Vangit olivat kokoontuneet yhteen ryhmään, toiset istuivat ja
toiset seisoivat. Ei kukaan heistä näyttänyt olevan alakuloinen ja
huomasin heidän liikkeistään, että köydet, joilla he olivat sidotut,
vaivasivat heitä. Huomioni kiintyi useimmiten tuohon vanhaan herraan,
jota oli puhuteltu herra Evelyn'iksi. Huolimatta surusta, joka
oli painanut leimansa hänen kasvoihinsa, oli hän hyväntahtoisen
ja lempeän näköinen, jota ei hänen nykyinen kohtalonsakaan voinut
peittää. En ymmärtänyt, minkä vuoksi, mutta tunsin enemmän
kiintymystä häneen kuin noihin muihin.
Heti roistojen poistuttua viittasi John Gough herra Evelyn'ille,
että hän istuutuisi hänen viereensä. Mahdollisesti teki hän niin,
estääkseen häntä auttamasta tovereitaan vapauteen, jonka herra
Evelyn olisi helposti voinut tehdä, koska hän ei ollut sidottu
niinkuin muut. He olisivat sitten voineet yllättää vartiansa,
ennenkuin toverit olisivat ennättäneet apuun. Mutta koska Gough
oli hyvin asestettu ja muilla ei ollut minkäänlaisia aseita, oli
tuskin luultavaa, että he uskaltaisivat henkeänsä niin epätoivoiseen
yritykseen.
Herra Evelyn tuli ja istuutui tyynesti osoitetulle paikalle. Katselin
häntä kasvavalla mielenkiinnolla, ja tuntunee ehkä kummalliselta,
että kuta kauemmin tarkastelin hänen kunnianarvoisaa ulkomuotoaan,
sitä enemmän olin varma siitä, että olin nähnyt nuo piirteet ennen.
Mahdotontahan se tietysti oli, mutta tämä kuvittelu sai minut
valtaansa ja tunsin kummallista iloa tarkastaessani hänen kasvojensa
kaikkia ilmeitä.
-- John Gough, olen pahoillani nähdessäni teidän sekaantuneen tähän
roistontyöhön, sanoi hän lempeästi.
Toinen ei vastannut mitään ja koska hän istui selin minuun, en voinut
nähdä, minkä vaikutuksen huomautus häneen teki.
-- Tiedän, että miehet, jotka poistuivat, ovat huonoja ihmisiä,
jatkoi puhuja -- joilta en odota muuta kuin pahuutta. Mutta olen
huomannut, että te olette saanut paremman kasvatuksen, ja teidän
edesvastuunne on sentähden suurempi, koska olette auttanut tässä
roistontyössä.
-- Varokaa, etteivät he saa kuulla puhettanne, herra Evelyn, vastasi
John Gough vihdoin äreästi, -- en tahdo vastata seurauksista.
-- Heitä en pelkää, vastasi toinen. Seuraukset eivät voi tulla
kovinkaan vaikeiksi näin haudanpartaalla olevalle miehelle, joka on
elänyt vanhemmaksi kaikkia sukulaisiaan ja jota ei kiinnitä elämään
mikään muu kuin onnettomuuksiensa muisto; mutta elämän keväässä
olevalle henkilölle, niinkuin teille, jolla on ystäviä ja sukulaisia,
mitkä panevat arvoa hyvälle maineellenne, tuntunee kai tällainen
sanomattoman surulliselta. Mitähän kunnianarvoisa isänne sanoo, kun
hän saa tiedon teidän liittymisestänne merirosvojoukkoon, kuinka
syvästi sureekaan hellä äitinne, saatuaan kuulla, että olette saanut
ansaitsemanne rangaistuksen, joka on ennen tahi myöhemmin kohtaava
teitä rikollisen elämänne tähden?
-- Kuulkaapas, herra Eevelyn, huudahti Gough vapisevalla äänellä,
joka ilmaisi hänen tunteensa, -- teillä ei ole mitään oikeutta
saarnata minulle siveysoppia. Olen tehnyt, mitä suinkin vain olen
voinut puolestanne. Miehet eivät olisi paljonkaan siekailleet
kanssanne, jos en olisi tullut välittämään ja muistuttanut heille
tästä asumattomasta saaresta.
-- Johon kuulutte jättäneen erään naisraukan kuolemaan nälkään, sanoi
herra Evelyn.
-- Se ei ollut minun syyni, vastasi mies. -- Tein kaikki, mitä voin,
estääkseni sen.
-- Olisi ollut miehekkäämpää, jos olisitte jäänyt hänen toverikseen
tänne saarelle ja antanut raukkamaisten toverienne mennä tiehensä.
