Aamu valkeni rajattomalla ulapalla. Ensimmäinen esine,
jonka huomasin, oli suunnattoman suuri valas, joka noin
neljännespeninkulman päässä suihkutti vettä ilmaan. Senjälkeen näin
vielä toisen, kolmannen ja sitten yhä useampia. Oli juhlallisen
ja komean näköistä, kun joku näistä tavattoman suurista eläimistä
ruiskautti ilmaan vesipilarin, johon auringonsäteet kuvastuivat, mikä
näin matkan päästä näytti erittäin kauniilta.
Turhaan tähystelin maata ja yhtä turhaan odotin laivaa. Ei ollut
muuta näkyvissä kuin tuo valasparvi, ja rouva Reichardt koetti
huvittaa minua kuvailemalla valaanpyynnin merkitystä ja niitä
vaaroja, joihin ne miehet antautuivat, jotka ajavat eläimiä takaa,
tappaakseen ne harppuuna-nimisellä rautakeihäällä.
Nämä yksityiskohdat huvittivat minua suuresti ja toverini kertoi
minulle kokonaisen jutun eräästä valaanpyyntimatkasta: miten tuo
suunnaton eläin ensin huomattiin laivasta, takaa-ajon ja valaan
keihästämisen, haavoitetun valaan taistelun hengestään, sen
hinaamisen laivan luo ja sitten seuraavan öljyn valmistuksen sen
ihrasta ja valaanluitten talteen oton.
Kuunnellessani tätä esitystä unohdin kokonaan, että ajelehdin
avonaisessa veneessä aavalla merellä, tietämättä minne. Ehkä jo
hetken kuluttua olisin ruumiina, jota aallot nakkelisivat, kunnes
joku haikala sen nielaisisi, ehkä saisin kärsiä nälän ja janon
tuskia, ehkä heittäisivät aallot minut jollekin kalliolle, jossa
valkenevat luuni olisivat ainoana muistomerkkinä siitä, että
näilläkin leveysasteilla oli joskus elänyt sellainenkin olento kuin
"saaren pieni orpo".
Missähän nyt olikaan saaremme, josta niin kauan olin halunnut lähteä
ja johon nyt tuhat kertaa mieluummin halusin jälleen palata. Tunsin,
ettei mikään olisi ollut minulle mieluisempaa kuin tuon rakkaan
rannikon näkeminen, rannikon, joka niin usein oli tuntunut minusta
sietämättömältä vankilalta.
Turhaan rasitin silmiäni katselemalla kaikkiin suuntiin: taivaanranta
levisi vain tasaisena kaikkialla ympärilläni. Missähän me olimmekaan?
kysyin usein itseltäni, mutta toverillani ja minulla ei ollut
aavistustakaan maantieteellisestä asemastamme; tiesimmehän vain
olevamme jossain aavalla valtamerellä. Myrsky kai oli kuljettanut
meitä suunnattoman matkan poispäin saaresta, paljon enemmän kuin
virta.
Laskin, että olisimme kulkeneet monta peninkulmaa saaremme ohi, jos
olisimme purjehtineet samaan suuntaan, mutta tuuli oli monta kertaa
kääntynyt ja voi olla, ettemme olleetkaan niin kovin kaukana siitä,
jos vain saisimme vähän tietoa, niistä päin sitä hakisimme. Mutta
toivotontahan se oli ja olin varma siitä, että meidän oli luovuttava
kaikista sinne pääsemisen ajatuksista.
Kesken näitä tuskallisia mietelmiäni kiinnitti toverini huomiotani
muutamaan hyvin kaukana olevaan esineeseen, jota sanoi luulevansa
laivaksi. Onneksi olin ottanut kiikarin mukaani ja suuntasin sen heti
kiireesti sanottuun paikkaan. Laivahan se todellakin oli, mutta niin
hirveän kaukana, että siitä oli mahdotonta kenenkään ihmisen huomata
venettämme. Olisin purjehtinut sinne päin, mutta tuuli oli vastainen
ja minulla ei ollut siis muuta neuvoa kuin odottaa niin kauan, kunnes
laiva tulisi tarpeeksi likelle huomatakseen meidät.
Vietin nyt useampia tunteja mitä suurimmassa hädässä tarkastaen tuon
kaukaisen laivan suuntaa.
