Vaikka ensimmäinen meriretkeni oli ollutkin niin seikkailurikas,
halusin kumminkin tehdä uuden kokeen saaren ympäripurjehtimisessa,
koska minulla nyt oli paremmat vehkeet vaarojen välttämiseksi.
Venettä, joka oli kuulunut haaksirikkoutuneelle laivalle, olin
tiheillä käynneilläni saaresta sinne ja sieltä saareen oppinut
käsittelemään yhtä hyvin kuin jos olisin soutanut veneitä koko ikäni.
Apunani rouva Reichardt, joka hoiti airoja melkein yhtä hyvin
kuin minäkin, voimme helposti kuljettaa sitä eteenpäin, vaikka se
olisi ollut kuinka lastissa tahansa. Yhteiset ponnistelumme olivat
karkoittaneet hänen pelkonsa, joka oli silloin, kun ensimmäisen
kerran koetin lähteä merelle, estänyt hänet tulemasta mukaani.
Olinkin nyt aivan eri tavalla varustettu kuin silloin. Heikon kuoren
sijasta, jonka jokainen lähestyvä aalto uhkasi kaataa ja johon
ei tahtonut mahtua kahta henkeäkään, olin nyt hyvin rakennetun
laivaveneen omistajana, aluksen, johon hyvästi mahtui puoli tusinaa
ihmisiä ja joka oli, paitsi hyvin kovassa ilmassa, yhtä varma kuin
mikään paikka maalla.
Olin korjannut ne pienet viat, joita se oli saanut, ja laittanut
siihen katon, joka soutaessamme suojeli meitä auringon säteiltä. Olin
pystyttänyt mastonkin purjeineen, joka säästäisi meiltä suuremman
osan vaivojamme. Kun kaikki oli kunnossa, pyysin kiihkeästi rouva
Reichardt'in seuraamaan minua matkalleni saaren ympäri, matkalle,
jonka toivoin tulevan sekä hauskaksi että hyödylliseksi.
Hän oli hyvin vastahakoinen lähtemään rannikolta etemmäksi merelle
kuin mitä välttämättä oli tarpeellista. Hän teki kaikenlaisia
esteitä; etenkin huomautti hän taitamattomuudestani hoitaa venettä
aavalla merellä; hän pelkäsi myöskin vaaraa, johon voisimme joutua
äkillisen kuuron sattuessa, tahi haikalojen mahdollisesti hyökätessä
kimppuumme; voisimmehan sitäpaitsi törmätä johonkin terävään
kallioon; näytin kuitenkin vääräksi kaikki hänen epäilyksensä.
Pienillä huvimatkoillamme merelle osoitin hänelle osaavani hoitaa
venettä yhtä hyvin airoilla kuin purjeillakin, ja vakuutin, että me
pysyttelemällä likellä saarta pian pääsisimme maihin, jos joku vaara
meitä uhkaisi ja ettei mikään olisi sen helpompaa kuin pysytellä
poissa sekä kallioitten että haikalojen lähettyviltä. En luule
saaneeni häntä täydellisesti vakuutetuksi pelkonsa aiheettomuudesta,
mutta uudistuneet pyyntönsä kauniin ilman tukemina ja hänen
vastenmielisyytensä jäädä taasen saarelle minun uskaltaessa henkeni
merelle, voittivat ja vihdoinkin lupasi hän lähteä mukaani tälle
toiselle retkelleni.
Hänen huolenpitonsa näyttäytyi kumminkin tässäkin asiassa yhtä hyvin
kuin muissakin tilaisuuksissa, sillä hän ei sallinut veneen lähteä
rannasta ennenkuin olimme varustautuneet joka tapauksen varalta, mikä
voisi viivyttää paluutamme määrätyn ajan sivu.
Kauniimpaa päivää matkallemme emme olisi voineet valita. Taivaalla ei
näkynyt pilveäkään ja tuultakin oli juuri kylliksi tarkoitukseemme.
Pystytin teltan, vedin purjeen ylös ja talutin rouva Reichardt'in
määrätylle paikalleen, jonka jälkeen hyvästelimme kaksi- ja
nelijalkaiset maissa olevat ystävämme, jotka katsoivat meitä
ikäänkuin aavistaen eroavansa ainoista suojelijoistaan. Työnsin
sitten veneen ulommaksi, tuuli tarttui purjeeseen ja se alkoi liukua
kiivaasti eteenpäin.