Mutta olette heikko ja päättämätön, John Gough, helppo suostuttaa
pahaan ja hidas seuraamaan hyviä vaistojanne. Olette aivan
yhtä syyllinen tuon naisraukan murhaan kuin jos olisitte ennen
lähtöänne murskanneet hänen päänsä. Luulenpa melkein, että alempana
mainitsemani tapa olisi ollut vähemmän rikollista.
John Gough ei vastannut, mutta en luule hänen olleen oikein
rauhallisen kuunnellessaan tätä syytöstä, sillä hän näytti
levottomalta leikitellessään pistooleillaan, ja pitäen katsettaan
alasluotuna.
-- Osanottonne tähän kapinaan, John Gough, on yhtä rikoksellista,
jatkoi herra Evelyn. Teidän velvollisuutenne olisi ollut puolustaa
kapteeni Manvers'ia ja hänen upseereitaan. Palkkioksi olisitte
saanut heidän ikuisen kiitollisuutensa ja kauniin palkinnon laivan
omistajalta.
-- Tuosta ei kannata puhua nyt enää, herra Evelyn, sanoi Gough
kiireesti. Olen valinnut ja on myöhäistä muuttaa kantaansa; mutta
Jumalan nimessä toivoisin kuitenkin, lisäsi hän lyöden kädellään
kovasti otsaansa, ettei minulla olisi siinä mitään osaa.
-- Ei ole milloinkaan liian myöhäistä tehdä hyvää, John Gough,
huudahti nyt rouva Reichardt, tullen esille piilostaan suureksi
kummastukseksi sekä minulle että muille.
Ei voi kuvitella John Gough'in hämmästystä, kun hän näki rouva
Reichardt'in. Hän hyppäsi pystyyn ja jättäen pistoolinsa maahan sekä
lyöden kätensä yhteen hän huudahti:
-- Jumalalle kiitos, hän on pelastettu!
-- Kyllä, vastasi rouva Reichardt, ja tullen likemmäksi tarttui
hän ystävällisesti Gough'in käteen. Jumalan varjeluksesta olette
säästynyt syyllisyydestä murhaan, ja hänen nimessään, joka on
pelastanut teidät itsellenne, vaadin minä, että luovutte nykyisistä
pahoista aikeistanne.
Mies epäröi, mutta ei voinut irroittaa katsettaan hänen kasvoistaan
ja oli selvää, että hänen läsnäolollaan oli ihmeellinen vaikutus
John Gough'iin. Sillä aikaa olin minäkin tullut esille, en suinkaan
vähemmäksi hämmästykseksi katselijoille. Ensimmäiseksi työkseni
otin haltuuni nuo molemmat pistoolit jotka Gough oli jättänyt
maahan, toiseksi kiiruhdin vankien luo, jotka katselivat meitä mitä
suurimmalla kummastuksella, ja leikkasin poikki heidän siteensä
ameriikkalaisella veitselläni.
-- Teen, kuten hyväksi näette, sanoi John Gough. -- Uskokaa,
että olen vasten tahtoani houkuteltu tähän ja otin osaa kapinaan
ainoastaan sentähden, että tiesin miesten tappavan minut, jos en
suostuisi.
-- Teidän on koetettava hyvittää niin paljon kuin voitte, auttamalla
upseereitanne saamaan laiva taasen haltuunsa.
-- Autan mielelläni teitä kaikessa, mitä he pitävät mahdollisena,
vastasi mies. Mutta ensin on meidän voitettava nuo julmistuneet
miehet, jotka äsken poistuivat, ja koska olemme huonosti asestettuja,
on sekin jo yksinään hyvin vaarallinen tehtävä. Laivan ottaminen
haltuumme, pelkään minä, on vieläkin uskalletumpaa, mutta olette
näkevä minut ensimmäisenä joka vaarassa.
Kapteeni Manvers ja nuo muut tulivat nyt paikalle, missä John Gough
ja rouva Reichardt keskustelivat. Kapteeni kuuli Gough'in viimeiset
sanat ja aikoi sanoa jotakin, jolloin huomautin, ettei ollut
ollenkaan aikaa selvityksiin, sillä muutamien minuuttien kuluttua
voivat miehet jo tulla takaisin. Parasta oli heidän mennä rouva
Reichardt'in saattamina majaan, jossa oli aseita ja ampumavaroja
tarpeeksi ja sitten ruveta vastarintaan. Minä vahtisin sillä aikaa
ja laukaisemalla toisen pistooleistani ilmoittaisin heille, jos
joutuisin johonkin vaaraan. Vihdoin kehoitin heitä ottamaan airot
pois veneestä, etteivät kapinoitsijat voisi paeta laivaan.
