41. Myrsky.

Turhaan etsin jotakin laivaa valtameren äärettömällä ulapalla,

mitään ei näkynyt, laaja ulappa vain levisi aavikon tapaan kaikille

tahoille. Koko tällä suurella alalla ei näkynyt merkkiäkään ihmisistä

muualla kuin pienessä veneessämme, ja kuinka vähäpätöisiä olivatkaan

tämän äärettömyyden rinnalla nuo pari avutonta ihmisraukkaa, jotka

hiljaisina ja liikkumattomina istuivat veneessään odottamassa

kohtaloaan.

Tähdet alkoivat tuikkia ihmeellisen kirkkaasti. En muistanut

milloinkaan nähneeni niitä niin valoisina, mutta kai oli se vain

ajatusteni synkkyys, joka pani ne niin kirkkaasti loistamaan. Olin

olevinani keskipiste maailmojen loistavassa järjestelmässä, joka

kaareutui ylläni tyynessä ja hiljaisessa kauneudessaan.

Veden pintaa, joka tuskin väreilikään, näyttivät nyt valaisevan

lukemattomat tulet, ja purppuramainen, matalan liekin tapainen

sumu loisti kaikilla suunnilla. Kiinnitin toverini huomion tähän

kummalliseen ilmiöön. Huolimatta suuresta pelostaan rupesi hän

heti selittämään sitä ja sanoi sen johtuvan veden omituisesta

fosforisoimisesta, jonka aiheuttajana olivat myriadit, kiiltomadon

ominaisuuksilla varustetut olennot, jotka noustuaan pinnalle panevat

veden liekehtimään.

Kauan istuin ja katselin omituisia ilmiöitä, jotka näyttäytyivät

silloin, kun pistin airon veteen. Näytti aivan siltä, kuin olisin

halkaissut tulta veden asemasta ja tulta näkyi lähtevän airoistakin

mereen tippuvan veden mukana.

Kului tunteja tällä tavalla ja yhä kuljimme virran mukana. Kuu ja

tähdet loistivat nyt kylmästi yllämme, ja meri hehkui vielä. Rouva

Reichardt kehoitti minua syömään vähäsen ja koettamaan sitten nukkua,

ja lisäsi, että hän vartioitsisi ja ilmoittaisi sitten minulle, jos

jotakin meille edullista tapahtuisi.

Ikävöin ainoastaan laivaa tahi tuulta, josta ei tällä hetkellä

tuntunut henkäystäkään. Ei tehnyt mieleni ruokaa eikä juomaa, vaan

kehoitin toveriani sen sijaan vähän syömään ja sitten nukkumaan,

koska sopisi paljon paremmin, että minä vartioitsisin, eikä hän.

Seikka oli nyt sellainen, että me molemmat yhtä mielellämme

toivoimme jommankumman meistä ensin tyydyttävän nälkänsä vähistä

ruokavaroistamme, mutta kun ei kumpikaan tähän suostunut, päätimme

jakaa varastomme yhtä suuriin annoksiin, ja nauttia ruokamme

aina auringon nousun ja laskun aikoina. Yöllä vuorottelisimme

vartioimisessa, sekä aina silloin, kun saimme maan tahi laivan

näkyviimme, tahi alkaisi tuulla, neuvottelisimme matkamme suunnasta.

Onnistuin saamaan hänet veneen pohjalle nukkumaan ainoastaan

ehdolla, että herättäisin hänet vähän ajan kuluttua puolestaan taas

vartioimaan, minun saadessa sitten vuorostani levähtää. Ensin luki

hän kuitenkin tavalliset iltarukouksensa, joihin yhdyin. Tulin

iloiseksi, kuullessani hänen sitten muutamien minuuttien kuluttua

hengittävän säännöllisesti ja tietäessäni hänen nauttivan varmasti

suuresti kaipaamaansa lepoa.

Olin nyt ainoana katselijana tuolle hämmästyttävälle näytelmälle,

joka esiintyi yläpuolellani ja ympärilläni. Tämän kunnioitusta

herättävän näyn juhlallisimpana piirteenä oli minusta ääretön

hiljaisuus, joka vallitsi kaikkialla. Taivas oli yhtä mykkä kuin

merikin. Näytti aivan siltä kuin uusi vedenpaisumus olisi peittänyt

maan ja kaikki elävät olennot olisivat hävinneet sukupuuttoon sen

pinnalta.

Tunsin vähitellen syvän surun täyttävän mieleni, enkä voinut olla

syyttämättä itseäni siitä, että olin antautunut tähän uskallettuun

yritykseen ja pannut alttiiksi elämän, jota olin velvollinen

suojelemaan. Eri tiennyt, mihin joutuisimme, mutta käsitin, että

jos emme pian pelastuisi johonkin laivaan tahi pääsisi jollekin

ystävälliselle rannikolle, emme kestäisi montakaan päivää.

