Turhaan etsin jotakin laivaa valtameren äärettömällä ulapalla,
mitään ei näkynyt, laaja ulappa vain levisi aavikon tapaan kaikille
tahoille. Koko tällä suurella alalla ei näkynyt merkkiäkään ihmisistä
muualla kuin pienessä veneessämme, ja kuinka vähäpätöisiä olivatkaan
tämän äärettömyyden rinnalla nuo pari avutonta ihmisraukkaa, jotka
hiljaisina ja liikkumattomina istuivat veneessään odottamassa
kohtaloaan.
Tähdet alkoivat tuikkia ihmeellisen kirkkaasti. En muistanut
milloinkaan nähneeni niitä niin valoisina, mutta kai oli se vain
ajatusteni synkkyys, joka pani ne niin kirkkaasti loistamaan. Olin
olevinani keskipiste maailmojen loistavassa järjestelmässä, joka
kaareutui ylläni tyynessä ja hiljaisessa kauneudessaan.
Veden pintaa, joka tuskin väreilikään, näyttivät nyt valaisevan
lukemattomat tulet, ja purppuramainen, matalan liekin tapainen
sumu loisti kaikilla suunnilla. Kiinnitin toverini huomion tähän
kummalliseen ilmiöön. Huolimatta suuresta pelostaan rupesi hän
heti selittämään sitä ja sanoi sen johtuvan veden omituisesta
fosforisoimisesta, jonka aiheuttajana olivat myriadit, kiiltomadon
ominaisuuksilla varustetut olennot, jotka noustuaan pinnalle panevat
veden liekehtimään.
Kauan istuin ja katselin omituisia ilmiöitä, jotka näyttäytyivät
silloin, kun pistin airon veteen. Näytti aivan siltä, kuin olisin
halkaissut tulta veden asemasta ja tulta näkyi lähtevän airoistakin
mereen tippuvan veden mukana.
Kului tunteja tällä tavalla ja yhä kuljimme virran mukana. Kuu ja
tähdet loistivat nyt kylmästi yllämme, ja meri hehkui vielä. Rouva
Reichardt kehoitti minua syömään vähäsen ja koettamaan sitten nukkua,
ja lisäsi, että hän vartioitsisi ja ilmoittaisi sitten minulle, jos
jotakin meille edullista tapahtuisi.
Ikävöin ainoastaan laivaa tahi tuulta, josta ei tällä hetkellä
tuntunut henkäystäkään. Ei tehnyt mieleni ruokaa eikä juomaa, vaan
kehoitin toveriani sen sijaan vähän syömään ja sitten nukkumaan,
koska sopisi paljon paremmin, että minä vartioitsisin, eikä hän.
Seikka oli nyt sellainen, että me molemmat yhtä mielellämme
toivoimme jommankumman meistä ensin tyydyttävän nälkänsä vähistä
ruokavaroistamme, mutta kun ei kumpikaan tähän suostunut, päätimme
jakaa varastomme yhtä suuriin annoksiin, ja nauttia ruokamme
aina auringon nousun ja laskun aikoina. Yöllä vuorottelisimme
vartioimisessa, sekä aina silloin, kun saimme maan tahi laivan
näkyviimme, tahi alkaisi tuulla, neuvottelisimme matkamme suunnasta.
Onnistuin saamaan hänet veneen pohjalle nukkumaan ainoastaan
ehdolla, että herättäisin hänet vähän ajan kuluttua puolestaan taas
vartioimaan, minun saadessa sitten vuorostani levähtää. Ensin luki
hän kuitenkin tavalliset iltarukouksensa, joihin yhdyin. Tulin
iloiseksi, kuullessani hänen sitten muutamien minuuttien kuluttua
hengittävän säännöllisesti ja tietäessäni hänen nauttivan varmasti
suuresti kaipaamaansa lepoa.
Olin nyt ainoana katselijana tuolle hämmästyttävälle näytelmälle,
joka esiintyi yläpuolellani ja ympärilläni. Tämän kunnioitusta
herättävän näyn juhlallisimpana piirteenä oli minusta ääretön
hiljaisuus, joka vallitsi kaikkialla. Taivas oli yhtä mykkä kuin
merikin. Näytti aivan siltä kuin uusi vedenpaisumus olisi peittänyt
maan ja kaikki elävät olennot olisivat hävinneet sukupuuttoon sen
pinnalta.
Tunsin vähitellen syvän surun täyttävän mieleni, enkä voinut olla
syyttämättä itseäni siitä, että olin antautunut tähän uskallettuun
yritykseen ja pannut alttiiksi elämän, jota olin velvollinen
suojelemaan. Eri tiennyt, mihin joutuisimme, mutta käsitin, että
jos emme pian pelastuisi johonkin laivaan tahi pääsisi jollekin
ystävälliselle rannikolle, emme kestäisi montakaan päivää.
