänen hämärä sieluton katseensa ennusti minulle, että hänen
kuolemansa oli lähellä. Hain väkiviinapullon esiin ja huomasin siinä
vielä muutamia tippoja. Kaasin ne hänen suuhunsa ja odotin vaikutusta
suurimmalla tuskalla, mitä syntymisestäni asti milloinkaan olin
tuntenut.
Muutamien minuuttien kuluttua huomasin, että hän hengitti tasaisemmin
ja selvemmin -- hänen silmistään katosi nyt tuo ilmeetön katse, jonka
vuoksi niitä oli ollut niin vaikea nähdä. Hän tunsi minut ja tarttuen
käteeni katsoi minuun, hymyillen suloisesti entiseen tapaansa.
Huomattuani hänen jälleen tulleen tuntoihinsa, kerroin hänelle
tuosta suuresta lintuparvesta, joka nähtävästi ohjasi kulkunsa
tavalliselle levähdyspaikalleen, ja toivostani, että voisimme pitää
sen näkyvissämme, ja, jos tuuli puhaltaisi samaan suuntaan, ohjata
veneemme niitten jäljessä sille paikalle, jossa ne pesivät.
Hän kuunteli tarkkaavaisesti ja näytti ymmärtävän puheeni. Hänen
huulensa liikkuivat ja luulin hänen kiittävän Jumalaa, pitäen
lintujen tuloa varmana merkkinä siitä, että hän vielä suojeli
meitä. Näin että hän hetken aikaa katseli melkein koko taivasta
peittävää, lähestyvää suurta lintuparvea ja kääntäen sitten katseensa
vastakkaiseen suuntaan, ojensi hän voitonriemuisesti hymyillen, joka
sädekehän tapaan valaisi hänen kalpeat kasvonsa, kätensä ja viittasi
taivaan rannalle. Käänsin katseeni kiivaasti hänen osoittamaansa
suuntaan ja olin taivaanrannan tasaisessa ympyrässä näkevinäni jonkun
kohokkeen, joka ei ollut laivan näköinen. Suuntasin kiikarini sitä
kohti ja näin ilokseni, että maa oli lähellä.
Tämä uusi huomio lisäsi voimiani, tahi paremmin sanoen, kehitti
heräävää toivoani tavalla, jota en ennen ollut kokenut. Rupesin
nyt puolestani lohduttamaan. Rohkaisin rouva Reichardt'ia kaikilla
syillä, joita vain voin löytää, toivomaan pikaista pelastustamme. Hän
hymyili ja olin huomaavinani jotakin vilkastumisen tapaista hänen
kalpeilla kasvoillaan.
Tunsin, että olisin sanomattoman onnellinen, jos voisin hänet
pelastaa. Sellaisen päämäärän saavuttamiseksi kannatti pyrkiä ja minä
koetin. En tiedä, mistä sain voimia tehdäkseni kaiken sen, mitä sinä
päivänä tein, mutta kai sain voimia ylhäältä. Kun maapilkku, jonka
hän ensin oli huomannut, vähitellen suureni sitä myöten kuin tulimme
likemmäksi, lisääntyivät ponnistuksenikin turvata toverini lähestyvä
pelastus kuoleman kidasta.
Tuuli puhalsi ja kiisimme eteenpäin hyvällä vauhdilla, seuraten koko
ajan lintuja, jotka nähtävästi aikoivat samalle saarelle. Puhelin
vielä rouva Reichardt'ille ja koetin rohkaista hänen mieltään
iloisilla kuvitteluilla siitä, mitä tekisimme maihin tultuamme, sillä
Jumala ohjaisi meidät varmasti johonkin sellaiseen paikkaan, jossa
vaikeuksitta voisimme saada voimamme jälleen.
Hän ei ollut vielä puhunut sanaakaan, mutta niin pian kuin aloimme
erottaa lähestyvän rannikon muodon, aukaisi hän suunsa ja sama
voitonriemuinen hymy kuin äskenkin leikki hänen huulillaan.
-- Frank Henniker, tunnetko tuota kalliota?
-- En! Kyllä! Voiko se olla mahdollista? Oi, mikä armollinen Jumala
onkaan suojellut meitä!
Hän tarkoitti erästä kummallisen näköistä kalliota joka kohosi
merestä vähän matkan päässä uimarannasta. Emme voineet enää erehtyä,
linnut olivat näyttäneet meille tien entisille asuinpaikoillemme.
Lähestyessämme saarta, katsoin toveriini ja näin hänen rukoilevan.
Yhdyin häneen heti ja kiitimme siitä näkyväisestä armosta, jota
meille oli osoitettu. Tunnin kuluttua tästä sain jo suureksi ilokseni
kantaa hänet rannalta majaan, missä huolellisella hoidolla pian
voitimme kauhean matkamme seuraukset.