Olin täydellisesti varma siitä, ettemme milloinkaan enää näkisi

saartamme ja vaikka olinkin niin monena vuonna ikävöinyt saada lähteä

sieltä, en voinut nyt, kun kohtalo oli meidät erottanut, lohduttaa

itseäni, koska olin menettänyt kodin, jonka niin monet muistot

tekivät rakkaaksi. Suurin suruni oli kumminkin äidinisäni timanttien

menettäminen. Hänellä ei nyt enää ollut mitään edellytyksiä saada

niitä haltuunsa. Jos ne joskus tavattaisiin, tulisivat ne löytäjän

omaisuudeksi, eikä hän saisi milloinkaan tietää, miten hänen

tyttärensä kuoli eräällä saarella ja miten hänen tyttärenpoikansa

hukkui meren syvyyteen.

Ajattelin sitten kotimaatani, jota olin jo niin kauan toivonut

saavani nähdä ja sydämeni kutistui kokoon katsellessani loppumatonta

näköalaa. Sieltä ei mikään ääni kuiskannut lohdutuksen sanoja,

eikä ojentanut kättä avuksemme. Enkö milloinkaan saisi nähdä noita

kerrottavan, että voin ne kuvitella niin selvästi, kuin olisivat ne

kaikessa suuruudessaan ja komeudessaan olleet tuossa edessäni.

Kuinka usein olinkaan uneksinut tulostani Englannin siunatuille

rannikoille, kuinka usein olinkaan ollut kuulevinani iloisten äänien

lausuvan pienen villin tervetulleeksi luonnolliseen kotiinsa,

kuinka usein ajatuksissani vanha äidinisäni olikaan syleillyt minua

ja esittänyt minut hyville ystävilleen, jotka kunnioittaisivat

minua hänen perillisenään. Olin uneksinut suloisia unia ja nähnyt

onnellisia näkyjä, joiden loppuna oli nälkään kuoleminen pienessä

veneessä äärettömällä valtamerellä.

Rouva Reichardt nukkui vielä, enkä tahtonut häntä herättää. Niin

kauan kuin hän oli tietämätönnä tilansa vaarallisuudesta, voi hän

olla jotenkin onnellinen. Hänen häiritsemisensä olisi ollut vaaran- ja

kurjuudentunteen palauttamista hänen mieleensä ja muistuttamista,

että minun ajattelemattomuuteni oli saattanut hänet tähän

toivottomaan tilaan.

Huomasin taivaanrannalla pienen pilven ja samassa silmänräpäyksessä

tunsin tuulenhenkäyksen, joka juuri kykeni purjetta heilauttamaan.

Muutamissa minuuteissa oli pilvi kasvanut suuremmaksi ja tuuli

pullisti purjetta. Kuvittelin sen puhaltavan vastavirtaan ja luullen

olevani oikeassa, käänsin pian veneen ja suureksi ilokseni kiisi se

nyt tuulessa vauhdilla, joka huomattavasti kiihtyi.

Mutta pilvi alkoi nyt peittää koko taivaan ja synkkä pimeys kietoi

pian kaikki verhoonsa. Tuuli puhalsi jotenkin kovasti ja taivutti

mastoa, johon purje oli kiinnitetty, niin että rupesin pelkäämään

jonkun äkkinäisen puuskan kaatavan veneen tahi irroittavan purjeen.

Olisin mielelläni laskenut purjeen alas, ellen olisi pitänyt sitä

hyvin vaarallisena tehtävänä. Rouva Reichardt makasi asennossa, joka

esti minua pääsemästä purjeen luo herättämättä häntä; olisin voinut

keikauttaa venettä niin, että se täyttyisi vedellä ja vajoaisi,

vieden meidät molemmat matkassaan. Vaikka osasimmekin uida, olin

varma siitä, että meillä kerran jouduttuamme veteen oli hyvin vähän

toivoa pysyä hengissä kauempaa kuin korkeintaan muutamia tunteja.

Vene jatkoi siis vain kiivasta kulkuaan. Heikko masto natisi ja purje

oli niin kiinteällä, että joka minuutti odotin kaatumistamme. Silloin

heräsi rouva Reichardt ja nopealla silmäyksellään käsitti hän heti

vaaran koko suuruuden.

-- Me joudumme perikatoon, sanoi hän kiivaasti, jos emme korjaa

purjetta.

Sen ymmärsin täydellisesti, mutta hän oli nähnyt enemmän merimiesten

vaaroja kuin minä ja ymmärsi paremmin, miten oli meneteltävä. Hän

tarjoutui auttamaan minua purjeen korjaamisessa ja käskettyään minun

olla hyvin varovainen, pääsimme vihdoin maston luo ja onnistuimme

suurella työllä ja vaarassa pudota mereen saamaan alas purjeen sekä

maston.

Mutta olimme nyt joutuneet yhtä suureen vaaraan toisesta syystä.