Olin täydellisesti varma siitä, ettemme milloinkaan enää näkisi
saartamme ja vaikka olinkin niin monena vuonna ikävöinyt saada lähteä
sieltä, en voinut nyt, kun kohtalo oli meidät erottanut, lohduttaa
itseäni, koska olin menettänyt kodin, jonka niin monet muistot
tekivät rakkaaksi. Suurin suruni oli kumminkin äidinisäni timanttien
menettäminen. Hänellä ei nyt enää ollut mitään edellytyksiä saada
niitä haltuunsa. Jos ne joskus tavattaisiin, tulisivat ne löytäjän
omaisuudeksi, eikä hän saisi milloinkaan tietää, miten hänen
tyttärensä kuoli eräällä saarella ja miten hänen tyttärenpoikansa
hukkui meren syvyyteen.
Ajattelin sitten kotimaatani, jota olin jo niin kauan toivonut
saavani nähdä ja sydämeni kutistui kokoon katsellessani loppumatonta
näköalaa. Sieltä ei mikään ääni kuiskannut lohdutuksen sanoja,
eikä ojentanut kättä avuksemme. Enkö milloinkaan saisi nähdä noita
kerrottavan, että voin ne kuvitella niin selvästi, kuin olisivat ne
kaikessa suuruudessaan ja komeudessaan olleet tuossa edessäni.
Kuinka usein olinkaan uneksinut tulostani Englannin siunatuille
rannikoille, kuinka usein olinkaan ollut kuulevinani iloisten äänien
lausuvan pienen villin tervetulleeksi luonnolliseen kotiinsa,
kuinka usein ajatuksissani vanha äidinisäni olikaan syleillyt minua
ja esittänyt minut hyville ystävilleen, jotka kunnioittaisivat
minua hänen perillisenään. Olin uneksinut suloisia unia ja nähnyt
onnellisia näkyjä, joiden loppuna oli nälkään kuoleminen pienessä
veneessä äärettömällä valtamerellä.
Rouva Reichardt nukkui vielä, enkä tahtonut häntä herättää. Niin
kauan kuin hän oli tietämätönnä tilansa vaarallisuudesta, voi hän
olla jotenkin onnellinen. Hänen häiritsemisensä olisi ollut vaaran- ja
kurjuudentunteen palauttamista hänen mieleensä ja muistuttamista,
että minun ajattelemattomuuteni oli saattanut hänet tähän
toivottomaan tilaan.
Huomasin taivaanrannalla pienen pilven ja samassa silmänräpäyksessä
tunsin tuulenhenkäyksen, joka juuri kykeni purjetta heilauttamaan.
Muutamissa minuuteissa oli pilvi kasvanut suuremmaksi ja tuuli
pullisti purjetta. Kuvittelin sen puhaltavan vastavirtaan ja luullen
olevani oikeassa, käänsin pian veneen ja suureksi ilokseni kiisi se
nyt tuulessa vauhdilla, joka huomattavasti kiihtyi.
Mutta pilvi alkoi nyt peittää koko taivaan ja synkkä pimeys kietoi
pian kaikki verhoonsa. Tuuli puhalsi jotenkin kovasti ja taivutti
mastoa, johon purje oli kiinnitetty, niin että rupesin pelkäämään
jonkun äkkinäisen puuskan kaatavan veneen tahi irroittavan purjeen.
Olisin mielelläni laskenut purjeen alas, ellen olisi pitänyt sitä
hyvin vaarallisena tehtävänä. Rouva Reichardt makasi asennossa, joka
esti minua pääsemästä purjeen luo herättämättä häntä; olisin voinut
keikauttaa venettä niin, että se täyttyisi vedellä ja vajoaisi,
vieden meidät molemmat matkassaan. Vaikka osasimmekin uida, olin
varma siitä, että meillä kerran jouduttuamme veteen oli hyvin vähän
toivoa pysyä hengissä kauempaa kuin korkeintaan muutamia tunteja.
Vene jatkoi siis vain kiivasta kulkuaan. Heikko masto natisi ja purje
oli niin kiinteällä, että joka minuutti odotin kaatumistamme. Silloin
heräsi rouva Reichardt ja nopealla silmäyksellään käsitti hän heti
vaaran koko suuruuden.
-- Me joudumme perikatoon, sanoi hän kiivaasti, jos emme korjaa
purjetta.
Sen ymmärsin täydellisesti, mutta hän oli nähnyt enemmän merimiesten
vaaroja kuin minä ja ymmärsi paremmin, miten oli meneteltävä. Hän
tarjoutui auttamaan minua purjeen korjaamisessa ja käskettyään minun
olla hyvin varovainen, pääsimme vihdoin maston luo ja onnistuimme
suurella työllä ja vaarassa pudota mereen saamaan alas purjeen sekä
maston.