Se suureni vähitellen niin, että paljailla silmilläkin voi jo
selvästi huomata sen olevan suuren aluksen, mutta koska laskimme
myötätuulessa aivan päinvastaiseen suuntaan, oli meillä hyvin pienet
mahdollisuudet päästä sen luokse, jos se ei vain muuttaisi suuntaansa.
Rouva Reichardt mainitsi, että kaukana toisistaan olevat laivat
kiinnittivät merkkien annolla huomiota puoleensa ja selitti eri
tapoja, miten niitten päälliköt ilmoittivat toisilleen toivomuksiaan.
Ainoa merkki, jota olin tavallisesti käyttänyt, oli risujen
polttaminen rannalla ja niitten vedellä valeleminen, että ne
paremmin savuaisivat, mutta näin veneessähän se oli mahdotonta.
Toverini ehdotti vihdoin, että sitoisin pöytäliinan, jonka olimme
sattumalta ottaneet mukaamme, mastoon, sillä sen puhdas valkoinen
väri kiinnittäisi varmaan merimiesten huomion puoleemme. Korjattuamme
purjeen, ripustimme liinan sen sijaan, mutta tuuli tyyntyi
onnettomuudeksemme heti sen jälkeen ja liina riippui laskoksissa
pitkin mastoa.
Ei kukaan meitä huomannut. Tartuimme nyt airoihin ja aloimme soutaa
laivaan päin, mutta soudettuamme useita tunteja voimaimme takaa
olimme jo niin väsyksissä, ettemme enää jaksaneet, ja siltikin
näytimme kulkeneen vain hyvin vähän matkaa.
Pian laskeutui aurinkokin. Tähystimme ikävämme esinettä kaihoisin
katsein siksi kunnes tuli pimeä, joka peitti sen näkyvistämme. Vähän
myöhempään rupesi jälleen tuulemaan ja uudistetuilla toiveilla
levitimme jälleen purjeemme, mutta se vei meitä vain vastakkaiseen
suuntaan ja aamun valjetessa emme enää nähneetkään laivaa.
Tuuli oli taasenkin kääntynyt. Purjehdimme yhä myötätuuleen. Mutta
minne? Tuskasta ja työstä puolikuolleena olin viime yönä nukkunut
ja heräsin vasta myöhään aamulla. Rouva Reichardt ei ollut tahtonut
häiritä minua, sillä nukkuessanihan en tietänyt kurjuudestani enkä
tilani vaarallisuudesta. Hän ei ollut saattanut häiritä lepoa, jota
niin sekä sielu että ruumis tarvitsivat. -- Näin suloista unta uudesta
kodistani Englannissa, jota niin usein rukouksissani olin halunnut
nähdä. Iloiset kasvot hymyilivät minulle ja hellät, sanomatonta
suopeutta ilmaisevat äänet lausuivat minut tervetulleeksi.
Eräissä kasvoissa olin tuntevinani äitini, jonka rakkauden niin
nuorena olin kadottanut. -- Ne olivat muita kalpeammat, mutta paljon
hellemmät ja lemmekkäämmät. Sitten ne kalpenivat ja vaalenivat yhä
enemmän, kunnes ne olivat sen kauniin, guanoon hautaamani olennon
näköiset, ja minusta tuntui, että hän syleili minua kivenkylmillä
käsivarsillaan ja suuteli minua huulilla, jotka jäähdyttivät vereni
ja saivat minut pelosta värisemään.
Äkkiä näin Jackson'in sokeine silmineen hapuilevan luokseni veitsi
kädessään ja mumisten kirouksia. Hän tarttui minuun -- taistelimme
epätoivon vimmalla keskenämme -- ja upotti pitkän veitsensä rintaani,
päästäen äänekkään ja pahansuovan ivanaurun. Tuntiessani veitsen
tunkeutuvan ruumiiseeni vavahdin ja syöksyen ylös pelotin herätessäni
rouva Reichardt'in kauhealla huudollani.
Tämä uni syöpyi syvälle sieluuni ja siinä esiintyneitten eri
henkilöitten kasvot olivat selvinä mielessäni. Muistin äiti-raukkani
niin tarkkaan kuin olisin nähnyt hänet eilen, muistin hänen
suloiset silmäyksensä, kun hän lähestyi minua, -- kuinka koetinkaan
muistutella ja nauttia niistä kuin kadotetusta siunauksesta.