Purjehdin siten noin neljäspeninkulmaa ulommaksi maasta, ja käänsin
sitten peräsimen toisaalle, jolloin vene heti muutti suuntaansa; niin
jatkoimme siten melkein samanlaisella vauhdilla melkoisen matkaa.
Huolimatta ennen osoittamastaan pelosta, ei rouva Reichardt voinut
olla tuntematta tämän matkan virkistävää vaikutusta. Keinuimme
mukavasti ja turvallisesti aalloilla, näkemättä muuta kuin taivaan
ja vettä kaikilla muilla suunnilla, paitsi siellä, missä saaremme
rosoiset rannat toivat vaihtelua taulun yksitoikkoisuuteen.
Sydämeni laajeni tuosta valtavasta näköalasta edessäni. Lieköhän
milloinkaan mikään merimies löytäessään suuren mantereen tuntenut
suurempaa riemua kuin minä ohjatessani pientä purttani suurella
vesiaavikolla, joka levisi edessäni? Istuuduin rouva Reichardt'in
viereen, antaen veneen jatkaa matkaansa, niinkuin se ei olisi
kaivannutkaan ohjaavaa kättä. Se suunta, jota seurasimme, oli
mielestäni niin mukava, etten halunnut sitä muuttaa.
-- Voin hyvin helposti kuvitella, sanoin, sellaisten miesten
innostusta kuin Kolumbus oli, jonka tekemästä Ameriikan löydöstä
kerroitte minulle eräänä päivänä. Näitten muinaisten merenkulkijain
tehtävä on ollut kunniakas.
-- Epäilemättä, Frank, vastasi hän, ja ehkä se juuri antoikin voimaa
äsken mainitsemallesi suurelle miehelle kestämään niitä vaikeita
koettelemuksia, joita hänen täytyi kärsiä löytönsä edelliseen
iltaan asti, löytönsä, joka oli tekevä hänen nimensä kuuluisaksi
kaikkina aikoina. Hän oli kärsinyt hirveitä vaikeuksia, laiva oli
ollut niin kauan poissa maitten näkyvistä, ettei kukaan katsonut
tarpeelliseksi tähystellä sitä ja hän odotti vain, että laivaväki
tekisi kapinan ja vaatisi häntä palaamaan takaisin. Juuri tänä
hänen elämänsä pulmallisena hetkenä näkyi ensimmäinen vihje maasta.
Alakuloisten merimiesten uteliaisuus heräsi, toivo elpyi taasen
heidän kuolemattoman päällikkönsä rinnassa, muudan mies määrättiin
isoonmastoon ja hänen iloinen huutonsa, että maa oli näkyvissä,
herätti jälleen väen nukkuvan elämänhalun.
-- Minusta tuntuu hyvin väärältä, huomautin, että niin tärkeätä
löytöä ei ole nimitetty ensimmäisen löytäjän, vaan erään myöhemmän,
näillä rannikoilla vierailleen merenkulkijan mukaan.
-- Tietysti, sanoi rouva Reichardt, on se näennäisesti väärin,
että Amerigo Vespucci saa kunnian, jonka Kolumbus yksinään oli
ansainnut. Mutta ei kukaan voi riistää häneltä mainetta, joka on
hänen luonnollinen oikeutensa, koska ainoastaan hän rohkeudellaan
ja yritteliäisyydellään teki tämän suuremmoisen löydön. Hänen
jättiläislöytöänsä sanottakoon vain Ameriikaksi, mutta maailma
tunnustaa suhteensa Kolumbukseen ja tietää hänen kilpailijastansa
tuskin muuta kuin nimen.
-- No, oliko tästä suuresta maantieteellisestä löydöstä hyötyä koko
ihmiskunnalle?
-- Saatpahan kuulla. Tuo laaja maanosa, joka silloin löydettiin
sivistyksen hyväksi, voidaan jakaa kahteen osaan: pohjoiseen ja
eteläiseen. Eteläisessä osassa asui hyväsävyinen ja veltostunut
kansa, joka omisti paljon sivistyksen tuomia etuja, muun muassa
olivat sen tiedot rakennustaiteessa suuret, niinkuin nähdään heidän
kaupunkiensa raunioista. Heillä oli suuria rohkean- ja komeantyylisiä
rakennuksia, he tuhlasivat kalliita metalleja, joita maassa oli
runsaasti, ja käyttivät pukuja, joista huomasi heidän kankaitten
kutomistaitonsa olevan melkein täydellisen ja vaatteitten kuosin ja
ompelemistaidon hyvin suuren.