Esiintymiseni ja sanani herättivät yleistä huomiota. Erittäinkin
huomasin herra Evelyn'in hätkähtävän nähdessään minut ja näkyi
hän katsovan minua hyvin tarkasti, mutta se johtui varmaan
odottamattomasta puheestani ja kummallisesta tavasta, jolla esiinnyin.
Kapteeni hyväksyi tuumani ja otettuaan airot pois veneestä, lähti
koko seurue kiireesti asuntooni. Minä kätkeydyin jälleen ruohikkoon
ja odotin kapinoitsijain palaamista. He eivät viipyneetkään kauan
poissa. Kuulin heidän lähestyvän, sillä he nauroivat ja hoilasivat
tullessaan niin kovasti, että se kuului pitkän matkan päähän. Heidän
alkaessaan laskeutua kalliolle, kulkivat he niin likeltä ohitseni,
että kuulin joka sanan, mitä puhuttiin.
-- Niin, kaikki liha on multaa, niinkuin pappi sanoo. He olisivat
kuolleet ennemmin tahi myöhemmin, vaikka emme olisi eronneetkaan niin
sukkelaan. Mutta, haloo! Missä on John Gough? Missä on kapteeni?
Missä ovat kaikki muutkin?
On mahdotonta kuvata miesten kummastusta, kun he tultuaan paikalle,
johon äsken olivat jättäneet vankinsa, eivät nyt nähneet niistä
jälkeäkään. Ensin arvelivat he niitten paenneen veneellä, mutta
nähtyään sen olevan hyvässä tallessa, luopuivat he siitä luulostaan.
Sitten kuvittelivat he, että John Gough oli vienyt vangit pienelle
kävelylle ja alkoivat huutaa keuhkojensa koko voimalla. Koska
he eivät saaneet mitään vastausta, päästelivät he kummallisia
huudahduksia, joita en silloin ymmärtänyt, mutta jotka, niinkuin
sittemmin kuulin, olivat karkeita kirouksia. Viimein he eivät
tienneet, mitä tekisivät, lähtisivätkö etsimään saarelta, vai
palaisivatko laivaan.
Ainoastaan yksi kannatti ensimmäistä ehdotusta, mutta toiset
äänestivät hänet kumoon. He eivät katsoneet maksavan vaivaa lähteä
turhanpäiten kuljeskelemaan oudossa seudussa. Juuri kun he olivat
lähdössä veneelle, huomautti yksi, että he mahdollisesti joutuisivat
kiikkiin, jos he tulisivat ilman toveriaan. Vihdoin päättivät he
istuutua odottamaan hänen tuloaan.
Nyt rupesi yksi heistä valittamaan väsymystään, koska hänellä oli
viime yönä ollut kapinassa paljon tekemistä ja toisetkin myönsivät,
alkaen haukotella, että hekin samasta syystä tarvitseisivat lepoa. He
paneutuivat pitkäkseen ruohikolle ja hetken kuluttua kuului heidän
kuorsauksistaan, että he nukkuivat.
Nyt ryömin kontallani heidän luokseen ja otin pistoolit heidän
vyöltään, sillä he nukkuivat niin sikeästi, etteivät he siitä mitään
tietäneet. Olin juuri lopettanut, kun kapteeni, John Gough, herra
Evelyn ja kaikki muut lähestyivät paikkaa, hyvin varustettuina
pyssyillä ja pistooleilla.
Muutamia minuutteja sen jälkeen olivat kapinoitsijat sidotut,
heidän ennättämättä tehdä ollenkaan vastarintaa. Kapteeni kehui
neuvokkaisuuttani. Puhellessani hänen kanssaan näin suureksi
kummastuksekseni herra Evelyn'in äkkiä rientävän luokseni rouva
Reichardt'in luota, jonka kanssa hän oli keskustellut. Hän syleili
minua ja mitä liikuttavimmilla todistuksilla hellyydestään sanoi
minua tyttärenpojakseen.
Salaisuus oli pian selvillä. Herra Evelyn oli kärsinyt suuria
vahinkoja kaupoissaan ja oli sentähden käyttänyt tilaisuutta
hyväkseen ja lähtenyt eräässä kauniissa laivassa, joka teki
matkoja Etelä-Ameriikkaan, tähän maanosaan, myödäkseen siellä osan
tavaroistaan. Mutta hänen matkallaan oli myöskin toinen tarkoitus.