Tuntui niin kummalliselta, että tuo nimetön, hylystä maihin tullut
ruumis näyttäytyi minulle unessa niin pitkän ajan perästä, kuin
olisimme kauan pitäneet toisistamme ja hänen rakkautensa elämässä
olisi kokonaan kuulunutkin minulle. Tyttö-raukka! Ehkäpä joku hellä
ystävä juuri nyt sureekin häntä.
Mutta Jackson'in esiintyminen unessani oli kaikkein hirveintä ja
kului kauan, ennenkuin voin tulla vakuutetuksi siitä, etten ollutkaan
nähnyt hänen tuttuja piirteitään, enkä saanut mitään kuolettavaa
haavaa, josta nyt kärsisin. Vihdoinkin vapauduin kuvittelustani ja
vastasin rouva Reichardt'in huolestuneisiin kysymyksiin, että olin
nähnyt pahaa unta.
Pian aloin kumminkin ajatella, olikohan herääminen suloisempaa
kuin uni. Ääretön valtameri levisi vielä suunnattoman suurena
käärinliinana edessäni; tuota kirkasta taivasta, joka oli niin kaunis
aamuauringon valossa, en voinut pitää muuna kuin paarivaatteena, ja
pieni veneemme oli ruumisarkku, jossa kaksi vielä elävää ja avutonta
ihmisolentoa odotti hautaamista.
-- Onko Jumala meidät hylännyt? kysyin toveriltani, tahi onko hän
unhottanut, että kaksi luomaansa olentoa on mitä suurimmassa hädässä,
josta ainoastaan hän voi ne pelastaa?
-- Ole vaiti, Frank Henniker, huudahti rouva Reichardt juhlallisesti,
se on jumalatonta! Jumala ei hylkää milloinkaan niitä, jotka ovat
hänen suojeluksensa arvoisia. Hän joko pelastaa heidät, jos hän
pitää sen tarpeellisena, tahi katsoo hän edullisemmaksi ottaa heidät
pois sellaisesta paikasta, jossa niin monet vaarat heitä ympäröivät,
ja muuttaa heidät sinne, jossa ainoastaan rauha ja ääretön onni
vallitsevat. Meidän pitäisi mieluummin iloita siitä, sanoi hän
lisääntyvällä vakavuudella, että hän pitää meidät kyllin arvokkaina
otettavaksi niin aikaisin pois maailmasta, jossa olemme saaneet
kärsiä niin paljon kurjuutta.
-- Mutta kuolla tällä tavalla, väitin jurosti, kun pitää kärsiä
päiväkausia hirmuisia tuskia avun toivotta, niin siihen en minä
oikein voi alistua.
-- Ennemmin tahi myöhemmin on meidän kuoltava, sanoi hän, ja on
paljon tauteja, joista kuolema seuraa vasta pitkien ja kuvaamattomien
kärsimyksien jälkeen. Olemme säästyneet niiltä. Roisto, joka riutuu
jonkun inhottavan taudin tuottamissa tuskissa, kadehtisi meitä, jos
hän näkisi sen verrattain helpon tavan, jolla meidän sallitaan lähteä
elämästä. Mutta en näe tilassamme mitään toivotonta, lisäsi hän.
Ei vieläkään ole mahdotonta, että joku laiva meidät huomaisi, tahi
voimmehan päästä jollekin rauhalliselle rannikolle, josta voimme
matkustaa Englantiin.
-- En näe siihen minkäänlaisia edellytyksiä, vastasin, me olemme
nähtävästi syrjässä tavallisista laivareiteistä, ja jos olisimmekin
niin onnellisia, että näkisimme jonkun, niin onko sanottu, että
laivaväki meidät huomaisi. -- Toivon, etten milloinkaan olisi
lähtenyt saaresta.
Rouva Reichardt ei torunut minua, eikä edes vihjannutkaan, että se
oli oma syyni. Hän vain lisäsi:
-- Sellainen kai oli Jumalan tahto.
Söimme ja joimme pieniä annoksiamme. Tarkastin, mitä oli jäljellä.
Vaikka olimmekin olleet äärettömän säästäväisiä, oli ruokaa jäljellä
ainoastaan yhdeksi päiväksi. Päätimme sentähden pienentää vieläkin
pientä annostamme, lisätäksemme sillä tavalla pelastuksemme
mahdollisuuksia.