Espanjalaiset, joita houkutteli tähän maanosaan kulta, jota
ensimmäiset löytäjät olivat niin suurin määrin nähneet tässä uudessa
maassa, tunkeutuivat rauhallisen väestön alueelle ja voivat,
asestuksensa etevämmyydellä ja koska alkuasukkaat eivät aavistaneet
tunkeutujien suunnitelmia, panemalla toimeen useita verilöytyjä
jotensakin pienellä voimalla valloittaa tämän laajan valtakunnan,
joka oli sinne perustettu kaukaisessa muinaisuudessa, ja tehdä siitä
espanjalaisen siirtolan.
Rauhallisen väestön veri juoksi virtoina, sen suuret kuninkaat tahi
keisarit pantiin viralta ja murhattiin, sen komeista temppeleistä
ryöstettiin kalleudet, sen jalosukuiset miehet ja papit pakotettiin
kidutuksella luopumaan uskostaan ja kansan enemmistö tehtiin
sotaisten voittajiensa orjiksi. Tällä tavalla rikastui Espanjan
aarrekammio Meksikon ja Perun kullalla, mutta jokainen kultakappale
toi mukanaan veren kirouksen ja siitä ajasta alkoi Espanjan valta,
joka silloin oli suurimmillaan, heiketä, kunnes siitä tuli Euroopan
vähäpätöisimpiä kansoja. Siirtomaat nousivat kapinaan emämaatansa
vastaan ja tulivat itsenäisiksi valtioiksi, mutta kirous, joka
seurasi alhaista maahantunkeutumista, näkyi seuraavan rikollisten
hyökkääjien perillisiäkin, koska ei hallitus eikä kansa alkanut
kukoistaa.
-- Maan eteläosan historian olen sinulle nyt lyhyesti kertonut, mutta
olet huomaava, että pohjoisen osan historia on aivan erilainen.
-- Olkaa niin hyvä ja kertokaa sekin!
-- Kun Pohjois-Ameriikka ensin löydettiin, huomattiin siellä asuvan
villiä kansaa, joka oli jakautunut moneen heimoon. Niillä ei
ollut mitään teollisuutta eivätkä ne tunteneet ollenkaan taiteita
eikä tieteitä. Ne asuivat karkeasti tehdyissä majoissa noissa
läpipääsemättömissä metsissä, olivat melkein alastomia, hyvin
sotaisia ja innokkaita metsästäjiä; heistä kerrottiin, että he syövät
taisteluissa tappamansa viholliset.
Tämän raakalaiskansan luokse saapui Englannista, suoraan myrskyisen
Atlantin yli, muutamia seikkailijoita.
-- Ah, Englanti, huudahdin! Se on vanhempieni kotimaa, se on
äidinisäni koti! Sanokaa minulle kaikki, mitä tiedätte Englannista.
Rouva Reichardt hymyili innolleni, mutta jatkoi, tekemättä mitään
huomautusta puheeni johdosta.
-- Englannissa oli siihen aikaan paljon seikkailunhaluisia miehiä,
jotka olivat valmiit uhmaamaan kaikkia vaaroja, hankkiakseen
isänmaalleen osan siitä kunniasta, jota muut maat olivat
merenkulkijainsa suurteoista saaneet. Sellaiset miehet ne sitten
löysivät Pohjois-Ameriikan mantereen eri osat. Maine niitten
ihmeellisestä hedelmällisyydestä ja suotuisasta ilmastosta levisi
pian heidän maanmiestensä joukkoon, ja aika-ajoittain lähti useita
laivoja englantilaisista satamista, mukanaan seikkailijoita,
jotka sitten perustivat niin sanottuja uudisasutuksia intiaanien
maahan. He eivät menetelleet niinkuin espanjalaiset, että olisivat
säälimättömästi murhanneet alkuasukkaita ja sitten heiltä ryöstäneet
kaikki, vaan ostivat alkuperäisiltä omistajilta määrättyjä aloja ja
viljelivät niitä sitten rauhallisesti. Sitä myöten kuin muukalaisten
lukumäärä lisääntyi, lisääntyivät myöskin heidän asumuksensa ja
saivat he metsäläisiltä vaihtamalla uusia maa-aloja.