Mutta olimme nyt joutuneet yhtä suureen vaaraan toisesta syystä.
Meren pinta, joka oli ollut niin sileä tyynellä, oli nyt niin kovasti
myrskyn myllertämä, että vene noustuaan suuren aallon harjalle
seuraavassa hetkessä taasen putosi aallon pohjaan. Usein putosimme
alas melkein kohtisuoraan ja korkeus tuntui joka hetki lisääntyvän.
Joka kerralla, kun sillä tavalla syöksyimme päistikkaa kiehuvaan
veteen, luulin vajoavamme niin ettemme enää milloinkaan nousisi, vaan
seuraavassa minuutissa nousimme kumminkin taasen toisen, entisiä
paljon kauheamman aallon harjalle, taasen pudotaksemme sieltä tuohon
pohjattomaan kuiluun, joka kuohuvien vesivuorien ympäröimänä näytti
valmiilta hautaamaan meidät ikuisiksi ajoiksi.
Oli melkein pimeä ja voimme ainoastaan nähdä valkoisen harjan siitä
aallosta, jolle olimme nousemassa; muuten oli pimeää yllämme, pimeää
allamme ja läpinäkymätön pimeys kaikkialla ympärillämme.
Rouva Reichardt istui aivan vieressäni pitäen kättänsä minun
kädessäni. Hän ei huutanut peloissaan, kuten naiset tavallisesti,
vaan tunsi enemmän kunnioitusta kuin pelkoa. Luulen hänen olleen
täysin vakuutetun siitä, että hänen viimeinen hetkensä oli lyönyt,
sillä kuulin hänen mumisevan rukouksen, jossa hän uskoi sielunsa
Jumalan haltuun.
En voi sanoa olleeni hyvinkään levoton. Veneen äkkinäiset liikkeet
ylös ja alas antoivat minulle sellaista huvia, jota en milloinkaan
ennen ollut kokenut. Pulmakseni totta, olisin muuten ollut
hyvinkin tyytyväinen siihen, että olin sillä tavalla, pimeänä ja
myrskyisenä yönä, jäänyt tuulen ja aaltojen ajeltavaksi äärettömälle
valtamerelle, jollen alituisesti olisi ajatellut toveriani ja
katkerasti moittinut itseäni siitä, että olin saattanut hänet niin
kauheaan vaaraan.
Ahkeran työn välttämättömyys karkoitti kumminkin pian nämä
ajatukset. Joka kerralla, kun vene liukui alas, tuli siihen vettä
ja jollen ruvennut pikaisiin toimenpiteisiin sen pois saamiseksi,
olisi se epäilemättä täyttynyt pian ja uponnut. Tartuin sentähden
rautakattilaan, jonka olimme ottaneet mukaamme keittääksemme siinä
päivällistä, ja aloin kiireesti viskata vettä, jota jo olikin veneen
pohjalla nilkkoihin asti. Vettä tuli yhä vieläkin veneeseen, milloin
enemmän milloin vähemmän, ja rouva Reichardt auttoi minua nyt
viskaamaan sitä pois tinakauhalla.
Yhteisillä ponnistuksillamme saimme veden vähenemään ja toivoimme
voivamme vapautua siitä kokonaan. Silloin rupesi satamaan hyvin
rankasti ja vaikka teltta suojelikin päätämme, tuli sitä sentään
veneeseen siksi paljon, että se huolimatta ponnistuksistamme, kohosi
jälleen nilkkoihimme asti.
Kuitenkin olimme iloisia huomatessamme, että tuuli asettui sateen
tultua ja kun se lakkasi, rauhoittui merikin sen verran, ettei vettä
enää tullut niin paljon sisään. Voin nyt yksikseni pitää veneen
jotakuinkin tyhjänä, ja aina ennalta harkitseva rouva Reichardt
asetti kaikki mukaan ottamansa tyhjät astiat kokoamaan sadevettä,
sillä emmehän tienneet, kuinka arvokasta tämä vesi pian tulisi
olemaan.
Sade valui muutamia tunteja oikein virtoina, jonka jälkeen taivas
vähitellen kirkastui. Vaikka vieläkin levotonna, ei meressä
kumminkaan enää kohonnut tuollaisia vuoren korkuisia aaltoja, jotka
vähää ennen uhkasivat tuhota meidät joka kerralla, kun syöksyimme
niitten väliin; tuultakin oli juuri sen verran, että purjehdimme
kohtuullista vauhtia.
Rouva Reichardt auttoi minua maston pystyttämisessä, ja niin
pian kuin aloimme tuntea tuulen vaikuttavan, kehoitti hän minua
innokkaasti vähän syömään. Välttämätöntähän se oli meille
molemmillekin, sillä olimme työskennelleet ankarasti monta tuntia.
Söimme sentähden säästäväisesti ja joimme väkiviinalla sekoitettua
vettä.