Meren pinta, joka oli ollut niin sileä tyynellä, oli nyt niin kovasti

myrskyn myllertämä, että vene noustuaan suuren aallon harjalle

seuraavassa hetkessä taasen putosi aallon pohjaan. Usein putosimme

alas melkein kohtisuoraan ja korkeus tuntui joka hetki lisääntyvän.

Joka kerralla, kun sillä tavalla syöksyimme päistikkaa kiehuvaan

veteen, luulin vajoavamme niin ettemme enää milloinkaan nousisi, vaan

seuraavassa minuutissa nousimme kumminkin taasen toisen, entisiä

paljon kauheamman aallon harjalle, taasen pudotaksemme sieltä tuohon

pohjattomaan kuiluun, joka kuohuvien vesivuorien ympäröimänä näytti

valmiilta hautaamaan meidät ikuisiksi ajoiksi.

Oli melkein pimeä ja voimme ainoastaan nähdä valkoisen harjan siitä

aallosta, jolle olimme nousemassa; muuten oli pimeää yllämme, pimeää

allamme ja läpinäkymätön pimeys kaikkialla ympärillämme.

Rouva Reichardt istui aivan vieressäni pitäen kättänsä minun

kädessäni. Hän ei huutanut peloissaan, kuten naiset tavallisesti,

vaan tunsi enemmän kunnioitusta kuin pelkoa. Luulen hänen olleen

täysin vakuutetun siitä, että hänen viimeinen hetkensä oli lyönyt,

sillä kuulin hänen mumisevan rukouksen, jossa hän uskoi sielunsa

Jumalan haltuun.

En voi sanoa olleeni hyvinkään levoton. Veneen äkkinäiset liikkeet

ylös ja alas antoivat minulle sellaista huvia, jota en milloinkaan

ennen ollut kokenut. Pulmakseni totta, olisin muuten ollut

hyvinkin tyytyväinen siihen, että olin sillä tavalla, pimeänä ja

myrskyisenä yönä, jäänyt tuulen ja aaltojen ajeltavaksi äärettömälle

valtamerelle, jollen alituisesti olisi ajatellut toveriani ja

katkerasti moittinut itseäni siitä, että olin saattanut hänet niin

kauheaan vaaraan.

Ahkeran työn välttämättömyys karkoitti kumminkin pian nämä

ajatukset. Joka kerralla, kun vene liukui alas, tuli siihen vettä

ja jollen ruvennut pikaisiin toimenpiteisiin sen pois saamiseksi,

olisi se epäilemättä täyttynyt pian ja uponnut. Tartuin sentähden

rautakattilaan, jonka olimme ottaneet mukaamme keittääksemme siinä

päivällistä, ja aloin kiireesti viskata vettä, jota jo olikin veneen

pohjalla nilkkoihin asti. Vettä tuli yhä vieläkin veneeseen, milloin

enemmän milloin vähemmän, ja rouva Reichardt auttoi minua nyt

viskaamaan sitä pois tinakauhalla.

Yhteisillä ponnistuksillamme saimme veden vähenemään ja toivoimme

voivamme vapautua siitä kokonaan. Silloin rupesi satamaan hyvin

rankasti ja vaikka teltta suojelikin päätämme, tuli sitä sentään

veneeseen siksi paljon, että se huolimatta ponnistuksistamme, kohosi

jälleen nilkkoihimme asti.

Kuitenkin olimme iloisia huomatessamme, että tuuli asettui sateen

tultua ja kun se lakkasi, rauhoittui merikin sen verran, ettei vettä

enää tullut niin paljon sisään. Voin nyt yksikseni pitää veneen

jotakuinkin tyhjänä, ja aina ennalta harkitseva rouva Reichardt

asetti kaikki mukaan ottamansa tyhjät astiat kokoamaan sadevettä,

sillä emmehän tienneet, kuinka arvokasta tämä vesi pian tulisi

olemaan.

Sade valui muutamia tunteja oikein virtoina, jonka jälkeen taivas

vähitellen kirkastui. Vaikka vieläkin levotonna, ei meressä

kumminkaan enää kohonnut tuollaisia vuoren korkuisia aaltoja, jotka

vähää ennen uhkasivat tuhota meidät joka kerralla, kun syöksyimme

niitten väliin; tuultakin oli juuri sen verran, että purjehdimme

kohtuullista vauhtia.

Rouva Reichardt auttoi minua maston pystyttämisessä, ja niin

pian kuin aloimme tuntea tuulen vaikuttavan, kehoitti hän minua

innokkaasti vähän syömään. Välttämätöntähän se oli meille

molemmillekin, sillä olimme työskennelleet ankarasti monta tuntia.

Söimme sentähden säästäväisesti ja joimme väkiviinalla sekoitettua

vettä.

Saaren orvon seikkailut · 第 45 / 50 题