-- Englantilaiset näkyivät olleen paljon inhimillisempiä kuin
espanjalaiset, huomautin. Mutta eivätkö he milloinkaan joutuneet
sotiin maan villien asukkaitten kanssa?
-- Kyllä, usein, vastasi rouva Reichardt, mutta se oli tavallaan
välttämätöntä. Kun uusia siirtolaisia saapui Englannista, tarvittiin
enemmän maata, mutta alkuasukkaat eivät olleetkaan enää halukkaita
vaihtamaan. Ne alkoivat kadehtia muukalaisia ja tahtoivat ajaa ne
takaisin laivoihin, ennenkuin ne liiaksi lisääntyivät. Vihamielisiä
tekoja, jotka usein olivat hyvinkin raakoja, tekivät villit
uudisasukkaille, jotka niistä katkeroituneina yhtyivät sotaiseen
liittoon ja ajoivat viholliset, huolimatta niitten suuresta
lukumäärästä, aina kauemmaksi ja kauemmaksi, kunnes englantilaiset
jälkeläisineen, valloituksien, sopimusten tahi ostojen perusteella
omistivat suurimman osan Pohjois-Ameriikasta.
Olin ollut niin kiintynyt näihin kuvauksiin, etten ollut muistanut
tarkastaa veneen vauhtia. Kiiruhdin sentähden kääntämään purjeen
toiselle puolelle, koska olimme etääntyneet monen peninkulman päähän
saaresta ja jos en olisi varuillani, voisimme pian kadottaa maan
näkyvistämme. En kadottanut hetkeäkään muuttaessani suuntaa, mutta
emme olleet ehtineet pitkällekään, kun huomasin tuulen lakkaavan ja
lopuksi tyyntyvän kokonaan.
Olimme nyt pakotettuja tarttumaan airoihin ja sousimme voimaimme
takaa maihin päin. Jatkoimme vähän aikaa, kunnes väsyimme, jolloin
kummastuin nähdessäni, miten vähän matkaa olimme päässeet. Annoimme
airojen levätä ja nautittuamme, vähän virvokkeita jatkoimme
soutamistamme vereksillä voimilla, mutta pian aloin epäillä, että me
sen sijaan että olisimme lähestyneet maata, etäännyimmekin siitä.
Huomautin rouva Reichardt'ille siitä, että saaren suuruus pieneni,
vaikka olimme niin kauan sinne päin soutaneet.
-- Voi Frank, sanoi hän surullisena, olen jo hetken aikaa epäillyt,
että kulutamme voimiamme aivan turhaan. On aivan selvää, että olemme
joutuneet virtaan, joka viepi meidät joka hetki kauemmaksi merelle,
ja jos ei pian rupea tuulemaan, niin kadotamme saaren näkyvistämme ja
sitten tietää vain taivas, miten meille käy.
Levitin purjetta toivossa, että sitä pullistava tuuli kuljettaisi
meidät pois virrasta, mutta ei tuntunut henkäystäkään. Meillä
ei ollut kompassin tapaistakaan. Ruokana, joka oli tarkoitettu
ainoastaan huvimatkallemme, oli meillä pieni ruukullinen vettä,
pullollinen väkiviinaa, muutamia korppuja, pari suurta leipää,
kananpoika ja vähän kuivattua kalaa. Maa katosi äkkiä näkyvistä ja
voin ainoastaan määrätä sen paikan auringosta, joka nyt paistoi
kuumasti veneeseemme. Jos ei telttaa olisi ollut, emme olisi voineet
sitä kestää, sillä kuumuus oli tukahduttava. Olimme lakanneet
soutamasta yhtä paljon väsymisen kuin turhan voimain kuluttamisenkin
vuoksi.
Nyt istuimme ja katselimme vapisevin sydämin kiivaasti katoavaa
maata. Se muuttui ensin täpläksi ja sitten pisteeksi, kadotakseen
vihdoin kokonaan näkyvistämme. Aurinko paistoi täydeltä terältä
meidän ajautuessamme virran mukana, tietämättä minne ja näkemättä
ympärillämme muuta kuin taivaan ja vettä joka puolella.