Hän tahtoi nimittäin saada selville jo kauan sitten kadonneen
vävynsä perheen kohtalon, josta hän ei ollut saanut mitään tietoa
sen jälkeen kuin nämä olivat astuneet erääseen laivaan, palatakseen
kotiin timantteineen, joita he olivat ostaneet. Laivasta, jolla he
olivat purjehtineet, ei sen jälkeen ollut kuulunut mitään ja herra
Evelyn oli jo kauan aikaa sitten kadottanut kaiken toivonsa saada
joskus vielä nähdä jommankumman heistä ja saada haltuunsa kalliin
omaisuuden, joka heillä oli mukanaan.
Matkalla asuntoomme oli hän kysynyt rouva Reichardt'ilta nimeäni,
sanoen minun olevan niin erään hänen rakkaan ystävänsä näköinen,
jonka hän oli luullut kuolleeksi jo aikoja sitten, että hän
mielellään tahtoisi tietää nimeni. Vastaus, jonka hän sai, johti
muihin kysymyksiin, ja rouva Reichardt tyydytti hänen uteliaisuutensa
joka suhteessa. Hän näytti kaiken rouva Henniker'in ja hänen miehensä
omaisuuden, kertoi Jackson'in elämäntarinan ja sai hänet vakuutetuksi
siitä, että vaikka hän olikin kadottanut tyttärensä, jota hän niin
kauan oli surrut, niin hänen perillisensä eli pikku metsäläisenä,
joka pelasti hänet kohtalosta, jonka kapinoitsijat olivat hänelle
valmistaneet.
Voin ainoastaan lisätä, että minulla oli onni antaa äidinisälleni
timantit, jotka olin saanut Jackson'ilta ja jotka epäilemättä olivat
hänelle hyvin tervetulleita, koska ne eivät ainoastaan palauttaneet
hänen varallisuuttaan, vaan tekivät hänestä myöskin pörssin
rikkaimman kauppiaan.
Kauttani sai kapteeni myöskin takaisin laivansa päällikkyyden ja
järjestys palautettiin laivaväen keskuudessa. Kapinan johtajat
pantiin rautoihin ja vietiin kotimaahan, joutuakseen syytteeseen
oikeudessa. Siinä kävi niin, että pari heistä hirtettiin
varoittavaksi esimerkiksi muille ja nuo kaksi sattuivatkin olemaan
juuri ne, jotka niin julmasti olivat hyljänneet rouva Reichardt'in.
Hän seurasi minua Englantiin kapteeni Manvers'in laivassa, sillä
kun äidinisäni kuuli ne suhteet, joissa olin häneen, päätti hän,
että rouva Reichardt saisi asua luonamme elämänsä loppuun asti.
Kumminkaan emme poistuneet saarelta ennenkuin olimme näyttäneet
äidinisälleni, kapteenille ja hänen upseereilleen, mitä olimme
saaneet aikaan sinä aikana, kuin olimme olleet saarella, ja kaikki
kummastuivat nähdessään meidän luoneen kukoistavan maakartanon tälle
autiolle paikalle. En unhoittanut näyttää heille niitä paikkoja,
missä olin taistellut käärmeen kanssa ja missä haikalat olivat minua
ahdistaneet, mitkä molemmat kertomukset näyttivät hyvin kiinnittävän
heidän mieltään.
En saa unhoittaa lisäystä, että John Gough päivää ennen, kun
poistuimme saaresta, pyysi puhua kahdenkesken kanssani ja toivoi
minun apuani, saadakseen kapteenin suostumaan siihen, että hän
saisi jäädä saarelle. Hän oli paljon muuttunut entisestään ja
koska en voinut epäillä hänen katumuksensa vilpittömyyttä, puhuin
hänen puolestaan niin paljon kuin voin. Suositukseni hyväksyttiin
ja niin luovutin John Gough'ille koko maakartanoni eläimineen ja
maanviljelyskaluineen, luvaten sitäpaitsi lähettää hänelle vielä
kaikenlaista, joka tekisi hänen elämänsä mukavaksi ja onnelliseksi.
Hän kiitteli minua tarjouksestani, mutta ei sanonut muuta
pyytävänsä kuin että ilmoittaisimme hänen perheelleen hänen hyvistä
olosuhteistaan ja ettei hän luultavasti milloinkaan palaisi.
Lieköhän nyt John Gough pelännyt sitä, että häntä syytettäisiin
kapinasta, vai eikö hän tahtonut purjehtia entisten toveriensa
kanssa, en tiedä, mutta mikä nyt lienee ollutkin syynä, niin jäi hän
jäljelle laivan poistuessa saarelta ja elää kai siellä vieläkin,
ainakaan en ole kuullut mitään hänen kuolemastaan.
Teimme pikaisen matkan Englantiin ja epäilemättä huvittaa lukijaa
kuulla, että saaren pieni orpo nousi terveenä maihin Plymouth'issa ja
otettiin pian sydämellisesti vastaan äidinisänsä talossa Lontoossa.